tiistai, 5. kesäkuu 2018

Haukkoen happea

Mun alkuperäinen tavoite oli kirjottaa jotain – edes yks juttu – joka kuukausi tän sairaslomankin aikana.. ei näemmä toteutunut se. Mutta ihavitusama. Oon tässä osittain ajautunut aika paljon itteeni ja elämääni kelaamaan, osittain jopa joutunut. Ei ole ollut vaihtoehtoa. Nyt on se pysähdys, jonka sanotaan monesti tulevan esim. uraohjukselle ku se saa slaagin. Mulle se tuli kun meinasin kuolla.. oman käteni kautta.

Oon varmaan koko elämäni jotenkin elänyt sellasen mustan, synkän ja pimeän massan syleilemänä, pelännyt kuolemaa neljävuotiaasta asti, kokenut sen kun isoveli kiusaa alle kouluikäisenä päivittäin, romuttaen sen pienen, hauraan ja kehittyvän mielen miljoonaan sirpaleeseen. Istuttaen ajatuksen että en ole yhtään mitään, oon kelvoton, arvoton, merkityksetön ja epäonnistunut. Elänyt läpi neljän vuoden päivittäisen helvetin koulukiusaamisen kans – kun koko luokka nimittelee sua päivittäin, hylkii, väheksyy, mitätöi – ja kun tuut itkien kotiin niin sulle ei anneta lupaa olla heikko, vaan tiukkaan sävyyn isä mesoo että ”seuraavan kerran kun joku kiusaa sua, niin OTAT NYRKIN KOKOSEN KIVEN JA HEITÄT NIITÄ PÄÄHÄN!” Pieneltä ja hauraalta lapselta, joka hakee tukea, lämpöä ja kaipaisi isomman ja voimakkaamman voiman suojelusta, otetaan pois oikeus olla heikko ja hauras, ei oikeuteta heikkoutta eikä surua. Ja kun kaikesta tästä alkaa oireilemaan ja vetämään viinaa ja lääkkeitä sekaisin, viiltelemään itseään, hakemaan hyväksyntää jokaiselta vastaantulijalta, epätoivoisesti yrittäen täyttää sitä tyhjiötä, jonka turvaton lapsuus on jättänyt.. heitetään kodista pihalle, eikä ole tervetullut sinne.. käydään päälle ja mesotaan kun oot kännissä. Ensimmäiset 15 vuotta elämästä ajaa sut itsetuhoiseen syöksykierteeseen, etsimään hyväksyntää muilta, jakamaan itseäs, alistumaan ahdisteltavaks ja hyväkskäytettäväks, hyväksynnän, läheisyyden ja muun toivossa. Kun joku taas aidosti tahtois kaikkea sitä ihanaa – rakkautta – sulle tarjota niin alat työntämään pois. Kun joku muu hakee sulta tukee kun on heikko, toimit kuten oot oppinut; et oikeuta sen heikkoutta vaan suutut, niinku isäs teki sulle. Opittua käyttäytymistä rikkinäiseltä ihmiseltä.

Kun se synkeä massa velloo sun ympärillä 15 vuotta, hyväillen sua ja huutaen sun korvaan kuinka perseestä ja paska oot.. kun syöksyt sinne aina vaan syvemmälle.. se pitää susta otteen kuin jättimäinen koura. Itket ahdistuneena, pakokauhuisena ja vailla sitä kaikkea mikä lapsuudessa jätti jo tyhjiön. Hukut vaan syvemmälle sinne mustaan aineeseen ja mitä kovempaa pyristelet vastaan tekemällä täysin vääriä asioita, niin sitä syvemmälle hukut. Syöksykierre kiihtyy, pahoinvointi kasvaa, toivo katoaa päivä päivältä enemmän. Kunnes se pimeä ja massiivinen voima haukkaa sut kitaansa kokonaan ja aiot päättää koko elämäs viimein. Jotain meneekin vikaan ja jäät henkiin.

Ongelma on, että et tiedä yhtään mitään, millaista on sellanen elämä kun ei tunne olevansa kelvoton, arvoton ja virheellinen räsynukke, jota kuka vaan saa naida ja pahoinpidellä. Et tiedä mitää muuta elämää kuin sen, että jokainen tunne on kooltaan aivan helvetin eeppinen, vie sut mukanaan tekemään milloin mitäkin. Se kaikki, vaikka onkin todella koukuttavaa – kuin huumetta – kun mennään koko ajan vitun lujaa ja kynttilä palaa molemmista päistä yhtäaikaa, on kuitenkin se syöksykierre, joka ajoi sut kuolemaan. Oot kulkenut sen polun loppuun asti. Se päättyi. Se päättyi sun omaan suihkuun.. lattialle, jonne kuolit. Olisit tarvinnut sitä että saat olla rikki ja joku kannattelee sua sen aikaa, mutta järjestelmä on sitä mieltä että kuulut kotiin ja avohoitoon, et kannateltavaks laitokseen.

Jostain syystä monta kuukautta jo mulla on pyörinyt mielessä lapsuus. Oon elänyt uudelleen ja uudelleen niitä kesiä kun oltiin mökillä vanhempien kans tai kun oltiin mummun talolla, kyläseuroissa ja muualla. Kuinka pelasin Nintendolla Super Mario 3:sta ja oli jotenkin todella huoletonta. Kuinka Äiti teki kaikkensa mun eteen; leikki ihan mitä vain halusin, oli aina läsnä, aina antamassa lämpöä ja hoivaa – mutta ei koskaan asettanut turvallisia rajoja, vaan oli täysin ylikäveltävissä. Oon elänyt nuoruutta uudelleen – niitä yläasteen jänniä hetkiä kun oli sähköä ilmassa jonkun kans.. odotti että ”ehkä tänään menee pussailuks” ja myöhemmin varmaan haaveili siitä että saa pimppaa. Vielä myöhemmin siitä että sais munaa kans. Mutta se jännitys ja sähköisyys. Se haikeus ja tuska kun joku suhde menee ihan sirpaleiks, mutta siinä tuskassa oli jotain yhtä huumaannuttavaa ku missä tahansa muussakin tunteessa, sitäkin on ollut ikävä, sekin on pyörinyt mielessä. Oon elänyt uudelleen kaikkia niitä bileitä missä on ollu, kaikkee sitä säätämistä ja seksuaalisia kokeiluja – kuka tykkää ja mistä, joku korvan jäytämisestä, toinen niskan pussailusta. Mielessä on ollut sisarusten kesken Monopolin pelaaminen jouluaattona, kun kaikki oli koolla – tai sunnuntaisin ku yleensä kaikki tuli käymään kotona ja naurettiin niiiiiin paljon ja oli hauskaa. Kaikki vanha on vaan noussut mieleen uudelleen ja uudelleen. On ollut ihan käsittämätön ikävä Äitiä ja ihan silmitön ahdistus siitä et se on jo kuitenki 70 ens vuonna.. joskus se vielä joutuu mut hylkäämään, vaikka mä kuinka paljon tarvitsisin sitä.

Miks tarviin Äitiä vaikka oon 30? Koska mulla ei oo ikinä ollut sitä.. kään. Isä oli poissaoleva ja etäinen ja menetti mielenkiintonsa suurelta osin ku en digannutkaan poikien jutuista niinku luistelu ja hiihto ja kun tarvin turvaa ja oikeutusta heikkoudelleni, se kiellettiin. Äiti oli rakastava ja hellä mutta puuttui kuri ja rajat, eli ei ollut turvaa. Oon elänyt todella turvattoman lapsuuden. Koko 30 vuotta oon vaan painanut täysillä, osittain suorittanut elämää, osittain juossut ehkä pakoon kaikkea. Dokannut, bilettänyt, hengaillut ystävien kans, ollu irtosuhteita, ollu parisuhteita, haaveillu bändistä ja jahdannut sitä unelmaa.. tehnyt ehkä kaikkee muuta kuin pysähtynyt. Mutta kuolema pysäytti.. vaikka se ei tapahtunutkaan kokoaan, tosin ei ollut paljosta kiinni. Nyt se pysähdys on tapahtunut väkisin. Elämän eläminen muuttui yhtäkkiä sen kelaamiseen ja kaiken löydetyn prosessoimiseen. Oon tiennyt monista itsetuhoisista kuvioistani (kuten se jatkuva hyväksynnän haku muilta) jo monia vuosia, mutta en oo ehkä ikinä jotenki uskonu tai sisäistänyt. Mitä enemmän sitä on ajautunut lapsuuteen ja menneisyyteen muuallekki miettimään ja uudelleenkokemaan kaikkea.. sitä enemmän on paljastunut kuinka turvatonta mulla on ollut.. kuinka paljon oon jäänyt vaille. Mitä enemmän on prosessoinut, sitä enemmän on lukkoja löytänyt mielestään ja sitä enemmän ne on hyväksynyt. Niin on varmasti moni muukin – ei ehjää ihmistä olekaan. Kuten Tommy Hellsten kirjoittaa, niin kaikilla on luurankoja kaapissa. Sitäkin on tullut luettua ihan vitusti. Suosittelen, todellakin. Hyviä ajatuksia ja voi auttaa jos ei nyt avaamaan lukkoja mielessään, niin ainakin näkemään ne. Niin mulle on käynyt.

Alkanut pikkuhiljaa ymmärtämään omaa käytöstään: Miksi on ollut niin julma, etäinen ja kylmä jokaista parisuhdekumppania kohtaan (ja oon edelleen), miksi en pysty kohtaamaan heikkoutta toisessa, miksi ajautuu jokaiseen avoimeen syliin mikä vaan eteen tulee oli sit varattu tai ei, miks viiltelee itseään, miks dokaa jatkuvasti, miks haastaa kumppanilleen riitaa aina, miks ajautuu jatkuvasti konfliktiin keskusteluissa, miks ei hyväksy muiden mielipiteitä tietyissä asioissa vaan pitää omiaan faktoina, miks kaipaa sitä että joku lyö ja alistaa, miks kaipaa sitä että joku katsoo perään ja pitää huolen, miks ei pysty kantamaan vastuuta omasta elämästään, miks pelkää yksinäisyyttä, miks pelkää kuolemaa, miks pelkää hylätyks tulemista, miks pelkää läheisten menettämistä, miks pettää aina kumppaniaan, miks tavarat lentelee vähän väliä seinään, miks itkee monia päivä putkeen, miks tulee ahdistus- / paniikkikohtauksia, miks tarkkailee vaaroja ympäristöstä koko ajan, miks ahdistuu pienimmästäkin etääntymisen merkistä ystävyydessä, miks miks miks...

