perjantai, 15. syyskuu 2017

Kilpiruston hionta, Osa V

[Noniin. Tämäkin tarina jatkuu viimein. Meillä oli Exän kans tänää pieni communication breakdown ku molemmat oli hakemassa Vintiöö, mut ei siinä.. oli vaan hassua ku ei kuulunutkaan ”Äiskä!” ku tulin siihen tarhan pihaan... Pystyin pitään itteni kasassa kunnes pääsin himaan, mutta sen jälkeen murenin ihan täysin. Ei siis siitä että Exä olikin hakenut sen, mutta eilen en voinut murentua, koska Vintiö oli mulla.. Kävin hakee punkkua ja nyt ollaan sit miedossa tuiskeessa. Piti jatkaa yhden kurssikirjan lukemista, mutta vittu siitä mitään tuu ku parkuu kokoajan... Joten otanpa itseäni kiinni sitte näissä artikkeleissa. Mulle on sanottu että oon taitava kompartmentalisoimaan .. eli siis jos esim. on jollekki vihanen syystä X niin ei ole muille silti vittumainen, tai jos vaikka on työkaveri, jonka kans on ystäviä duunin ulkopuolellaki, niin on vittupää vaan duunissa / vapaa-ajalla, riippuen siitä missä se syy olla vihainen tapahtui.. niin toivon todella että oon hyvä, ettei mun ahdistus ja muu ”vuoda” näihin ei-henkilökohtaisiin postauksiin...]

[Edelliset Osat: IIIIIIIV tässä kätsysti :) jos jäänyt väliin tai tarvii kertausta]

Otin aika isot paineet siitä ku se hoitsu oli sillai että max. kymmenen päivää saattais olla noi haavateipit, joten aloin heti Osasta IV seuraavana päivänä keräämään rohkeutta ja nyppimään niitä irti. Vaikka se syöminen ja muu oli ollu ihan kohtuu normaalin tuntusta – edelleen poislukien se veden purskuttelu – niin silti olin ihan paskana että ”vittu sieltä tulee koko kurkku ja kieli ja keuhkot mukana”! Aloin pikkuhiljaa sit nykimään sitä teippiä. Onneks se oli hippasen irronnut jo toiselta puolen itsestään.. mutta tosi vähän oikeesti. Alotin eka ihan ”kuivana” sen kiskomisen ilman kastelua:

234_40.jpg?1505422548

Mutta se veti sitä nahkaa niiiiiiiiiiiin paljon, että vaikka se haava oli umpeutunu siis ihan täysin – kuten kuvastakin näkee – niin silti tuntu niin järkyttävän käsittämättömältä se sen irrottaminen että menin suoraan vessaan ja suihkuttelin sitä sellasella kädenlämpösellä vodalla jokusen hetken. Tuntu niin siltä että ”kunpa joku ammattilainen olis tekemässä tän” :D mut pakkohan se oli ite... Siitä sit hiljalleen aina vähän kerrallaan vetelin sitä irti:

234_41.jpg?1505422562234_42.jpg?1505422564

Vaihdoin aina välillä puolta, kun se jotenki tuntui [en yhtään kusettanu itteeni, en!] siltä että oli helpompaa sillai, et aina ku ”jäi jumiin” toiselta puolelta niin toiselta puolelta irtos viel senki jälkee:

234_43.jpg?1505422566

Mutta siis kaiken kaikkiaan niin toi piti ihan oikeesti tehä todella rauhallisesti, hitaasti ja pitkäpiimäsesti, joista mikään ei oo mun erikoisalaani. :D Siinä ku sitä oli jo hyvän matkaa saanu irti niin vähän laski sentään se kammo että sieltä tulis puoli kroppaa mukana, mutta sit alko mietityttää se, että ku se oli selkeesti enemmän kiinni joistain kohdista, että entä jos se haava ei oliskaan parantunu / umpeutunu yhtä laadukkaasti siitä.. vaikka se hoitsu kyl sano että se on ”ihan varmasti” jo ummessa joka kohdasta. Eikä siinä niinkään se itse vuotaminen tai muu [mähän oon vuotanut omasta kädestäni elämäni aikana jo varmaan monta desiä.. xD] mutta se että jos se tulehtuis ku olis jokseenkin ikävää että kurkussa olis joku sellanen mätänevä vekki. Ja siis sitä pelkoo ei yhtään helpottanu se että se vaikutti.. siis näytti.. siltä ettei se olis ihan oikeesti parantunu yhtä nopeesti sielt keskeltä esimerkiks. Mutta pakkohan sitä oli jatkaa silti, varsinki sen jälkeen ku sen oli kerran alottanu. Siin meni siis varmaan joku 30min – 45min tyylii (en kyl oikeesti kellottanu sitä) ku vähän väliä ravasin vessassa kastelemassa sitä, pyörin hetken ympyrää niinku jänis fillarikaupassa ja keräsin rohkeutta ja sitte taas peilin eteen houkuttelemaan sitä teippiä pois. Mutta kyllä sitä tulostakin sitte syntyi:

234_44.jpg?1505422569234_45.jpg?1505422571234_46.jpg?1505422573234_47.jpg?1505422575234_48.jpg?1505422577234_49.jpg?1505422579

Siinä se nyt sit on. Mun ”uusi” kaulani. Pakko sanoo, että sen suihkuttelun jälkeen ja ku se hetken sai hengittää, niin toi ei oo ollenkaan pahan näkönen! :) Siis onhan se nyt aivan selkee tommonen vekki kaulassa, mutta jos joku tuliski siit jotai sanoo, niin aina vois väittää että siit on operoitu (lisä)kilpirauhanen(??), luomi tai vittu mitä vaan. Siis sikäli kun se kuuluu paskan vertaa muille ihmisille että kenellä on arpia ja missä. Mutta ihan vaan taas ideana / rohkaisuna jollekki jos joku joskus kyseenalaistaa sukupuolen eikä oo sellanen hetki että viittii kertoa ko. henkilölle että voi haukata paskaa ja hypätä kaivoon, ku toisen sukupuolta kyseenalaistaa yhteen kaula-arpeen perustuen. ;) Mun mielestä on edelleen ”kaikki keinot sallittu” siinä ku yrittää tässä paskassa maailmassa mennä läpi. Siis järjen raameissa toki, luonnollisesti – sen takii lainausmerkit.

Vaikka tosta eteenpäin syöminen ja kaikki sitten helpottukin niin kyllä se friikki tunne ja kaikki muu kesti viel pitkään, mut siitä sitten viimeisessä Osassa VI tätä juttusarjaa, joka on samalla päivitys v. 1.8b joten.. pysykää tutkalla.. :D :D Naurattaa siis siks että kukaan ei oo sanonu noin varmaan 20 vuoteen mut kirjotettu mikä kirjotettu. ;) Ens kerralla sitten alkuperäset 12. päivän kuvat leikkauksen jälkeen, alkuperäset sitä juttua varten sensuroidut vertailukuvat + nyt kun aikaa kulunut koko jutun alusta ja varsinaisesta suunnitellusta julkaisupäivästä niin myös ihan bränikät kuvat tältä viikolta että miltä se näyttää nykyään toi kaula. Toivottavasti tästä on apua leikkausta odottaville / harkitseville. Olette ihania ihmiset, kiitos lukemisesta. :) ❤

[Suomilaista aivan silmittömän laadukasta aggrotech-dark_electro-cybergothpunk/industrialmetal?system*rokrok* musaa<3 Ja nätti kybergoottimimmi levyn kannessa. Biologinen. Kaunis.]

https://www.youtube.com/watch?v=lBlcjjPIiXM

 

★Tähtisimmu ★

[Tästä viimeiseen Osaan IV :) samalla v. 1.8b päivitys]

keskiviikko, 13. syyskuu 2017

Hei, olen Tähtisimmu. Transtyttö. Tyttö jolla on penis.

Ai miksikö tuollainen otsikko yli kahden vuoden blogaamisen jälkeen? No koska vois helposti ajatella että jonkinlainen ”uusi alku” tässä on käsillä. Tai vähintään uuden aikakauden alku. Lisäks sivulatauksista päätellen on tullut uusia lukijoita ihan hirmusti, joten samalla kaikille vähän niinku ”tervetuloa” -postaus. Mulla alkaa viimein olemaan jokseenkin kalustettuna tää uus kämppä. Vintiölle on oma huone. Mulle on vapaus sisustaa ym. ihan miten vittu huvittaa. Ja kuunnella musiikkia ihan niinku vittu huvittaa naapurit kuitenki huomioiden. Mun pitäis oikeesti olla jo tuol sängyssä yrittämässä saada unta – ja kyllä, se on edelleen useasti nimenomaan yrittämistä.. mutta en kestä enää että en oo kirjottanu pitkään aikaan (säännöllisesti) ja sivulataukset senkun kasvaa. Mä tahdon jatkaa sitä kaikkea.. kaikkea mitä oon pystynyt tähänki asti jakamaan, antamaan ja kertomaan kaikille lukijoille ja muillekki. Mä en vaan edelleenkään pysty lupaamaan että jaksan jatkaa just nyt säännöllistä kirjottamista, mutta katotaan – ei kai se mahdotonta oo että joskus tulis positiivisiakin yllätyksiä...

Ensin nyt kuitenki more or less quick recap että mitä kaikkee on siis tapahtunu: Mun ja Kämppiksen 7v tjsp yhteiselo tuli siis päätökseen. Elämät alko olemaan niin eri kohdissa ja erilaisia. Muutettiin yhteen ku oltiin molemmat opiskelijoita, kummallaki oli parisuhde ja kaikki oli monella tapaa munkin elämässä (tai pään sisällä) vakaammin tai vähemmän huonosti ainaki. Mutta se ei jaksanut (eikä sen raksukaan) enää mun musiikintykitystä, mä en kestänyt että mulla oli Vintiön kans vaan yks huone ja nukuin sohvalla aina ku se oli mun luona.. kaiken kaikkiaan elämät vaan muuttui niin paljon. Joten toukokuusta asti oli sellane.. limbo.. vois sanoo.. mun elämässä ku ei oikein tuntunu hyvältä enää asua siinä. Kämppä kuitenki löyty vasta nyt sitte. Eli muutin viime kuussa tähän.

