lauantai, 5. elokuu 2017

Transsukupuolisuus, uhriutuminen ja aktivismi

[EDIT 05.08.17: fiksattu joitain typoja ja lisätty muutama lause sinne tänne..]

Ei todellakaan pitäny jatkaa tälläsellä aiheella alun perin, mutta tän viikonlopun tosiaan oon taas Exän kämpillä meidän vintiön kans ja tälläi iltamyöhään ei Äiskällä oikein oo tekemistä, mutta mulla on tikulla messissä vaan näitä pohjia mun artikkeleille ja luonnoksia ym., mut ei kuvia tai mitää... ja on tässä sellane et kattelin tossa hetki sitte taas et mitä Jessica – kannattaa tsekkaa, ihanan pirteä ja avoin transmimmi vlogailee elämästään ja transsiudestaan! :) – on lataillu.. ja sen reaktiovideon kautta päädyin vastaavasti Mustan Orkidean vlogiin (jolla on myös blogi). Mun mielestä on hirmu huvittavaa kuinka Orkidean ja Supin tekstit on jotenki tosi.. karuja ja koruttomia.. ku vertaa meidän transtyttöjen juttuihin.. :D Mitkä sukupuolistereotypiat? ;) Mutta se mikä varsinaisesti alko kiinnostaa niin tää uhriutuminen, josta Orkidea vlogas yhden videon verran. Ajattelin että haluan itekki jotain kirjottaa aiheesta. Also, toivottavasti tää on viimeisimpiä kertoja ku joudun olemaan täällä eläintarhassa neljän karvapallon kera tuon lapseni kans ja seuraava meidän viikonloppu on sit mun omassa kodissa ja meidän omassa rauhassa.. :)

Orkidea alottaa sen videon puhumalla että se ajattelutapa / näkemys että on jokin patriarkaalinen ”järjestelmä” joka sortaa kaikkea erilaista ja ym. ym., liittyy jotenki marxilaisuuteen. Okei, no mä en todellakaan tiedä aiheesta, joten en sano mitään. :D Tai sanon, että ”fine” jos se sieltä kumpuaa, niin selvä. Mutta siis joo, munkin on pakko sanoo että tunnistan tuon – onko se nyt sit kolmannen aallon(?) – feminismin ajattelumallin ja siis tunnen ihmisiä (sekä cis- & trans-) joiden mielestä asiat on juurikin niin. Mulle on mm. kerrottu näkemys että mun itseni kelvottomaks tunteminenkin nähdään sellaisen patriarkaatin aiheuttamana, koska sen syystä ylipäänsä voin tuntea niin. Nojoo.. mä en oo edelleenkään ollu koskaan mitenkä poliittinen ihminen, koska politiikka on itsekästä, ahnetta ja vallanhimoista (tai siitä sokaistunutta) paskaa. Nykypäivän poliitikot huutaa kädet silmillä ja korvilla omaa mielipidettään jokainen – olkoon vasemmalla, oikeella, vihreitä tai marsilaisia – ja kaikki on omasta mielestään oikeassa. Argumentointi ja hedelmällinen keskustelu on asia johon sellaset aivottomat paviaanit ei kykene. Suurin osa ihmisistä kykenee vaan elämään omassa ajatuskuplassaan vakuuttuneena että kaikki omat näkemykset on oikeita ja siten mitään yhteiskunnallisesti edullista ja rakentavaa päätöstä ei voi syntyä, koska ne ei sen takia ees keskustele. Ne keskustelee, koska ne haluu tehdä niinku ne ite haluu, koska ne on kaikki oikeessa yhtäaikaa, vaikka näkemykset olis toisensa poissulkevia.