Yhden polun oon kulkenut loppuun, mutta sen jälkeen oon ollut niin vitun sekaisin ja eksyksissä että ei ole polkua, on vaan karua ja armotonta metsää joka puolella ympärillä. Ollut niin ahdistunut että ei ole pystynyt mihinkään keskittymään, eikä mitään tekemään mutta silti on ollut kiire. Kiire takas elämään. Siihen elämään joka on ikään kuin pausella tuolla jossain odottamassa mua.. siellä minne se karkas kun melkein kuolin. En oo suostunut olemaan rikki, en ole saanut ehkä itseltäni lupaa, koska se olis merkinny heikkoutta. Samoin en oo uskaltanut nykyiseen suhteeseen enää heittäytyä sillai kuin niihin kuuluu – rakkaus on epävarmaa ja elämässä kuuluu kolhiintua. Mutta oon alkanut niin paljon suojelemaan itseäni että työnnän Nyxää pois kokoajan. Mutta se ei suoraan sanottuna oo nyt ajankohtaista ratkoa sitä ongelmaa. Ensin pitäis löytää polku, jota kulkea.

Viime viikolla perjantaina ja lauantaina oli jo oikeesti huikeesti paremmat päivät, jotenki ahdistus muuttui ensin vihaks ja siitä tuli voimaa, sitten se muuttui puhtaaks voimaks, ilma vihaa. Kaikki vain siks että kuuntelin Dissectionia, joka on melko saatanallista musiikkia. Hellsten kirjoittaa että ihmisen pitää tuntea olevansa kannettu ja rakastettu ja että se tulee Jumalasta se fiilis. Että Jumala kantaa ja rakastaa. Se mahdollistaa sen että ihminen pystyy sen sisäisen haavoittuneen lapsensa, joka mulla siis pelkää kaikkea lähinnä ja on turvaton ja kaikkee muuta yllä mainittua, kantamaan ja sen kans elämään. Saman kirjoittajan sanoja mukaillen: Lapsi, jolle ei ole syliä, ei voi syntyä omaksi persoonakseen. No, mulla ei ole itselleni syliä, tai edes käsivarsia, koska oon aina vihannut, ällöksynyt ym. itseäni. Miten vitussa voisin siis kantaa itseäni, ottaa vastuun omasta elämästäni, alkaa kasvamaan persoonaks ja kantamaan itse omaa tyhjiötäni, haavoittunutta lastani!? Ilmeisesti mua kantaa se sama, minkä pariin joskus yläasteella jo ajauduin: Saatana. Tai Pimeys. Miten sitä nyt sit nimittäiskään. En miellä itseäni oikeastaan saatananpalvojaks tai satanistiks, koska mun maailmassa Saatana ei ole mikään personifioitava entiteetti. Mutta joka tapauksessa, siihen sen enempää uppoutumatta että millanen on mun henkilökohtainen uskoni, niin se alkoi mua kantamaan alun perin silloin viime perjantaina junassa kun kuuntelin Dissectionia. Kuuntelin sit paljon muutakin ja itkin kun kuuntelin sen mun ”elämäni viimeisen biisin” (Pain Confessor – Another Door). Jotenki sekä siitä kivusta ja syyllisyydestä mitä aiheutin teollani ja siitä ilosta että mulla on valta päättää tää kaikki ja jotenki kaikesta. Nuppi sekos.

Sunnuntaina alkoi ahdistus nostaa uudelleen päätään ja eilen oli niin poskettoman hirvee olo, että ei oo vielä koskaan niin vitusti ahdistanut! Vaikka Nyxäkin on mun luona niin silti pyörin kämpässä ympyrää enkä pystynyt mitenkään olemaan – vaikka oli siis seuraa! Pelasin vitun älykkäänä sit viel Kirbyä mitä tuli pelattuu paljon muksuna, joka ajoi mut uudelleen lapsuuteen ja sit pelasin sen vieläpä läpi, jolloin tuli se päättymisen ahdistuskin vielä. Tänään kirjotettiin terapiassa rakkaudesta ja se jotenki ajoi mut miettimään sitä taas kuinka yksin oon jäänyt.. kuinka ystävyys on muuttunut kun kaikki on muuttaneet omilleen ja jotenki se sama että ei enää hengata sillai isolla porukalla ja kaikkee. Samoin se kirjottaminen ajoi mut miettimään että miten mä en oo enää kykenevä rakastamaan kun suojelen itseäni siltä (kolhuilta). Menin sohvalle makaan ja laitoin silmät kiinni ja väkisin alkoi kyyneleet valumaan silmistä. Koin taas uudelleen sen kaiken, ihan vitun pikakelauksella: Sen ku Äitin kans laitetaan pyykkejä lapsuudenkodin kellarissa, sen kuinka on huoleton ja hoivattu olo.. sen kuinka yläasteella ja lukiossa pidetään hauskaa ja kuinka on ihana suhde ja kaikki, pikakelauksella.

Sit! Kun se kelaus oli ohi, niin olo alkoi jotenki ihmeesti kevenemään. Se nauha ei kelaantunutkaan alkuun ja alkanu pyörimään uudelleen! Jostain sieltä sen metsän keskeltä missä oon eksyksissä ja ettimässä sitä polkuani ja missä oon ollu itkemässä kaikkee ja prosessoimassa koko elämääni ja itseeni, jostain sieltä lensi mun handuun vittu lapio! Löytyi taistelutahto! Mun mieli alkoi kirkastua.. sen mustan massan ote alkoi kirpoamaan ja aloin hapuilemaan pintaan. Tulin himaan ja aloin soittaa vitun lujaa kaikkee ns. voimabiisejä. Tuntui kuin olisin uinut pakoon siitä mustasta aineesta, kaikesta masennuksesta, alemmuuden tunteista, kaikesta paskasta mitä elämässä on ollut. Ihan kuin olisin ekaa kertaa tavoitellu jonkunlaista uutta pintaa, jonka toisella puolella olisin saanut hengittää elämää ensimmäistä kertaa! Ja pääsin sinne! Tuli vaan yhtäkkii mieleen sellanen ajatus, että tää on vittu mun elämäni – vitut siitä että onko se ainoa vai ei, mutta tää on nyt. Haluanko viettää sen koko elämän sillai että oon surullinen, itken menneisyyttä, en hyväksy omaa heikkouttani, en kohtaa omia demoneitani, luurankoja kaapissani, vaan pakenen kaikkee, jatkan sitä syöksykierrettä ja alan tekemään uutta polkua mikä on samanlainen ku vanha? Haluanko kymmenen vuoden päästä ku katon taakse, niin nähdä sen että toistan samaa kaavaa? Tuli yhtäkkiä uskoa, toivoa, voimaa. Pääsin pinnalle sen pimeän massan otteesta, iskin lapioni maahan ja kaivoin polkuni ensimmäisen askelman, tuntui kuin haukkoisin happea ekaa kertaa koko vitun elämässäni. Tää on vittu mun elämäni ja mä voin tehdä mitä vaan – niin miks vitussa viettäisin sen jatkuvassa kärsimyksessä, kelvottomuuden yms. tunteissa, itkiessä ja muutenki noin, kun voisin oikeesti tehdä jotain. Voisin Voin olla se tyttö, joka koen olevani, voin hankkia sen kiinteemmän masun että voin pitää napapaitoja, voin pistää bändin pystyyn ja päästä soittamaan lavoille, voin kirjoittaa kirjan, voin jatkaa runojen kirjoittamista, voin heittäytyä rakastettavaks ja rakastamaan (taas), voin elää. En tiiä kauanko olen pinnalla – voi olla että syöksyn takas pinnan alle huomenna ja joudun hakemaan uutta vauhtia pakoon siitä mustasta vellovasta massasta, joka mun elämää on aina syleillyt, mutta halusin nyt kirjottaa tästä kaikille lukijoilleni. Halusin kertoa että Tähtisimmu ei ole kuollut. Blogi on ehkä ollut hiljainen ja oon ehkä ollut poissa ja saikulla mutta mä tulen takaisin, koska muahan ei yks saatanan masennus mätki maahan! Jumalauta mä vedän sitä niiiiiiiiiiiiiiiiiiin pataan että se ei uskalla enää koskaan tulla takas mun elämään! Mä en suostu luovuttamaan nyt, en ennenku mulla on bändi, joka on soittanut Tuskan lavalla, en ennenku oon julkaissut kirjan, en ennenku oon julkaissut runoteoksen, enkä niin kauan ku mulla on lapsi! Jos mun rakkaat ystävät on sanoneet musta joskus että oon sellanen ihminen, joka itsepäisesti juoksee viis kertaa tiiliseinää päin ennenku tajuaa kiertää sen tai sit painaa siitä läpi, niin teen sen kyllä varmasti myös tälle nykyiselle elämäntilanteelle, mielenterveysongelmilleni ja kaikelle muullekki. Kuljen läpi tän elämäni henkilökohtaisen helvetin, vaikka kuinka moneen kertaan ja opin ottamaan vastuun itsestäni, elämästäni, hyväksyn heikkouteni / keskeneräisyyteni, opin rakastamaan oikeasti, ja alan kantamaan sitä haavoittunutta sisäistä lastani omassa sylissäni. ❤

 

https://www.youtube.com/watch?v=3SunWtjn9_I

 