Mulla ei ollut tyyliin mitään, koska olin kaikkee käyttäny kommuunielämässä Kämppikseltä. Mulla oli ne kamat mitä mun huoneessa oli; pari kirjahyllyä, muutama matala kaappi, yks pöytä (koneelle) ja sänky. Keittiöstä ei ollu mun ku mikro ja joku avuton ”voileipägrilli” joka laadultaan vastaa samaa ku surruttais hiustenkuivaajalla hampurilaista. Ei pyykkikonetta, ei kahvinkeitintä, yks paistinpannu, muutama kattila.. ruokailuvälineitä oikeestaan oli ainoastaan järjellinen määrä. Kurssitäti joskus teki ihan järjettömän ehdotuksen että se antais mulle tonnin ilman mitään vaateita jos muuttaisin yksin. Se piti sanansa. Kiitos sen sain hommattuu Torista kalusteita itelleni ja Vintiölle ja muuta kaikkee, myös Huudosta. Mutta tonni on pieni raha hankkia kaikki mitä muut on hiljalleen rakentanu sen 10v ku on asunu omillaan (ja ollu duunissa jopa..) joten se on käytetty. Mutta kaikkeen olennaiseen se riitti.. paitsi että lautasia mulla ei ole ku kertismallia, mutta who cares. Niitä ostetaan sitte ku löytyy halvalla.

Sain jälleen onneks lisäaikaa opinnoille. Suvun perintöriita jatkuu. Oon viillelly pariinki otteeseen taas, dokaaminen on tiheentyny. Oon velkaa yhteensä jo lähemmäs 30 000 euroa. Luottotiedot tosin on tallella koska kaikki muu velka on yksityishenkilöille paitsi opintolaina. Edelleen täysin tuloton, ei tarpeeks noppia että vois hakee pidennystä opintotukeen, ei oikeutta toimeentulotukeen, koska varallisuutta. En oo virallisesti tunnustettu (em. syistä) Vintiön toiseks vanhemmaks. Exän kans yhtä lämpimät ja hyvät välit ku aina. Pentu on tulossa tänne Äiskälle huomenna ekan kerran yöks<3 Edelleen voi mennä reilusti yli puolet viikosta sillai että itken koko illan. Useasti silti oon tehny kaikkee siit huolimatta; lukenu kurssikirjoja tai tehny harkkoja / harkkatöitä. Hitaasti etenee, mutta nyt pitäis yrittää tiukentaa tahtia nii sais jotai tuloja opintotue(n pidennykse)sta. Oon alkanu itkemään hiusteni takana jo julkisillaki paikoilla koska murenen vaan niin lujaa.. en tiiä miks. Enkä siis tietenkää mitenkä vuolaasti, mut ei vaan kykene enää pitään kyyneliä sisässä ja pakko siel saatanan kaupassaki on käydä.. Velat, perheen hajoominen, maailman pahuus.. kuka tietää oonko sit oikeesti jopa diagnosoitavissa masentuneeks. Mut en haluu olla. Kaikki vaan on menny päin helvettiä mikä vaan voi mennä. Musta piti tulla jotain. Muusikko. Tyttö. Runoilija. Äiti. Nainen. Kumppani. Kokonainen. Ehjä. Itsenäinen. Vahva. ... mutta oon vaan rikkinäinen, tissipoika, uhri, haavoittunut, verta vuotava ja toivoton epäonnistuja. Poika. Kyrpätyttö. Transu. Transsu. Sairas. Viallinen. Kelvoton. Arvoton. Ruma. Oksettava. Saastainen. Likainen. Huora.

Mun piti olla niin paljon jotain enemmän. Mun piti saada kokee teini-ikä tyttönä, kokea miltä tuntuu kun tissit kasvaa (luonnostaan), miltä tuntuu kun työntää jotain pimppiinsä ekan kerran, miltä tuntuu aito tyttöorgasmi, miltä tuntuu kun jengi kuolaa ja miettii miltä näytän alasti, miltä menkat tuntuu, kuinka kaikki kehitys jaetaan tyttöjen kesken, kuinka puhutaan ihastuksista, vietetään pyjamabileitä, musta piti tulla muusikko, runoilija, kirjailija, joku sellanen joka saa toteuttaa itseään työkseen, musta piti tulla äiti, mun piti saada perhe, perhe mun lapselle.. ehjä perhe, ja hyvä koti... Mikään ei oo toteutunut. Välillä tuntuu että kaiken hyväksymisestä tulee vaikeampaa kokoajan.

Mun kuuluis olla iloinen; mulla on hormonit, testoblokkerit, tissit B- ja C-kuppien välissä, kohtuullisen epämaskuliiniset muodot, oon 100% läpimenevä ollu yli 2 vuotta, mulla on maailman ihanin ja paras Äiti, mulla on katto pään päällä, ehdin lisääntyä ennenku hoidot steriloi mut, oon fyysisesti terve – allergiaton, ei diabetesta, keliakiaa tai muutakaan – oon kiinteytyny ja pudottanu painoa simppelillä kehonpainotreenillä... Mutta kaikki toi aiemmin mainittu vaan hajottaa mut todella pahasti. Silti. Päivästä toiseen. Meen väkisin eteenpäin. Mitä enemmän pysähdyn.. mitä enemmän alan ajattelemaan.. sitä enemmän ahdistaa, itkettää, tukehtuu. En oo koskaan aiemmin niin vakavissani harkinnu itsemurhaa ku viimesen pari kuukautta. Ihan silkasta epätoivosta. Epätoivosta että mikään ei helpota enää koskaan. Oon neuvoton. En tiedä miten pystyn parantumaan tästä mitenkään. 14 vuoden yrittäminen ei oo johtanu mihinkä; tässä oon täsmälleen samassa pisteessä ku yläasteella. Lohduton ja toivoton. Synkkä. Musta. Pimeä. Child of Darkness. Viilsin kehooni pentagrammin. En tiiä mitä sillä saavutan, mutta aion tehdä sen uudestaan kunnes se on kunnolla arpeutunu ja ne on tarpeeks syviä ne haavat. Tuskinpa on sen enempää pimeyden puolella mitään ku valonkaan. Tyhjää vaan kaikki. Mutta enpä ole Jeesukselta tai Jumalaltakaan / jumaliltakaan mitään apua saanu, nii miksipä en sitten antais tuon yleisesti pahana pidetyn puolen syleillä itseäni kunnolla. Luulis että se verenvuodatuskin tyydyttää sellasia olentoja, niin jospa vaikka säilyis sit fyysisesti terveenä ja Vintiö samoin, ku Äiskä myy sieluaan ja mielenterveyttään saatanoille koko ajan... Ihavitusama.

Mulla on ollu tänki kuluneen kolmen kuukauden aikana niiiiiiiiiin paljon ideaa mitä tehdä tällä blogilla, ettette usko. Tahtoisin jaksaa senkin kaiken. Tahtoisin jaksaa saattaa opinnot loppuun, olla Vintiölle hyvä Äiskä, jahdata taiteilijaunelmiani ja kirjottaa tätä. Katotaan miten tää nyt lähtee.. tää uus kappale elämässä. En oo periaatteessa koskaan viel asunu yksin. Joo, joskus toisella opiskelupaikkakunnalla aikoinani asuin teknisesti yksin, mutta koska sillonki seurustelin, niin en periaatteessa ollu yksin ku ehkä 1% ajasta. Plus, sielläkin oli laaja sosiaalinen piiri. Nykyiselläni oon vaan social outcast. Mutta ihan sama mulle. En oo koskaan ollu yleisesti hyväksytty sen jälkeen ku aloin yläasteel meikkaan ja löysin alunperin perinteisen goottityylin, ennen kybergoottia. Puolet ajasta näytän kadulla varmaan siltä että murhaan jokaisen vastaantulijan ja puolet ajasta että alan hysteerisesti parkumaan just sillä hetkellä. Mahdan olla uskomattoman paska näky mielenterveysongelmissani ja aivokaaoksessani.

Mun tissit tuntuu edelleen kasvavan. Ei siis mitään räjähdysvauhtia, mutta kuitenki. Se on tietysti ihan kiva ku biologisen pojan koneessa kuitenki asustelen, niin on toi rintakehä edelleen sen verran isompi, että tissien tarviikin olla isommat.. mutta ne sojottaa mun mielestä edelleen outtaavasti sivuille ja nännit on liian pienet. Oh well. Ihan sama ku eipä 99% jengistä kelpuuttais kuitenka tällästä luonnonoikkua pippelimimmiä, jos olisinki vapaata riistaa. Kivekset on nykyään varmaan ihan valehtelematta jonku parin pähkinän kokoset. Se on hyvin hämmentävää. Ku paketoin itteni sillai tiukkaan, niin ne luiskahtaa nykyään suorilta tonne ylös niihn onkaloihin. Liekö sit siit pallikuristimien käytöstä johtuvaa, mutta vasen on ainaki tullu kummallisen araks. Siis tuntuu et ihanku siel siemenjohtimissa olis jotai häikkää; joskus se arkailee vaikka ei koskis siihen itteensä vaan siihen sen onkaloon tai nivusiin. En tiiä voiks ne piuhat mennä solmuun tai jotai.. tekis mieli mennä leikkauttaan mokomat kivirasitteet helvettiin... Mutta on iso kynnys tehdä ittestään peruuttamattomasti lisääntymiskyvytön – pelkkien testoblokkereitten / estrojen jälkeen on kuitenki teoreettinen mahdollisuus viel ku keskeyttää kaiken. Tuskin ikinä sitä teen siis enää toista kertaa että lisäännyn, mut vaikeeta sulkee optioita kokonaan pois elämästä. Varmaan taas yks juttu lisää, joka kertoo monen mielestä mielenterveysongelmista.