No mutta kuitenki. En siis sano tuosta feminismistä sen enempää ku että mun mielestä se on samaa poliittista paskaa ku demokratia, diktatuuri, aristokratia, monarkia, tyrannia, etc. kaikki muutkin. Mutta siinä oon erimieltä että kiistaton tosiasia on että sukupuolia on kaks. Edes biologisia. Tää nyt on vähän jo ennakkohyökkäys, noita tulevia artikkeleita ajatellen, mutta haluun kirjottaa tän silti. Siis kiistaton tosiasia on se, että ihmisyksilöllä on tyypillisesti kaksi kromosomia, joko XX tai XY. Kiistaton tosiasia on myös se, että on löydetty havaintoja siitä että tästä on lukuisia poikkeuksia, kuten XXY (Kleinfelter-syndrooma), XXYY ja X0 (Turner-syndrooma). Nämä todella on kiistattomia tosiasioita. Kiistattomia biologisia tosiasioita, jotka perustuvat tietelliseen empiiriseen tutkimukseen, jossa on ensin muodstettu hypoteesi, siitä edetty kokeiluun ja sen jälkeen tulkittu empiirisiä tuloksia. Eli perustuen havaintokokemukseen. Juuri kuten tiede toimii ja sen pitääkin toimia. Niitä voidaan just siks pitää kohtuullisen tarkasti nykyistä maailmantilaa kuvaavina tosiasioina.

Nämä tosiasiat vaikuttaa aika vitusti nyt sit siihen että mitä sukupuolet ovat. Se, että väittää sukupuolien olevan hormonaalisesti yksiselitteisesti määritelty, ei vain yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka paljon konservatiivit, uskikset tai kuka tahansa muukaan siitä itkee, mutta jokainen saa valita vapaasti valheensa, jossa elää, jos niin tahtoo. :) Mä en tuomitse, niin kauan ku mua ei tuomita tai vahingoiteta tai uhkailla. Mutta tosiasioiden kiistäjien kuplien ulkopuolinen, heistä riippumaton maailma, nyt kuitenkin makaa toisella tapaa. Eli tosiasia on, että kromosomeja voi joissain tilanteissa olla enemmän kuin kaksi. Jos siis perustetaan termin ”sukupuoli” semanttinen määritelmä kromosomaalisiin faktoihin, niin ei voida sanoa että niitä on vain kaksi. Tai voidaan, mutta se tarkottais että tavallaan trivialisoidaan koko homma, pudottaen pois merkityksellisiä aspekteja, kuten kolmas (tai neljäs) kromosomi. Ikäänkuin ohitettais koko sen olemassaolo. Toki niin voidaan tehdä, jos halutaan pitäytyä binäärisessä jaotelussa. Mutta on kuitenkin täysin väärin ja yksinkertaisesti valheellista väittää että sukupuoli olis yksiselitteisesti vain kaksi, jos uroksen määritelmään vaaditaan XY-kromosomipari ja naaraaseen XX vastaavasti.

Kun taas puhutaan sosiaalisesta sukupuolesta, pelataan täysin eri kielipeliä, jolloin kaikki määritelmät vaihtavat perusteitaan ja pitkälti kaikkea, määrittelijästä riippuen. Mutta sosiaalisella tasolla ei ole vastaavasti mitään oikein empiiristä, johon hommaa olis pätevä perustaa. Se, että näyttää joltain / käyttäytyy kuin jokin..? Nojoo, sitä nyt voidaan pitää jonkinlaisena perustana, mutta jos se ei enää ole pätevä, niin miksi jarruttaa muutosta? Jos sellaisella sosiaalisella muutoksella, joka ei vahingoita ketään, eikä loukkaa ketään, mutta jonka tekemättä jättäminen vähintään hankaloittaa vastaavasti monien elämää.. niin miksi ei siis tehdä tuota muutosta? :) Jos joku, joka ei koe sopivansa uroksen tai naaraan määritelmään, toivoo että viittaisin häneen vaikka ”vain henkilönä” tai että määrittelisin hänen sukupuolensa ”androgyyni” tai jotain muuta, niin ei se olis multa pois. Se ei vie mun työmuistia yhtään sen enempää ku muistaa jonku uus osote, sukunimi tai työpaikka. Kaikki on ihan samaa dataa. Jos joku haluaa pukeutua kissaks ja latkia maitoa lautaselta lattialla, niin toimikoon niin. Sitten sen tullessa käymään laitan sen maidon sille; ei ole yhtään sen vaativampaa kuin kaataa kahvia mukiin. Se maailma, joka on mun oman pääni ulkopuolella voi olla outo, hämmentävä, jopa ”friikki” mutta niin kauan ku se ei ole mulle uhka, niin miksi en kunnioittais niitä – ei kunnioitus vaadi ymmärrystä. En mä sitä ymmärrä miten jotkut päästää ittensä lihomaan 120-kilosiks, mutta ne mä niille mee mesoomaan että niiden pitäs laihduttaa yhtään sen enempää ku menisin jollekki että sen pitää uskoo toisen messiaan sijasta toiseen, tai että sen pitää käyttäytyä kuin muutkin sen biologisen sukupuolen edustajat stereotyyppisesti käyttäytyy. Mä voin ihmetellä ja kummastella maailmaa, mutta on paljon siistimpää oppia uutta ja avartaa ku möksää yksin omassa kuplassaan kyrpä otassa siitä että ku kaikki ei oo samanlaista ku siellä turvallisuuden satamassa.

