torstai, 16. elokuu 2018

Elämää epävakauden (F60.3) kans

[Vittu. Tästä tulikin pitkä. Mutta pitkä on ollut mun oppimisen tienikin itsestäni. Eikä se kai koskaan valmiiks tulekaan… Ajauduin loppujen lopuks kirjottaan tätä useampanakin päivänä, kun tuntu että jäi aina puuttumaan jotain. Mun teksteille poikkeuksellisesti en oo merkannu muutoksia alkuperäiseen versioon verrattuna, koska se olis ollu aivan liian työlästä. Toivon että olisin saanu tähän mahdollisimman kattavasti kaiken, ettei tähän aiheeseen kokis tarvetta palata enää... ainakaan kovin pian.]

Oon monesti kirjottanu tänne sellasta että oon pohtinu itteeni ja tavallaan ”vuodattanu” enkä tiiä tuleeko tässä toistoa nyt taas jonkin verran mutta tuntuu että asiat on avautunu ton hoidon myötä sen verran että lähdenpä taas sille tielle. Osittain – pakko myöntää – sen takii että oma psyyke kaipaa ja tarvii sitä että saa avautua, mutta jälleen enemmän sen takia, että mun blogin tarkotus on olla vilpitön ja avoin, kaikesta mitä liittyy transtytön elämään. Ja oon aina vaan vakuuttuneempi että mun kohdalla siihen liittyy paljon sellasta mikä ei oo transsukupuolisuutta itsessään. Oon tässä koneellani viinadrinksu pöydällä (kyllä, se on kamikaze, tietenki :D), suu mutrulla ja itku kurkussa, ihan niinku joskus monesti blogin alkuaikoina... eli en oo edistyny sinänsä yhtään. Mutta en tiiä onko mun kohdalla niinkään kyse muutoksesta ku mitä on kyse hyväksymisestä. Ja nyt, vaikka sitä hyväksyy jatkuvasti enemmän sitä mitä on, ja että se kaikki on sen aiheuttamaa mitä mulle on tehty / tapahtunu, niin avaimet muutokseen on silti niin kadoksissa, että ei ole toivoa niiden löytymisestä, ei ehjemmästä itsestä, ei paremmasta huomisesta. Joutuu vaan haukkaan paskaa ja hyväksymään sen millaseks on muodostunu kaiken koetun seurauksena...

Ensinnäkin on pakko todeta, että ei toi terapia mulle ole tarjonnut ratkaisun avaimia yhtään sen enempää ku viina, huumeet, lailliset lääkkeet, viiltely, parisuhde, rakkaus, läheisyys, ystävät, urheilu, kirjottaminen, musiikki, filosofia tai masturbaatio. Moni edellä mainituista toimii sen hetken kun on niiden vaikutuksen alaisena. Hetken helpotus. Terapiassa on pruju, harjoitus ja keskustelu toisensa jälkeen käyty läpi mentalisaatiota, minäkuvia, tietoisuustaitoja, tunteiden hallintaa / tunnistamista, kiintymyssuhdetta ja kaikkea muuta. Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö ”vetäytyy” tai ”laantuu” noin puolessa tapauksista kymmenen vuoden aikana, se diagnosoidaan kolme kertaa useemmin tytöillä ja noin 10% tappaa itsensä.[1] Mä oon kantanut sitä diagnoosia, F60.3, nyt inttilääkärintarkastuksesta asti, eli 12 vuotta. Alkoholia, laittomia päihteitä, viiltelyä, viinan ja lääkkeiden sekakäyttöä ja muuta tyypillistä käyttäytymistä mulla on ollu 15 vuotta. Kuoleman mukanaan tuomaa mahdollista tietoisuuden päättymistä oon pelännyt 26 vuotta ja yhtä kauan oon myös haaveillut kuolemasta, ristiriitaisesti. Toteutan pääsääntöisesti kaikkea mikä kuuluu epävakaaseen persoonallisuushäiriöön: valehtelen ja manipuloin saadakseni aina kaiken mitä haluun, haen huomiota, koen dissosiaatiota itsestäni ja todellisuudesta, näen maailman mustavalkoisena; ihmiset on joko liittolaisia tai vihollisia, vahingoitan itseäni, väärinkäytän päihteitä, en hallitse impulssejani, en pysty sitoutumaan suhteisiin, haen hetken mielihyvää, en kykene ajattelemaan seurauksia, ja niin edelleen, lista on melko pitkä.

Terapiassa oon oppinu että ei pelkästään kuolemanpelko, vaan ihan kaiken pelko hallitsee mun elämää oikeastaan täysin. Pelkään niin monia asioita ja niin silmittömän paljon, että jätän asioita tekemättä, välttelen asioita, paikkoja, ihmisiä tai tilanteita sekä järjestän monesti vaan elämäni niiden pelkojen perusteella. Sitä en ollu aiemmin tajunnu. Pelkään sitä että mut hylätään, pelkään sitä että en kelpaa, pelkään että menetän jonkun elämästäni – vaikka ei ees kuolemalle vaan ihan vaan sille et välit viilenee, pelkään että jään yksin, pelkään että siin junassa missä oon räjähtää pommi (terrori-isku), pelkään että jos muutun niin musta ei enää pidetä, pelkään voida hyvin (koska pahoinvointi on tuttua ja turvallista), pelkään että mulle tehdään pahaa (vaikka ristiriitaisesti koen ansaitsevani pelkästään sitä) ja listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkälle mutta eiköhän pointti tullut jo selväks. Eli pelkään aivan helvetisti ja kaikkea. Tämän aiheuttanee sekä turvaton koti että koulukiusaus; toisaalta ei ole ollut turvaa missään ja toisaalta ollut jatkuvassa vaarassa joutua hyökkäyksen kohteeks kenen tahansa n. 20 luokkatoverin suunnalta. Se, miks oon pelänny tietoisuuden loppumista 4-vuotiaasta asti, on epäselvää. Musta on surullista että olento, joka on ollut oletettavasti vasta neljä vuotta olemassa, pelkää jo sen loppumista. Eikö neljävuotiaan kuuluis vaan leikkii onnellisena ja huolettomana?

Parisuhteessa pelkään päästää toista lähelle koska ajattelen että se sattuu ku erotaan kuitenki. Yksi syy miks oon ollut aina vaan vaikeempi tavoiteltava mitä tuoreemmasta kumppanista puhutaan. Sitä vähemmän oon antanu itestäni ja sitä etäämmällä oon pysyny, koska mulla ei myöskään oo mitään toivoa siitä että mut ”voi kesyttää”. Joka ei sinänsä ees oo sitä; se että juoksen jakamassa itteeni selittyy sillä pakokauhun omaisella tarpeella saada joku oikeuttamaan mun oma olemassaoloni, antamaan mulle tunne että kelpaan, olen riittävä, hyvä ja arvokas. Koska sisältä en sellasta tunnetta ja rauhaa löydä, ajaudun hakemaan sitä ulkopuolelta, antaen vastineeks itseni leikkikaluna, jolle voi tehdä mitä vaan – koska eihän mulla ole mitään väliä. Joka lisää arvottomuuden ym. tunnetta, joka ajaa edelleen lujempaa käyttäytymään näin. Itsetuhoinen silmukka nro 1. Tää kaikki johtaa siihen että menetän mielenkiintoni toista kohtaan about 6kk – 12kk seurustelun alusta kun ensihuuma päättyy. Mua ei sytytä enää se toinen seksuaalisesti ja sen koko nassu alkaa lähinnä ärsyttään. Kaikki muut alkaa olemaan kiinnostavampia, varmaan myös siks että koska hakeutuu hetken nautintoihin ajattelematta seurauksia ja jokainen tunne (pitää olla) on eeppinen, niin kaipaa ihastumista ja sitä kaikkee intohimoa ja jännitystä mitä on suhteen alussa aina – ja etenki siin ennen sitä! Just se mitä oon monesti kuvaillu ku teininä meni johonki bailuihin ja mietti et siel on joku jonka kans ollu silmäpeliä ja odottaa että jotain tapahtuu... Tää kaikki selittyy siis suoraan sillä persoonallisuushäiriöllä itsellään, en osaa liittää tähän menneen elämän kokemuksia, vaan tää on ihan puhdasta häiriökäyttäytymistä, joka johtuu tunne-elämän epävakaudesta.

Lisäks, mun kanssa seurustelu on pahimmillaan – ei aina – yksisuuntainen katu; sun on oltava samaa mieltä kaikesta, sun pitää kantaa mun kauppakassi, mutta mun ei tarvii kantaa sun. Jos se ei oo yksisuuntaista, niin sit se on kaupankäyntiä; jos saat mun pizzasta palan, niin sun pitää antaa mulle kans. Mä voin tiskata sun lautasen, jos sä sit imuroit. Ja niin edelleen. Voin jopa mennä niin pitkälle, että kaivan jostain kuukausien takaa jonkun ”muistatko ku annoin sulle sillon...” jotta voin perustella että ”ansaitsen” mitä nyt ikinä sit kaipaankaan. Vaikeusasteen uudelle tasolle nostaa se, jos oot heikko mun silmissä, työnnän sut pois, koska muistutat mua mun omasta heikkoudesta, jota en pysty kohtaamaan. Koska oon oppinu siihen ettei saa olla heikko; isä ei saanu olla heikko, koska senkään isä ei saanu ja niin eespäin, ties kuinka monta sukupolvea ylöspäin. Niin ne ongelmat on periytyny muhun asti. Kun itkin kotona koulukiusaamisesta, isä käski heittää niitä kivellä päähän ja oli tosi vihainen, se tuntu että se on mulle vihanen, että mussa on jotain vikaa. En osaa siks tarjota turvaa ja syliä itkevälle kumppanille, varsinkaan jos itkee asiasta, joka on mun maailmassa merkityksetön / triviaali (eikä siit pitäis itkee ees), mutta sen pitää tarjota se mulle aina kun tarviin. Sen pitää ehdoitta olla mun kans, mutta mä saan ite päättää ehdot miten oon sen kans. Sen pitää tietää tasan tarkkaan mitä mä ajattelen, kaipaan ja tarviin mutta vain silloin kun mä tahdon niin, joka sen pitää tietysti kans tietää. Oon miettiny tosin, että olisko mulle ihan OK, et käydään molemmat nussimassa muita, kunhan oon sen toisen ykkösvaihtoehto. Jos se on just menossa jonku kans sänkyyn ja soitan sille että sen pitää tulla mun luokse *nyt* niin se lähtis – saattais ihan hyvin riittää mulle. En oo varma mut miettiny oon.

Se jatkuva tunne siitä että on kelvoton, arvoton, virheellinen ja epäonnistunu on vaan voimistunu mitä enemmän materiaalia on lukenu Tommy Hellstenin kirjoista, terapiassa jaettavista monistenipuista ja mitä on selvinny keskusteluista. Tää kokemus itestä liittyy siihen siis että miks petän kumppania ja jaan itteeni. Sen ohella, kuinka helvettiä on olla oman päänsä sisällä, itsensä kanssa, se tekee monesti sen toisenkin kanssa olemisesta ihan vitun mahdotonta. En haluu et se koskee muhun tai tuhlaa elämäänsä tälläseen ihmisjätekasaan ku minä. Haluun et kaikki pysyy kaukana musta – kumppani mukaanluettuna – koska oon kertakaikkiaan niin hirvee ja oksettava ihminen. Lisäks, koska on niin vaikeeta olla itsensä kans, niin se saa mut räjähtämään äkkiarvaamatta ihan pienimmästä asiasta, joka saattaa olla joka kerta eri. Ikinä ei voi tietää miks tai mistä mulla menee vati nurin, jonain päivänä se on se kun kumppani ei oo tiskannu, jonain se että tiputan leivän lattialle, jonain se kun kumppanin kengät on väärässä kohdassa eteisessä ja hankaloittaa mun imurointia, joskus se on se kun kumppani ei halaa, joskus se on se kun se halaa. Tänään hajotin imurin sen varren, kun se taas kerran tipahti irti imuroidessa. Päässä vaan yksinkertasesti pimeni ja löin sen täysiä pöydän jalkaan. Meni särki. Ihavitusama ku paska vehje se kerran onki. Tämä selittyy melko mutkattomasti sillä isoveljen ja koulukiusaamisella; kun on päivästä toiseen monta vuotta saatu kokemaan itsensä kelvottomaks ym., niin se juurtuu aika vitun syvälle. Viime aikoina on alkanu vituttamaan kaikki kohteliaat sanat kumppanilta ja ystäviltä. Ennen sitä toivoi että ku sanoo ”vittu mä oon paska” että joku kumoaa sen ja sanoo jotain kaunista. Nykyään se ärsyttää. En jaksa kuunnella enää sitä paskaa kuinka oon niin vitun ihana ja kaikkee muuta koska ne on kaikki valheita! Ne on tunteiden verhon aiheuttamia vääristyneitä harha-aistimuksia tästä maailmasta, joita hoetaan mulle jotta ne ihmiset ei joutuis kohtaamaan sitä tuskaa mikä niille koituu siitä ku lähden täältä.