Oon miettiny Tube-kannua ihan vakavissani. Toki olisin yhtä lailla ”vain” Tähtisimmu sielläkin, mutta mietin että voisinko auttaa / tarjota tukea ym. entistä useammalle sillä tavalla. Samalla vaarantaen entistä pahemmin identiteettini paljastumisen. Toisaalta, jos miettii kuinka rikki oon ja kuinka vähän välitän omasta hyvinvoinnistani ja kuinka olematon mun itsearvostus on niin mitäpä millään on merkitystä. Ei musta saa kuitenkaa enää muuta ku trans-version Tuksusta. Oon säälittävä lihakimpale enkä muuta. No, enpähän oo ainakaan massaa siltikään, kjeh. :D ..tai ainaka näytä olevan...

Ja suunnitellu blogiinki vaikka mitä, uus tausta, otsikkokuva, omakuva, paranneltu vinkkiosio, joka olis jaettu aiheittain, ääni-spessu, ja vaikka mitä... Ja aion muuten julkaista jokaisen väliin jääneen spessun, niinku F64.0 2v vaikka kukaan ei uskois tai ei ketään kinostais ees enää, mutta mä en osaa jättää asioita sillai. Kyllä kaikki vuosispesiaalit pitää kutinsa – sitä en tiiä kuinka monta vuotta ja muuttuuko intervalli sit joskus.. mut toistaseks vuoden välein ne tietyt tulee, vaikka myöhästyis kuukausia. Ajattelin kans että jos vaan mitenkään voin sillä kohtalotovereille antaa toivoa niin voisin ottaa vaikka nippletape-kuvat tisseistä niin näkee mihin lopputuloksiin saattaa päästä. Se että mikä munkin yhtälön on ratkaissut mun edukseni, sitä en tiiä. Sekö että tappelin saadakseni annostusta lisää estroihin ja spiroon, geenit, liikunta, ruokavalio, usko vai kvarkkien superpositio, niin se on sit mysteeri... Mutta on todella ihanaa lukee kaikkea sitä palautetta, fanipostia ja muuta kun jengi vuolaasti kiittelee mua ja mun juttuja – kuulla että on voinut oikeesti auttaa ihmisiä. Toivoisin että voisin olla enemmän tukena ku vaan vastailla maileihin niin paljon ku ehdin / jaksan, mutta en kai oikein nykyiselläni voi mitenkään. Harmittaa. Aika vitusti. En haluis et kukaan joutuu olemaan yhtä yksin ja arpomaan kaikkia asioita ja kohtaamaan ja pyöritteleen kaikkee yksin niinku mä.

Kiitos siis kaikille uusille lukijoille, kaikille tätä blogia jakaneille ja tänne linkanneille. Kiitos myös kaikista kauniista sanoista, maileista, kommenteista ja kaikesta. Vastaan niin pian ku vaan jaksan ja pystyn, kaikille. Joka tapauksessa vastaan kaikille, vaikka siihen menis aikaa. On todella ihana kuulla oikeesti että se mitä oon toivonu saavuttavani kaikella, niin oon monesti sen tehnytkin. Tietää että se oman yksityisyyden ja kaiken muun uhraaminen ei oo ollu turhaa. Joka tarkottaa, että sitä mielellään myös jatkaa. Tosin mediassa tuntuu olevan paljon parempiakin asian puolestapuhujia ku minä, ja hyvä niin. Ja hyvä että on erilaisia ihmisiä kertomassa näistä samoista asioista.

Tuntuu että meni osittain taas ihan paskanjauhamiseks, mutta haluun pitää kii siitä mun tyylistä että se mitä tulee niin tulee.. toivottavasti pääsisin takas siihen normaaliin rytmiin ja rutiiniin ja samalla purkamaan tota aihe- / idealistaa mitä kerääntyny muistiinpanoihin tässä kuukausien aikana. Katotaan miten tää selviytyminen jatkuu.. yks päivä mulle tuli mieleen sellane lause: ”...there’s nothing else left for me to do but survive.” Se kuvastaa aika hyvin fiiliksiä. Voimia ja jaksamista kaikille, varsinki niille jotka kärsii syysmasennuksesta. Muistakaa että ootte kaikki tärkeitä ja kaikilla on merkitystä. Unelmat voi toteutua ja toivosta täytyy yrittää pitää kiinni. En mäkään vapaaehtoisesti tahtois olla psyykkisesti tässä kunnossa ja ajatella just päinvastoin. ❤

 

https://www.youtube.com/watch?v=vBZ5SLJmfdw

Lyriikat on deskriptiossa ja ne on hyvät. Itekttävät ja karut, mutta hyvät.

 

★Tähtisimmu ★

lauantai, 5. elokuu 2017

Transsukupuolisuus, uhriutuminen ja aktivismi

[EDIT 05.08.17: fiksattu joitain typoja ja lisätty muutama lause sinne tänne..]

Ei todellakaan pitäny jatkaa tälläsellä aiheella alun perin, mutta tän viikonlopun tosiaan oon taas Exän kämpillä meidän vintiön kans ja tälläi iltamyöhään ei Äiskällä oikein oo tekemistä, mutta mulla on tikulla messissä vaan näitä pohjia mun artikkeleille ja luonnoksia ym., mut ei kuvia tai mitää... ja on tässä sellane et kattelin tossa hetki sitte taas et mitä Jessica – kannattaa tsekkaa, ihanan pirteä ja avoin transmimmi vlogailee elämästään ja transsiudestaan! :) – on lataillu.. ja sen reaktiovideon kautta päädyin vastaavasti Mustan Orkidean vlogiin (jolla on myös blogi). Mun mielestä on hirmu huvittavaa kuinka Orkidean ja Supin tekstit on jotenki tosi.. karuja ja koruttomia.. ku vertaa meidän transtyttöjen juttuihin.. :D Mitkä sukupuolistereotypiat? ;) Mutta se mikä varsinaisesti alko kiinnostaa niin tää uhriutuminen, josta Orkidea vlogas yhden videon verran. Ajattelin että haluan itekki jotain kirjottaa aiheesta. Also, toivottavasti tää on viimeisimpiä kertoja ku joudun olemaan täällä eläintarhassa neljän karvapallon kera tuon lapseni kans ja seuraava meidän viikonloppu on sit mun omassa kodissa ja meidän omassa rauhassa.. :)

Orkidea alottaa sen videon puhumalla että se ajattelutapa / näkemys että on jokin patriarkaalinen ”järjestelmä” joka sortaa kaikkea erilaista ja ym. ym., liittyy jotenki marxilaisuuteen. Okei, no mä en todellakaan tiedä aiheesta, joten en sano mitään. :D Tai sanon, että ”fine” jos se sieltä kumpuaa, niin selvä. Mutta siis joo, munkin on pakko sanoo että tunnistan tuon – onko se nyt sit kolmannen aallon(?) – feminismin ajattelumallin ja siis tunnen ihmisiä (sekä cis- & trans-) joiden mielestä asiat on juurikin niin. Mulle on mm. kerrottu näkemys että mun itseni kelvottomaks tunteminenkin nähdään sellaisen patriarkaatin aiheuttamana, koska sen syystä ylipäänsä voin tuntea niin. Nojoo.. mä en oo edelleenkään ollu koskaan mitenkä poliittinen ihminen, koska politiikka on itsekästä, ahnetta ja vallanhimoista (tai siitä sokaistunutta) paskaa. Nykypäivän poliitikot huutaa kädet silmillä ja korvilla omaa mielipidettään jokainen – olkoon vasemmalla, oikeella, vihreitä tai marsilaisia – ja kaikki on omasta mielestään oikeassa. Argumentointi ja hedelmällinen keskustelu on asia johon sellaset aivottomat paviaanit ei kykene. Suurin osa ihmisistä kykenee vaan elämään omassa ajatuskuplassaan vakuuttuneena että kaikki omat näkemykset on oikeita ja siten mitään yhteiskunnallisesti edullista ja rakentavaa päätöstä ei voi syntyä, koska ne ei sen takia ees keskustele. Ne keskustelee, koska ne haluu tehdä niinku ne ite haluu, koska ne on kaikki oikeessa yhtäaikaa, vaikka näkemykset olis toisensa poissulkevia.

No mutta kuitenki. En siis sano tuosta feminismistä sen enempää ku että mun mielestä se on samaa poliittista paskaa ku demokratia, diktatuuri, aristokratia, monarkia, tyrannia, etc. kaikki muutkin. Mutta siinä oon erimieltä että kiistaton tosiasia on että sukupuolia on kaks. Edes biologisia. Tää nyt on vähän jo ennakkohyökkäys, noita tulevia artikkeleita ajatellen, mutta haluun kirjottaa tän silti. Siis kiistaton tosiasia on se, että ihmisyksilöllä on tyypillisesti kaksi kromosomia, joko XX tai XY. Kiistaton tosiasia on myös se, että on löydetty havaintoja siitä että tästä on lukuisia poikkeuksia, kuten XXY (Kleinfelter-syndrooma), XXYY ja X0 (Turner-syndrooma). Nämä todella on kiistattomia tosiasioita. Kiistattomia biologisia tosiasioita, jotka perustuvat tietelliseen empiiriseen tutkimukseen, jossa on ensin muodstettu hypoteesi, siitä edetty kokeiluun ja sen jälkeen tulkittu empiirisiä tuloksia. Eli perustuen havaintokokemukseen. Juuri kuten tiede toimii ja sen pitääkin toimia. Niitä voidaan just siks pitää kohtuullisen tarkasti nykyistä maailmantilaa kuvaavina tosiasioina.