Konservatismissa ei ole yhtään sen enempää vikaa mun mielestä ku muussakaan poliittisessa ajattelussa, mutta on musta outoa, että ajattelumalli, jonka edustajat on estäneet milloin Kopernikusta milloin Galileota (en oo historiafriikki, joten pahoittelut jos meni päin helvettiä tuo..) julkaisemasta pätevää tietoa, kannatetaan edelleen. Eli kannatetaan jotain, joka on väkisin yrittänyt estää väistämätöntä kehitystä, edistystä. Koska ”näin on aina ollut, näin on hyvä” -periaatteen mukaan eläjät on pelänneet niin vitusti sitä muutosta. Toki, ihminen pelkää muutosta aina. Jokainen meistä. Varmaan johtuu jotenki meidän aivoista? Mutta konservatiivit on aina paitsi hävinneet ”taistelunsa” minkään säilyttämisen puolesta, koska maailma on jokseenki enemmän tai vähemmän jatkuvan muutoksen alainen paikka, mutta sen lisäks niitä on niiden toimista päivitelty vaikka kuinka usein kun katsotaan historiaa. Lisäks, asioiden säilyttäminen ihan vaan niiden itsensä takia, koska niin on aina ollutkin edes pienenkään vähemmistön kustannuksella, ei tunnu yhtään niin painavalta perustelulta kuin sen muutoksen hyväksyminen – vaikka kyse oli enemmistön hyväksynnästä – vain niiden, jotka asioita tahtoo väkisin säilyttää ja hidastaa edistystä, lyhyen muutosahdistuksen – joka menee pian ohi – kustannuksella.

Lyhyesti: En ymmärrä konservatismia. En ymmärrä miksi tapella väistämätöntä vastaan. Muutos, kehitys, edistys tulee, halusi sitä tai ei. En mäkään välttämättä tahtois että uskontokunnat laajenee ja sekoittuu keskenään enää yhtään enempää ku tähän mennessä, koska pelkään sen johtavan täysin fanaattisten idioottien sotiessaan toisiaan vastaan meille muille täysin järjettömistä ja mielettömistä asioista, aikamoiseen määrään sivullisia uhreja. Ei mulla ole uskiksiakaan vastaan muute mitää, ihan vitun sama uskooko mihin niistä kolmesta ukosta, mutta mun mielestä mun ei kuuluis tarvita pelätä että räjähdän matkalla kaupungista toiseen tai että mun lapsi räjähtää... Sen takia mun mielestä vois sulkea jonnekki saarelle kaikki ne sekopäät, jotka haluaa tapella asioista, jotka ei meitä kosketa vittuakaan. Sotikoot siellä sitten kaikki jokunen miljardia kristittyä, imaamia, hindua ja juutalaista keskenään. Ei meidän tarvii kuolla sellasen asian takia mikä ei meitä vittu ees kosketa. Mutta siis konservatiivit: Joko hyväksytte että kaikki se mitä tahdotte säilyttää ei säily, tai vedätte ville-viis-vee-itkupotkuraivarit ja silti hyväksytte. Jos agender-tyyppi kunnioittaa konservatiivin näkemystä siitä että se haluaa säilyttää sukupuolten binäärisyyden, niin sen konservatiivin pitäis mun mielestä vastaavasti kunnioittaa sen agenderin toivetta olla viittaamatta siihen sukupuolittavin termein..? Tai sitten tähän koko hommaan pitäs löytää yhdessä, hedelmällisen ja rakentavan, älyllisen keskustelun kautta kompromissi, jossa kumpikaan ei saa kaikkea haluamaansa, molemmat joutuu luopumaan jostain mutta ketään ei vituta.