Jokainen tunne, olkoon se mikä vaan, on eeppinen. Se on niin valtava kokemus että se kaappaa mut kokonaan sen vietäväks. Se on se, kun elää siten että volume on aina kaakossa [”This goes up to eleven!”] Yritys elää hillitymmin tuntuu täydellisen tylsältä ja elämä haalealta – mikään ei tunnu miltään, jollei se oo vittu täysiä! (vrt. intohimo ym. tuoreessa parisuhteessa) Kynttilä palaa molemmista päistä. Osittain se aiheuttaa sen turmiollisen elämän päihteiden ym. kans, koska vedät niin täysillä koko ajan + etit hetken nautintoja. Mutta silti on niin sairas pelko että joku muu hallitsee mun elämää että ei ajaudu riippuvaisuuteen – lihan syöntiäkin piti vähentää ku tuntu että se hallitsee elämää. Sama pelko johtaa siihen että joka tilanteessa on oltava kaikki narut käsissä – pitää kuulla kaikki keskustelut yhtäaikaa, pitää tietää kuka on missäkin milloinkin, koska pieninkin värähdys näennäisessä sosiaalisessa tasapainossa esim. bileissä, voi hälyttää mun päälle että vaara uhkaa. Siis täysin turvassa ystävien keskelläkin, oon sellasessa jatkuvassa valppauden tilassa. Yksikin äänensävyn muutos, kehon liike, katse tai asennon muutos – tai se että joku edellisistä puuttuu! Mikä vaan voi viestiä siitä että oon vaarassa menettää kontrollin tilanteeseen, että mulla ei oliskaan kaikkia naruja käsissä. Samoin mikään ei saa päättyä tai olla peruuttamatonta (vrt. kuolema, alapääkirurgia) – aina pitää olla jalka oven välissä, mahdollisuus mennä taaksepäin. Hallintaan liittyy myös se, että kadulla kaikki on vihollisia; milloin vaan voi joku nähdä mun läpi, että en ookkaan biologisesti tyttö ja tulla ampumaan mut, millon vaan voi terroristin pommi räjähtää, vaaraa täytyy jatkuvasti tarkkailla, koska se voi olla missä vaan, milloin vaan. Jälleen, on helppo ymmärtää miten se, että oot jokainen ajan hetki ollu altis hyökkäykselle koulukiusattuna, on johtanut tähän käyttäytymismalliin. Se on ollut elinehto tuolloin, jotta voi selviytyä, ja koska siihen on oppinu niin pienenä, niin jälleen: istuu aika syvässä.

Bileissä pitää siis olla kaikki narut käsissä, mutta entä niiden jälkeen ku on tehny kännihölmöilyjä: Häpeää ei ole. Häpeä on tunne, joka liittyy syyllisyyteen. Syyllisyys taas liittyy anteekspyyntöön ja -antoon. Koska ei ole häpeää, ei ole syyllisyyttä, ei ole myöskään aitoa anteekspyyntöä. Eli en pysty tuntemaan tehneeni väärin. Joskus oon väittäny että joku anteekspyyntö on ollu vilpitön, että jotenki se olis tehny poikkeuksen mun häiriössä ja oliski ollu aito. Se on ollut aina paskapuhetta. Mä en oo katunu tai hävenny yhtään mitään; [poikkeuksia tähän on tasan kaks, joista toinen on rikollista, joskin vanhentunutta, ja sitä en haluu tässä avata siks, ja toinen on se kun pidän veistä oman Äitini kurkulla] en sitä ku oon nussituttanu itseäni suhteen aikana jossain muualla, en sitä ku oon läimässy jotakuta, en sitä ku oon huutanu jollekulle, en sitä ku oon humalassa pissannut housuun, en sitä ku oon hajottanu puhelimeni viskomalla sen huitsin vittuun, en sitä ku oon juossut alasti jossain pellolla... Se kilpi sille häpeälle on niin massiivinen, koska sitten kun se tulee ihan at random se häpeä – aina kaiken lisäks parisuhdekumppanin läsnäollessa, ei koskaan muiden – niin pakenen sitä. Koska on pakko. Samoin syyllisyyttä. Se ei tarvitse laukaisijaa, mutta sellanen voi olla. Sillon en pysty katsomaan toista simmuihin, en todellakaan. Siellä se mun häpeä tuijottais mua takaisin. Sellanen astronomisen kokonen häpeäpallo, joka vyöryis päälle sieltä sen toisen silmistä. Samoin, ajoittain tulee sellasia hetkiä ku tunnen syyllisyyttä.. sillonki kaikesta. Ihan vaan omasta olemassa olostani. (ajaa usein viiltelemään) Ja oon varsin tietoinen siitäki että se häpeä ja syyllisyys pitäis kohdata – jotta siitä voi vapautua, jos Hellsteniä on uskominen – mutta en mä jumalauta kykene kohtaamaan sitä määrää häpeää! Tää kaikki selittyy sillä, että lapsuuden varhaisvuodet isoveljen takia ja ala-asteen loppu kiusaajien takia on kulunut siinä että oon tuntenut aivan silmittömän suurta häpeää itsestäni kaiken sen sanotun ja tehdyn takia. Oon tuntenut syyllisyyttä ihan vain olemassa olostani, koska mut on saatu tuntemaan että oon kertakaikkiaan niin hirvee ihminen, että ei mun kuuluis olla edes olemassa; oon niin häpeällinen ilmestys, että mun pitää kadota maan päältä!

Koska syyllisyys laukaisee jälleen kaiken sen kelvottomuuden ym. tunteiden litanian, mua kuuluu rangaista. Itsetuhoinen silmukka nro 2: kelvottomuus → syyllisyys → kelvottomuus. Mut kuuluu sitoa sänkyyn ja hakata ja raiskata. Perseeseen sitte varmaan ku pimppaa mulla ei oo. Alistaa, halveksua ja väheksyä. Kohdella kuin arvotonta huoraa (jollaiseks monet on nimitelly myös). Huutaa mulle kuinka vitun oksettava ja virheellinen oon. Koska en ansaitse muuta. Ei kukaan halua että kohdellaan huonosti, mutta on eri asia että mitä haluan ku mitä tunnen että mihin mulla on oikeus. Tai mikä on oikein. Oikeutus / oikeudenmukaisuus on muutenki vinoutunutta mun päässä, ei pelkästään sen takii että kaikki arvottuu sen perusteella mikä on oikeutettua mutta myös se että mikä oikeuttaa minkäki. Olisin maailman huononin tuomari. Musta tuntuu että ansaitsen pahaa, koska siihen oon tottunut. Se mikä alko lapsuudessa ja jatku esiteini-iässä johti sitä kautta itsetuhoiseen silmukkaan, jossa ajaudun tilanteisiin missä mulle voi tehdä pahaa, joka lisää kelvottomuuden ym. tunnetta, joka saa mut ajautumaan edelleen lisää samanlaisiin tilanteisiin. Itsetuhoinen silmukka nro 3: oon kelvoton → mulle kuuluu tapahtua pahaa → mulle tapahtuu pahaa → oon kelvoton. Kuka tietää, oonko ajautunut goottityyliin yläasteella alitajuisesti just siks, jotta olisin vaarassa joutua hakatuks, koska meikkaava poika oli kohde monelle? Joka tapauksessa, koska niin kauan ja niin rankasti on kohdeltu huonosti, niin siitä on tullut toimintamalli. Ainoa sellainen. Sitä tukee se tunne siitä että on kelvoton ym., jolloin se toimii myös perusteluna ja oikeutuksena sille, että mulle tehdään / halutaan pahaa.

Oikeutuksesta päästäänki sitte siihen, että miten helvetissä tää sit liittyy transsukupuolisuuteen? Siten, että mä oon aina vaan vakuuttuneempi että oon feikki. Että en oo oikeesti trans. En pysty oikeuttamaan sitä(kään) itselleni. En oo pukeutunu tyttöjen vaatteisiin pienenä, en oo kyselly millon hyvä haltiatar tulee ja muuttaa mun peniksen pimpiks, en oo mitään sellasta mitä kaikki muut transtytöt on.

Teoria: Se miten mun nuorempi isoveli on alottanu mun maanrakoon murjomisen jo sillon ku olin 4v, se miten se jatku neljä vuotta koulukiusauksena ku olin 9v – 12v, miten se johti siihen itsetuhoiseen kierteeseen että jakaa itseään, viiltelee ja kaikkee muuta 15 vuotta kunnes loppujen lopuks yrittää tappaa itsensä... Se pieni poika siellä lapsuudessa ja ala-asteella traumatisoitui niin helvetin pahasti, että se ei kestäny elää enää. Sen piti kuolla. Koska mulla ei ollut silloin vielä munaa tappaa itteeni fyysisesti, piti mun tappaa se poika. Yläasteella kun kaikki käänty päälaelleen ja musta tuli suosituin tyyppi koko skolessa – mua sanottiin ikoniks mun kotikylässä, perkele sentään!.. Musta kiersi kirjaimellisesti katulegendoja vielä viis - kuus vuotta sen jälkee ku olin jo päässy yläasteelta. Ne silloiset tiesti että skolessa oli joskus ollu joku [Tähtisimmu] joka oli tehny sitä ja tätä. Silloin oon alottanu sen uuden identiteetin luomisen. Vaihdoin nimeni, aloin meikkaan, samaistuun tyttöihin, viilteleen, sekäkäyttään.. aloin luomaan täysin uutta ihmistä sen totaalisesti hajotetun pikkupojan tilalle, sen ohella että aloin oireilemaan kiusauksesta todella vakavasti. Sen sosiaalisen hylkiön tilalle, jolla ei ollut ystäviä, joka oli ujo ja vetäytyvä, kiltti ja asiallinen, joka ei muuta tehny ku pelas tietokoneella. Sen tilalle tuli ylisosiaalinen, ekstrovertti, rohkea (koska ei välittänyt mitä itselle käy tai mitä muut ajattelee), kapinahenkinen ja huonokäytöksinen sekäkäyttävä siiderilortto. Koska sen piti olla täydellinen vastakohta sille mikä oli hyljeksitty, piti sen olla myös vastakkaista sukupuolta. Loppujen lopuks vaihdoin (tahallisesti nyt tuolla termillä tässä) sukupuoleni ja sukunimeni. Isosysteri joskus vittuili että oon ”kaiken vaihtanu itsessäni”.. entä jos se on se hinta joka mun oli yksinkertaisesti pakko maksaa, jotta selviydyn (edes hetken). Ihmisen mieli on todella kummallinen asia. En pitäis mahdottomana että sen elossapysymisvietti on niin poskettoman voimakas että se pystyy jopa kadottamaan kokonaisen identiteetin ja korvaamaan sen uudella. Toki, kaikki läheiset puolustaa mua mun omaa mieltäni vastaan ja huomauttaa kerta toisensa jälkeen, että jos en olis oikeesti tyttö, niin rintojen kasvu, se että mut nähdään tyttönä ja kohdellaan kuin sellaista, aiheuttais ristiriidan mun pään sisällä ja se ei tuntuis oikeelta ja luonnolliselta. Että nyt kun kaikki on ”paremmin” näin, niin se todistaa sen että oon tyttö. Mulle se ei oo oikeutus. Kun katon muita transtyttöjä ja kuuntelen niiden juttuja, niin ne on niin selvästi tienny sen jo pitkään ja nuoresta ja jotenki kukin ilmentäny tavallaan sitä – tai vähintään oireillu. Vaikka mulle se tuntuu luonnolliselta että kohdellaan ku tyttöä, näyttää tytöltä, elehtii kuin tyttö ja kaikki muukin, niin se ei mulle riitä oikeutukseks itselleni.

Persoonallisuushäiriö ja vaihdokkuus voi liittyy myös siten toisiinsa, että koska stereotypian mukaan tytöt ”saa” olla hauraita ja heikkoja, niin mun ”pitää” olla tyttö, jotta saan ees vähän oikeutettua itselleni sitä että oon heikko, hauras ja hoivattava. Joskus kuvailin itseni niin että sitä toki tahtois nähdä itsensä sellasena vakavasti haavoitettuna, pahoinpideltynä ja kaltoinkohdeltuna, hauraana ja suojeltavana tyttönä, mutta ainoo minkä pystyy itselleen oikeuttamaan on minäkuva siitä kelvottomasta, likaisesta, arvottomasta räsynukesta, joka makaa jossain sivukujan roskisten seassa, jonka kuka vaan saa ottaa, leikkiä aikansa, hakata ja nussia väkisin tai mitä nyt sit haluukaan.. ja paiskata takas sinne, odottamaan seuraavaa. Samaan aikaan sitä kaipaa kun jossain bussissa tai junassa tuijottaa ulos ikkunasta, vesisateeseen, että joku ihana ja lämmin tyyppi, joku joka tuntuu siltä että se haluaa suojella mua koska se näkee mut hauraana ja suojeltavana, että sellanen tulis ja halais mua kun itken siinä ja pyytäis vaikka kahville tai kaljalle.. mutta samaan aikaan en pysty oikeuttaan itselleni sitä. En ansaitse pelastusta, vaikka sellanen oliski. Mun täytyy työntää se tyyppi pois. → Sehän näkee mussa jotain hyvää; että en oo paha, vaan mulle on tehty pahaa, eikä mussa mitään sellasta voi olla, ei mitään hyvää! Samaan aikaan haluun että joku kattois mun raajoja mitkä on aivan täynnä arpia ja toteais: ”Voi kulta pieni mitä sä oot menny itselles tekemään” ottais syliin ja pitäis hyvänä.. mutta samalla haluun työntää sen pois, ei sen kuulu kohdella mua niin! Tekee mun kanssa seurustelusta aika helvetin haastavaa, kun tahdon että se toinen silittää ja tulee lähelle, mutta en pysty sitä vastaanottamaan, koska: a) en ansaitse sitä (ei oikeutta) ja b) jos päästän sen mun lähelle ja mulla syntyy tunteita sitä kohtaan, niin se on potentiaalinen vaara. Se voi satuttaa mua, vaikka vaan tahtomattaan. Ei voi päästää ketään lähelle (enää). Mutta kun haluun ja kaipaan. Mutta kun ei! Mun muurit on niiiiiiiiin korkeet ja paksut, että vaatii poikkeuksellista taitoa saada ne murtumaan. Jotkut harvat tuntuu kykenevän siihen muutamalla sanalla, kuten nykyinen terapeutti, joka sai mut täydestä raivosta (puolustuskanta, itsensä suojelu; työntää muita pois) puhkeamaan hillittömään itkuun (muurit murtu, suoja tippu; toisen salliminen itsensä lähelle)... Jotkut ystävät osaa homman kans. Sitä tarkotan ku sanon että mua pitää osata käsitellä, ikään kuin olisin jokin esine. Mutta sellaisenahan itseni nään, arvottomana esineenä. Joka johtaa siihen, että tuntuu oikeelta kun mua esineellistetään ja kohdellaan arvottomasti. Turvallisessa tilanteessa ja parhaimmillaan se tarjoaa vakinaiselle kumppanille seksilelun, joka suostuu milloin vaan mihin vaan. Vaikka mua ei haluttais niin ainahan voit sitoa kädet mun selän taakse nilkkoihin kiinni ja alistaa mut ottamaan sulta poskeen – tai sitoa sängynjalkoihin kii ja pomppia mun tyttödikin päällä itses tyytyväiseks. Mä saan tuntee itseni arvottomaks esineeks, toinen saa seksuaalisen nautinnon mutta mä oon kuitenki turvassa. En sitä haluu ja saatan itkee jälkikäteen ku tuntuu käytetyltä, mut se on mulle oikein. En tiiä mitä ne ystävät tekee, jotka osaa mua käsitellä – voivat vaikka saavuttaa auktoriteetin aseman mun maailmassa, joiden sanoja uskon jopa! – mutta on mun kans seurustelu niin mahdotonta kaiken tän keskellä, että en pidä järkevänä ketään, joka siihen lähtee. Se on sulaa hulluutta. Ihmisten pitäis pysyä poissa mun läheltä – ystävyys on sopivan matkan päässä, silloin ei joudu olemaan mun kans niin paljon että häiriökäyttäytymisen ongelmat vaikuttaa siihen ihmissuhteeseen. Parisuhdekumppania odottaa helvetti, joka päättyy siihen että meen sänkyyn jonku toisen kans – hajottaen taas itseäni lisää.