★Tähtisimmu ★

keskiviikko, 11. huhtikuu 2018

Tyttö ja sen kivesongelmat

Mulla on alkanut tulemaan ongelmia tosta varustukseni kuristamisesta. Oikeastaan ne on alkanu jo joskus viime vuonna ja ollu aina välillä mutta todellisuudessa niitä tuli tän vuoden alussa. Ne alko siitä että kivet oli vaan hiukan arat aina silloin tällöin – nehän on tietysti sitä ylipäätään ja aina ku ne on kivet, mutta siis enemmän. Alko tulla sellasta kosketusarkuutta, että jos vähänki koski joku pikkarin sauma vaikka tai jotain niin heti tuntu tosi ilkeeltä. Alkuun se oli vaan sellasta jotenki pakottavaa tunnetta mutta sit se muuttu sellaseks että alko tuntumaan tavallaan nivusissa. Tai siis siinä kohtaa minne ne ”pakeni” aina ku kiristin kaiken peppuvakoon tonne taakse. Nehän tuli aina tohon eteen sen seurauksena sillon ku ne oli isommat (ks. havaintokuva 1 :D) kaiketi jotenki niille seuduille mistä ne on sillon joskus aikanaan laskeutuneet..? Ja monesti ku vaikka istu jalat sillai nätisti ristissä, niin välillä tuli ihan sellanen polttava tunne jopa siihen kohtaan, ku ne yritti mennä siitä jonnekki ku ne puristu niin tiukkaan sinne. En tunne mieskehon fysiikkaa – yllätys yllätys – niin hyvin että osaisin sen enempää sanoo että mitä koko tossa tilanteessa oli meneillään todellisuudessa.. eikä sillä ollut mulle ees mitään merkitystä; vähän kipua vaihtokauppana siitä että ei pullota pallit ja kikkeli sillai että ne outtaa mut, niin olin ihan fine sen kans.

241_30.jpg?1523445651Mutta tammikuussa se ongelma alko sit syveneen. Alkuun se pakottava kipu alko muuttumaan monesti viiltäväks, vaikka en enää oo moneen kuukauteen kiristäny tota vekotinta niin tiukalle ku sillon joskus, koska ei tarvii. Ne on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin paljon pienemmät ne kivet ja itse kärsäkin, että pysyy ihan kiltisti paketissa vaikka vaan laittaa ne sillai tohon haaroihinki (havaintokuva 2 :D). Mutta se kipu alko siis tuntumaan jo sillonki vaikka olis ollu monta päivääki kuristamatta niin silti pieninkin kosketus tuntu tosi ikävältä ja saatto tuntuu jopa siitä kivestä tavallaan sinne ylös asti nivusiin tai jonnekki sille seudulle. En tietenkä uskaltanu varata aikaa tai mitään lääkäriin, ku miten selitän että ”joo mulla on siis naisen HeTu mutta mun kiveksiin sattuu” :D En mä nyt vittu sellaseen alkanu. Mutta ratkaisu tuliki sit ihan yllättäen kun hakeuduin sen mielisairaalareissun jälkeen sellaseen mestaan mihin sain kuulemma mennä jos tulis jotain. Niin siellä sit mainitsin, niin se ihana likka varas mulle sit lääkäriajan – ja jopa samalle päivälle vieläpä. Mielenkiintoista kyllä, niin ne oireet oli ihan sikapahat just matkalla sinne. Tuntu siis siltä ku joku vetäis sitä helvetin kivestä irti musta. Pisti, viilsi, pakotti, vittu kaikkee yhtäaikaa.

Lääkäri oli sellane ihana nuori poju, joka oli kuitenki todella ammattitaitoinen ja kuunteli kyllä todella ymmärtäväisesti,241_31.jpg?1523445653 eikä ollu yhtään sen olonen että olis väheksyny tai mitään. Jouduin sit tietysti tiputtaan itteni alasti alapäästä ja se tutki niitä vitun roikkuvia painajaisia siinä hetkisen. Se paineli nivusiin myös, mikä sattu ihan poskettoman paljon..! Se ei todennu mitää erityistä missään, ei mitään pahkuroita eikä mitään sellastakaan. Mutta se kirjotti kuitenki lähetteen urologian poliklinikalle. Seuraavassa kuussa kävin perus vuosikäynnillä hormonipolilla ja siellä se tietysti sit näki tän jutun tietokannasta, niin siinä sit keskusteltiin siitäkin. Se tietysti heti kysy siitä että oonko menossa silvottavaks ja selitin että mun tilanteessa se tuskin auttais mitään, koska on niin pinttynyt se kuva päähän, että mitä on olla tyttö, enkä olis yhtään sen enempää tyttö senkään jälkeen. Mulla olis toki synteettinen pimppa mutta ei kuukautisia ym... enkä pääsis siltikään elämään teini-ikää uudelleen siinä kehossa ja niin eespäin. Mutta sitten tuli puhe orkiektomiasta, eli pelkkien kivien poistosta. Sanoin että pelkään sitä että koko vehje menettäis toimintakykynsä jos kaikki testosteroni vietäis mun kehosta, joten sitäkään en tavallaan vapaaehtoisesti tahtois. Kysyin sitte hiukan hädissäni että onkohan mahdollista että ihan niinku terveydellisistä syistä ne pitää ottaa pois, jos niihin on tullu siit kuristamisesta niin pahoja vaurioita, mutta se täti rauhoitteli ja sano että tuskinpa. Sekin kuitenki otti asian sen verran tosissaan, että kirjotti mulle lähetteen puolestaan ultraääneen.

Se urologin aika oli siis viime kuussa, samoin toi UÄ-tutkimus. Oli hiukan jännä mennä naisoletettuna urologian poliklinikalle! :D Voitte kuvitella sitä niiden kundien ja ukkojen ilmettä kun tällänen tissiolento kävelee siellä käytävillä. Ei jumalauta mä en oo hetkeen sitte nähny niin paljon niin hämmentynyttä porukkaa! :D No, se lääkäri paineli vielä enemmän ku se aiempi ja sattu välillä aivan tajuttomasti ja vikisin jotain ”joo, sattuu!” siinä ku se kokeili joka paikkaa. Luonnollisesti se kokeili myös eturauhasen, eli peppututkimus. Aina yhtä vitun ihanaa olla ne liukastelimat anaalissa sen jälkeen, ku herra lääkäri pyyhkii sillai suurinpiirtein kaiken pois. Se oli sitä mieltä että kivesten verenkierto saattaa olla vahingoittunu ja hermoradat saattaa olla vaurioituneita siitä kaikesta vetämisesetä mutta että ei mitään tavallaan vakavaa. Jotenki se nyt pääty sitte siihen että vois olla eturauhasessa joku pienimuotoinen tulehdus, ja kirjotti Pronaxenia 10 – 14 päivän kuurin. Lisäks se oli sitä mieltä että nivusissa kun oli tietyssä kohtaa tietynlaista kipua, että se saattais viitata johonki sellaseen ku urheilijantyrä. Että se yhtymäkohta missä jalan jänteet ja alimmat vatsalihakset ja kaikki tulee yhteen nivusessa ja sen yläpuolella, niin että se olis siinä se kohta mihin sattuu ainaki välillä. Siihen tuli vaan ohjeistus että ei saa repiä sitä, niinku ku tekee vatsoja esim. tai jotain muuta. No, enhän mä oo niitä tehnykkään sillai repimällä, mut OK. Ultraus oli tosta sitte muutaman päivän päästä. Oli tavallaan tosi ihanaa että joutui alavatsan ultraukseen, ku en voi paksuks tulla, niin oli jotenki ihanaa, vaikka se oliki tälläsestä syystä. Fiilistelin ihan kympillä sitä tutkimusta ja ajattelin että olisin paksuna. Mutta siinäkään ei siis löytyny mitään. Piti yskiä ja nousta istuun ja kaikkee niin se tutki että onko mitää suolipullistumia tai mitään, mutta mitään ei löytyny.

Mä en tiiä että onko ne oireet ollu enimmäkseen mun päässä vai mitä, mutta ne on helpottaneet nyt. Tai ehkä se oliki se eturauhanen, joka on nyt sit rauhottunu.. mutta en uskalla edelleenkään kiskoo noita niin tiukalle ku ennen. Ja siis sehän on nyt ihan lääkärin määräys että ei kuristais niitä sillai tiukalle. Mutta edelleen; ei myöskään tarvii. Mutta on tää kyllä paskaa elää tälläsenä eksperimentaalisena fantasiaolentonakin.. mutta toisaalta ei se silpominen mun tuskaani helpottais ku sen osalta että seksi nyt olis ”helpompaa” ku ei tarttis jokaiselle selitellä että ”ku mulla on sellane juttu et mulla on penis”... Ja varmaan se siis tuntuiskin paremmalta siinä kehossa, mutta kun en pääse edelleenkään yli siitä ettei se olis ku uudelleenmuotoiltu penis... :S Mutta siis pakko sanoo kaikille kohtalotovereille ketkä tota kuristamista harrastaa, että kannattaa oikeesti sit varoo sen kans ja tunnistaa nää riskit. En periaatteessa voi suositella kuristamista enää tän kokemuksen jälkeen kenellekkää mutta tiiän että aivan kuten mullekki se on / oli oljenkorsi, niin se on monelle muullekki. Useimmathan kuitenki menee leikkaukseen niin nehän voi pahoinpidellä noita tavaroita ihan miten huvittaa..! ;) ❤

https://www.youtube.com/watch?v=7RxHJeKNXSQ

 

★Tähtisimmu ★

torstai, 1. maaliskuu 2018

Mielisairaalapäiväkirjat, Osa V: Status quo

Seuraavat viikot meni aikalailla sumussa sen jälkeen ku olin palannut kotiin. Nyxä oli mun kämpillä jonku pari viikkoo, sillai et se lähti jouluks himaan ja mä puolestani lähdin Äidin luokse jouluks. Mietin päivittäin edelleen sitä että ei mulla ole elämää jäljellä, se oli vaan yksinkertaisesti loppunut. Musta ei tullut tyttöä, äitiä, naista, rumpalia, muusikkoa, runoilijaa, kirjailijaa, taiteilijaa, rokkitähteä, esiintyjää, julkkista, isoa juttua.. pojaks en voinut tulla, enkä mieheks.. ystävänä olin epäonnistunut, ja ihmisenä kaikin puolin kelvoton, arvoton ja virheellinen. En niin trans että tarvitsisin kirurgiaa, en niin cis että en tarttis mitään hoitoja. Elin välimallin elämää, olin friikki.. tieteellinen koe, eksperimentaalinen fantasiaolento, jolla oli tissit ja pallit, molemmat. En ollut tyttö, en ollut oikein poikakaan. Ei ollut huomista, ei tulevaisuutta, ei haaveita, ei unelmia.. kaikki minäkuvat (lista yllä) oli yks kerrallaan murentuneet mun käsiin – jokainen identiteetti jäi toteutumatta. Jouluna tuli juotua useampanakin päivänä ja oli tosi ihanaa ja hauskaa Äitin kans – liian ihanaa ja hauskaa siihen nähden että olin melkein 30v ja olis pitäny olla jotenki kasvanut irti ja oppia elämään omillaan. Mä en ollut.. olin kuin eksyksissä oleva teini, joka tarvitsi Äitiään enemmän ku koskaan aiemmin. En pystynyt kantamaan itseäni, en elämääni, en pysymään elossa omillani.