Ja siitä uhriutumisesta: Joo, oon tosiaan huomannu että sitä kyllä äkkiä syytetään heti kaikkia valkosia cis-miehiä alistamisesta jos ne ei suostukkaan käyttämään tamponia niiden perseessä samaan aikaan ku feministi-vaimolla on menkat. Mutta kun oon puhunut omasta uhriutumisestani ja muista vastaavista ongelmistani, jotka on transsiudestani riippumattomia, niin en oo tarkottanu omalla kohdallani sitä. En mä oo ikinä kokenu että tää yhteiskunta jotenki erityisen paljon sortais just mua just näiden asioiden takia. Enemmän mua on sorrettu, halveksuttu, uhkailtu, pahoinpidelty ja muuta, mun tyylin takia. Toki voi ajatella että jos olisin biotyttö, niin mulla olis ollut alunperin jo tää sama vapaus, joka nykyään on koska mut nähdään poikkeuksetta mimminä, meikata ja pukeutua miten huvittaa... Silti. Kaikille tapahtuu paskaa ja vaikka naisia on alistettu ja monia muitakin väestöryhmiä, niin asiat on menny tosi paljon parempaan suuntaan ja menee koko ajan. Kun puhun siitä että uhriudun itse, niin tarkotan sillä ihan vaan pelkästään niistä kokemuksista uhriutumista, mitä mulla itselläni on. Siis se isoveljen mun kiusaaminen, koulukiusaaminen ja isä joka kohteli kaltoin, ym.. Siis vammastahan se on, ja oon ihan perseestä että sillä tavalla haen huomiota ja hellyyttä ja oon muutenki monella tapaa rikki ja hanurista koko likka. Kuten monesti avannut täällä kun itseäni pohtinu ja tavallaan kai yrittäny ettii syitä, vastauksia tai jotai.. vaikka en pohjimmiltani enää jaksakkaan, enkä usko edelleenkään että niiden löytäminen millään tavalla ratkaisis mun pään sisäisiä ongelmia, kelvottomuuden tunnetta ja muuta. Ja mä nyt kuitenki yritän elää niiden kaikkien kans ja jaksaa siihen huomiseen. Terveisiä Orkidealle, että ei mulla ole vittu mitään uskoa tai toivoa että huominen on parempi tai että selviän näistä paskoista fiiliksistä, mutta ei se estä silti tavallaan jotenki tavoittelemasta sitä. Kyllä tässä yritys on että en olis lamaantunu, ahdistunut ja itkuinen yksin himassa, vaan oikeesti olisin joskus jossain lavalla tai teokseni julkkareissa.

Käsittelen enemmän tota sukupuoli-termijuttua sitten kun saan sotani III osan valmiiks aiheesta. Nyt tää Äiskä toivoo että saa unta. Tän maan asenteellisimman punkkibändin myötä toivottelen öitä kaikille ihanille ihmisille. ❤ :)

https://www.youtube.com/watch?v=khJ1YHrt22k

 

★Tähtisimmu ★

keskiviikko, 2. elokuu 2017

Päivitystä...

Melkein 3kk siitä on. Edellisestä artikkelista. Jäi vähän tuo F64.0 2v -spessukin pöytälaatikkoon. Mutta se tulee. Tulkoon vaikka 6kk myöhässä mutta sehän tulee. Missä sitten oon ollut? Mitä tapahtui, minne katosin? Ainakaan lukijat ei ole kadonneet minnekkään – päinvastoin! Kiitos ihmiset<3 Olette aivan älyttömän ihania! Alotan vaikka siitä, että...


Missä oon ollut?