Nämä tosiasiat vaikuttaa aika vitusti nyt sit siihen että mitä sukupuolet ovat. Se, että väittää sukupuolien olevan hormonaalisesti yksiselitteisesti määritelty, ei vain yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka paljon konservatiivit, uskikset tai kuka tahansa muukaan siitä itkee, mutta jokainen saa valita vapaasti valheensa, jossa elää, jos niin tahtoo. :) Mä en tuomitse, niin kauan ku mua ei tuomita tai vahingoiteta tai uhkailla. Mutta tosiasioiden kiistäjien kuplien ulkopuolinen, heistä riippumaton maailma, nyt kuitenkin makaa toisella tapaa. Eli tosiasia on, että kromosomeja voi joissain tilanteissa olla enemmän kuin kaksi. Jos siis perustetaan termin ”sukupuoli” semanttinen määritelmä kromosomaalisiin faktoihin, niin ei voida sanoa että niitä on vain kaksi. Tai voidaan, mutta se tarkottais että tavallaan trivialisoidaan koko homma, pudottaen pois merkityksellisiä aspekteja, kuten kolmas (tai neljäs) kromosomi. Ikäänkuin ohitettais koko sen olemassaolo. Toki niin voidaan tehdä, jos halutaan pitäytyä binäärisessä jaotelussa. Mutta on kuitenkin täysin väärin ja yksinkertaisesti valheellista väittää että sukupuoli olis yksiselitteisesti vain kaksi, jos uroksen määritelmään vaaditaan XY-kromosomipari ja naaraaseen XX vastaavasti.

Kun taas puhutaan sosiaalisesta sukupuolesta, pelataan täysin eri kielipeliä, jolloin kaikki määritelmät vaihtavat perusteitaan ja pitkälti kaikkea, määrittelijästä riippuen. Mutta sosiaalisella tasolla ei ole vastaavasti mitään oikein empiiristä, johon hommaa olis pätevä perustaa. Se, että näyttää joltain / käyttäytyy kuin jokin..? Nojoo, sitä nyt voidaan pitää jonkinlaisena perustana, mutta jos se ei enää ole pätevä, niin miksi jarruttaa muutosta? Jos sellaisella sosiaalisella muutoksella, joka ei vahingoita ketään, eikä loukkaa ketään, mutta jonka tekemättä jättäminen vähintään hankaloittaa vastaavasti monien elämää.. niin miksi ei siis tehdä tuota muutosta? :) Jos joku, joka ei koe sopivansa uroksen tai naaraan määritelmään, toivoo että viittaisin häneen vaikka ”vain henkilönä” tai että määrittelisin hänen sukupuolensa ”androgyyni” tai jotain muuta, niin ei se olis multa pois. Se ei vie mun työmuistia yhtään sen enempää ku muistaa jonku uus osote, sukunimi tai työpaikka. Kaikki on ihan samaa dataa. Jos joku haluaa pukeutua kissaks ja latkia maitoa lautaselta lattialla, niin toimikoon niin. Sitten sen tullessa käymään laitan sen maidon sille; ei ole yhtään sen vaativampaa kuin kaataa kahvia mukiin. Se maailma, joka on mun oman pääni ulkopuolella voi olla outo, hämmentävä, jopa ”friikki” mutta niin kauan ku se ei ole mulle uhka, niin miksi en kunnioittais niitä – ei kunnioitus vaadi ymmärrystä. En mä sitä ymmärrä miten jotkut päästää ittensä lihomaan 120-kilosiks, mutta ne mä niille mee mesoomaan että niiden pitäs laihduttaa yhtään sen enempää ku menisin jollekki että sen pitää uskoo toisen messiaan sijasta toiseen, tai että sen pitää käyttäytyä kuin muutkin sen biologisen sukupuolen edustajat stereotyyppisesti käyttäytyy. Mä voin ihmetellä ja kummastella maailmaa, mutta on paljon siistimpää oppia uutta ja avartaa ku möksää yksin omassa kuplassaan kyrpä otassa siitä että ku kaikki ei oo samanlaista ku siellä turvallisuuden satamassa.

Konservatismissa ei ole yhtään sen enempää vikaa mun mielestä ku muussakaan poliittisessa ajattelussa, mutta on musta outoa, että ajattelumalli, jonka edustajat on estäneet milloin Kopernikusta milloin Galileota (en oo historiafriikki, joten pahoittelut jos meni päin helvettiä tuo..) julkaisemasta pätevää tietoa, kannatetaan edelleen. Eli kannatetaan jotain, joka on väkisin yrittänyt estää väistämätöntä kehitystä, edistystä. Koska ”näin on aina ollut, näin on hyvä” -periaatteen mukaan eläjät on pelänneet niin vitusti sitä muutosta. Toki, ihminen pelkää muutosta aina. Jokainen meistä. Varmaan johtuu jotenki meidän aivoista? Mutta konservatiivit on aina paitsi hävinneet ”taistelunsa” minkään säilyttämisen puolesta, koska maailma on jokseenki enemmän tai vähemmän jatkuvan muutoksen alainen paikka, mutta sen lisäks niitä on niiden toimista päivitelty vaikka kuinka usein kun katsotaan historiaa. Lisäks, asioiden säilyttäminen ihan vaan niiden itsensä takia, koska niin on aina ollutkin edes pienenkään vähemmistön kustannuksella, ei tunnu yhtään niin painavalta perustelulta kuin sen muutoksen hyväksyminen – vaikka kyse oli enemmistön hyväksynnästä – vain niiden, jotka asioita tahtoo väkisin säilyttää ja hidastaa edistystä, lyhyen muutosahdistuksen – joka menee pian ohi – kustannuksella.

Lyhyesti: En ymmärrä konservatismia. En ymmärrä miksi tapella väistämätöntä vastaan. Muutos, kehitys, edistys tulee, halusi sitä tai ei. En mäkään välttämättä tahtois että uskontokunnat laajenee ja sekoittuu keskenään enää yhtään enempää ku tähän mennessä, koska pelkään sen johtavan täysin fanaattisten idioottien sotiessaan toisiaan vastaan meille muille täysin järjettömistä ja mielettömistä asioista, aikamoiseen määrään sivullisia uhreja. Ei mulla ole uskiksiakaan vastaan muute mitää, ihan vitun sama uskooko mihin niistä kolmesta ukosta, mutta mun mielestä mun ei kuuluis tarvita pelätä että räjähdän matkalla kaupungista toiseen tai että mun lapsi räjähtää... Sen takia mun mielestä vois sulkea jonnekki saarelle kaikki ne sekopäät, jotka haluaa tapella asioista, jotka ei meitä kosketa vittuakaan. Sotikoot siellä sitten kaikki jokunen miljardia kristittyä, imaamia, hindua ja juutalaista keskenään. Ei meidän tarvii kuolla sellasen asian takia mikä ei meitä vittu ees kosketa. Mutta siis konservatiivit: Joko hyväksytte että kaikki se mitä tahdotte säilyttää ei säily, tai vedätte ville-viis-vee-itkupotkuraivarit ja silti hyväksytte. Jos agender-tyyppi kunnioittaa konservatiivin näkemystä siitä että se haluaa säilyttää sukupuolten binäärisyyden, niin sen konservatiivin pitäis mun mielestä vastaavasti kunnioittaa sen agenderin toivetta olla viittaamatta siihen sukupuolittavin termein..? Tai sitten tähän koko hommaan pitäs löytää yhdessä, hedelmällisen ja rakentavan, älyllisen keskustelun kautta kompromissi, jossa kumpikaan ei saa kaikkea haluamaansa, molemmat joutuu luopumaan jostain mutta ketään ei vituta.

Ja siitä uhriutumisesta: Joo, oon tosiaan huomannu että sitä kyllä äkkiä syytetään heti kaikkia valkosia cis-miehiä alistamisesta jos ne ei suostukkaan käyttämään tamponia niiden perseessä samaan aikaan ku feministi-vaimolla on menkat. Mutta kun oon puhunut omasta uhriutumisestani ja muista vastaavista ongelmistani, jotka on transsiudestani riippumattomia, niin en oo tarkottanu omalla kohdallani sitä. En mä oo ikinä kokenu että tää yhteiskunta jotenki erityisen paljon sortais just mua just näiden asioiden takia. Enemmän mua on sorrettu, halveksuttu, uhkailtu, pahoinpidelty ja muuta, mun tyylin takia. Toki voi ajatella että jos olisin biotyttö, niin mulla olis ollut alunperin jo tää sama vapaus, joka nykyään on koska mut nähdään poikkeuksetta mimminä, meikata ja pukeutua miten huvittaa... Silti. Kaikille tapahtuu paskaa ja vaikka naisia on alistettu ja monia muitakin väestöryhmiä, niin asiat on menny tosi paljon parempaan suuntaan ja menee koko ajan. Kun puhun siitä että uhriudun itse, niin tarkotan sillä ihan vaan pelkästään niistä kokemuksista uhriutumista, mitä mulla itselläni on. Siis se isoveljen mun kiusaaminen, koulukiusaaminen ja isä joka kohteli kaltoin, ym.. Siis vammastahan se on, ja oon ihan perseestä että sillä tavalla haen huomiota ja hellyyttä ja oon muutenki monella tapaa rikki ja hanurista koko likka. Kuten monesti avannut täällä kun itseäni pohtinu ja tavallaan kai yrittäny ettii syitä, vastauksia tai jotai.. vaikka en pohjimmiltani enää jaksakkaan, enkä usko edelleenkään että niiden löytäminen millään tavalla ratkaisis mun pään sisäisiä ongelmia, kelvottomuuden tunnetta ja muuta. Ja mä nyt kuitenki yritän elää niiden kaikkien kans ja jaksaa siihen huomiseen. Terveisiä Orkidealle, että ei mulla ole vittu mitään uskoa tai toivoa että huominen on parempi tai että selviän näistä paskoista fiiliksistä, mutta ei se estä silti tavallaan jotenki tavoittelemasta sitä. Kyllä tässä yritys on että en olis lamaantunu, ahdistunut ja itkuinen yksin himassa, vaan oikeesti olisin joskus jossain lavalla tai teokseni julkkareissa.