Mutta tässä oon. Teinittämässä edelleen ja taas, kirjotan tätä, vedän viinaa, tunnen olevani 15v itsestään huolehtimaan kykenemätön, puolustettava, suojeltava, hauras, haavoittunut ja eksynyt teinityttö. Haaveilen itseni tappamisesta, bileistä, isosta ystäväporukasta, irtosuhteista, monien eri ihmisten panemisesta, mun pahoinpitelystä ja raiskauksesta, siitä että saisin pimpan ja menkat sekä rokkitähteydestä. Sekin haave on jotenki synteettinen; tiiän että vaikka olisin maailmankuulun metallibändin rumpali, ei olis mitään rahahuolia, olis loputtomasti ystäviä ja rakkautta, olisin silti sisältä tyhjä. Olisin paljon kokonaisempi ku luopuisin kaiken tavoittelusta, hyväksyisin itseni sellasena ku oon, muuttaisin Nepalin vuorille temppeliin asumaan ja tavoittelisin spiritualistista valaistumista. Voisin jopa saavuttaa jonkunlaisen eheyden itseni kans. Mutta aivan kuten oon liian riippuvainen turmiollisesta ja hurmiollisesta elämästäni, niin oon myös sen tavoittelusta että olisin jotain. Monien koulukiusattujen tavoin näyttämisen halu elää mussakin todella voimakkaana. Halu olla jotain. Koska kiusaus on jättänyt niin syvät haavat että en oo itsenäni mitään. Neljään vuoteen en ollut yhtään mitään. Se on pultattu kiinni mun mieleen se ajatus.

Ainoo mikä jollain tavalla etäisesti osoittaa siihen suuntaan että olisin muka oikeesti trans, on se että oon jumissa teini-iässä. Ehkä oon sillä tasolla ja kaipaan että elämä olis sellasta vastuutonta ja vapaata, sen takii ku se on konkreettisesti elämättä? Onko siihen muuta ratkaisua ku elää se sitten nyt? Miten voin ees tehdä sen? Se miten Äiti ja vanhempi isoveli muhun suhtautuu saa mut tuntemaan itseni teiniks, mutta viekö se eteenpäin asiaa? Jonain päivänäkö vaan oon sit kasvanut aikuiseks naiseks? Toisaalta koko teini-ikäongelma saattaa olla siitä että sen takii mitä on kokenut, on syväjäädyttänyt itsensä lapsuuteen, jolloin teini-ikä olis vasta tulossa. Mutta se sisäinen lapsi on syväjäässä edelleen. Koska en pysty vapautumaan häpeään ja siten häpeästä – jos Hellsteniä on uskominen. En mä pysty kohtaamaan sitä kaikkea mitä kiusaus on saanut mut tuntemaan. En mitenkään, se on niin käsittämättömän valtava! Jotta pystyin selviytymään, oli kaikki haudattava, itsensä jäädytettävä ja luotava uusi identiteetti. Nyt pitäis palata takas käsittelemään kaikki. Millä vitun voimavaroilla!? Ja se huutava epäoikeudenmukaisuus siinä, että muut voi hajottaa sut mutta sä oot ite ainoo joka voi korjata itses! Kaikki se oikeudenriisto mikä mulle on tehty – en saa sitä mitenkään takas!

Yhden lisäongelman tähän koko cocktailiin tuo se, että Äiti ei ole ollut mulle turvallinen; mulla on ollut turvaton lapsuus ja koti. Mulle ei ole asetettu mitään rajoja koskaan: Äiti on ollut mun käskytettävissä ja ylikäveltävissä. Se on jättänyt suuren sisäisen kaipuun turvalle, sille turvalle mitä lapsi hakee vanhemmistaan. Joista mun tapauksessa toinen on ollu niin etäinen että se on käytännössä ollu olematon ja näyttäytyny vaan mulle huutavana ja pelottavana henkilönä. Oma isä, jonka pitäis olla se joka suojelee ja puolustaa. Ristiriitaisesti ihmisen kehitys menee niin, että kun saa liikaa vastuuta = ei ole rajoja ja siten voi ne itse määrittää, liian nuorena, niin sit ei osaa sitä myöhemmin ottaa. Koska jää puuttumaan se turva siellä lapsuudessa, ei sitä voi aikuisena löytää. Hellsten kirjoittaa löytäneensä sen Jumalasta, harmi kyllä mä en siihen pysty. Saatanakin on kokeiltu jo, enkä sieltä tunnu saavan yhtään sen enempää, mutta se tuntuu todennäköisemmältä joka siihen pyyntöön vastaa. Mun pitäis vaan löytää se turva itsestäni ja ottaa vastuu ja oppia huolehtimaan itestäni, mutta en kykene. Jonkun pitää tehdä se mun puolesta; suostua mun isäks & äidiks, suojella mua ja puolustaa mua. Pitää musta huolta ja hoivata. Liittyy myös siihen että en vieläkään täysin osaa oikeuttaa itselleni että mulle on tehty pahaa, senkin täytyy tulla ulkopuolelta että oon uhri enkä viallinen ihmisjäte.

En pääse myöskään millään yli siitä ku isoveli on vakaasti sitä mieltä että kaikki alakulttuurit, oli sit punkkarit, gootit, rockabillyt, hopparit, mitkä vaan, kertoo mielenterveysongelmista. Koska jos pitää jotenki poiketa, niin sille on aina joku syy. Herättää mussa kysymyksiä siitä miks oon ajautunu niinkin huomiotaherättävään tyyliin ku kybergootti. Koska olen vitunmoinen huomiohuora? Tietenki nautin huomiosta, niinku yläasteella ja lukiossaki ku olin aina se huomion keskipiste ja se ikoni. Tämä liittynee siihen että kiusaus on jättänyt sen pakonomaisen tarpeen olla jotain kun kerran ei ole itsenään mitään. Huomiota on sekin ku joku tulee muna pystyssä kohti humalaista [Tähtisimmua] ja pyytää ”ottaan vähän” – koska oon huora niin tartun kiinni kundin lerssiin ja aletaan nuoleskeleen. En halua sitä mutta mitä sillä on merkitystä; mähän olen se arvoton esine, jollaisena mua just sillon kohdellaan, joten se on oikein, joten alistun hyväksikäytettäväks – tosin samalla antaudun uhriks → saanko sillä lisää perusteluja sille ”voi sua kulta pieni” -kohtelulle? Oon havahtunu siihen että nautin siitäki ku ihmiset tuijottaa mun arpisia jalkoja kesäisin, koska ajattelen että osa kattoo siten että ”hyi vittu miten oksettavia” joka on oikein koska mä oon oksettava ja vastenmielinen, osa kattoo siten että ”vitun säälittävä goottihoro, olisit tappanu ittes sitte” joka on oikein koska ansaitsen vihaa ja halveksuntaa ollessani niin kelvoton ja epäonnistunu ja viimeinen osa kattoo sillai että ”voi raukkaa mitä tollekki on tapahtunu” joka on se mitä toivon ja odotan mutta mihin mulla ei oo oikeutta. Pistää miettiin että onko alitajuinen osasyy viiltelyyn se, että saisin oikeutettua itselleni että oon uhri / saisin lisää sen suuntaista kohtelua.

Tässä kun keskustellu epävakaiden tovereiden kans, niin yks nimitti itseään parhaimmillaan ”viihdekeskukseks” johon voin samaistua aivan vitusti. :D Oon monesti sanonu itsestäni Karvisen stripistä varastetulla luonnehdinnalla: oon paras lelu mitä toisella voi olla koska en tarvii pattereita. Se on vähä sama näkemys toi että on viihdekeskus. Yläasteelta asti oon ollu aina se porukan hauskuuttaja ja viihdyttäjä, se johon kaikki on aina ihastunu, jonka kans kaikki on halunnu panna, jonka juttuja kaikki on kuunnellu suurella mielenkiinnolla, joka on nimenomaan ollut se viihdekeskus. Sä et tarvii bileisiin viinan lisäks ku mut niin sulla on hauskaa – tästä on todisteita vaikka kuinka paljon. Moni on miettinyt miks oon sit ollu niin suosittu.. selityksiä on piisannut, samoin ku luonnehdintoja siitä että millanen oon. Millon oon ollu mystinen hahmo kenestä ei ota oikein selvää, milloin kiehtova taiteilija, milloin avoimesti hullu joka ei ees yritä piilotella sitä että ei oo selväjärkinen, milloin filosofinen ja outo tyyppi joka vaan vetää puoleensa, milloin seireeni, kuulemma mulle voi tulla kertoon mistä vaan enkä tuomitse, oon luotettava, itsevarma, spontaani, arvaamaton, aito, väripilkku, rehellinen, hauska ja vaikka mitä... Onko sit niin että kaikessa siinä tavaroiden paiskomisessa, itsensä viiltelyssä, itsensä kuutamolle juomisessa (että muut joutuu pitää huolta susta), misantropiassa, vainoharhaisuudessa, psykoottisuudessa, arvaamattomuudessa, välinpitämättömyydessä ja muussa.. kaikessa mitä oon tässä tuonu ilmi.. että kaikessa siinä on jotain hyvää? Jokin mussa ja muissa epävakaissa tovereissa vetää ihmisiä puoleensa kuitenki. Kuin magneetti. Jopa niin voimakkaasti että se saa ihmiset kyseenalaistamaan seksuaalista suuntautumistaan – toki oonhan hämmentävä fantasiaolento tisseineni ja kikkeleineni. Mutta mitä jos en oliskaan enää kaikkee sitä? Mitä jos ”parantuisin”? Mitä olisin? Olisinko enää [Tähtisimmu]? Tää johtaa siihen ku mietin että oonko pelkkä imago / brändi minkä oon itselleni luonu. Oonko sisältä tyhjä ja pelkkä ontto brändi vailla sisältöä? Jos, niin miten voisin silloin luopua siitä ainoasta asiasta mitä oon? Koukuttaa lisää tähän kaikkeen tuo ajatus. Lisäks nousee dissosiaatio itsestä – mitä vittua mä ees oon!??

Se, että hyväksyn itseni entistä enemmän ja sen että paljon mun häiriökäyttäytymisestä johtuu siitä mitä mulle on tehty / tapahtunu.. että oon uhri jolle on tehty pahaa, niin en oo päässy vielä siitä irti, todellakaan, että oon paha. Eli ei mulla ole mitään ratkaisun avaimia, edelleenkään. Lähinnä kelvottomuuden tunne ym. on lisääntyny, ku saanu oikein monesta monisteesta, kirjasta ja keskustelusta lukee ja huomata kuinka vinoutunut onkaan! Tiiän että ihminen on sellane, että muutos pelottaa aina, etenki kun mulle se muutos olis hyppy täysin tuntemattomaan. Maailmaan jossa en olis kelvoton ym., osaisin kantaa vastuun itsestäni, mua ei voiskaan seksuaalisesti ahdistella kun tietäisin arvoni, olisin tasapainoinen ja tunteet hallitseva... Mä en todellakaan tiedä miltä tollasista ihmisistä tuntuu! Mä en oo koskaan eläny sellasta elämää. Toisaalta taas se kun kaikki tunteet on eeppisiä, on todella koukuttavaa. Niin on toisaalta se paha olokin. Tuttua ja turvallista. Ei mulla ole mitään syytä uskoa että mikään tulee koskaan muuttumaan kun katon itteeni tässä tälläkin hetkellä. Ihan samassa pisteessä ku aina. Ei mitkään harjotukset ym. mitä terapiassa on käyty läpi auta mua paskaakaan, eikä se että hyväksyn että oon uhri enkä syyllinen, poista syyllisyyden tunnetta, kelvottomuuden tunnetta tai mitään muutakaan. Mulla todella on, kuten lääkäri sanoi: ”erittäin vaikea epävakaa persoonallisuushäiriö” ja vaikuttaa siltä että olen tuomittu kohtalooni.