Mitä enemmän aikaa kulu, sitä enemmän jotenki itkin. Osastolla en ollut itkeny kertaakaan – ehkä olin niin lukossa tai jotenki niin romuna että en tuntenut edes surua. Nyt tunsin. Syyllisyyttä siitä mitä olin tehnyt; yritin ihan oikeesti päättää elämäni. Kukaan ei olis enää koskaan voinut puhua mun kans, yrittää auttaa mua jaksamaan, tuntea mun kosketusta, kuulla mun naurua tai mitään muutakaan.. olisin ollut ihan oikeesti poissa. Siitä tuli musertava syyllisyys, että olin saattanut tehdä jotain sellasta omalle Äitilleni, omille ystävilleni, perheenjäsenilleni, Nyxälleni.. kaikille. Olin vaan entistä epäonnistuneempi ja entistä virheellisempi. Mun piti entistä enemmän kuolla. Se asia oli ”jäänyt kesken” ja piti saattaa loppuun – universumi oli epätasapainossa, todellisuuden kudos oli viallinen niin kauan kun olin olemassa. Niin ei vaan kuulunut olla enää.

Menneisyys tulvi mun mieleen jatkuvasti enemmän ja enemmän. Muistin lapsuuden kesät mökillä vanhempien kans, sillon ku Ukkokaan ei ollut vielä tappanut itseään. Ne muistot pyöri mielessä väkisin, vaikka en tahtonut niitä ajatella. Se kuinka Äiti aina leikki mun kans, aina piti huolta ja hoivas [ehkä liikaakin..?], se kuinka paljon se antoi.. se antoi koko elämänsä mulle. Toki se teki niin kaikkien muidenki meidän lasten kans.. mutta se jotenki.. hajotti. Se samaan aikaan kosketti ja liikutti mutta samalla itketti se miten elämä oli silloin niin jotenki.. turvallista ja huoletonta. Sai vaan olla ja joku piti huolen. Nyt mun olis pitäny pitää huoli itse itsestäni, mutta en osannut, pystynyt tai halunnut – en tiiä mikä noista on totta, vai onko kaikki. Samaan aikaan pyöri mielessä yläaste- ja lukiovuodet: Se kuinka olin koko kylän suosituin tyyppi. Se ”meikkaava jätkä” jota kaikki likat halus panna ja jonka ystäviä kaikki jätkät halus olla. Se, jonka bileisiin kaikki halus aina tulla, se joka aina viihdytti kaikkia jutuillaan, itsellään.. antoi käyttää itseään. Ne kaikki yhdenillan jutut, esim. kundien kans ku ne sääti jotain mun kans ja seuraavana päivänä aina sain kuulla et se oli vaan sellasta kännijuttua.. että aina ne oli hetskuja sit kuitenki. Edelleen mietin että johtuiko kaikki nekin siitä että olin sillon jo niin femme, että vedin puoleeni kaikkia, mutta kun olis pitäny mennä vyötäröä pidemmälle niin ainoo kuka oli valmis olin minä ite, mutta kundit seisahtu siihen paikkaan aina. Kaikki ne villit vuodet, kaikki ne bailut, kaikki se suosio, kaikki se ihailu, kaikki se levottomuus, rauhattomuus ja – jälleen – huolettomuus. Kaikki ne isot tunne-elämykset, ne myrskyt, se jännitys ku oli menossa jonnekki jossa oli joku, jonka tiesi olevan kiinnostunu musta.. se jännitys, sähköisyys ilmassa. Ne alamäet ku monta päivää vaan veti viinaa ja pillereitä, ne erot, ne maailman kamalimmat hetket, jolloin kuitenki oli ystävät tukena. Jotka kuunteli ja tuki, kesti sen hillittömän vollotuksen ja loputtoman valituksen. Kaikki se sosiaalisuus.

Menneisyys jotenki eli mun sisällä koko ajan. Mä elin menneisyyttä... ehkä siks että mulla ei ollut nykyisyyttä tai tulevaisuutta..? Kuitenki olin jotenki ihan kujalla koko ajan noista laillisista huumeista.. en olis koskaan uskonut että jonain päivänä syön sekä psykoosi- että masennuslääkkeitä. Siis kuinka vitun rikki voi yks pieni immeinen olla!? :S Tammikuun puolessa välissä jäin viimein yksin. Kun joulun olin Äitin luona ja se heitti mut vielä himaan – ajoi senkin takia yhteen suuntaan joku 200km..! Rakas Äiti... Mutta se ei halunnut että oon uutta vuotta yksin, joten se ajoi sen saman matkan uudelleen parin päivän päästä ja tuli seuraks ja sen jälkeen taas tuli Nyxä, en ollut ku pari päivää yksin. Mutta kun se lähti jäin yksin. Tilanne josta olin haaveillut moneen kertaan kun mua oltiin ”valvomassa” etten tapa itteeni. Mutta yllätyksekseni en pystynyt satuttamaan itteeni – enkä pysty vieläkään. Halusin tappaa itseni ja lopettaa kärsimykseni, periaatteella ”kituva eläin pitää tappaa” mutta en pystynyt edes kolmatta kertaa suurentamaan tota silmän päällä olevaa arpea. Siitä oli tullut jotenki sellanen ”mark of shame” .. merkki joka stigmatisoi mut ikuisesti, niin kauan ku mun elämä kestäis, että olin yrittänyt sen päättää.. myös merkki joka symboloi sitä kuinka viallinen, kelvoton ja epäonnistunut olin. Ihmiset tuijotti mua kadulla ja kuvittelin että se ei johtunut enää niin paljon meikistä ja tyylistä, vaan ne kattoi sitä arpee ja väheksyi ja halveksui sitä että olin tehnyt sellasen. Haluaisin että se on niin iso että se näkyy monen metrin päähän, että se oikein ajaa ihmisiä pois mun luota, koska oon niin kuvottava, saastainen ja arvoton. Oon pelkkä waste of skin and flesh. Toisaalta taas tuntui ihanalta sekin ajatus että ihmiset kattoo sitä ja ajattelee että ”voi tuota pientä kun sekin on noin pahasti kärsinyt elämänsä aikana..” Halusin edelleen hoivaa ja ymmärrystä. Kuin se haavoittunut koiranpentu, mutta en sallinut kuitenkaan itselleni sitä; jos joku yrittikin antaa sellasta hoivaa ja muuta, niin työnsin sen pois, koska en osannut nähdä itseäni haavoittuneena koiranpentuna joka tarvii huolenpitoa, vaikka olisin tahtonut nähdä ja kyetä sitä vastaanottamaan. Sen sijaan näin itseni sellasena arvottomana räsynukkena – edelleen – jolla kuka tahansa sai leikkiä aikansa, panna ja hyväkskäyttää muullakin tavoin miten huvittaa ja sen jälkeen paiskata takas katuojaan.

Mutta jokin ulkopuolinen voima estää mua satuttamasta itteeni siis edelleen. En tiiä voiko oikeesti noi vitun pillerit tehdä sen, mutta en vaan kykene tekemään itselleni mitään. Tietysti kaikkien muiden mielestä se on helvetin hyvä asia ja ymmärrän sen kyllä, mutta mun elämä .. ”elämä” .. on vaan jatkuvaa helvettiä oikeesti. Noi menneet asiat vaan pyörii mielessä ja oon sellasessa lääkehuurussa vaan kokoajan. Mulla on nykyään kaks mielentilaa; joko oon niin levoton että ravaan vaan tupakalla tunnin välein, en pysty mihinkään keskittymään, en pelaamiseen (joka ennen oli aina se eskapismin mahdollisuus), en kattomaan mitää sarjaa / leffaa, en kirjoittamaan, en tekemään musiikkia, en soittamaan – siis oikeesti! – se henkireikä mikä on aina ollut; rumpujen soitto, ei toimi enää. En pysy biisien mukana, tipun tahdista, koska keskittyminen on niin saatanan rikkonaista, että driftaan jatkuvasti jonnekki vaan ajatuksiini tai ei-mihinkään.. sit yhtäkkii vaan hiffaan et ”hei missäs kohtaa tää biisi meneekään”... Toinen mielentila on se että vaan ihan lamaantuneena itken, itken mennyttä, tehtyjä asioita, tekemättömiä asioita, sitä kuinka en ole mitään, kuinka musta ei tullut mitään, ei ole huomista ja kaikkee.. itken aika lailla oikeesti kaikkea. Vaatii siis todella suuria ponnisteluja keskittyä tähän skriivaamiseenkaan ja sen takii en pysty julkaiseen sitä tahtia ku oikeesti tahtoisin. Haluisin kirjottaa vaikka edes joka toinen päivä koska ideoita on joku vittu 4 – 5 sivullista scrapbookissa valmiina.. mutta en vaan pysty ja oon pahoillani siitä. Päivät kuluu tyyliin sillai että teen yhden tai kaks asiaa. Päivänä jolloin saan ponnistettua sen verran että meen kauppaan ja / tai teen safkaa, niin se päivä on siinä. Mihinkään muuhun ei oo resursseja enää sen jälkeen.