Käsittelen enemmän tota sukupuoli-termijuttua sitten kun saan sotani III osan valmiiks aiheesta. Nyt tää Äiskä toivoo että saa unta. Tän maan asenteellisimman punkkibändin myötä toivottelen öitä kaikille ihanille ihmisille. ❤ :)

https://www.youtube.com/watch?v=khJ1YHrt22k

 

★Tähtisimmu ★

keskiviikko, 2. elokuu 2017

Päivitystä...

Melkein 3kk siitä on. Edellisestä artikkelista. Jäi vähän tuo F64.0 2v -spessukin pöytälaatikkoon. Mutta se tulee. Tulkoon vaikka 6kk myöhässä mutta sehän tulee. Missä sitten oon ollut? Mitä tapahtui, minne katosin? Ainakaan lukijat ei ole kadonneet minnekkään – päinvastoin! Kiitos ihmiset<3 Olette aivan älyttömän ihania! Alotan vaikka siitä, että...


Missä oon ollut?

Lyhyt vastaus vois olla jotain suunnalta ”emotional and psychological hell” mutta koska en ole lyhyiden vastausten tyyppi, niin tarkennan. Alunperinhän kaikki kai alko joskus pari vuotta sitten, kun koin sellasen.. sanotaanko.. valaistumisen käänteisilmiön. Menetin lopullisesti uskon ja toivon kaikkeen. Siis vaikka oon vuosia ollu jo sitä mieltä että maailma on täysin läpeensä paha mesta ja tuonpuoleinen helvetti ei vaan voi olla pahempaa ku tää maanpäällinen, ym., etc., niin jotenki... en osaa luonnehtia sitä muulla tavalla ku että siltä varmaan syvästi uskovaisesta tuntuu ku menettää uskonsa. Siitä asti sellanen jatkuvasti lisääntyvä toivottomuus on varjostanut mua. Totta kai oon nauranut ja pitänyt hauskaa normaaliin malliin, mutta aina, siis aina ku oon ollu yksin, niin sellaset jatkuvasti synkkenevät ajatukset valtaa mun pään – halusin tai en.

Tän vuoden alusta saakka se on vaan pahentunut koko ajan. Viikossa on seittemän päivää, joista helposti kuutena itken nykyään(kin, edelleen), tunnin.. tai viis. Lamaantuneena, ahdistuneena, toivottomana, lohduttomana, yksin (vaikka kuuntelijoita / seuraa / ystäviä, kaikkea olis). En osaa selittää. Tätäkö on masennus? Spironolaktoni laukaissut? 30v kriisi? Elämänkriisi? Persoonallisuushäiriö? Heikkoutta? Rikki (edelleen) kaikesta koulukiusaamisesta ja muusta historiasta? En tiedä. Mutta jatkuvasti lamaannuin aina vain enemmän. En jaksanut enää mitään. Mutta pakotin itseni jaksamaan sen että oon lapseni kans. Sitä oon itseasiassa ollu jatkuvasti enemmän vaan. Melkin jo 50 – 50 mulla ja Exällä se vintiö. Silti. Illat ja yöt menee itkiessä tuon ihmispennunkin kanssa ollessa. Äiskä ei vissiin voi kovin hyvin?


Miks voin niin huonosti?

Jaa-a.. jos osaisin tuohon vastata tyhjentävästi en varmaan vois niin huonosti. Sen osaan sanoa, että mun on edelleen todella vaikee diilaa sen kans, että tuhosin sen ainoan, ainoan, mahdollisuuden antaa ainoalle lapselleni se ainoa asia mitä aina vannoin. Yläasteelta asti olin päättänyt että mun lapsella tulee olemaan ehjä koti, sellanen mitä mulla ei ollut. Sellanen, jossa välitetään, on lämmin ilmapiiri, voi puhua ihan mistä vaan, minne on aina tervetullut ja kaikin puolin hyvä. Sen sijaan koska menin jakamaan itseäni aikoinaan ja käyttäydyin muutenkin ihan vitun kusipäisesti – ihan sama oliko se lieveilmiö omasta sukupuoliristiriidasta ym.! -- niin se mahdollisuus meni. Mun ainoan lapsen, ainoan elämän ainoa mahdollisuus. Ja kusin sen.

Samoin tuntuu että koko elämä on jotenki... Oon elämäni aikana rakentanu itsestäni minäkuvia, sellasia ”jollaisina” itsensä näkee. Mutta jokainen niistä on pirstoutunut tuhanteen sirpaleeseen. En pysty näkemään itseäni tyttönä, en naisena, äitinä, kumppanina, muusikkona, taiteilijana, runoilijana, ystävänä, veljenä, siskona, lapsena, poikana, tyttärenä, vanhempana, isänä, tyttöystävänä, ... ainoa millaisena oon aina pystynyt itteni näkeen – ja myös nähnyt – on se arvoton, kelvoton, epäonnistunut, virheellinen ja jotenki perustavanlaatuisella tavalla viallinen.. esine. Huora, räsynukke, leikkikalu, objekti. Jokin sellainen, jolla ei ole mitään arvoa ja joka ei ansaitse muuta kuin tulla pahoinpidellyksi, hyväksikäytetyksi, hakatuksi ja raiskatuksi.

Oon kattonu paljon dokkareita, kuten Rock-Suomi, joissa kaikki aina sanoo että pitää uskoa unelmiin ja tehdä vaan kaikkensa... musta tuntuu että mä oon jo tehnyt. Eikä siitä tule mitään. Musta ei tule mitään. Ei tyttöä, ei naista, ei muusikkoa, ei äitiä, ei mitään. Mä oon jahdannut omasta mielestäni niitä(kin) unelmia.. mutta ei mikään koskaan johda minnekkään. Kaikki tiet on umpikujia. Alexi Laiho sano yhdessä haastattelussa, että pahimmillaan sen meno oli sitä että se laattas verta bäkkärillä ennen keikkaa. Sillä kävi sillon ajatus mielessä että se ei ehkä selviä siitä. Mutta se sano että ei se haitannu, koska siitä tuntu että se oli jo saavuttanut niin paljon. Musta tuntuu vähän samalta, että ihan sama vaikka kuolisin tänään, koska en usko enää saavuttavani. Mitään. Koskaan.

Elän vain sellaista itsetuhoista kierrettä, jossa oma paha olo saa tekemään asioita mistä tulee vaan entistä enemmän paha olo. Sellanen noidankehä, jota en osaa murtaa. Mun on niin vitun vaikee kohdata sekin että se (mahdollisesti) ainoa elämä, joka on.. en saa koskaan elää sitä oikein. En koskaan voi kokea sitä tyttöjen teini-ikää, sitä ku istutaan yökkäreissä sängyllä ja puhutaan kaikesta. Ollaan yhtä. Ei sitä että on se yks bestis, joka on kaikkein tärkeintä koko maailmassa, se läheisyys ja toisten tukeminen. Että en koskaan voi kokea sitä kun mun kuukautiset alkaa. Kun mun keho kasvaa tytöks ja siitä naiseks. En sitä kun kannan mun lapsen ja tuon sen tähän maailmaan, annan sille elämän. Mulla ei ole sanoja miten ilmaista se ahdistus, suru ja kaikki tunnemyrsky mikä noista mun psyykettä itsepäisesti kiusaavista ajatuksista nousee. [millanenkohan fiilis olis ilman hormoneja ja testoblokkereita...]

Jostain syystä sitten ku toi kaikki – tai joku tosta kaikesta – alkaa hajottaa, niin alkaa hajottaa kaikki. Se jotenki kasaantuu. Sitte alkaa itkemään kaikkea menneisyyttä, niitä ihania muistoja ja aikoja, sitä että ei enää ole sitä samaa.. ei sitä porukkaa, ei sitä sosiaalisuutta, ei niitä bileitä.. elämä on.. muuttunu. Kaikilla on kiire, ystävät ei oo enää yhtä tärkeitä... Mutta itkettää kaikki se paha myös mitä on kokenu – ja varsinki tehny.

Oudointa oli se, kun tossa kerran tulin bussilla himaan... ja kattelin ikkunasta pihalle (niinku 99% kaikista ihmisistä ja aina), niin näin kaikkia eläkeläisiä, haparoimassa hauraasti eteenpäin rollaattorillaan.. densoja kittaamassa lasolia tai kiljua tai niiden sekotusta.. toisilleen mesoavia pariskuntia.. humalassa riitaa haastavia kavereita.. Mun mielen valtas sellanen synkkyys ja toivottmuus, että en oo niin syvää pimeyttä vielä kokenut. Päähän vaan tulvi kaikki se pahuus ja synkkyys mitä maailmassa on.. sodat, murhat, tapot, raiskaukset, nälkä, sairaudet.. kaikki se paha mitä ihminen tekee, palvoo teknologiaa jumalana, kehittäen sitä hinnasta riippumatta eteenpäin, uhittelee toisilleen (ydin)aseilla, urkkii kansalaisten tietoja, riistää niitä verotuksella, diktatuurilla.. tuhoo yksityisyydensuojaa, sananvapautta.. tappaa toisia käyttäen perusteena uskontona, myös syyttää toisia ties mistä, nojautuen omaansa.. aiheuttaa uusia tauteja, viruksia, bakteereja.. biologiset aseet.. kaikki ne elämät mitkä olis voitu pelastaa jos tää koko meidän eläinrotu ei olis kehittyny näin vitun vinoon. Jos kaikkea ei leimais ahneus, välinpitämättömyys, antipaattisuus, itsekkyys ja julmuus. Aloin itkemään aurinkolasieni takana, bussissa.


Miksi en puhu jollekki tai jotai?