Toi on kans jotain mitä jengi luulee, että mulla on vaan asenneongelma tai jotain. Että mä vaan sormia napsauttamalla *naps* voin oppia käyttäytymään normaalisti. Että ihanku se olis valinta että ku mulle sanoo ”valmistamatta mua siihen” jotain kritiikkiä niin räjähdän silmille, kun leivän puolikkaat ei irtoo toisistaan niin murennan ne vitun pieneks silpuks, kun halaat mua väärällä hetkellä niin heitän sut vittuun siitä ja käsken hankkimaan kunnon kumppanin, kun tuntuu todella epätodelliselta niin pitää viiltää itseään, kun joku haluu multa seksiä niin antaudun siihen (hyväks)käytettäväks, kun vedän vintin pimeeks ja muut joutuu huolehtimaan musta niin se antaa suurta nautintoa, kun hakeudun aina vaan uuden tyypin hellyyden ja läheisyyden kohteeks vaikka olis parisuhdekki, kun ilo on niin maanista että tuntee itsensä kuolemattomaks ja kenenkään ongelmat ei kinosta paskaakaan ku maailma on vaan niin ihana mesta, kun tunnet olevas niin vitun vastenmielinen että sun pitää viiltää se saasta itsestäs ulos, etc.. Siis varsinki jos kuvittelee että mun kanssa pystyy olemaan suhteessa kunnes petän, niin sietää olla sit valmistautunu kohtaamaan tuon kaiken ja vastaanottamaan ja hyväksymään sen. Hyväksymään että en pysty sille mitään, koska oon vaan yksinkertasesti toimintamalleiltani mitkä aivoihin on muodostunu niin vitun häiriintyny. Kun ei sitä hallintaa itsestä vaan yksinkertaisesti ole! Ei oo helppoo tajuta sellasen, joka elää perus (ees jokseenki) tasapainoista elämää (itsensä kanssa), mutta tällästä tää nyt vaan vittu on. Jos mun pitää se hyväksyä että oon tällänen vitun paska, niin sitten kai pitäis muidenki? En mä myöskään sano että haluun olla, että en yrittäis tehdä tälle jotain, mutta kun se ei vaan tunnu oikein olevan kovin helppoo jumalauta! Ainoat jotka ymmärtää mitä tää elämä on, on toiset epävakaat. Sen oon huomannu. Ne tietää mitä tää on. Ne elää sitä samaa. Kun ei siihen omaan käytökseen pääse käsiks ees muutaku sen ulkopuolella: Vaikka itse sanoisin jollekki että sanoo mulle huomenna että sanoin ite että mun ei pitäis vaikka nyt sit juoda päätä täyteen, niin kun se sen sanoo, niin en yhtään muista ees sanoneeni sille mitään ja alan syttämään sitä siitä että se yrittää käskyttää ja hallita mua. Ei toimi edes niin se että hallitsis omaa käytöstään.

Niin järkyttävää tää elämä kuitenki on tälläsenä sekopäänä, että oikeesti vaan odotan sitä kun seuraavan kerran elämä ahdistaa enemmän ku potentiaalinen tietoisuuden lakkaaminen kuoleman myötä. Kolmatta epäonnistumista ei tule. Vaikka sitä ymmärtää ja jatkuvasti enemmän myös hyväksyy sen mitä on, niin vailla työkaluja sille mitään tehdäkseen, tää elämä on niin sietämätöntä, millaseks mun menneisyys on tän saanu muovautumaan ja minä itse siitä vielä pahemmaks ku kierre on voimistunu... Ei tätä ihmiset oikeesti jaksa. Kyse on vaan siitä, milloin. Tästä olis opiksi monelle, joka tekee pahaa toiselle, että mihin kuntoon ihmisen voi saada ku tarpeeks murjoo. Voisin mennä kiertään kouluja viiltoarpieni kans ja kertoo mihin ihmisen voi suistaa ku tarpeeks hajottaa. Harmillista kyllä, ne jotka sitä pahaa tahtoo ja tekee, ei useimmiten välitä vaikka seuraukset näyttäiski niille... Ei lisää omaa toiveikkuutta ja uskoa huomiseen yhtään sen enempää ku tietää että suurin osa ihmisistä on aika hirveitä.. Ne ketkä ei oo, niin pysykää ihanina ja pitäkää huolta toisistanne – ja itsestänne. Uskon, että kaikkien tilanne ei ole yhtä toivoton ku miten omani nään ja koen, vaan samasta asiasta kärsivät voi oikeesti tehdä itselleen, paljonki! Uskokaa itseenne ja siihen että kuulutte siihen 90% epävakaista, jotka ei tapa itseään. ❤

 

[Mä tiedän että kuulun siihen 10% epävakaista, oon vaan epäonnistunu kahdesti]

https://www.youtube.com/watch?v=ODKhRrtSFC8

 

★Tähtisimmu ★

 

https://en.wikipedia.org/wiki/Borderline_personality_disorder

tiistai, 14. elokuu 2018

Jospa mullakin olis asiat niin...

Tässä ku ei tosiaan oo viime aikoina oikein mitään muuta jaksanu tehdä ku maata sängyssä, niin on tullu katottuu hirmusti sellastaki mitä ei normisti ehkä seurais. Tosin Jazz ei kuulu niihin mitä ei normaalisti seurais.. mutta tuli siis ahmittua sitäkin pari päivää, kaikki kolme uutta kautta mitä sitä oli tehty tän vuoden tammikuuhun mennessä. Pakko myöntää että jopa mun kaltaiselle nördetytylle teetti ajoittain vaikeuksia löytää niitä jaksoja ilmaseks katottavaks mutta kyllähän sitä pystyy mihin vaan ku tarpeeks haluaa. ;P Niille jotka on kiinnostuneita niin Dailymotionissa on aika hyvä kavalkaadi ihmisten sinne lataamia, ja sieltä on turvallista niitä kattoo ku niillä arveluttavilla piraattisivustoilla missä ite surffasin ajoittain, ei kannata mennä jollei tiiä mitä tekee. Ei ehkä ihan jokaista jaksoo löydä sieltä mutta suurimman osan kyllä. Toki ne on paskalaatusia ja joissain on automatisoitujen tekijänoikeuden alaista materiaalia etsivien algoritmien takia kuva peilattu tai ääntä hidastettu / nopeutettu, mutta kyllä ne on ihan katsottavia silti – etenki jos näyttiksen softalla voi peilata koko näyttönsä kuvan. ;)

Mun ei varmaan siis oikeesti pitäis kattoo lainkaan koko sarjaa kun joka kerta se herättää lähinnä negatiivisia tunteita, mutta siinä vaan on jotain mikä saa kattomaan sitä. Se kai on tosi-tv -ohjelmien ideaki että ne koukuttaa... Siis ensimmäisenä siinä aina tulee se, kuinka Jazzin perhe on niiiiiiiin sen tukena koko ajan. Siis jos vertaa siihen millasta ”tukee” mä oon saanu vaikkapa mun perheeltä, niin ei niitä voi edes verrata keskenään, koska tarvii täysin erilaisen mitta-asteikon, ku toinen on tähtitieteellinen ja toinen mikroskooppinen. Siis toki, Äitihän on hyväksyny mut alusta asti ja ollu ihan kympillä tukena kaikki nää vuodet, mutta jos miettii muiden sisarusten suhtautumista, josta osa on toki muuttunu parempaan tässä muutaman vuoden aikana, mutta osa ei. Ne kauniit lausahdukset kuten ”Sä kun tykkäät noista roolileikeistä ku leikit tyttöä” ja ”Ei se että kokee olevansa epäonnistunut miehenä korjaannu sillä että tekee itsestään naisen” ja muut vastaavat on jääny kyllä ikuisesti kummitelemaan mun mieleen.

Mutta se kuinka Jazzin isosysteri on sellanen että se neuvoo sitä siin kaikessa teini-iän myrskyssä ku se on jo ite suurimmaks osaks läpikäyny sen, se kuinka sen isobroidit on hirmu suojelevaisia ku ne näkee sen (sillai sopivasti) hauraana ja haavoittuvaisena, ja miten sen äiti meinas hyppää kaiteen yli niiden tyyppien kurkkuun, jotka huuteli sen tyttärelle ”You tranny freak”. Ei pelkästään se että miten ne on tukena siinä transitiossa itsessään, mutta myös se kuinka Jazz on niille ihan tavallinen tyttö. Siis kun se on eläny full-time neljä-viisvuotiaasta lähtien, niin se on niiden silmissä myös kasvanu tyttönä, poisluettuna muutama eka vuosi sen elämästä. Jos miettii kuinka saatanan vaikeeta mun sisaruksilla on ollu käsittää ja sisäistää se että oon tyttö, ja siltikin ne aina muistaa sen ku ”olin poika”. Ne ei tuu koskaan näkemään mua biologisia tyttöjä vastaavana oliona, ei vaikka ne käsitteellisellä tasolla niputtais mut samaan sukupuoleen Äitin kans.

Tästä tulee sitten totta-kai taas hirveet itsesyytökset siitä että kuinka helvetin tyhmä ja aivoton voin olla, kun en ymmärtäny sillon yläasteella ku meikkaaminen, kynsien lakkaaminen ja laittautuminen noin ylipäänsä tuntui omalta. Kun kulutin järisyttävän määrän energiaa ymmärtääkseni miltä tuntuu vuotaa, käyttää tamponeja tai saada orgasmi – niitä kysymysten määriä ja ulottuvuuksia mitä esitin kumppaneille ja ystäville. Tai miltä tuntuu pimppaihmisistä ku niitä panettaa. Mä tiesin vaan että kun mulla seisoo niin tekee mieli työntää toi vitun letku vaikka puunrungossa olevaan koloon että helpottaa se panetus. [gee, thanks a fucking million Mr. Testosterone!] Vaikka tunsin oloni niiiiiiiiin kotoisaks tyttöjen kesken hengaillessa ja vaikka nekin oli sillai et ”[Tähtisimmu] on yks meistä” ja kundit oli että ”No [Tähtisimmu] nyt on tollane ämmä”... Niin ei. Ei voi jumalauta ymmärtää kaikesta tästä sitä että olis pitäny syntyy tytöks! Vittu mikä mikkihiiri minäkin oon. :S Mutta väkisinkin siis tulee mieleen että kuinka paljon helpompaa olis ollut koko transitio jos sen olis alottanu tuolloin. Siis lopputulokset olis ollu huikeesti parempia, vaikka ei mun hartiat nyt ehkä niin paljon oo siit leveentyny, mut kuitenki sillai et huomaa ja varmasti sisarusten mun uudelleen sukupuolittaminen olis ollu huomattavasti mutkattomampaa. Tosin se olis varmaan tehny mun biologisesta teini-iästä vielä haasteellisemman sellasessa vitun tuppukylässä mistä oon kotosin... Ja sitä ei tiiä miten isä olis ottanu asian. Ties vaikka olis yrittäny tappaa mut... Äitin kans joskus mietitty et miten se olis suhtautunu tähän jos ei olis tappanu itteensä jo ku olin viel lukiossa.

Siinä ohjelmassa oli sellanen kohtaus ku Jazz menee leikkaukseen missä uusitaan se sen testoblokkeri, joka on implantti sen käsivarressa. Ja koska Jenkeissä vissiin aina nukutetaan vaikka operaatio olis hyvinkin pieni, niin sitte ku se heräs niin se oli tietysti ihan vitun kujalla. Hetken ne jutteli siin jotai sen perheenjäsenet sille – nii! ja kelatkaa että sillä oli sen vanhemmat ja isobroidit mukana siinä! mä varmaan saisin pimppaleikkaukseenki korkeintaan Äitin mukaan – niin sit Jazz oli ihan yhtäkkii et ”I’ve got a boner..” joka on vapaasti käännettynä että ”mulla on seisokki”... Se herätti tietysti hilpeyttä suuresti sen läheisissä ku se nukutusainehöyryissä laukoo jotain tollasta ja sen äiti huomautti sille heti että sitä kuvataan. Mutta siis sitku sen broideja haastateltiin aiheesta sillai ku tosi-tv -ohjelmissa on aina siin välissä niit ku ne vaan puhuu yksin kameralle, niin ne puhu että ku ”ei sitä muista ees että sillä on se siellä.. ku se on tyttö, meidän sisko” Hmm. Niin. Millonkohan mun sisarukset tai Äiti ajattelee noin? Ei vittu ikinä. Ei koskaan. Mutta olisko se mahdollista, jos olisin aloittanu transition biologisessa teini-iässäni? Jossittelua. Sitä ei sais harrastaa mutta koska ihmisluonto.