En osaa oikein mitään itsessäni selittää ja mitään vastauksia en pysty löytämään vaikka nyt mulla on aikaa vaikka kuinka vitusti itteeni(kin) kelata – halusin tai en niin niin myös tapahtuu. Mutta iltaisin on jotenki niin sellanen olo, että kunpa olis koti. Sellanen kodikas, lämmin ja turvallinen paikka, jossa on hyvä ja viihtyisä olla.. että kun vaikka lähden lenkille illalla niin kun tuun takas niin se koti on tollanen edellämainittu minne tuun. Mutta ei se oo. Mulle se ei oo. En tiiä johtuuko se siitä että ei oo mitään tavallaan ”pakkotekemistä” niin ei ole vapaa-aikaakaan. Mietin että oonko töissä omassa elämässäni; silloin kun on siinä mielentilassa että ei ajattele itsensä tappamista ja tavallaan näkee jotain elämää.. niin vaikka ei ole mitään unelmia tai haaveita edelleenkään, niin silti tulee heti jotenki sellanen ”paine” että ”nyt pitää treenaa skittaa” tai ”nyt pitää treenaa musiikintekoa” tai ”nyt pitää kirjottaa blogia” niin jotenki oon koko ajan töissä, koska kaikki noi asiat tapahtuu himassa. En edelleenkään omista läppäriä niin en voi tehdä mitään myöskään muualla ku kotona. Oonko siis kokoajan duunissa ku oon himassa ja sen takii siellä ei oo sellasta kodin rauhaa ja levollisuutta. Enkö sen(kään) takia pysty keskittymään mihinkään pelaamiseen tai mihinkään – tosin ei se sitä selitä miksen studiolla pysty keskittymään rumpujen soittamiseen... Mutta siis jotenki mulla ei vaan oo kotia. Ei missään. Kun käyn ystävien luona tai oon Äitillä tai melkeinpä missä tahansa muualla, niin pystyn ajattelemaan sen sellaseks kodikkaaks mestaks missä se ihminen / ne ihmiset elää sellasta rauhallista ja tasapainoista elämää. Mulla ei vaan oo sitä. Sekin itkettää että se ainoo mahdollisuus sellaseen kotiin mikä Äitillä ja Ukolla esimerkiks on ollut, meni Exän kans. Enempää lapsia mä en pysty enää saamaan ja sen kanssa me tuskin koskaan palataan yhteen. Sekin hajottaa. Mä en koskaan saa sellasta ihanaa omaa kämppää jonkun kanssa, jossa kasvatetaan yhdessä meidän lasta ja siellä on lämmin ja kodikas tunnelma. Ei koskaan sellasta mitä näen ku kattelen iltasella talojen ikkunoista sisään – mä voin vaan haaveilla sellasesta. Tosin, voihan sitä muodostaa uuden kuvan: sellasen, jossa on kyllä se yhteinen kämppä jonkun kanssa ja Vintiöllä oma huone, mutta se vaan ei oo siellä joka päivä. Tavallaan pystyn tavoittamaan sen mielikuvan ja tollai.. mutta en tiiä enkö sit todellisuudessa pystykkään. Vai onko vika oikeesti tässä kämpässä minne viime syksynä muutin..? En mä siis pidä tästä keittiöstä esimerkiks, mutta toisaalta en myöskään tiiä miltä mun kämppä näyttää. Sekin on taas sellanen että ku on muiden luona niin niiden kämpät näyttää niin ”niiltä” mutta mun ”koti” on vaan sellanen kylmä ja kolkko paikka missä vakituisesti oleilen.. tai oikeestaan väliaikaisesti, koska ei osaa sillaikaan mieltää sitä kodiks ku ei se oo ostettu – josta mun on muuten turha haaveilla saikkurahalla että koskaan voisinkaan ostaa kotia. Mutta mä en siis tiiä miltä [Tähtisimmun] kämppä näyttää.

Toisaalta taas monesti on sitten ihan päinvastainen fiilis että en haluu olla ees Nyxän kans – tai kenenkään muunkaan. Että haluun että elämä on sellasta vastuutonta ja huoletonta teinin – tai rokkitähden – elämää; suuria tunnemyrskyjä, jatkuvaa epävarmuutta (myös itsestä) ja sellasta jännittävää, odottamatonta ja sähköistä. Että toisinaan en siis ees kaipaa sitä kotia siinä mielessä, tai sitä yhteistä kämppää, jossa kasvattaa yhteistä lasta ja sellasta perinteistä perhejuttua. En tiiä oikeesti mitä kaipaan, haluan tai mihin kykenen. Johdonmukainen ajattelukin on jotenki vaikeeta ja kaikki on vaan sellasta kaaosta. Ne jotka on nähneet elokuvan Inside Out – Mielen sopukoissa niin tietää ku siin on se ajatusjuna, train of thought, niin mun train of thought on sellane että on näkymä akvaarion tyyppiseen juttuun, jossa nousee alhaalta kuplia 100 – 1000 kerrallaan, osa jää pyörimään siihen näkymään, osa puplista puhkeaa näkymässä mutta suurin osa vaan ajautuu sinne yläreunaan ja sitä kautta pois koko näkymästä. Ei oo mitää sellasta säännöllisessä aikataulussa kulkevaa junaa, jossa ne ajatukset tulee ja menee, vaan kaikki on sellasta aivan helvetillistä epäjärjestystä ja kaoottista kakofoniaa.

Ja tämä kaikki on siis nykytilanne tälläkin hetkellä... Toivon että muilla menee paremmin, koska mulle itselleni mulla ei oo ollu enää vuosiin toivoa jäljellä edes. Ja ens kerralla yritän jaksaa jatkaa tuota sota-artikkelisarjaa, kun siitä on tullut vuolaita kiitoksiakin. Itse puolestani kiitän jälleen kaikkia lukijoita, niitä jotka on jakaneet mun blogia eteenpäin, kaikkia kommentoijia ja kaikkia ihmisiä jotka millään tavalla on osallistuneet tähän mun kirjoittamiseen. Kirjoittamista en aio kuitenka lopettaa niin kauan kun mun päässä on yksikään kupla sellanen että siitä voi pienenkin jutun kirjoittaa, vaikka se kestäis kuinka kauan näissä mielentiloissa aina seuraava juttu tuottaa. Rock Fuck the world. ❤

https://www.youtube.com/watch?v=Ulx0FYY8HWI


★Tähtisimmu ★

keskiviikko, 21. helmikuu 2018

Mielisairaalapäiväkirjat, Osa IV: ”Mä haluan vittuun täältä jotta voin tappaa itseni kun haluan”

Jos vertaa sitä uutta osastoa siihen edelliseen niin tuntu siltä että tällä uudella meillä potilailla ei ollut juuri mitään merkitystä, eikä hoidolla mitää varsinaista tavotetta. Ekalla osastolla oli ollut kaikenlaisia ryhmiä niinku kädentaito- tai musiikkiryhmä, säännölliset ulkoilut (niillekki joilla ei ollut vapaata liikkumista) ja usein varsinki kaikkee keskusteluryhmiä. Jokainen aamu oli aamuryhmä ja pari kertaa viikossa sellanen vapaa ryhmä, jossa useimmiten pelattiin jotain lautapelejä ja muutenki sillai rentouduttiin siitä meidän ”arjesta” mitä se siellä osastolla oli. Nyt tää uus osasto oli oikeesti kuin jostain leffasta tai sarjasta hullujenhuone: Ei mitään ohjelmaa, ei mitään aktivointia tai tekemistä.. me ihan kirjaimellisesti istuttiin siel rivissä tuijottamassa telkkaria. Jotain Babylonian aikasia kirjoja oli yks hyllykkö täynnä, jotka oli kirjotettu varmaan latinaks koska ne oli niin vanhoja, muutama värityskirja löyty pöydältä. Sellanen hehtaarin kokonen akvaario tosin oli mukava lisä. Päivät kului sillai että ne oli toistensa kopioita; herään aamulla ku ne käy kyttäämässä, käyn tupakalla, meen aamupalalle, meen tupakalle, meen kattoo telkkaria.. käyn sattumanvaraisesti röökillä ja tuijotan telkkaria, joskus otan päikkärit. Tuli muuten noille yksinkertasille ja avuttomille Nokia 3720 puhelimen peleillekki sitte aika vitusti käyttöö siellä! Nekin oli parempia ku kattoo sitä helvetin sontaluukkua vaan koko ajan. Tuntikaupalla tuli pelattuu Monopolia ja Block’dia. Pari kertaa viikossa oli joku kuntosaliryhmä, johon olisin liikkumisoikeuksieni puolesta päässy mutta mä ahdistun siitä jos meen puhiseen ja punastelemaan ihmisten ilmoille, ei pysty.