Koska en tahdo. En pysty. En halua. Jotain noista tai kaikkia.. Vaikee selittää sitä(kään), mutta... En voi olla enää riippuvainen kenestäkään. Ennen mulla oli pakko olla joku aina vierellä, seurusteltiin tai ei. Joskus oli monta säätöä / panokaveria päällekkäin.. Mutta juttu oli se että ahdisti olla yksin. Nyt olin sen pari vuotta täysin yksin. Kaiken ahdistuksen, pelon, paniikkikohtausten (jos niitä nyt sellaseks voi sanoo, en vaan keksi parempaaka termiä) ja kaiken kans... Elin ne läpi, yksin. Oon jatkuvasti vaan enemmän ja enemmän jo 2010 vuodesta asti ehkä about pyrkiny siihen että en tarvitsis ketään. Että pystyisin olemaan täysin riippumaton. Opettelin höylään takareidet ja pakarat peilin kautta (ennen hormoneja ku karvat oli jotain ihan muuta), vaikka apua olis ollut tarjolla. Opettelin värjäämään hiukset ite, kaikki 5 väriä, jaottelemaan, ym., myös takaa. Aloin paikkaamaan vaatteet ite, vaikka en omista ees ompelukonetta, teen sen käsin kunnes sen saan. Ja nyt sen jälkeen kun pari vuotta olin täysin vailla läheisyyttä, lämpöä, kosketusta.. en halua enää koskaan olla riippuvainen silläkään tavalla kenestäkään.

Mun siviilisäätyni ei mun mielestä liity tähän mun blogiin mitenkä olennaisesti, mutta sanotaan nyt vaikka että en ainakaan ole vapaa (ollut nyt jokuseen kuukauteen), mutta se on myös opettanut mulle asioita itsestäni. Kämppis sano sillon ku Exän kans erottiin että satutin Exää niin pahasti että ”seuraava ehdokas saa kaivaa sen sydämen jäästä esiin talikolla” ... kukapa olis uskonut että paljon paremmin ku Exään, se alkoki sopimaan muhun..!? Mä en pysty / osaa / halua / <jotain> ketään lähelleni enää. Siis tunnetasolla. Pystyn kyllä peuhaamaan ja kaikkee, mutta oon henkisesti jotenki.. eristäytynyt. Pelkään niin vitusti että kaikki murenee ja hajoaa taas, että en halua. En halua pudottaa mun muureja, paljastaa ydintäni, päästää ketään enää käsiks siihen mikä on herkintä ja haurainta mussa. Toisaalta haluaisin että voisin olla se hauras, haavoittunut ja hoivattava, jonkun mua voimakkaamman käsivarsilla ja turvallisessa syleilyssä.. joka auttais mua paranemaan. Mutta ei. En tahdo. Jos jotain tapahtuukin, niin oon taas entistä pahemmin rikki. Mun sydän on jossain ikiroudassa. Pidän täysin mielenvikaisena jokaista yritystä saada musta jotain muuta ku (kertakäytttö)pano, nyrkkeilysäkki, lelu tai pakkopenetraation kohde. Mutta toivotan yrittäjät silti tervetulleeks. Aina voi katsoa mitä tapahtuu...


Mitä oon tehny?

Tän parin kuukauden aikana oon – vaikka voi olla vaikee uskoo – pyöritelly mielessäni uutta otsikkokuvaa, kirjannu muistiinpanoja huikean määrän artikkeleille, alottanu jopa noiden ”Sota transsukupuolisuudesta” -juttujen kirjottamisen; Osat 0 ja I on valmiit, osa II viitteet poisluettuna. Alan julkasta niitä sitte viimeistään siinä vaiheessa ku yli puolet on valmiina, jotta voin olla varma että se ei taukoa. Ja julkasen ne kerran viikossa periaatteella. Siitä lisää sitku se on ajankohtainen. Oon siis periaatteessa työstäny kyl tätä blogiakin, vaikka on ollu hiljasta. On välillä ollu jopa pari viikkoo ku en oo kirjautunu ollenka. Tuntuu siltä että on turha edes pahoitella enää tässä vaiheessa. Vituttaahan se, ja tuntuu siltä että oon pettäny pahemman kerran kaikki lukijat, kaikki, jotka on saaneet multa toivoa, tukea ja kaikkee...

Oon myös harkinnu itsemurhaa. Enemmän kuin koskaan elämässäni. Ja vakavammin kuin koskaan. Oon aina pelännyt ihan vitusti sitä että kuolema tarkoittaa sitä että tietoisuus päättyy. Se on yks syitä miks monesti on jääny vaan suunnitteluun... Nyt on ollu sellasii hetkii ku se ei enää oo ahdistanu, vaan tuntunu todella helpottavalta.. kun on itkeny ensin viis tuntia ihan hysteerisenä ja vaan tärissyt.. alkanu tietoisuudenki päättyminen tuntumaan jo ihan kivalta. En ole kuitenkaan yrittäny siis mitään, ei syviä haavoja, ei pillereitä + viinaa, ei korkeelta / auton alle hyppäämistä tai mitään muutakaan.

Oon ollut ennen kaikkee mun lapsen kans. Enemmän ku koskaan aiemmin. Ollu pidempiä aikoja ku koskaan aiemmin.. vaikka oon ollu ihan loppu koko ajan. Toukokuussa vielä jaksoin opiskella hetken.. kunnes vaivuin syvimpään.. hmmm.. kuiluun. Kesän aikana en siis oo saanu edistymään oikeestaan mitään. Aika mitä en oo ollu vintiön kans, niin en ees tiiä mitä helvettiä oon tehny. Päivät on vaan *menny* jotenki... En oo kirjottanu yhtään uutta runoa, en tehny yhtään uutta biisiä tai jatkanu edellisiä, en koodannu mitään (omaks iloks), en mitään. Jokunen viikko sit päivitin Linuxin ku tuli Debianista 9 versio. Sen kans leikin hetken ja sain selville että Compizista on nykyään oma versio sille; taas palaa ikkunat sulkiessa pois pinkeillä liekeillä ja ilmestyy paikalle pinkeillä säteillä, kuin teleportaten, työpöytäkuutio, expo, hyytelömäiset ikkunat ja vaikka mitä, sekä helpottavaa että turhaa<3

En oo edes pelannu juurikaan. Parina iltana taisin innostua pelaan Path of Exilea mutta siihen se sit suurin piirtein jäiki. En tiiä. Oon vaan ollut niin lamaantunut ja loppu.. ei jaksa mitään.. kaikki on jotenki.. vaan sellasta synkkää ja toivotonta. Koko elämä, maailma, ihmiskunta. Jos mulle ilmestyis joku hyvä haltijatar ja kertois että koko maapallo tuhoutuu viikon päästä, koska tänne iskeytyy metoriitti. Jos se antais mulle vaihtoehdot että estää koko törmäys, estää se siten että peruutetaan myös aikaa että olis mahdollista että säästyttäis joiltain virheiltä ihmiskunnan historiassa tai antaa vaan osua, niin en edes miettis. Sanoisin suoraan että antaa osua vaan, ei oo mitään järkee pelastaa mitään täältä. Ei ole toivoa, vaikka tehtäis kaikki uudelleen; kattokaa mitä käy virtuaaliyhteiskunnissa: EVE Online on yks vanhimpia massiivimoninpelejä netissä ja siellä kohtalo oli sama kun meidän reaalisessa historiassa; alettiin sotimaan.. palattiin neuvotteleen tuhansien alusten tuhouduttua (ja ihmisten ostettua oikealla valuutalla uusia sodan keskellä).. ja umpikujaan tultua sodittiin lisää, isommilla joukoilla.

Yks mikä on kans pitäny, niin jumppa. Olin joulukuussa n. 82kg, nyt olin viime viikolla 78kg pelkästään sillä että 2 – 3 päivänä viikossa vähä nostellu itteensä ja heilunu.. mutta tossa maanantaina käytii Äitin kans vähä baarikierroksella niin sen takii sit vähä noussu taas ja muutenki sit aina menee sillai et ku sen yhden päivän dokaa ja seuraavan kiskoo pizzaa, sipsua ja mässyä, niin voi arvata että paino nousee vittu kilolla viikoks ainaki. Mutta se jumppa mitä teen omalla kehonpainolla, liikkeitä on pilateksesta, aerobicista ja sit vaa ”fitness videoista” Tubesta, niin se meni joskus viime vuoden lopulla aikaan 40min – 36min, nyt se menee 29min – 28min. Mittoja otin alunperin tosi säännöllisesti, sit sekin jäi. Bikinejä en oo käyny ostamassa, joten niit kuvii ei tuu vieläkään. Mutta luulen että oon myös kiinteytyny ja että oon muodokkaampi ku ennen, mutta varmaan vaan ittensä kusettamista se(kin). Saa nähdä. Mun tavoite on kuitenki edelleen rohkaista ja antaa toivoa, niin mikäli siihen pystyn, niin sen myös teen. Luulis että olis mahdollista poikakehoakin ees vähän muokata tollasella...

Kämppiksen kans meni toukokuun lopussa vähä sukset ristiin ja vedin parit ihan kunnon pleksit sen seurauksena, joista yhtenä iltana ku filmiki pätkii aika pahasti, niin yks kundi tuli kotiovella jostain ihan yöstä molo pystyssä anellen että tekisin sille jotain.. tuli ihan ns. päälle.. ja mä kun olen kusipää, huora ja kaikin tavoin perseestä + vielä aivan sekasin viinasta ja elämäntilanteista ja kaikesta.. niin aloin vaan nuoleskeleen sen kans ku se tuli huulille ja handutin sitä samalla.. kysyin että onks sillä kumia, olisin tarjonnu että otan poskeen siltä ku heittää viiskymppiä. Onneks sillä ei ollu.. selitän tuon ajanjakson ja tapahtuman tarkemmin joskus...


Mitä seuraavaks?