Samoin, näkiskö ne mut sellasena (asianmukasesti) suojeltavana haavoittuvaisena ja hauraana tyttönä? .. tai siis olisko ne nähny? En mä tiiä olisinko mä niin vitun ikiteini jos olisin saanu sen yhden ainoan ”aidon” teini-iän elää ees sosiaalisesti oikein, jos en sit anatomisesti kuitenka. Voihan se olla että olisin tälläne ihan samanlainen avuton anneli vaikka olisin saanukki elää sen... Mä en tiiä et yrittääkö vanhempi isobroidi ja Äiti tavallaan ”oikeuttaa” tai ”antaa” mulle sen teini-iän mikä on jääny puuttumaan, kun Äiti ainaki kommentoi aina et mulla on liian lyhyitä hameita ja yrittää patistaa mua laittamaan peittävämpää vaatetusta – vaikka se on 69v ja minä 30v! Mutta äitit on <3. Ja isobroidikin siis jotenki suhtautuu muhun paaaaljon enemmän suojelevaisesti ja jotenki sillai et se oikein on sellane isoveikka<3. Ei se varmaan ikinä tuu unohtaan että mulla on vehje haarojen välissä värkin sijasta mutta...

Tietysti siin ohjelmassa iskee syvälle itsessä sekin, kuinka nätti, kaunis ja feminiininen Jazz on, kun sillä on blokattu koko pojan puberteetti ja korvattu se hormoneilla periaatteessa tytön puberteetilla. Joka monesti on kans esillä, että kuinka sen ystävät unohtaa että se ”ei ole yksi heistä” – ei ne muista että sillä ei oo menkkoja. Ei ne ajattele että sillä on pippeli. Joka taas saa ajattelemaan myös mun omia ystäviä – että kuinka ne ei ikinä kans tuu unohtaan sitä että ”olin joskus poika”. Toisaalta kaikki uudet ystävät joita on tullu elämään esim. hullujen huoneelta, niin on tutustunut muhun ihan yhdenvertaisena tyttönä, eikä ne oo tienny sitä että mulla on penis. Joten niille oon ihan oikeesti tyttö<3 :) Mutta niin, siis Jazzilla on niin luonnolliset, kauniit ja pyöreet tissit ja sellanen oikeesti tytön muotoinen takapuoli. Mä näytän pojalta, jolla on tissit – ja nekin helvetin pienet. En kenenkään muun mielestä, mutta mun oma peili onkin se mikä on totta – muiden aistihavainto on harhainen.

Mutta tuli hiukan yllätyksenä sellanen juttu, että koska Jazzilla ei oo ollu sitä murkkuikää, niin sen kikkeli ei myöskään oo kasvanu, yhtään. Joka jättää merkittävän paljon vähemmän materiaalia työstettäväks vaginoplastiaan, ku esim. vaikka mulla olis. Siis mut yllätti ihan täysin se, että ku ratkasee yhden ongelman toisaalla niin ilmestyy toinen muualle! :O Mikä tietysti muistuttaa vaan siitä että transsukupuolisuus on vaan helvetin julma kohtalo. Ne juoksi sen porukoiden kans vissiin yhteensä viidellä kirurgilla konsultaatiossa, että mitä sen tavarasta nyt voidaan sit rakentaa loppujen lopuks. Löyty kuitenki sit sellane, joka oli luottavainen siihen että homma skulaa, niin se neljäs kausi päättyy siihen ku se jää venaa sitä operaatiota. Wikipedia osaa kertoo että Jazz leikattiin kesäkuun lopussa ja sen Instaan on tullu jo kuvii sen jälkee, joten ilms se on ihan kondiksessa.

Aion kyllä kattoo sen tulevan viidennenki kauden ohjelmasta, vaikka tulis kuinka kauheet masikset taas siitäki. :D Eipä mulla ole mun nykyisessä mielentilassa ihan hirveesti menetettävää. Tukekaa ihmiset toisianne, älkää jättäkö apua tarvitsevia yksin, voi olla että ne ei jaksa sillai kovin kauan... ❤

https://www.youtube.com/watch?v=ZmV0vpstxfA


★Tähtisimmu ★

maanantai, 30. heinäkuu 2018

Askel parempaan?

[Wow. Siitä on kauan ku oon viimeks istunu tässä koneella Libreofficen Writer auki. Tuntuu että ei olis ainaka vuoteen skriivannu mitään vaikka onhan sitä. Yleensä mulla on jotenki spesifi aihe tai edes raamit mistä kirjotan mutta nyt ei oo, plus mun kämpässä on takuulla yli 30°C lämmintä, joten saa nähdä mitä tästä tulee. Mulla ei siis oo mitään aihetta siks että on fiilis kirjottaa – no millon ei muka olis ollu, ei vaan oo ollu resursseja tehä mitää – mutta ajatus ei oikein pysy kasassa että mistä ja lisäks haluun jonkunlaista päivitystä että missä oon menossa mielenterveyteni kans. On siis ollu vähän sekavat olotilat jo useemman päivän ja moni asia minkä luulin jääneen jo historiaan niin on noussu uudelleen pintaan. Ei pitäis altistaa itseään millekkä ulkomaailmalle nii ei tulis inputia kaiken kelailuun. Mutta jospa koetan avata hiukan... En muute muista yhtään että mitä oon jo kertonu ja en jaksa alkaa käymään läpi vanhoja tekstejä, niin pahoittelut jos tulee hiukan toistoa.]

Jos tää nyt sattuu olemaan vaikkapa ensimmäinen artikkeli jollekki minkä lukee, niin kerrataan nyt lyhyesti se, että yritin viime marraskuussa tappaa itseni kahdesti (kun eka kerta oli niin säälittävä yritys että sitä ei ees pitäs laskee), joista jälkimmäisella kerralla selvisin vaan täpärästi. Mut laitettiin ensiavusta suljetulle psykiatriselle osastolle, missä olin kuukauden ja lähdin sieltä koska halusin vapauden lopettaa elämäni sillon ku siltä tuntuu. Huhtikuun 26. päivä mulla alko avohoitojakso sellasella klinikalla minkä väitetään olevan erikoistunu epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivien hoitoon.

Heti ensimmäinen asia minkä tein selväks ku oli eka hoitoneuvottelu, oli että haluan että sekä masennus- että psykoosilääkitys puretaan, niin pian ku mahdollista. Voitte arvata että ”ammattilaiset” ei olleet kovin innoissaan ideasta, mutta ilmeisesti ne bonjas että teen sen joka tapauksessa, joko niiden ohjastamana ja hyväksynnällä, tai ilman. Se klinikka on siis sellanen missä käydään neljä päivää viikossa ja kerran viikossa on oman terapeutin kans keskustelu upotettuna siihen päivään. Lisäks on kaikenlaisia ryhmiä, joiden tarkoituksena on lisätä tunteiden tunnistamista, ahdistuksen sietoa ja oppia käsittelemään vaikeitaki tunteita muuten ku esim. vetämällä pää täyteen viinaa ja lääkkeitä tai viiltelemällä itsensä hengiltä. Päivät suju alkuun ihan tappavan hitaasti, kukaan meistä potilaista ei oikein keskustellu keskenään yhtään mitään ja ei löytyny mitään mielenkiintosta kirjaakaan luettavaks. Muut tuntuu lukevan kaikki mahdolliset päivän sanomalehdet mitä sinne tuodaan ja saavat siinä kulumaan kivasti aikaa. Moni myös virkkaa, jota mä en oo koskaan opetellu koska oon keskittyny rumpujen soittamiseen, päihteiden kiskomiseen ja itseni jakamiseen ilmeisesti. Mutta mitä enemmän niitä työryhmiä oli, niin sitä enemmän tutustuttiin ja sitä enemmän alettii juttelee ihan muutevvaa. Lisäks, siellä on joku tuhat erilaista lautapeliä mitä sit kans välillä pelataan.

Yks ryhmä on sellanen että meille annetaan jokin tunne ja siitä pitää kirjottaa. Ei mitään rajauksia / vaatimuksia tai mitään, pitää vaan kirjottaa. Se on ollu ehkä yks avartavimmista, etenki se ihan eka, missä piti kirjottaa pelosta. En ollu ehkä koskaan tajunnu kuinka paljon pelkään asioita; pelkään että en kelpaa, että mua ei hyväksytä, että mut hylätään, että mut torjutaan, että menetän läheisiä ihmisiä, pelkään sitä että jos kuoleman jälkeen ei ole tietoisuutta mikä puolestaan saa pelkäämään ulkona liikkumista ja julkisia kulkupelejä, pelkään että jään yksin, pelkään että oon naurunalainen, pelkään että epäonnistun, pelkään että alan voimaan hyvin (koska se on niin tuntematonta)... pelkään niin paljon että se periaatteessa hallitsee mun elämää täysin. Muista tunteista kirjottaminen ei oo ollu yhtään niin avartavaa, mut ei se turhaakaan oo ollu.

Niissä kahdenkeskeisissä keskusteluissa on käyty läpi niin helvetin monta asiaa että en ees muista mitä kaikkee on keskusteltu, mutta muutamia toistuvasti esille nousseita aiheita on ollu: Se, kuinka en elä (enää?) nykyhetkessä, vaan menneisyydessä. Siis monta kuukautta meni sillai että mulla oli vaan mielessä lapsuus / nuoruus, yläasteajat, lukioajat etc.. Jotenki ne vaan nousi pintaan vasten mun omaa tahtoa uudelleen ja uudelleen ja kaikki aika kotona meni sen itkemiseen että kuinka lapsuudessa asiat oli niin mutkattomia ja helppoja. Ei ollu sellasia ongelmia ku nyt. Oli vaan sellanen pirtee pikkuihminen, jolla ei ollu mitään huolia ja Äiti oli vaan turvana koko ajan. Sekin itketti usein liikutuksesta ku tuli mieleen kuinka se ihminen on niin kaikkensa antanu mulle, kuinka se on juossut mun kans kaikki leikkipuistot satoja kertoja läpi, leikkiny niitä samoja leikkejä ja ollu vaan aina läsnä. Toisaalta taas itketti aina se miten mikään ei oo niinku teinivuosina ja vähän sen jälkeenki vielä; ei oo enää sellasta isolla porukalla hengaamista ja ystävien kesken käytyjä syvällisiä keskusteluja, ei enää sellasta myrskyisää ja odottamatonta elämää, koskaan ei tiiä kuka alkaa yhtäkkii diggaa susta ja jos meetteki samoihin bailuihin, et tapahtuuko jotain.. ei sitä jännitystä ja sähköisyyttä.. ei mitään sellasta enää.

Toisaalta taas ahdisti tulevaisuus. En tiiä mikä yhdistetty kolmenkympin kriisi iski vielä kaiken päälle, ku Bestiski ihmetteli että mistäs lähtien mä oon yhtäkkii kaivannu sellasta perinteistä perhe-elämää, mitä mun vanhemmilla oli. Yhtäkkiä tulevaisuuskin alko itkettämään, se että mulla ei oo mahdollisuutta saada sellasta perhettä, asettua jonnekkin kivaan asuntoon, joka tuntuu kodilta, jonne on ihana tulla ja missä on sellanen lämpöinen ja turvallinen ilmapiiri. Aloin haaveilemaan siitä millasta mun Äitillä on ollu ku se on meitä lapsia kasvattanu ja Isä on käyny duunissa, että kuinka ne on matkustellu ja ollu munki kans aina mökillä ku Isällä oli loma. Siten se nivoutu tavallaan siihen menneisyyden parkumiseen sit kans. Mutta se mahdollisuus olis ollu Exän kans ja tuhosin sen. Nyt meillä on lapsi mutta ei perhettä. Sekin pisti niin kauheesti itkettään kuinka se ainoo mahdollisuus perheen saamiseen meni siinä. [Joo, ehkä voisin saada muksuja vielä myöhemmin ku lopettaisin vaan testoblokkerin, mut jääköön se sit tulevaisuuteen..] Se, että oltais voitu hommaa joku yhteinen kämppä ja yhdessä kasvattaa meidän ihana Vintiö, Äiskä ja Mamma yhdessä<3

Kaikki tää johti siihen että en pystyny yhtään olemaan kotona koska se oli käytännössä pelkkää itkua. Joko makasin sängyllä ja tärisin ahdistuksesta ja itkin – ääneen, koska se tuli niin voimalla – tai sitten toinen vaihtoehto oli se, että olin niin järkyttävän levoton ja rauhaton etten sen takii pystyny tekee mitään tai edes keskittymään mihinkä. Se oli niin vitun outoa ja hämmentävää että mä en osaa ees pukee sanoiks sitä. Siis mä en oikeesti liiottele ku sanon että kirjaimellisesti ravasin ympäri kämppää, ihan vaan kävelin ku en pystyny mitää tekee. Yritin kattoo jotain sarjoja mistä tykkään, sekä komediaa että scifiä ja muutaki mutta ei mitää hyötyy. Yritin pelata, kattoo telkkaria, kattoo leffoja. En vaan pystyny olemaan paikallani. Se johti siihen että kävelin joka päivä kilometrin kauppaan ja sen lisäks kävin vielä lenkillä rullaluistimilla.. yritin käydä joka päivä mutta en yksinkertasesti jaksanu aina, nii välillä kävin vaa joka toinen päivä. Olin aika vakuuttunu siitä että tuolla olotilalla oli jotain tekemistä niiden vitun nappien kans mitkä sekotti mun aivokemian ihan totaalisesti. Edelleen oon sitä mieltä että oon mieluummin oletusarvoisesti oma itseni ja jos se että jaksaa viikon elää, vaatii että kiskoo nollat tauluun yhtenä päivänä, niin se on parempi ratkasu ku olla koko ajan jossain lääkehöyryissä, eikä oo ikinä oma itsensä! :S

Tuo kaikki periaatteessa tiivistää koko ajan tammikuusta juhannukseen. Psykoosilääke tiputettiin jossain vaiheessa sit puoleen ja viikon päästä edelleen puoleen kunnes se lopetettiin kokonaan. Masennuslääke pudotettiin vain puoleen, ku sitte tuli kesätauko, niin se jäi sit ”kesken” se purku. Ennen juhannusta lähdin Äitin kyydillä mökille. Ekat pari päivää meni periaatteessa ihan OK, mutta sitte tuli aika paljolti sama olo ku himassa oli aina. Alko tuleen mieleen vaan että Äiti jonain päivänä kuolee. Että jään ”ihan yksin” ku ei oo enää sitä isointa tukee ja turvaa, mikä on ollu koko elämän ajan. Se ahdisti niin vitusti että sitä ei pysty kuvailemaan sanoina, ei mitenkään! Ja tietysti se sit toi mieleen oman kuoleman, joka on tulevaisuudessa kans. Juhannus itsessään meni kuitenki ihan loistavasti. Vaikka vietin sen eläkeikäsen Äitini ja sen uuden miehen kans, niin se oli ihanaa, koska Äiti on vaan niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin rakas mulle että pää halkee<3 Mökiltä lähdin sit kyydillä seuraavaan etappiini sillai et kävin ihan nopee vaa himas vaihtaa vähä laukun sisältöö. Olin pari viikkoo siellä mestassa ja kävin vähän viihteellä yhtenä viikonloppuna... Sieltä jälleen kyydillä takas mökille missä olin vielä yli viikon.