Ensimmäisen viikon torstaina tapasin sen osaston ylilääkärin, joka kerto että nyt edetään niin että mulla on säännöllisesti keskusteluja omahoitajien kanssa ja pikkuhiljaa yritetään sellasta että pystyn olemaan kotona ilman että haluan kuolla jatkuvasti. Että kuulemma alotetaan siitä että meen ihan muutamaks tunniks päivällä käymään ja sitten oon pidempään ja pidempään, kunnes loppujen lopuks voin olla yötä himassa ja sit sen jälkeen pari yötä ja niin edes päin. Näin kuulemma jatkettais hitaasti kohti sitä että sitten kun olis sen kotiutuksen aika niin selviäisin yksin himassa. Sanotaanko että olin melko ennakkoluuloinen. Olin saavuttanu sen pisteen oman pääni sisällä, että mulla ei ollut mitään sitäkään vähää mitä ennen; ei ollut haaveita, ei unelmia, ei uskoa huomiseen, ei uskoa paranemiseen tai siihen että voisin olla joskus ehjä ihminen. Siis oon aikasemminki selittäny että on ihan tyhjä olo, mutta en koskaan kuvitellu miltä se tuntuis ku olis oikeesti tyhjä olo. Siis se kun et tunne yhtään mitään. Oot niin loppu ja kuollu jo, että vaikka rummut olis palanu, se ei olis tuntunu missään. Vaikka Vintiö olis tullut käymään, se ei olis tuntunu missään. Vaikka joku läheinen olis menehtyny se ei olis tuntunu missään. Mikään ei herättänyt surua, ei vihaa, ei iloa, ei kateutta, ei mitään. Ei ollut mitään tunteita, eikä mitään muuta ajatusta ku että mä haluan tappaa itteni edelleen. Joten sen takia ei ollut myöskään juuri uskoa siihen koko suunnitelma toimivuuteen tai siihen että joskus vielä pystyisin itseäni kantamaan ja selviimään – edes toisten tuella. Tai siis niin.. kyllä nimenomaan sillai että muut kantaa mut täysin, sillaihan vois aina selvitä mutta samaan aikaan tiesin että ei mun elämä voi olla niin että muut kantaa sitä ja mua. Senkin takia halusin pyyhkiä itseni pois. Olin pelkkä rasite järjestelmälle, taakka läheisille.. kävelevä diagnoosi, pelkkä numero yhteiskunnalle.. sellanen sieluton henkilöturvatunnus, joka unohdettais sillä sekunnilla kun järjestelmässä lukee sen kohdalla ”kuollut”.. En ollut mitään, en tuntenut mitään, enkä pystynyt mihinkään.

Selittelin noita samoja asioita ja paljon muutakin mun omalle hoitajalle aina ku keskusteltiin. Se oli sellanen tosi symppis ja ihanan oloinen nuori jamppa, joka todella osas kuunnella ja se sai musta tuntumaan siltä että se oikeesti välitti ja että sillä oli merkitystä oonko mä hengissä vai en. Sille. Ja muille tietysti. Kyllä mä sen aina tiesin. Välillä juttelin jotain tosi arkista ja etäistä muiden potilaiden kans. Jotka, BTW, tuntu siltä että olivat oikeesti vielä enemmän kujalla ku minä; ekalla viikolla yks vanha patu soitteli kylpylälomaa kaukosäätimellä ku kävelin päivähuoneen läpi tupakalle, yritti saada sellasta vanhempaa rouvaa mukaansa. Parikin tyyppiä pälyili sillai epäileväisesti ympärilleen ja pari räpsytteli silmiään koko kasvojen lihaksistoa käyttäen. Mietin että tulisinko ite vielä epävakaammaks ja tulisko tällä osastolla vielä pahempi dissosiaatio todellisuudesta kun mitä se oli ennen sinne tuloa.. mietin siis että sekoaisinko enemmän niiden joukossa. Jatkuvasti oli mielessä että yks niistä pälyilijöistä oli hiffannu että en ollut biologinen.. asia jota pelkäsin oikeesti tolla osastolla. Ku jotenki tuntu että tollaset psykoottiset ja muutenki häiriintyneet (jollaiseks toki mutkin oli leimattu) ihmiset olis tarkkanäköisempiä tollasenki asian suhteen. Yhtenä aamuna sain varmistuksen pelolleni, mutta eri henkilöltä: En muista mikä joku lyhyt keskustelu käytiin jostain telkkariohjelmasta tai jostain, siis ihan vaan muutama lause. Kun se yhtäkkíä täysin puun takaa sen jälkeen ilmotti: ”Ja mä tiiän että sä et oo oikeesti nainen.” Menin niin vitun katveeseen koko kommentista että en osannu muuta sanoo ku: ”Aijaa? Mistä sä sen tiiät?” Mikä nyt oli tietysti ihan vitun idioottia koska samalla myönsin että se on oikeessa. Mutta sitten se otti sellasen rauhottelevan asenteen ja kerto että on kuulemma avoin ja että ei sitä haittaa. Pyysin sitä kuitenki olemaan kertomatta kenellekkään. Mutta syytä siihen mistä se oli sen bonjannu se ei osannu kertoa. Sama toistui myöhemmin yhden jätkän kans, joka eka alko päivähuoneessa kyselemään mun nimestä, että mistä moinen, missä vaiheessa ymmärsin jo että olin paljastunu. Mutta onneks se ei alkanu sen enempää kaiveleen siinä, mutta sitte tupakalla se kyseli kaikkee ja seki oli siis ihan fine koko asian kans, mutta ei osannu myöskään sanoo mistä se sen tajus.

Olin ihan varma että momelat niistä tiesi että mistä ne sen tiesi mutta eivät vaan halunneet sanoo, ku olivat sen verran tahdikkaita persoonia että ajattelivat etteivät haluu puhkasta mun kuplaa. Mutta pakko sanoo että se oli kyllä jo tapahtunu siin vaihees ku ilmottivat että olivat nähneet mun läpi. Aika raskasta kohdata tossa tilanteessa ja mielentiloissa se että ei olekaan 100% läpimenevä – ainakaan sitten ku ihmiset pörrää ympärillä pidempään. Enhän mä siis mitään jaksanu meikkaa koskaan tuolla osastolla tai mitään, mutta ykkösellä olin omien tietojeni mukaan menny läpi siitä huolimatta koko ajan ja kaikille. Koska mulle tulee edelleen sellanen ihan järkyttävä syyllisyys siitä että johdan ihmistä harhaan ja että jotenki kusetan sitä tai jotain, niin munhan oli pakko outata itseni jokaiselle jonka kans lähennyin siellä ekalla osastolla. Kukaan niistä ei ollu siis ennalta mitään arvannu ja useampi oli ihan ihmeissään että ”Oikeesti!? :O” Mutta ehkä nekin oli vaan sitte olevinaan kohteliaita tjsp… Paras oli kuitenki yks sellane hiukan uusnatsin oloinen mimmi tällä jälkimmäisellä osastolla, joka pukeutu siis aina army-paitaan ja maastopöksyihin; se selitti mulle kerran päivähuoneessa kuinka kaikki ”sellaset transihmiset” on ihan sairaita ja harhaisia ja kuinka ”sellaset sukupuolenvaihdosleikkaukset on kielletty lailla suomessa” että ”sehän on ihan samanlaista silpomista ku ympärileikkaukset” että joo.. sellasta porukkaa.. mutta ainaki tiesin meneväni sille täydestä ku pokkana kuuntelin noita sen häiriintyneitä juttuja. Sillä oli muutenki ”hyviä” teorioita juutalaisista, siitä ketkä johtaa maailmaa, maahanmuuttajista ja kaikesta muustakin. Mietin vaan että mitähän sen lapsesta mahtaa tulla ku sillä sellanenki kuulemma on. Mutta aika kujalla se muija siis oli, että juu...

Jossain vaiheessa tuli sitten se eka päivä ku menin käymään himassa. Se ei tuntunu oikeestaan miltään. Kaikki oli ihan yhtä tyhjää ku ennenkin ja siellä oli vaan sellanen kylmä ja etäinen huoneisto, jossa vakituisesti oleilin. Jollainen itse asiassa on kaikki paikat ollu missä oon asunu; ei mikään oo koskaan tuntunu kodilta, sellaselta lämpimältä, kodikkaalta ja turvalliselta, millasia kotien pitäis olla. En muista enää mitä tein sillä reissulla mutta ainakaan en tappanut itteeni. Mutta jotenki oma pää oli alkanu jo kääntyä siihen että halusin pois osastolta. Tuntu ettei se palvellu mitään tarkotusta että olin siellä; en halunnu yhtään sen vähempää tappaa itteeni, ne ei ikuisesti vois mua pitää siellä ”valvonnassa” että en tekis niin, mitään uskoa ei siihen paranemiseen ollut ja kaikkee muutenki tuntu siltä että se oli aivan helvetin turhaa mun olla ylipäänsä siellä. Joku kuitenki sai mut silti jäämään sinne sit vielä. Ehkä sit jotenki se että ei tarvinnu tehdä mitään ja huolehtia mistään ja tollai tuntu helpottavalta, ku saattoi vaan olla ja ruokakin oli aina valmiina pöydässä kun oli nälkä.

Kerran menin hakemaan dödöä sieltä kaapilta minne kaikki vaarallinen oli takavarikoitu ku mut otettiin sisään. Siis kaikki otettiin pois; kaikki mikä oli lasia, kuten kynsilakat, kaikki mikä oli vähänkään terävä, kuten höylä, pinsetit, kynsiviila ja -sakset.. kaikki mikä oli ruiskutettavaa kuten deodorantti ja hiuslakka.. Niin kerran sit menin sitä sieltä hakee, nii sattu sellanen aivan kyrpä hoitsu, joka vaan vikisi että ”tää on kyllä hajuton sairaala” meinasin räjähtää sille vitun uikuttavalle urpolle että vittu se mikään hajuton oo ku puolet mestasta haisee kuselta ja puolet kessulta! Mutta sain hillittyä impulssini koska olin niin vitun loppu mutta myös koska kuitenki sain sen hajusteeni sieltä kaapista. Samasta kaapista piti muuten aina pyytää stenkku ku lähti käymään kanttiinissa ostaa tupakkaa / karkkia / whatever. Ja molemmilla osastoilla ne stendarit mitkä oli niinku sisäpihatupakointia varten, oli ketjuilla viritelty kiinni, ettei niit sais kukaan messiin. Että kyllä siellä ainaki tarkkaa oli tossa mielessä kaikki.. ja siis varmaan ihan hyväki.