Sen takii ku Kämppiksen kans meni asiat hetkeks vaikeeks, niin muutan yksin asumaan ens viikolla. Yli 7 vuoden jälkeen muutan pois Kämppiksen huostasta, joka on kuin isosisko mulle oikeesti. Aina pitänyt huolta sekin musta niinku moni muukin ja aina kyselly missä meen ja että missä oon ku en oo tullu kotiin... Rakastan sitäkin ihmistä ihan hirmupaljon<3 <3 Mutta me ei pystytä asumaan tässä kämpässä. Ja tää alkaa muutenki olemaan tiensä päässä tää aikakausi; mä haluan oman tilan ja rauhan mulle ja vintiölle sillon ku se on mun luona. Mä haluan järjestää kämpän miten huvittaa, ilman että tarvii mitään sopia muiden kans. Mä haluan kuunnella musiikkia sillon ku huvittaa ja niin lujalla ku haluan – toki naapurit rajoittaa tuota edelleen, mutta en mäkään niin kovalla kuuntele. Mä haluan kämpän missä ei ole yhtäkään vitun karvapalleroa tai muuta tarpeetonta alempaa elämänmuotoa sotkemassa ja tuomassa paskaa kämppään – tai paskomassa sinne (jos on masu sekasin)... Muutenki. On ehkä vaan aika.

Ahdistaa. Niinku muutokset aina. Joudun asumaan konkreettisesti yksin. Toisaalta, kuten ylempänä oon todennu, niinhän olin sillon sen pari vuottaki, vaikka asuin tässä ja selvisin siitäki. Oon periaatteessa asunu yksin aiemminki, mut se oli opiskelija-asuntola, ei tuntunu samalta. Nyt tuntuu siltä että ihan oikeesti lähden ekaa kertaa yksin tonne.. isoon ja pahaan maailmaan. Sellasena heikkona, haavoittuneena ja avuttomana ku oon. Oon koko tän viikon kelannu vaan sitä että voin viillellä ihan millon vaan huvittaa (paitsi jos vintiö on mulla, tietenki)... Odotan sitä. Oon halunnu jo niin pitkään, mutta on ollu paljon ennalta sovittuja viikonloppuja tai muuten päiviä.. Ens viikonlopun jälkeen ei oo mitään sovittu pitkään aikaan Exän kans, niin vedän omassa uudessa kämpässäni puudutuslärvit ja avaan kaikki noi arvet, joka raajasta. Oon odottanu sitä. Ei, mikään muu ei vaan helpota. Ei sekään helpota, ei se ole ratkaisu, se on pakoon juoksemista. Säälittävää heikkoutta ja eskapismia. Mutta sillä mennään.

Toisaalta kutkuttaa ja jännittää.. vähän niinku teininä, ku oli menossa jonnekki bileisiin ja oli sellane odottava fiilis, että tuleeko jonku kaa säätöö, onko se kiinnostuksen kohde siellä, mitähän tapahtuu, ketä kaikkii siel on, etc. ... Samanlainen jännitys ja odotus siitä itsekseen asumisesta toisaalta. Toisaalta itkettää jo valmiiks se ajatus että jos tulee jäätävä ahdistuskohtaus ja pelottaa tietoisuuden loppuminen / kuolema, niin ei oo mitään seuraa. Pitää varmaan lähtee sit pihalle siin tilanteessa tai jotai. Hyvä puoli on se että matka mun ja vintiön välillä puolittuu ja asun periaatteessa ”ihan naapurissa” yliopistosta.

Hain opinto-oikeuttani takas ja lisäaikaa opintoihin, katotaan myöntävätkö enää. Olis tarkotus hakee se 9kk jatko opintotukeen... ei oo kaukana enää se että maisterista puuttuis enää se vaadittu 75op. Kun vaan siihen asti jaksais ees, sit helpottais ainaki taloudellisesti. Muulla tavoin en uskokkaan enää että helpottaa. Ei ole uskoa itseen, elämään, ihmisiin, parisuhteisiin, mihinkä. Jos joskus vielä oon jossain lavalla rumpuja takomassa, skittaa veivaamassa tai hoilaamassa, niin se on ihme. Samoin se jos joskus vielä jotain kirjallista saan julkaistua tai jotain kuvallista opin tekeen. Moni kysyy että miks. Mulle se on helpotus. Mulla on tarve purkaa sitä ahdistusta ja kaikkea. Haluisin tehdä musiikiks, kuviks ja sanoiks sen mitä tunnen sisälläni. Enkä jaksa normaalia päiväduunia, mua ahdistaa kaikki vammaset perinteet, kaavat ja konventiot... en tuu toimeen työpaikoilla ja kaikkien normien ym. maailmassa. Haluun vaan tehdä sellasta mistä nautin ja mikä samalla helpottaa mun oloa.

Tissit on kasvanu entisestään, ostin uusii rintsikoita mistä yhdet oli 85B. Ostin yhdet housutki. Oon rakentanu mun cyberloxeja lisää, yks tilaus vielä nii siniset on valmiit. Säärystimiä ei puutu myöskään enää ku pari väriä. Kävin jopa festareilla kesällä. Oli aivan ihanaa! <3 Siis ekaa kertaa vajaa kymmeneen vuoteen ihan normaalia elämää! <3 Sain hirmusti positiivista kommenttiaki tyylistäni / asustuksestani. Ihmiset oli tosi ihania ja reissu ihan bueno-onnistunut! :) Oon löytäny uusia bändejäkin. Lopetin asiakkuuteni yhdessä pankissa ja avasin tilin toiseen... oon siis kai jotain alkanu saamaan tän kuun alussa aikaanki... alkanu kasvamaan? aikuistumaan? entiiä... en halua ainakaan tulla sellaseks ku mikä mun mielikuva on aikuisista.

Mä en enää sano mitää siitä että palaanko normaaliin julkaisurytmiin ja jos niin milloin. Koska nykyään ei oikein pysty muutaku kelaamaan että jaksaa elää huomiseen. Katotaa muuttuuko asiat sen jälkee ku muutan yksin asumaan. Toivottavasti kaikilla on ollut ihana kesä ja menny kaikki hyvin. Toivotan voimia kaikille ja yritän jaksaa olla aktiivisempi tämän bloginikin kans. Älkää unohtako että ootte tärkeitä ja ihania, ihmiset! Ja muistakaa pitää huolta toisistanne ja tukea toisianne. Unelmat voi toteutua. Jokainen voi olla kaunis, nätti, komea, sexy ja mitä vain. Uskokaa itseenne... Ja kiitos että ette ole kadonneet minnekkään ja uskollisesti sadat on jaksaneet päivästä toiseen käydä täällä ja odottaa että pystyn saamaan taas jotain aikaan. Kiitos todella paljon. ❤

https://www.youtube.com/watch?v=SeIICZDyixQ


★Tähtisimmu ★

perjantai, 5. toukokuu 2017

Estrogeenipäiväkirjat: 579. päivä ”2v hormoniverikokeet”

Nää tulokset tuli tosiaan joskus useempi viikko sitten jo [nyt on e-päivä 618] mutta en oo kiireiltäni ehtiny julkistamaan näitä ku nyt vasta, mutta tässä ne on taulukossa toiseks alimpana:


pvm

follitropiini
(S -FSH)

lutropiini
(S -LH)

estro
(S -E2)

prolaktiini
(S -PRL)

testo
(S -TESTO)

male0.7 - 11.11.8 - 8.60.03 - 0.2
10 - 38
26.08.152.24.50.1331723.7
26.02.160.83.90.374584.2
19.08.16ei mitattuei mitattu0.28ei mitattu0.4
23.04.170.10.10.42ei mitattu0.4
female2.8 - 11.31.1 - 11.60.08 - 0.3
0.4 - 2


[Follitropiini ja lutropiini on matalalla, joka on ihan oikein tässä tilanteessa, koska mun biologia ei saa toimia normaalisti.. kuulostaa aika hurjalta muotoilla se noin, mut niinhän se perkele on koska se on väärä biologia! :D Muutenki oli veriarvot hyvät, eli K: 4, Na: 138, kokonaiskolesteroli: 4.8, HDL: 2.35, LDL: 2.5 ja trigly: 1.11 ... lapun mukaan kaikki on hyvällä tasolla, mutta en tiiä miten toi kolesterolien suhde. Ennen kokonais oli 5.5 mutta suhde oli HDL 2.93 LDL 2.3.. nyt kokonaiskolesteroli on pudonnu melko paljonki vissii (tupkka pois, liikunta, ym., ihan oikeesti) mutta suhde on päinvastanen.. en tiiä onko toi nyt sit suvereenisti parempi...]

Tossa huomaa sen aivan selkeesti kuinka paljon se oikeesti voi vaikuttaa, kumpaa käyttää: estradioli-valeraattia vai estradioli-hemihydraattia. (tarkemmin noista on hormonihoitoja koskevasssa jutussa) Koska toi tiputus 0.37 → 0.28 on pelkästään siitä kiinni että kun Estradiol Sandoz, jota käytin alun perin, äkillisen odottamattomasti lopetettiinki, niin mulle annettiin sitten Progynovaa. Ja se on just sitä valeraattia ja sillä toi mun E2-arvo sitte putos. Ja joo, olihan ne sitä mieltä alkuu että se muka olis tarpeeks korkee, mutta ku tarpeeks selkeesti sanoin että musta tuntuu ettei se imeydy ja musta tuntuu että hikoilen enemmän, haisen enemmän, päässä heittää (= hormonitasapaino päin helvettiä), ym. osittain liiotellumpii syitä osittain taas ei.. niin viimein ne sitten hiffas että kannattaa sitä potilastakin tosiaan kuunnella ees vähän. Mutta naurattaa se, niinku marttyyri-tyylinen ”uhriutuminen” sitte.. :D ..ku mä olisin ollu ihan tyytyväinen ku olisin saanu hemihydraattia vaan – en mä ees kuvitellu että annostuksen nostaminen oli vaihtoehto, mutta tekivät sitten senkin! Mutta kyllähän se mulle sopi, kun ei mitään – siis todellakaan mitään – komplikaatioita tai muutakaan ollu ollu koko vuoteen, niin hey, what the hell!? → Miksen sitten tosiaan söis tykimpää annosta. En edelleenkään ihan täysin sulata etteikö sillä jotain vaikutusta olis lopputulokseen, mutta joo ei varmaan paljon / kaikilla.