Olin pois kotoa yhteensä 28 päivää. Huomasin jo siellä kakkosetapilla, joka ei ollu mitenkään liitoksissa emotionaalisesti mun perheeseen tai mihinkään, että mieli alko muuttumaan jotenki ihan täysin. Ei ollu mielessä menneisyys, kuinka perhe oli vielä kokonainen, ennenku Isä tappo itsensä ja sen seurauksena kaikki alko tappeleen perinnöstä, eikä tuu enää koskaan olemaan mun sisarusten välit entisensä. Ei koskaan enää istuta yhdessä joulupöydässä tai pelata Monopolya. Ei ollu mielessä teinivuodet yms., ei tulevaisuus ilman perinteistä perhettä.. Kaikki tää jotenki vaan katos mielestä. En tiiä oliko se se, että oli niin kaukana kaikesta, ”emotionaalisesti puhtaassa” ympäristössä, vai se yks viikonloppu siellä radalla.. mutta jotain oli tapahtunu. Nyt oon ollu kotona pari viikkoo, eikä mitään entisestä oo enää jäljellä. Mä en enää herää joka ikinen yö niinku ennen, nukun ihan rauhassa aamuun asti. Mun ei tarvii jatkuvasti lähtee jonnekki ku vaan itken koko ajan. Itseasiassa homma on kääntyny niin päin, että en jaksa tehdä mitään. Tiiä sit kui paljo toi helle voi vaikuttaa, mutta siis oon niin jotenki maassa että en jaksa mitään muuta ku tuijottaa telkkaria tyyliin. En ees pelaa mitään ku ei pysty sängyltä pelaamaan. Ainoo, mikä oli hiukan jälkeä siitä mitä oli ennen ”lomaa” oli se kun selasin Tuben läpi kaikesta 90-luvun ja 2000 alun jutuista, latasin koneelle yli 400 videoo; kuten Blondi tuli taloon, Speden Spelit, Trabant Express, Uutisvuoto, Iltalypsy, MoonTV Videoraati, Joonas Hytönen Show, Far out, vanhoja mainoskatkoja, vanhoja uutislähetyksiä ja vaikka mitä. Simuloin itselleni sit parina päivänä 90-luvun telkkarin laittamalla noita videoita ja väliin mainoskatkoja. Elin aika konkreettisesti jossain kuplassa, ihanku olisin ollu taas jotain 9v ja kotona kun kaikki oli vielä hengissä, väleissä ja muutenki hyvin. En tosin sitäkään tehny sit sen jälkee, eli menneisyyden kelaaminen jotenki jäi lopullisesti – siinä mielessä.

Musta alkaa siis tuntumaan sillä tavalla normaalilta ku varmaan jossain aiemmassa julkaisussa toivoin että ”kunpa olisin se sama [Tähtisimmu] kuka jaksoi kirjottaa blogia, tehdä musiikkia, kirjottaa runoja ja kaikkee muuta. että sitä vaan tarttui toimeen ja teki, ilman että se vaati mitään ponnisteluja keskittymisen kans tai muuta vastaavaa.” Tai tota ainaki aika monelle ystävälle ja Isoveljelle ja Äitille hoin monesti ku pyörin kämppää ympäri rauhattomana. Oon siis tavallaan ”vaan” masentunu – ei oo resursseja tehdä mitään. Oon suurimman osan ajasta eläny pelkällä leivällä ja syöny kerran päivässä, koska en jaksa tehdä ees ruokaa. Ei mua kinosta ees. En jaksa käydä missään, nähdä ketään.. tai joo.. jaksaisin kyl, mut pitäs olla tyyliin illalla vasta. Mutta verrattuna siihen mitä oli aiemmin niin musta tuntuu että tää on helvetin paljon parempi tila missä nyt oon. Kuten näkyy siitäki että kirjotan tätä just nyt. Oli tää vähän ponnistus ku kolme päivää vissiin mietin että *nyt* alan kirjottaa.. mutta se että on edes halu tehdä jotain taas, niin se on jo täysin jotain muuta ku mitä ennen oli. Ja ennenkaikkee se, että tähän keskittyminen on ihan yhtä mutkatonta ku aina ennenki! :)

En tiiä että mikä se yhtälö on mistä lopputuloksena oli tää nykytila, mutta ehkä vaan yks sellanen matka jonnekki huitsin vittuun, kauas kaikesta, voi todella muuttaa elämän suuntaa niin radikaalisti että se voi pelastaa sun hengen? Ei ihme et jengi lähtee reppureissaan jonnekki Lumitiikerimaahan...

Mutta pakko mun on silti sanoo, että yks asia ei oo muuttunu: Se että mulla ei oo mitään uskoa tai toivoa siitä että joskus vielä oon ehjä ja parantunut. Meinaan siis sitä, että en tuntis itseäni kelvottomaks, arvottomaks, epäonnistuneeks, että en kokis alemmuuskompleksia jokaisessa mahdollisessa asiassa, että mun ei tarttis hakee huomiota, hyväksyntää ja omanarvontuntoa muilta, että oppisin hallitsemaan tunteeni sillai ettei tuu vihanpurkauksia ja tavarat lentele... Siis mitä pidempään tuolla terapiassaki ollu, niin sitä selvemmäks tää on käyny mulle. Isoveli sanoo että kaikki taiteilijat ja vastaavat tavoittelee tähteyttä, jotta ne vois täyttää sen sisällään olevan tyhjiön, minkä itse kuhunkin jokin on jättäny (alkoholistivanhemmat, insesti, koulukiusaus, läheisen itsemurha, ...) mutta kun niistä tulee kuuluisia, suosittuja ja kaikkee, niin ne tajuaa että ei se auttanu mihinkään niiden ongelmista ja sen takii ne päätyy tekeen itsarin. Noh, ite oon sanonu jo kymmenen vuotta sitte, että se on aivan sama vaikka olisin maailmankuulu rumpali jossain bändissä, ei olis mitään rahahuolia, olis satoja läheisiä ihmisiä ja unelmien parisuhde / kumppani.. olisin silti sisältä tyhjä. Kun oon seurassa, oon silti aina yksin. Vaikka mua rakastetaan, niin haluan että mua satutetaan, alistetaan ja pahoinpidellään, koska siltä tuntuu että sen ansaitsen. Vaikka haluaisin ja yritän nähdä itseni hauraana ja huolenpitoa tarvitsevana uhrina, niin en pysty näkemään itteeni muuna kun hyväkskäytettävänä arvottomana nukkena, jolle kuka vaan saa tehdä mitä vaan. Tuun aina olemaan varmaan altis sellasille kikkelinheiluttajille, jotka vaan käy päälle, niin annan tehdä itselleni mitä vaan, koska ”mitäs väliä mulla on”. Siis nää vaan on asioita, mitkä musta tuntuu että on niin vitun syvällä vaan mussa että ei niille voi enää mitään. Ne on ne haavat mitä on jättäny se ku nuorempi Isoveli kiusas mua ku olin 4v, se millai mua koulukiusattiin neljä vuotta ja kaikki se mihin se sit on johtanu, kuinka on huorannu itseään kaikille ja ollu leikkikalu. Lisäks, luulen että mua pelottaa niin paljon se, millasta olis olla toisenlainen. Ehjä, itseäänkunnioittava, omillaan pärjäävä, itsestään huolehtimaan kykenevä, muista riippumaton.. yksinkertaisesti ehjä aikuinen nainen. Mä en yksinkertasesti tiedä miltä se tuntuu ku ei jatkuvasti väheksy itseään ja koe itseään täysin kelvottomaks. Kaikki mikä on outoa ja tuntematonta on helvetin pelottavaa. Edelleen, luulen että oon jotenki myös koukussa siihen kohteluun, että muut näkee mut hauraana ja uhrina ja haluaa suojella – entä jos olisinkin ehjä ja huolehtisin itse itsestäni → ihmisten asenne mua kohtaan muuttuis. Kaikki nää yhteensä tekee sen mitä mä oon. Kaikki ne tekee sen että en tuu koskaan osaamaan olla rakastettu / hyväksytty, vaan tuun aina hakemaan vaan lisää, vaikka olisinki suhteessa. Kaikki se tekee sen että elämä tulee olemaan sitä samaa myrskyä mitä se on teini-iässä, päättymätöntä seikkailua. Koska oon koukussa siihen että persoonallisuushäiriön takii kaikki mikä ei oo eeppistä ja vitun volat kaakossa elämistä, on tylsää.

Lukijoiden iloksi se tietysti tarkottaa sitä että mun jutut pysyy yhtä levottomina, intiimeinä ja hulluina ku tähänki asti, mulle edelleen jatkuvasti tapahtuu kaikkee mun eeppisessä seikkailussa nimeltä Elämä ja yhtä häiriintyneen intiimisti tuun kaikkea pohtimaan, avaamaan ja kertomaan! <3 :D Plus, sitähän mä toivoinki, että olisin vaan yhtä kykenevä tekemään asioita ja tarttumaan toimeen, niinku ennenki. Ihan sama vaikka kaikki menis edelleen muuten päin helvettiä, olisin rikkinäinen huomiohuora, viiltelisin ja päihdyttäisin itteeni millon milläki. Mä en vaan yksinkertasesti tiiä mitään muuta elämää ku tän. Tätä se on ollu. Aina. Ehkä jonain päivänä se vaan sit iskee muhunki, niinku se on tuntunu iskevän kaikkii muihin mun ikäsiin, että vaan luonnostaan aikuistun ja rauhotun ja asetun. (Koska yrittämällä mä en selvästi ehjemmäks tuu, vaikka vittu mitä tekis!) Opin pitämään huolta itestäni yms., että mäkin oon sitä mieltä että ”no emmä ainaka kehtaa enää tän ikäsenä mennä tonne vetään päiväkännit ja kyntämään pitkin nurmikkoa kuola poskella!” mutta kunnes se ihme tapahtuu, niin nauttikoon muut siitä että niiden joukossa on eräs, joka on niiiiin fucked up, että se piti sulkee kuukaudeks hullujen huoneelle! ;P ❤

 

https://www.youtube.com/watch?v=29k4oJqMWXs

[Joo, vitun teiniä ja oon varmaan käyttäny jo aiemmin ja on varmaan tuhansia muita jotka kokee että tää sopii niihin.. mutta so fucking what! :D Sitäpaitsi, en oo itse sanonu että tää kertoo musta, vaan kymmenet muut ihmiset sen mulle on omistaneet. En vaan keksiny mitään sopivampaa tähän.]

 

★Tähtisimmu ★

tiistai, 5. kesäkuu 2018

Haukkoen happea

Mun alkuperäinen tavoite oli kirjottaa jotain – edes yks juttu – joka kuukausi tän sairaslomankin aikana.. ei näemmä toteutunut se. Mutta ihavitusama. Oon tässä osittain ajautunut aika paljon itteeni ja elämääni kelaamaan, osittain jopa joutunut. Ei ole ollut vaihtoehtoa. Nyt on se pysähdys, jonka sanotaan monesti tulevan esim. uraohjukselle ku se saa slaagin. Mulle se tuli kun meinasin kuolla.. oman käteni kautta.

Oon varmaan koko elämäni jotenkin elänyt sellasen mustan, synkän ja pimeän massan syleilemänä, pelännyt kuolemaa neljävuotiaasta asti, kokenut sen kun isoveli kiusaa alle kouluikäisenä päivittäin, romuttaen sen pienen, hauraan ja kehittyvän mielen miljoonaan sirpaleeseen. Istuttaen ajatuksen että en ole yhtään mitään, oon kelvoton, arvoton, merkityksetön ja epäonnistunut. Elänyt läpi neljän vuoden päivittäisen helvetin koulukiusaamisen kans – kun koko luokka nimittelee sua päivittäin, hylkii, väheksyy, mitätöi – ja kun tuut itkien kotiin niin sulle ei anneta lupaa olla heikko, vaan tiukkaan sävyyn isä mesoo että ”seuraavan kerran kun joku kiusaa sua, niin OTAT NYRKIN KOKOSEN KIVEN JA HEITÄT NIITÄ PÄÄHÄN!” Pieneltä ja hauraalta lapselta, joka hakee tukea, lämpöä ja kaipaisi isomman ja voimakkaamman voiman suojelusta, otetaan pois oikeus olla heikko ja hauras, ei oikeuteta heikkoutta eikä surua. Ja kun kaikesta tästä alkaa oireilemaan ja vetämään viinaa ja lääkkeitä sekaisin, viiltelemään itseään, hakemaan hyväksyntää jokaiselta vastaantulijalta, epätoivoisesti yrittäen täyttää sitä tyhjiötä, jonka turvaton lapsuus on jättänyt.. heitetään kodista pihalle, eikä ole tervetullut sinne.. käydään päälle ja mesotaan kun oot kännissä. Ensimmäiset 15 vuotta elämästä ajaa sut itsetuhoiseen syöksykierteeseen, etsimään hyväksyntää muilta, jakamaan itseäs, alistumaan ahdisteltavaks ja hyväkskäytettäväks, hyväksynnän, läheisyyden ja muun toivossa. Kun joku taas aidosti tahtois kaikkea sitä ihanaa – rakkautta – sulle tarjota niin alat työntämään pois. Kun joku muu hakee sulta tukee kun on heikko, toimit kuten oot oppinut; et oikeuta sen heikkoutta vaan suutut, niinku isäs teki sulle. Opittua käyttäytymistä rikkinäiseltä ihmiseltä.