Mulla oli jossain vaiheessa sitte toisenki lääkärin kans juttelu, mikä oli tietysti vittu eri tyyppi ku ekalla kerralla, että sai taas monet asiat selittää uudestaan. Ei se ollu oikeestaan sen enempää avartava kokemus ku se ensimmäinenkään juttukerta, samat asiat kuulin sillonki, että on psykoottinen vakava masennus ja erittäin vaikee epävakaa persoonallisuushäiriö. Kerran oli sit sellane juttelu että Äiti oli mukana koska se ite toivoi sitä. Suostuin ku ajattelin että pitäähän sen nyt päästä puhumaan niiden ihmisten kanssa, että mikä vittu sen ransutytärtä oikeen vaivaa. Eipä siitäkään oo mitään sen enempää kerrottavaa. Kovin se oli huolissaan tietysti ja kaikkee, mutta tuolloin siinä tilassa en pystynyt siitäkään asiasta silti mitään ite tuntemaan. Olin sellanen kylmä, tunteeton, jäätynyt lehmä. En vaan ammunut yhtä paljon ku perus lehmä.. ja mulla oli vaan yks masu – onneks.. ku siihenki pysty tunkemaan sitä karkkia niin paljon että turvotti niin saatanasti joka ilta..! :S Ehkä se että edes toi asia alko jossain vaiheessa kiinnostaa oli sitten hyvä merkki tjsp...

Viimenen kerta sitten ku oli lääkärin juttelu, oli sillai että olin just tullu kotilomalta (en muista kuinka pitkältä, ehkä yön) ja tapasin lääkärin, niin sanoin että haluan lähtee vittuun sieltä, noilla sanoilla. Sanoin että ei palvele mitään tarkotusta että oon siellä ku en haluu yhtään sen vähempää tappaa itteeni ja ei koko hommassa oo mitään järkee. Sovittiin että ku olin just lähdössä parin päivän lomalle ku mun Nyxä oli tullu mun kämpille, niin että tulisin sen jälkeen hakemaan vaan tavarat. Kun tulin hakemaan sit kamojani, olin vetäny itteni ihan täyteen tällinkiin, ku oon huomionhakuinen teini ja perseestä, niin tahdoin näyttää kaikille ketä jäi taakse, että miltä näytän normaalisti siviilissä; oli loxit ja säärystimet ja koko hoito. Sitten se vitun lekuri kehtaa alkaa tyrkyttämään lisäaikaa siellä osastolla. Mä en ollu uskoa niitä sanoja! Ku eka vittu yritetään saada himaan vaikka on 141 tikkiä jaloissa ja nyt ku olisin lähdössä ihan ilman fyysisiä vammoja niin yhtäkkii pitäski jäädä siihen asti kunnes se vitun terapia alkaa kaupungin vastaanotolla!? Jumalauta mä tein sille niin selväks että mä oon sieltä sinä päivänä lähdössä ja mikään ei tuu mua estämään..! Sitte se meni keskustelemaan muun porukan kans ja me käytiin Äitin kans sillä aikaa kahvilla kanttiinissa. Tultiin takas niin sitten ne oli päätyny siihen että vaikka haluan edelleen tappaa itteni, niin oon sen verran järjissäni ja johdonmukainen että ei ne voi mua pakkohoitoon osoittaa. Mielenkiintoista, että riittää kunhan kykenee selkeesti, rakenteisesti ja johdonmukasesti kertomaan, niin et oo hullu – vaikka se mitä kerrot on yksityiskohtainen itsemurhasuunnitelma. *hmmm!* No, mä olin vaan tyytyväinen että saisin takas vapauteni päättää elämäni millon huvittaa ilman että kukaan estää – tai niinhän mä luulin. Se yritti tyrkyttää vielä intervallijaksoa parin viikon päähän mutta sanoin että en halua siihen paikkaan koskaan enää tulla takas.

Jälleen hyvästelin ne ihmiset joiden kans oli vähän enemmän jutellu, halattiin ja yks niistä toivotti hyvää matkaa rohkaisemalla että ”Et sitten tuu takas tänne!” :D Hyppäsin autoon Äitin kans ja lähdettiin ajamaan kotiin mun tavaroiden kans.

https://www.youtube.com/watch?v=IIvSXocE6YY

 

★Tähtisimmu ★

perjantai, 16. helmikuu 2018

Mielisairaalapäiväkirjat, Osa III: Diagnoosi ja osasto vaihtoon

[Piti julkaista siis viime keskiviikkona Tubessa se video siitä kun mun kilpirusto hiotaan, mutta – yllätys yllätys! – Google on runkku ja ei anna käyttää enää samaa puhelinnumeroo mikä on jo kertaalleen käytetty, niin en saanut sitten tehtyä tiliä enää tällä ”identiteetillä”. Nyt pohdin sitten että lataanko sen videon jonnekki muualle vai käynkö ostamassa jälleen yhden prepaid-liittymän jälleen uuteen tarkoitukseen. Oon harkinnut sitä Tube tiliä kuitenki jo yli vuoden, joten sillai tekee mieli tehdä nimenomaan se, eikä johonki muuhun videopalveluun... kun ei koskaan voi tietää mitä sitä keksii, niin olispahan sitten valmius tubettamiseenkin.]

Laahustin jalat jäykkinä kivusta osaston huoneeseeni ja en vieläkään ollut uskoa että oon edelleen hengissä. Tuntui kuin jotain olis mennyt väärin. Ihanku universumissa olis jotain vialla kun olin edelleen täällä, kuin se olis ollut jotenki epätasapainossa, epätäydellinen tai jotain.. mietin vaan miten saisin itseltäni hengen siellä osastolla. Sillon ku olin tavaroitani tuonu alunperin, niin mun laukkua ei käyty läpi jokaista taskua – joita on paljon koska se on Living Dead Souls remmilaukku (ollut myynnissä myös Banned merkin alla) – ja yhdessä niistä oli sellanen halpa Leatherman-kopio. Mietin että saisinko sillä ranteet auki vaikka tylsähän se oli ku luottokortti. Mun päässä heitti edelleen verenhukasta ja jalkoihin sattu kokoajan kipulääkkeidenki vaikutuksen alaisena, enkä jotenki pystyny näiden takii kovin selkeesti edes ajattelemaan. Nousin sängyltäni ja ajattelin että tyhjennänpä nyt kaapin ainaki siitä viestistä ja katon että onko noi edes yrittäny soitella mun perään.

Katoin puhelinta – jonka olin unohtanu auki kaiken lisäks – niin kerran olivat soittaneet. Olin kuitenki ollu poissa monta tuntia yli sen millon olis pitänyt palata. Olin entistä varmempi siitä että ne oikeesti haluskin että kuolen. Ne lähetti mut kotiin sen takia koska sanoin että haluan kuolla. Ne sanat, ”Ei kukaan voi estää ihmistä tappamasta itseään. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä.” kaiku mun päässä.. olin varma että se lääkäri vaan vihas mua. Toisaalta olin sitä mieltä että niinhän kaikkien pitäis koska en pysty ottamaan sitä vastuuta, eikä mun elämä voi perustua siihen että muut pitää mua hengissä. Ei mun elämä voi olla muiden varassakaan. Tiesin sen. Mutta yksin en kyennyt sitä enää kantamaan, ja vaikka edellisenä keskiviikkona omahoitaja sanoki ”Musta tuntuu että olis ihan hyvä että joku kannattelee sua nyt hetken.” niin selkeesti se ei ollut tää osasto ja hoitohenkilökunta, jotka sen homman tahtoi tehdä.

Oveen koputettiin yllättäen. Sisään tuli sen vuoron mun vastuuhoitaja. Se halus tehdä jotain DKT-analyysia mun tuntemuksista itsemurhayritykseen liittyen. Kyseli kauheesti että millasia tunteita oli ennen sitä ja että mikä ajoi mut tekemään niin. Yritin selittää että ei ollut mitään tunnetta, ei ahdistusta, ei epätoivoa, ei mitään. Oli vaan syvä rauhallisuus siitä asti kun olin noi yllä mainitut lääkärin sanat kuullu. Olin tehnyt rauhan kuoleman kanssa ja rauhassa aioin sen kohdata myös. Hymy huulillani. Se ei millään tuntunut käsittävän tätä, vaan jauhoi vaan että mitä tunteita mulla oli. Ymmärrän että Dialektinen käyttäytymisterapia on the hoitokeino epävakaille ihmisille.. mutta mä luulin että oon muutakin ku kävelevä diagnoosi. Että olisin yksilö. Ihminen. Mutta selkeesti tässä paikassa ja tälle lääkärille olin pelkkä kävelevä diagnoosi. En oikeestaan tehnyt sen ”keskustelun” jälkeen mitään.. Hengasin vaan yhteisissä tiloissa ja juttelin ihmisille sillon ku ne jotain puhu mulle. En jaksanu ite alottaa yhtään keskustelua. Mulla oli jotenki vielä entistäkin tyhjempi olo. Ennen oli ollut sentään jotain tunteita, edes negatiivisia, nyt.. ei mitään. Siis ei yhtään mitään. Ihanku olisin ollut tabula rasa, ihan kirjaimellisesti.