Jos katon itteeni retrospektissä, niin olin aivan paineessa sillon ku hakeuduin hoitoihin ja luin paljon meidän hoitamisesta (lähinnä jenkeissä – ylläri ylläri! – kun siit löyty eniten tietoo..) ja muutenki hain kaikkee matskuu; tutkimuksia, artikkeleita ym., mihin yliopiston kautta vaan pääsi käsiks. [sillon ku kanditutkielmaa kirjottaa nii ei kinosta ja vittu mitään ei ees löydy, mut kyllä sitte ku johonki omaan juttuun, niin johan on koko maailma täynnä tietoo taas!.. :D] Mähän oon tunnetusti sellanen tyyppi että voin niin sanotusti kuolla painovirheeseen lääkärikirjassa. Lapsena ku luin sitä niin kyllä mulla oli kaikki mahdolliset rokot, struumat, silmänpainetaudit ja AIDSit... BTW, muistan ku mulle tuli eka vesirokkorakkula, niin itkin ihan paniikissa varmaan tunnin, koska pelkäsin niin helvetisti että kuolen siihen.. vaikka toisaalta taas olin halunnu kuolla jo useemman vuoden. Mutta just sen takii voi osittain sivuuttaa sen kuinka kauhuissani minä nimenomaan olin.. toki voi muutkin olla, mutta se mun pointtini tässä just onkin. Että älkää olko. <3 :)

Siis ensinnäkin, musta tuntuu niiiiin siltä että tässä on vähä samaa ku päihteissä ja ”huumeissa”.. tupakka on kaiken pahan alku ja juuri, niiden polttaminen tarkottaa että oot vastuussa tuhansien viattomien ja suloisten kissanpentujen murhaamisesta, sademetsien katoamisesta, sote-uudistuksesta, Turun olemassaolosta, Laihian penninvenyttämisestä, savonmurteesta, Karjalan menettämisestä, mahoista lehmistä, jokaisesta hurrikaanista, ilmaston lämpenemisestä, Syyrian kriisistä ja siitä että aurinko joskus sammuu. Se on pahempi synti ku heitellä vastasyntyneitä vauvoja talonkatolta automurskaimeen. Olut ei saa mitään muuta aikaan ku kaikki kadut haisee kuselta, kaikki vessat haisee kuselta, kaikki housut on kusessa, kaikki asiat on kustu, pää täyttyy kusesta (tunnetaan myös nimellä: Sipilän - Grahn-Laasosen -syndrooma) ja kahvin sijaan ostat kusta pullossa, toisin ku Hemuli. Ja samalla tavalla demonisoidaan kaikkee muutakin. Ei, se ei ole mitään ”puolueetonta faktojen kertomista” se on paskapuhetta! Jos joku olis mun kouluaikana tullu luokkaan pitämään rehellisen esitelmän että kun vetää piriä (ja viinaa), niin pysyy hereillä helposti pitkälle yli 30 tuntia (vaikka haluiskin nukkua), selittää läsnäoleville koko elämänsä alusta loppuun 10 tunnissa.. ja kun vaikutus lakkaa, niin puskee aivan jäätävä määrä kylmää hikeä, sydän hakkaa pulssilla jotain 160 (not even kidding!) ja et pysty nukahtamaan vaikka yrittäisit juoda korjaussarjaa.. niin ehkä multa olis itseltä jääny tosiaan se kaikki väliin?

Sama juttu kaikkien kans – kun demonisoidaan ”pikkusen” niin saadaan hallittua; ettei nyt ihan jokainen tohon harmaaseen, määkivään massaan kuuluva apinan ajatustasolla oleva jamiperttuli ja sarijannali menis ottaa sitä ensimmäistäkään kannabispiikkiä ku siihen tosiaan voi kuolla – jo ensimmäiseen. Jotenki tuntuu että sama mentaliteetti on vähä noissa hormoneissa. Kyllä muistetaan kertoo kuinka monta prosenttia keuhkoveritulpan todennäköisyys nousee, kuinka isosti vaatii psyykkisiä resursseja, kuinka monelle kasvaa ja kuinka pienet tissit ja vaikka mitä. Jos lukee tota paperia, minkä mäkin aikanaan transpolilta sain, niin siinä ei ole yhtäkään asiaa tuotu mitenkään positiivisessa valossa esille! Mitä vittua!? Näiden paskatekstien ja hoitojen ja ihmisten ennenkaikkee pitäis antaa meille toivoa, tukea ja ymmärrystä, eikä murskata kaikkea toivoa, repiä psyykettä hajalle ja talloa maahan!

Rehellisesti, voin sanoo – minkä tietysti voi lukeakin varmaan ku lukee vaan vanhempii tekstejä – että kyllä mulla on päässä alkanu flippaan hormonien jälkeen.. just niinku pitääki. Ehkä mulla ei ole kuukautisia ja ehkä se kuka sano että käyttäydyn kuin mulla olis – kuukausittain on sellane ajanjakso että oon ihan hullu – tiesi että toivoisin kuulevani jotain sellasta, mut so fucking what!? Mutta jokatapauksessa, niin kyllä, kyllä sellasii ”ihme kilsuja” on tullu vedettyy niin että moniki on ihmetelly että mikä mulle tuli ja mistä nyt vedin herneet. Tosin mun tapauksessa sellasta käytöstä oli – varmaan sen niin kutsutun persoonallisuushäiriön takia – jo ennenkin, mutta se oli erilaista. Mutta se poisluettuna, mulla ei ole mitään huonoa sanottavaa hoitojen vaikutuksista. Mulla ei ole kuivunut kroppa (oon kuullu pariki tarinaa että spiro loi sellasen ongelman), mulla on kasvanu tissit (niit kuvii tulee kyllä taas uusia, kunhan ehdin..), mun kehon mitat on marginaalisesti muuttunu, oon tasapainoisempi (hormonisekoomiset poisluettuna ;D), herkempi, aistikkaampi, .. ylipäänsä kaikkea mitä voi kuvitella että miten tytöt ja pojat (stereotyyppisesti) eroo toisistaan. Ja mun suvussa nimenomaan on sydän- ja verisuonisairauksia, joten se on sukurasite.

Mutta mun pointti on se, että ei kannata oikeesti liikaa ajatella sitä kuinka niihin hormoneihin voi kuolla veritulppaan ja jotain muuta – sen sijaan kannattaa ajatella sitä kuinka paljon ne auttaa. Unohtaa ne vaarat sillai ettei päällimmäisenä jatkuvasti kelaa että herääkö seuraavana aamuna, vai onko stirbannu johonki tromboosiin. Koska jos kelaa sitä toista vaihtoehtoo, että jatkaa sitä ristiriidassa elämisen helvettiä niin se on [ainakin mun mielestä] vielä pahempi vaihtoehto – siitä tuskin kukaan selviää hengissä! → Hormonihoidoista se on sentään mahdollista. Ja joo, on se totta että kaikki ei oo niin onnekkaita ku minä – jotku on vielä maskuliinisempia kehonmuodoiltaan, mutta musta tuntuu että sekin on liiottelua että kuinka monella hoidot auttaa sillai vähemmän. Oon toistaseks törmänny yhteen kohtalotoveriin, jolla tissien kasvu oli jääny tosi vähäiseks.. mutta se taas oli muuten nätti. Taas se sama juttu että ihan niinku biologisilla tytöillä, niin meillä transtytöilläkin on jokaisella omat kirouksemme – mutta myös siunauksemme. Toisilla on luontaisesti hyvä perse, toisilla isot tissit, toisilla sievät kasvot, toisilla siro kroppa.. kaikissa on takuulla jotain feminiinistä ihan niinku on jotain maskuliinista – kuten valtaväestössäkin. Koska ne sukupuolirajat ei edelleenkään ole niin tiukat ku mitä iso osa harhaisina kuvittelee.. mutta se on se sama iso osa, josta oon tilittänyt kuinka syntisen tyhmää ja persoonatonta se jengi on, joten eipä yllätä.

Anyway, jos oot tutkimusvaiheessa / pohdit hormonihoitoja, niin ota ne – ota ja juokse. Pääset sentään viimein juoksemaan – omana itsenäsi. <3 :) Siinä matkalla voit sitte tunnustella että huomaatko jotain epäilyttäviä olotiloja kehossa ja samalla huomaatkin kuinka muutoksia alkaa tapahtua. Sitten voit vaan nauttia. Suurimmalle osalle ei tuu mitään negatiivisia vaikutuksia ja kaikki menee yksinkertasesti ihan putkeen. Tuskinpa se olo paranee ilman hoitojakaan? Kumpi on pienempi paha: Uupua väärin sukupuolittamiseen, toisten sulle asettamiin odotuksiin ja kaikkeen, luovuttaa ja pistää ittensä puskeen horsmaa vai delata siihen että yritti selviytyä? Jos oot palavassa talossa ja ainoo ulospääsy on ikkuna samassa huoneessa jossa oot liekkien vankina. Ikkunan ulkopuolella on puu, mutta se on kolmen metrin päässä ikkunasta; yritätkö hypätä ja jäädä eloon, vai luovutatko ja antaudut ateriaks? Antakaa oikeesti tilaa selviytymisvaistolle – ei tää ole järjen eikä tunteiden asia.. tää on selviytymisen.

Voimia siihen kaikille ❤ – ja muutenki elämään. Muistakaa ettei tarvii alistua, eikä kärsiä eikä kokea epäoikeudenmukaisuutta, vääryyttä tai mitään muutakaan! :)

[En muista oonko aiemmin jo käyttäny biisin / bändin mutta tulkoon vaikka uudestaan, koska on niin *rok rok* öitä immeiset<3]

https://www.youtube.com/watch?v=qRQlBjRF420


★Tähtisimmu ★