Kun se synkeä massa velloo sun ympärillä 15 vuotta, hyväillen sua ja huutaen sun korvaan kuinka perseestä ja paska oot.. kun syöksyt sinne aina vaan syvemmälle.. se pitää susta otteen kuin jättimäinen koura. Itket ahdistuneena, pakokauhuisena ja vailla sitä kaikkea mikä lapsuudessa jätti jo tyhjiön. Hukut vaan syvemmälle sinne mustaan aineeseen ja mitä kovempaa pyristelet vastaan tekemällä täysin vääriä asioita, niin sitä syvemmälle hukut. Syöksykierre kiihtyy, pahoinvointi kasvaa, toivo katoaa päivä päivältä enemmän. Kunnes se pimeä ja massiivinen voima haukkaa sut kitaansa kokonaan ja aiot päättää koko elämäs viimein. Jotain meneekin vikaan ja jäät henkiin.

Ongelma on, että et tiedä yhtään mitään, millaista on sellanen elämä kun ei tunne olevansa kelvoton, arvoton ja virheellinen räsynukke, jota kuka vaan saa naida ja pahoinpidellä. Et tiedä mitää muuta elämää kuin sen, että jokainen tunne on kooltaan aivan helvetin eeppinen, vie sut mukanaan tekemään milloin mitäkin. Se kaikki, vaikka onkin todella koukuttavaa – kuin huumetta – kun mennään koko ajan vitun lujaa ja kynttilä palaa molemmista päistä yhtäaikaa, on kuitenkin se syöksykierre, joka ajoi sut kuolemaan. Oot kulkenut sen polun loppuun asti. Se päättyi. Se päättyi sun omaan suihkuun.. lattialle, jonne kuolit. Olisit tarvinnut sitä että saat olla rikki ja joku kannattelee sua sen aikaa, mutta järjestelmä on sitä mieltä että kuulut kotiin ja avohoitoon, et kannateltavaks laitokseen.

Jostain syystä monta kuukautta jo mulla on pyörinyt mielessä lapsuus. Oon elänyt uudelleen ja uudelleen niitä kesiä kun oltiin mökillä vanhempien kans tai kun oltiin mummun talolla, kyläseuroissa ja muualla. Kuinka pelasin Nintendolla Super Mario 3:sta ja oli jotenkin todella huoletonta. Kuinka Äiti teki kaikkensa mun eteen; leikki ihan mitä vain halusin, oli aina läsnä, aina antamassa lämpöä ja hoivaa – mutta ei koskaan asettanut turvallisia rajoja, vaan oli täysin ylikäveltävissä. Oon elänyt nuoruutta uudelleen – niitä yläasteen jänniä hetkiä kun oli sähköä ilmassa jonkun kans.. odotti että ”ehkä tänään menee pussailuks” ja myöhemmin varmaan haaveili siitä että saa pimppaa. Vielä myöhemmin siitä että sais munaa kans. Mutta se jännitys ja sähköisyys. Se haikeus ja tuska kun joku suhde menee ihan sirpaleiks, mutta siinä tuskassa oli jotain yhtä huumaannuttavaa ku missä tahansa muussakin tunteessa, sitäkin on ollut ikävä, sekin on pyörinyt mielessä. Oon elänyt uudelleen kaikkia niitä bileitä missä on ollu, kaikkee sitä säätämistä ja seksuaalisia kokeiluja – kuka tykkää ja mistä, joku korvan jäytämisestä, toinen niskan pussailusta. Mielessä on ollut sisarusten kesken Monopolin pelaaminen jouluaattona, kun kaikki oli koolla – tai sunnuntaisin ku yleensä kaikki tuli käymään kotona ja naurettiin niiiiiin paljon ja oli hauskaa. Kaikki vanha on vaan noussut mieleen uudelleen ja uudelleen. On ollut ihan käsittämätön ikävä Äitiä ja ihan silmitön ahdistus siitä et se on jo kuitenki 70 ens vuonna.. joskus se vielä joutuu mut hylkäämään, vaikka mä kuinka paljon tarvitsisin sitä.

Miks tarviin Äitiä vaikka oon 30? Koska mulla ei oo ikinä ollut sitä.. kään. Isä oli poissaoleva ja etäinen ja menetti mielenkiintonsa suurelta osin ku en digannutkaan poikien jutuista niinku luistelu ja hiihto ja kun tarvin turvaa ja oikeutusta heikkoudelleni, se kiellettiin. Äiti oli rakastava ja hellä mutta puuttui kuri ja rajat, eli ei ollut turvaa. Oon elänyt todella turvattoman lapsuuden. Koko 30 vuotta oon vaan painanut täysillä, osittain suorittanut elämää, osittain juossut ehkä pakoon kaikkea. Dokannut, bilettänyt, hengaillut ystävien kans, ollu irtosuhteita, ollu parisuhteita, haaveillu bändistä ja jahdannut sitä unelmaa.. tehnyt ehkä kaikkee muuta kuin pysähtynyt. Mutta kuolema pysäytti.. vaikka se ei tapahtunutkaan kokoaan, tosin ei ollut paljosta kiinni. Nyt se pysähdys on tapahtunut väkisin. Elämän eläminen muuttui yhtäkkiä sen kelaamiseen ja kaiken löydetyn prosessoimiseen. Oon tiennyt monista itsetuhoisista kuvioistani (kuten se jatkuva hyväksynnän haku muilta) jo monia vuosia, mutta en oo ehkä ikinä jotenki uskonu tai sisäistänyt. Mitä enemmän sitä on ajautunut lapsuuteen ja menneisyyteen muuallekki miettimään ja uudelleenkokemaan kaikkea.. sitä enemmän on paljastunut kuinka turvatonta mulla on ollut.. kuinka paljon oon jäänyt vaille. Mitä enemmän on prosessoinut, sitä enemmän on lukkoja löytänyt mielestään ja sitä enemmän ne on hyväksynyt. Niin on varmasti moni muukin – ei ehjää ihmistä olekaan. Kuten Tommy Hellsten kirjoittaa, niin kaikilla on luurankoja kaapissa. Sitäkin on tullut luettua ihan vitusti. Suosittelen, todellakin. Hyviä ajatuksia ja voi auttaa jos ei nyt avaamaan lukkoja mielessään, niin ainakin näkemään ne. Niin mulle on käynyt.

Alkanut pikkuhiljaa ymmärtämään omaa käytöstään: Miksi on ollut niin julma, etäinen ja kylmä jokaista parisuhdekumppania kohtaan (ja oon edelleen), miksi en pysty kohtaamaan heikkoutta toisessa, miksi ajautuu jokaiseen avoimeen syliin mikä vaan eteen tulee oli sit varattu tai ei, miks viiltelee itseään, miks dokaa jatkuvasti, miks haastaa kumppanilleen riitaa aina, miks ajautuu jatkuvasti konfliktiin keskusteluissa, miks ei hyväksy muiden mielipiteitä tietyissä asioissa vaan pitää omiaan faktoina, miks kaipaa sitä että joku lyö ja alistaa, miks kaipaa sitä että joku katsoo perään ja pitää huolen, miks ei pysty kantamaan vastuuta omasta elämästään, miks pelkää yksinäisyyttä, miks pelkää kuolemaa, miks pelkää hylätyks tulemista, miks pelkää läheisten menettämistä, miks pettää aina kumppaniaan, miks tavarat lentelee vähän väliä seinään, miks itkee monia päivä putkeen, miks tulee ahdistus- / paniikkikohtauksia, miks tarkkailee vaaroja ympäristöstä koko ajan, miks ahdistuu pienimmästäkin etääntymisen merkistä ystävyydessä, miks miks miks...

Yhden polun oon kulkenut loppuun, mutta sen jälkeen oon ollut niin vitun sekaisin ja eksyksissä että ei ole polkua, on vaan karua ja armotonta metsää joka puolella ympärillä. Ollut niin ahdistunut että ei ole pystynyt mihinkään keskittymään, eikä mitään tekemään mutta silti on ollut kiire. Kiire takas elämään. Siihen elämään joka on ikään kuin pausella tuolla jossain odottamassa mua.. siellä minne se karkas kun melkein kuolin. En oo suostunut olemaan rikki, en ole saanut ehkä itseltäni lupaa, koska se olis merkinny heikkoutta. Samoin en oo uskaltanut nykyiseen suhteeseen enää heittäytyä sillai kuin niihin kuuluu – rakkaus on epävarmaa ja elämässä kuuluu kolhiintua. Mutta oon alkanut niin paljon suojelemaan itseäni että työnnän Nyxää pois kokoajan. Mutta se ei suoraan sanottuna oo nyt ajankohtaista ratkoa sitä ongelmaa. Ensin pitäis löytää polku, jota kulkea.

Viime viikolla perjantaina ja lauantaina oli jo oikeesti huikeesti paremmat päivät, jotenki ahdistus muuttui ensin vihaks ja siitä tuli voimaa, sitten se muuttui puhtaaks voimaks, ilma vihaa. Kaikki vain siks että kuuntelin Dissectionia, joka on melko saatanallista musiikkia. Hellsten kirjoittaa että ihmisen pitää tuntea olevansa kannettu ja rakastettu ja että se tulee Jumalasta se fiilis. Että Jumala kantaa ja rakastaa. Se mahdollistaa sen että ihminen pystyy sen sisäisen haavoittuneen lapsensa, joka mulla siis pelkää kaikkea lähinnä ja on turvaton ja kaikkee muuta yllä mainittua, kantamaan ja sen kans elämään. Saman kirjoittajan sanoja mukaillen: Lapsi, jolle ei ole syliä, ei voi syntyä omaksi persoonakseen. No, mulla ei ole itselleni syliä, tai edes käsivarsia, koska oon aina vihannut, ällöksynyt ym. itseäni. Miten vitussa voisin siis kantaa itseäni, ottaa vastuun omasta elämästäni, alkaa kasvamaan persoonaks ja kantamaan itse omaa tyhjiötäni, haavoittunutta lastani!? Ilmeisesti mua kantaa se sama, minkä pariin joskus yläasteella jo ajauduin: Saatana. Tai Pimeys. Miten sitä nyt sit nimittäiskään. En miellä itseäni oikeastaan saatananpalvojaks tai satanistiks, koska mun maailmassa Saatana ei ole mikään personifioitava entiteetti. Mutta joka tapauksessa, siihen sen enempää uppoutumatta että millanen on mun henkilökohtainen uskoni, niin se alkoi mua kantamaan alun perin silloin viime perjantaina junassa kun kuuntelin Dissectionia. Kuuntelin sit paljon muutakin ja itkin kun kuuntelin sen mun ”elämäni viimeisen biisin” (Pain Confessor – Another Door). Jotenki sekä siitä kivusta ja syyllisyydestä mitä aiheutin teollani ja siitä ilosta että mulla on valta päättää tää kaikki ja jotenki kaikesta. Nuppi sekos.

Sunnuntaina alkoi ahdistus nostaa uudelleen päätään ja eilen oli niin poskettoman hirvee olo, että ei oo vielä koskaan niin vitusti ahdistanut! Vaikka Nyxäkin on mun luona niin silti pyörin kämpässä ympyrää enkä pystynyt mitenkään olemaan – vaikka oli siis seuraa! Pelasin vitun älykkäänä sit viel Kirbyä mitä tuli pelattuu paljon muksuna, joka ajoi mut uudelleen lapsuuteen ja sit pelasin sen vieläpä läpi, jolloin tuli se päättymisen ahdistuskin vielä. Tänään kirjotettiin terapiassa rakkaudesta ja se jotenki ajoi mut miettimään sitä taas kuinka yksin oon jäänyt.. kuinka ystävyys on muuttunut kun kaikki on muuttaneet omilleen ja jotenki se sama että ei enää hengata sillai isolla porukalla ja kaikkee. Samoin se kirjottaminen ajoi mut miettimään että miten mä en oo enää kykenevä rakastamaan kun suojelen itseäni siltä (kolhuilta). Menin sohvalle makaan ja laitoin silmät kiinni ja väkisin alkoi kyyneleet valumaan silmistä. Koin taas uudelleen sen kaiken, ihan vitun pikakelauksella: Sen ku Äitin kans laitetaan pyykkejä lapsuudenkodin kellarissa, sen kuinka on huoleton ja hoivattu olo.. sen kuinka yläasteella ja lukiossa pidetään hauskaa ja kuinka on ihana suhde ja kaikki, pikakelauksella.