Illalla piti mennä sit suihkuun, koska siteet piti vaihtaa. Viimeks mua oli autettu saamaan ne siteet pois, kun jonkun ulkopuolisen on vähä helpompi irrottaa niitä joka puolelta ilman että nykii tikkejä pahemmin ja ku enhän mä päässyt kunnolla edes kumartumaan... No nyt oli toisin. Mut jätettiin suihkuun yksin niiden kans ja suihkulla sitte yritin niitä irrotella ja puoliks itkin ja irvistelin samalla ku teki niin vitun kipeetä. Sit alko heittää päässä, aivan helvetisti. Asiat kuulosti taas samalta ku sillon ku olin omassa suihkussa lattialla ja alko sumenee kaikki. Suihku kuulosti siltä että olisin tynnyrissä ja suihku jossain kaukana... Se hoitaja koputti oveen ja kysy että miten menee. Sanoin vaan tyynesti että ”taju meinaa lähtee”. Se tuli avaimella lukon läpi sisään ja kyseli vointia sit aina välillä. Kehui kuin jotain koiraa että ”hyvä että istuit, se oli hyvin tehty” tjsp. Tuli päässä ihan jäätävä ja julmetun realistinen takauma siihen ku olin kuolemassa (tai luulin olevani siis) omassa suihkussani.. olin taas siellä lattialla puoliks makaamassa ja kaikki sumeni.. Ajattelin että olinko tehny suihkusta jonkunlaisen psyykkisen mörön itselleni; että joka kerta tapahtuis pitkän aikaa samat asiat aina ku meen suihkuun... Hetken päästä olo kuitenki sit helpotti ja sain itteni pestyä – istualtaan. Eihän niitä tikkejä siis sillai tarvinnu pestä muutenku suihkutella vaan. Sillon ku otin siteitä pois niin haistoin muuten jotain todella tuttua. Olin haistanu ainoastaan kerran saman hajun; sillon ku oltiin synnärillä ja mun silloinen raksu puski meidän vaavia tähän maailmaan. Haisin siis samalta ku synnyttävä äiti. Naureskelin mielessäni, että olipahan ihanaa tavallaan edes kerran haista samalle ku synnyttäjä, ku en sitä iloa (ja kauhua) muuten sais koskaan kokee itse. Kun mainitsin asiasta sille hoitsulle niin se sanoi kans ”kätilönä tunnistaneensa” sen hajun, että se on se vanhan veren haju. Että OK, haisin siis kerranki joltain muulta vanhalta ku viinalta. :D

Jalat edelleen kivusta jäykkinä (miten kävelin siis varmaan viikon, BTW) laahustin huoneeseeni, jossa sain kuulla seuraavan ilouutisen: Mä myös paketoisin ne jalat itse. ”Meistä olis todella tärkeetä nyt tässä tilanteessa että sä teet sen itse.” Aha. Eli siis se vitun lekuri oli kieltänyt jo mun omahoitajaakin olemaan avuks. Oon ihan fine sen kans että mä teen itse asioita, mutta jotenki siin tilanteessa tuntu vähä epäreilulta laittaa mut ite paketoimaan ne, koska ei mulla ole sellasta ammattitaitoa haavojen sitomisesta (vaikka ne olis tikattu), en pystynyt edelleenkään kunnolla edes liikkumaan tai kumartelemaan ja olin kuitenki sairaalassa – vaikka se olikin mielisairaala, niin silti! Eikö niiden nyt jotenki olis pitäny mua edes auttaa tai hoitaa..? Olin aina vain entistä varmempi siitä että mun pitää pyyhkiä itseni pois tästä maailmasta. Kun kerranki yritän tarttua siihen auttavaan käteen joka ojennetaan, niin se läimäseekin mua päähän!? Halusin kuolla entistä enemmän. Tiesin entistä varmemmin että ei mulle ole pelastusta, ei parempaa huomista, ei mitään. Seuraavana päivänä oli se alkuperäisesti sovittu uloskirjauspäivä, josta edellisenä torstaina ennen mun lomia olin kuullu että pidetään kuulemma kiinni.

Menin sinne ”keskusteluun” itseni prepanneena ja aioin kertoa sille lääkärin kyrvälle että mitä se vitun lehmä teki mun kohdalla väärin. Alotin tilityksen suoraan ku pääsin huoneeseen. Siin oli jotain kotiutustiimin porukkaa ja pari opiskelijakundiakin, mutta ajattelin vaan että ihan vitun sama. Syytin sitä siitä että se ei kohtele potilaita yksilöinä, vaan näkee kaikki vain kävelevinä diagnooseina. Että se kattoo oppikirjasta, kyvytön apina, että ”Jaaha, tää diagnoosi, sitä hoidetaan *näin*” ja ettei se näe metsää puilta. Sanoin että se oli varta vasten houkutellut mut jäämään osastolle, jotta annettais toivoa mulle auttamisesta ja tukemisesta – ja siitä kannattelusta – vain jotta se vois vetää maton myöhemmin mun jalkojen alta. Sanoin että jos sen mielestä on asianmukaista lähettää potilas kotiin kun se sanoo tahtovansa kuolla, niin se on silloin tehnyt hoitovirheen. Sanoin että oon myös tajunnut että se ajattelee että koska epävakaa persoonat on mestarimanipulaattoreita (jota toki oon) niin se ajattelee että pyrin hallitsemaan ympäristöäni sellasella pelotteella että tapan itseni. Että oon tajunnut miten se ajattelee ja että oon yhden siirron edellä aina sitä. Mutta tällä kertaa mun yritys ei ollut ollut todellakaan mikään hallinnan työkalu, ei huomionhakua, eikä edes avunhuuto. Kun sunnuntaina olin sulkeutunut vessaan, olin 100% varma että otin kaiken huomioon, että kukaan ei tulis estämään tai pysäyttämään ja että en tule sieltä enää ulos ku ruumiina. Miten voikaan vittu ihminen erehtyä pahasti omassa 100% varmuudessaan! Mutta selitin kaiken ton ja jotain muutakin pienempää. Niin se sellasella psykiatritätimäisellä asenteella ja voivottelija asenteella oli että: ”Musta tuntuu että sulla on nyt erittäin voimakkaita hylkäämisen tunteita tässä...” Ja kaikki jotka on koskaan sellasen tyyppisen ihmisen tavannu, niin tietää takuulla millasta asennetta ja puhetyyliä nyt tarkotan. Jumalauta se oli taas niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin lähellä että en vittu käyny sen saatanan noita-akan kurkkuun kiinni ja lopettanut sen elämää siihen surkeuteen mitä se vitun juustoaivo siinä piipitti! Mua ei edelleenkään kuunneltu paskan vertaa vaan puhuttiin ensiavusta jonne voisin hakeutua kotiuduttuani sinä päivänä, että jos tulee vaikeita oloja. Mä kysyin siltä että oonko mä sen mielestä valmis kotiin jos oon ollut taju poissa suihkussani kuolemassa pari päivää takaperin sunnuntaina. Niin sain saman vastauksen ku aiemminki: Epävakaille persoonille tekee huonoa pitkät laitoshoitojaksot.. että ehkä tää on nyt jo ollut mulla kuulemma liian pitkä. Siis mitä helvetin vittua se nilliperse oikein selittää!? Kun itse se mut sinne taivutteli jäämään alun perin! Mä en tiiä yrittikö se oikeesti saada mulla flippaan ihan pysyvästi ja peruuttamattomasti, koska tuli sitten kevyesti sellanen olo, että mä oon vaan jonkun ihmeellisen kokeen kohde, että katotaan miten muut potilaat reagoi ku heitetään yks transu sekaan, tai katotaan mitä jos tehdään näin ja näin...! Mä en siis edelleenkään käsitä että mitä mulle siellä on tehty ja tapahtunu... Miks ikinä edes antauduin siihen valheelliseen toivoon, että joku siellä tahtois mua auttaa! Vaadin että saan tavata sen osaston ylilääkärin.

Joku pari tuntia kihisin raivoissani siellä pitkin osastoa ja ravasin tupakalla samalla ku pakkasin tavaroitani. Sitte sain kuulla että ylilääkäri tapaa mut. Selitin sille tasan samat asiat ja esitin samat syytökset sitä vitun piipittävää paskahiirtä kohtaan. Siellä sentään tuntu että oli erilainen lehmä mua vastassa joka kuunteli edes. Sen seurauksena mulle laitettiin diagnoosiks F32.3 Vakava-asteinen masennus psykoosioireilla ja F60.30 Epävakaa persoonallisuushäiriö, impulsiivinen häiriötyyppi ja näillä tiedoilla mut siirrettiin toiselle osastolle. [Nyt mulla oli siis 4 diagnoosia yhteensä, koska noiden lisäks on se F64.0 Transsukupuolisuus ja T01.3 Usean alaraajojen alueen haavojen yhdistelmä (molemminpuolinen), joka tuli sillon ku olin toisen kerran ensiavussa]  Osastolle, jonka profiili oli masennuksen sijaan ”Psykoosi-, skitsofrenia- ja persoonallisuushäiriöosasto”. Menin pakkaamaan tavarat loppuun, hyvästelin ihmiset joiden kans olin ystävystyny, kävin tupakalla ja sit lähdettiin. Matka ei ollu sillai pitkä mutta siinä vitun tuiskussa ja pakkasessa se vitutti silti kuin se olis ollu vittu kilometrin. Ensi vaikutelma ei ollut mikään kovin ruusuinen; rakennus oli ulkoopäin selkeesti vanhempi ja entistä selvemmäks se mielikuva kävi ku mentiin ovesta sisään. Kun osaston lukossa oleva ovi avattiin, haistoin kaks asiaa: tupakka ja kusi. Mietin että olinko tullut venäläiseen vankilaan vai miten voi olla näin alkeelliset olot. Hetken juttelin sen vuoron vastuuhoitajani kanssa ja se selitti osastosta ja kaikkee muutakin.. sitten sain viedä tavarat huoneeseeni. Siinä kun sen ovi avattiin niin mulle kerrottiin ihan avoimesti että sitä saa pitää lukossa jos tahtoo, että niillä on kyllä avaimet, jolla ne pääsee siitä läpi silti. Kun edellisellä osastolla yhdeltä kaljulta ohjuspäältä kysyin samaa niin se ukko vaan vittuili että ”Miks sä sen lukkoon haluut, pelkäätsä jotain?” Että siin mieles tuntu että olipahan sentään siin mieles parempi osasto.. vaikka se haisikin tupakkahuoneen takii ihan kessulta ja vessat oli oikeesti niin oksut että vaikka olis pesty samana päivänä, niin niistä leijaili sellanen huoltoaseman vessan kusen haju. Sinne sitten menin rivin jatkeeks muiden hullujen kans tuijottamaan telkkaria.

https://www.youtube.com/watch?v=1K9jBL2syJ8

 

★Tähtisimmu ★