Sit! Kun se kelaus oli ohi, niin olo alkoi jotenki ihmeesti kevenemään. Se nauha ei kelaantunutkaan alkuun ja alkanu pyörimään uudelleen! Jostain sieltä sen metsän keskeltä missä oon eksyksissä ja ettimässä sitä polkuani ja missä oon ollu itkemässä kaikkee ja prosessoimassa koko elämääni ja itseeni, jostain sieltä lensi mun handuun vittu lapio! Löytyi taistelutahto! Mun mieli alkoi kirkastua.. sen mustan massan ote alkoi kirpoamaan ja aloin hapuilemaan pintaan. Tulin himaan ja aloin soittaa vitun lujaa kaikkee ns. voimabiisejä. Tuntui kuin olisin uinut pakoon siitä mustasta aineesta, kaikesta masennuksesta, alemmuuden tunteista, kaikesta paskasta mitä elämässä on ollut. Ihan kuin olisin ekaa kertaa tavoitellu jonkunlaista uutta pintaa, jonka toisella puolella olisin saanut hengittää elämää ensimmäistä kertaa! Ja pääsin sinne! Tuli vaan yhtäkkii mieleen sellanen ajatus, että tää on vittu mun elämäni – vitut siitä että onko se ainoa vai ei, mutta tää on nyt. Haluanko viettää sen koko elämän sillai että oon surullinen, itken menneisyyttä, en hyväksy omaa heikkouttani, en kohtaa omia demoneitani, luurankoja kaapissani, vaan pakenen kaikkee, jatkan sitä syöksykierrettä ja alan tekemään uutta polkua mikä on samanlainen ku vanha? Haluanko kymmenen vuoden päästä ku katon taakse, niin nähdä sen että toistan samaa kaavaa? Tuli yhtäkkiä uskoa, toivoa, voimaa. Pääsin pinnalle sen pimeän massan otteesta, iskin lapioni maahan ja kaivoin polkuni ensimmäisen askelman, tuntui kuin haukkoisin happea ekaa kertaa koko vitun elämässäni. Tää on vittu mun elämäni ja mä voin tehdä mitä vaan – niin miks vitussa viettäisin sen jatkuvassa kärsimyksessä, kelvottomuuden yms. tunteissa, itkiessä ja muutenki noin, kun voisin oikeesti tehdä jotain. Voisin Voin olla se tyttö, joka koen olevani, voin hankkia sen kiinteemmän masun että voin pitää napapaitoja, voin pistää bändin pystyyn ja päästä soittamaan lavoille, voin kirjoittaa kirjan, voin jatkaa runojen kirjoittamista, voin heittäytyä rakastettavaks ja rakastamaan (taas), voin elää. En tiiä kauanko olen pinnalla – voi olla että syöksyn takas pinnan alle huomenna ja joudun hakemaan uutta vauhtia pakoon siitä mustasta vellovasta massasta, joka mun elämää on aina syleillyt, mutta halusin nyt kirjottaa tästä kaikille lukijoilleni. Halusin kertoa että Tähtisimmu ei ole kuollut. Blogi on ehkä ollut hiljainen ja oon ehkä ollut poissa ja saikulla mutta mä tulen takaisin, koska muahan ei yks saatanan masennus mätki maahan! Jumalauta mä vedän sitä niiiiiiiiiiiiiiiiiiin pataan että se ei uskalla enää koskaan tulla takas mun elämään! Mä en suostu luovuttamaan nyt, en ennenku mulla on bändi, joka on soittanut Tuskan lavalla, en ennenku oon julkaissut kirjan, en ennenku oon julkaissut runoteoksen, enkä niin kauan ku mulla on lapsi! Jos mun rakkaat ystävät on sanoneet musta joskus että oon sellanen ihminen, joka itsepäisesti juoksee viis kertaa tiiliseinää päin ennenku tajuaa kiertää sen tai sit painaa siitä läpi, niin teen sen kyllä varmasti myös tälle nykyiselle elämäntilanteelle, mielenterveysongelmilleni ja kaikelle muullekki. Kuljen läpi tän elämäni henkilökohtaisen helvetin, vaikka kuinka moneen kertaan ja opin ottamaan vastuun itsestäni, elämästäni, hyväksyn heikkouteni / keskeneräisyyteni, opin rakastamaan oikeasti, ja alan kantamaan sitä haavoittunutta sisäistä lastani omassa sylissäni. ❤

 

https://www.youtube.com/watch?v=3SunWtjn9_I

 

★Tähtisimmu ★

keskiviikko, 11. huhtikuu 2018

Tyttö ja sen kivesongelmat

Mulla on alkanut tulemaan ongelmia tosta varustukseni kuristamisesta. Oikeastaan ne on alkanu jo joskus viime vuonna ja ollu aina välillä mutta todellisuudessa niitä tuli tän vuoden alussa. Ne alko siitä että kivet oli vaan hiukan arat aina silloin tällöin – nehän on tietysti sitä ylipäätään ja aina ku ne on kivet, mutta siis enemmän. Alko tulla sellasta kosketusarkuutta, että jos vähänki koski joku pikkarin sauma vaikka tai jotain niin heti tuntu tosi ilkeeltä. Alkuun se oli vaan sellasta jotenki pakottavaa tunnetta mutta sit se muuttu sellaseks että alko tuntumaan tavallaan nivusissa. Tai siis siinä kohtaa minne ne ”pakeni” aina ku kiristin kaiken peppuvakoon tonne taakse. Nehän tuli aina tohon eteen sen seurauksena sillon ku ne oli isommat (ks. havaintokuva 1 :D) kaiketi jotenki niille seuduille mistä ne on sillon joskus aikanaan laskeutuneet..? Ja monesti ku vaikka istu jalat sillai nätisti ristissä, niin välillä tuli ihan sellanen polttava tunne jopa siihen kohtaan, ku ne yritti mennä siitä jonnekki ku ne puristu niin tiukkaan sinne. En tunne mieskehon fysiikkaa – yllätys yllätys – niin hyvin että osaisin sen enempää sanoo että mitä koko tossa tilanteessa oli meneillään todellisuudessa.. eikä sillä ollut mulle ees mitään merkitystä; vähän kipua vaihtokauppana siitä että ei pullota pallit ja kikkeli sillai että ne outtaa mut, niin olin ihan fine sen kans.

241_30.jpg?1523445651Mutta tammikuussa se ongelma alko sit syveneen. Alkuun se pakottava kipu alko muuttumaan monesti viiltäväks, vaikka en enää oo moneen kuukauteen kiristäny tota vekotinta niin tiukalle ku sillon joskus, koska ei tarvii. Ne on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin paljon pienemmät ne kivet ja itse kärsäkin, että pysyy ihan kiltisti paketissa vaikka vaan laittaa ne sillai tohon haaroihinki (havaintokuva 2 :D). Mutta se kipu alko siis tuntumaan jo sillonki vaikka olis ollu monta päivääki kuristamatta niin silti pieninkin kosketus tuntu tosi ikävältä ja saatto tuntuu jopa siitä kivestä tavallaan sinne ylös asti nivusiin tai jonnekki sille seudulle. En tietenkä uskaltanu varata aikaa tai mitään lääkäriin, ku miten selitän että ”joo mulla on siis naisen HeTu mutta mun kiveksiin sattuu” :D En mä nyt vittu sellaseen alkanu. Mutta ratkaisu tuliki sit ihan yllättäen kun hakeuduin sen mielisairaalareissun jälkeen sellaseen mestaan mihin sain kuulemma mennä jos tulis jotain. Niin siellä sit mainitsin, niin se ihana likka varas mulle sit lääkäriajan – ja jopa samalle päivälle vieläpä. Mielenkiintoista kyllä, niin ne oireet oli ihan sikapahat just matkalla sinne. Tuntu siis siltä ku joku vetäis sitä helvetin kivestä irti musta. Pisti, viilsi, pakotti, vittu kaikkee yhtäaikaa.

Lääkäri oli sellane ihana nuori poju, joka oli kuitenki todella ammattitaitoinen ja kuunteli kyllä todella ymmärtäväisesti,241_31.jpg?1523445653 eikä ollu yhtään sen olonen että olis väheksyny tai mitään. Jouduin sit tietysti tiputtaan itteni alasti alapäästä ja se tutki niitä vitun roikkuvia painajaisia siinä hetkisen. Se paineli nivusiin myös, mikä sattu ihan poskettoman paljon..! Se ei todennu mitää erityistä missään, ei mitään pahkuroita eikä mitään sellastakaan. Mutta se kirjotti kuitenki lähetteen urologian poliklinikalle. Seuraavassa kuussa kävin perus vuosikäynnillä hormonipolilla ja siellä se tietysti sit näki tän jutun tietokannasta, niin siinä sit keskusteltiin siitäkin. Se tietysti heti kysy siitä että oonko menossa silvottavaks ja selitin että mun tilanteessa se tuskin auttais mitään, koska on niin pinttynyt se kuva päähän, että mitä on olla tyttö, enkä olis yhtään sen enempää tyttö senkään jälkeen. Mulla olis toki synteettinen pimppa mutta ei kuukautisia ym... enkä pääsis siltikään elämään teini-ikää uudelleen siinä kehossa ja niin eespäin. Mutta sitten tuli puhe orkiektomiasta, eli pelkkien kivien poistosta. Sanoin että pelkään sitä että koko vehje menettäis toimintakykynsä jos kaikki testosteroni vietäis mun kehosta, joten sitäkään en tavallaan vapaaehtoisesti tahtois. Kysyin sitte hiukan hädissäni että onkohan mahdollista että ihan niinku terveydellisistä syistä ne pitää ottaa pois, jos niihin on tullu siit kuristamisesta niin pahoja vaurioita, mutta se täti rauhoitteli ja sano että tuskinpa. Sekin kuitenki otti asian sen verran tosissaan, että kirjotti mulle lähetteen puolestaan ultraääneen.

Se urologin aika oli siis viime kuussa, samoin toi UÄ-tutkimus. Oli hiukan jännä mennä naisoletettuna urologian poliklinikalle! :D Voitte kuvitella sitä niiden kundien ja ukkojen ilmettä kun tällänen tissiolento kävelee siellä käytävillä. Ei jumalauta mä en oo hetkeen sitte nähny niin paljon niin hämmentynyttä porukkaa! :D No, se lääkäri paineli vielä enemmän ku se aiempi ja sattu välillä aivan tajuttomasti ja vikisin jotain ”joo, sattuu!” siinä ku se kokeili joka paikkaa. Luonnollisesti se kokeili myös eturauhasen, eli peppututkimus. Aina yhtä vitun ihanaa olla ne liukastelimat anaalissa sen jälkeen, ku herra lääkäri pyyhkii sillai suurinpiirtein kaiken pois. Se oli sitä mieltä että kivesten verenkierto saattaa olla vahingoittunu ja hermoradat saattaa olla vaurioituneita siitä kaikesta vetämisesetä mutta että ei mitään tavallaan vakavaa. Jotenki se nyt pääty sitte siihen että vois olla eturauhasessa joku pienimuotoinen tulehdus, ja kirjotti Pronaxenia 10 – 14 päivän kuurin. Lisäks se oli sitä mieltä että nivusissa kun oli tietyssä kohtaa tietynlaista kipua, että se saattais viitata johonki sellaseen ku urheilijantyrä. Että se yhtymäkohta missä jalan jänteet ja alimmat vatsalihakset ja kaikki tulee yhteen nivusessa ja sen yläpuolella, niin että se olis siinä se kohta mihin sattuu ainaki välillä. Siihen tuli vaan ohjeistus että ei saa repiä sitä, niinku ku tekee vatsoja esim. tai jotain muuta. No, enhän mä oo niitä tehnykkään sillai repimällä, mut OK. Ultraus oli tosta sitte muutaman päivän päästä. Oli tavallaan tosi ihanaa että joutui alavatsan ultraukseen, ku en voi paksuks tulla, niin oli jotenki ihanaa, vaikka se oliki tälläsestä syystä. Fiilistelin ihan kympillä sitä tutkimusta ja ajattelin että olisin paksuna. Mutta siinäkään ei siis löytyny mitään. Piti yskiä ja nousta istuun ja kaikkee niin se tutki että onko mitää suolipullistumia tai mitään, mutta mitään ei löytyny.

Mä en tiiä että onko ne oireet ollu enimmäkseen mun päässä vai mitä, mutta ne on helpottaneet nyt. Tai ehkä se oliki se eturauhanen, joka on nyt sit rauhottunu.. mutta en uskalla edelleenkään kiskoo noita niin tiukalle ku ennen. Ja siis sehän on nyt ihan lääkärin määräys että ei kuristais niitä sillai tiukalle. Mutta edelleen; ei myöskään tarvii. Mutta on tää kyllä paskaa elää tälläsenä eksperimentaalisena fantasiaolentonakin.. mutta toisaalta ei se silpominen mun tuskaani helpottais ku sen osalta että seksi nyt olis ”helpompaa” ku ei tarttis jokaiselle selitellä että ”ku mulla on sellane juttu et mulla on penis”... Ja varmaan se siis tuntuiskin paremmalta siinä kehossa, mutta kun en pääse edelleenkään yli siitä ettei se olis ku uudelleenmuotoiltu penis... :S Mutta siis pakko sanoo kaikille kohtalotovereille ketkä tota kuristamista harrastaa, että kannattaa oikeesti sit varoo sen kans ja tunnistaa nää riskit. En periaatteessa voi suositella kuristamista enää tän kokemuksen jälkeen kenellekkää mutta tiiän että aivan kuten mullekki se on / oli oljenkorsi, niin se on monelle muullekki. Useimmathan kuitenki menee leikkaukseen niin nehän voi pahoinpidellä noita tavaroita ihan miten huvittaa..! ;) ❤

https://www.youtube.com/watch?v=7RxHJeKNXSQ

 

★Tähtisimmu ★