Lyhyt vastaus vois olla jotain suunnalta ”emotional and psychological hell” mutta koska en ole lyhyiden vastausten tyyppi, niin tarkennan. Alunperinhän kaikki kai alko joskus pari vuotta sitten, kun koin sellasen.. sanotaanko.. valaistumisen käänteisilmiön. Menetin lopullisesti uskon ja toivon kaikkeen. Siis vaikka oon vuosia ollu jo sitä mieltä että maailma on täysin läpeensä paha mesta ja tuonpuoleinen helvetti ei vaan voi olla pahempaa ku tää maanpäällinen, ym., etc., niin jotenki... en osaa luonnehtia sitä muulla tavalla ku että siltä varmaan syvästi uskovaisesta tuntuu ku menettää uskonsa. Siitä asti sellanen jatkuvasti lisääntyvä toivottomuus on varjostanut mua. Totta kai oon nauranut ja pitänyt hauskaa normaaliin malliin, mutta aina, siis aina ku oon ollu yksin, niin sellaset jatkuvasti synkkenevät ajatukset valtaa mun pään – halusin tai en.

Tän vuoden alusta saakka se on vaan pahentunut koko ajan. Viikossa on seittemän päivää, joista helposti kuutena itken nykyään(kin, edelleen), tunnin.. tai viis. Lamaantuneena, ahdistuneena, toivottomana, lohduttomana, yksin (vaikka kuuntelijoita / seuraa / ystäviä, kaikkea olis). En osaa selittää. Tätäkö on masennus? Spironolaktoni laukaissut? 30v kriisi? Elämänkriisi? Persoonallisuushäiriö? Heikkoutta? Rikki (edelleen) kaikesta koulukiusaamisesta ja muusta historiasta? En tiedä. Mutta jatkuvasti lamaannuin aina vain enemmän. En jaksanut enää mitään. Mutta pakotin itseni jaksamaan sen että oon lapseni kans. Sitä oon itseasiassa ollu jatkuvasti enemmän vaan. Melkin jo 50 – 50 mulla ja Exällä se vintiö. Silti. Illat ja yöt menee itkiessä tuon ihmispennunkin kanssa ollessa. Äiskä ei vissiin voi kovin hyvin?


Miks voin niin huonosti?

Jaa-a.. jos osaisin tuohon vastata tyhjentävästi en varmaan vois niin huonosti. Sen osaan sanoa, että mun on edelleen todella vaikee diilaa sen kans, että tuhosin sen ainoan, ainoan, mahdollisuuden antaa ainoalle lapselleni se ainoa asia mitä aina vannoin. Yläasteelta asti olin päättänyt että mun lapsella tulee olemaan ehjä koti, sellanen mitä mulla ei ollut. Sellanen, jossa välitetään, on lämmin ilmapiiri, voi puhua ihan mistä vaan, minne on aina tervetullut ja kaikin puolin hyvä. Sen sijaan koska menin jakamaan itseäni aikoinaan ja käyttäydyin muutenkin ihan vitun kusipäisesti – ihan sama oliko se lieveilmiö omasta sukupuoliristiriidasta ym.! -- niin se mahdollisuus meni. Mun ainoan lapsen, ainoan elämän ainoa mahdollisuus. Ja kusin sen.

Samoin tuntuu että koko elämä on jotenki... Oon elämäni aikana rakentanu itsestäni minäkuvia, sellasia ”jollaisina” itsensä näkee. Mutta jokainen niistä on pirstoutunut tuhanteen sirpaleeseen. En pysty näkemään itseäni tyttönä, en naisena, äitinä, kumppanina, muusikkona, taiteilijana, runoilijana, ystävänä, veljenä, siskona, lapsena, poikana, tyttärenä, vanhempana, isänä, tyttöystävänä, ... ainoa millaisena oon aina pystynyt itteni näkeen – ja myös nähnyt – on se arvoton, kelvoton, epäonnistunut, virheellinen ja jotenki perustavanlaatuisella tavalla viallinen.. esine. Huora, räsynukke, leikkikalu, objekti. Jokin sellainen, jolla ei ole mitään arvoa ja joka ei ansaitse muuta kuin tulla pahoinpidellyksi, hyväksikäytetyksi, hakatuksi ja raiskatuksi.

Oon kattonu paljon dokkareita, kuten Rock-Suomi, joissa kaikki aina sanoo että pitää uskoa unelmiin ja tehdä vaan kaikkensa... musta tuntuu että mä oon jo tehnyt. Eikä siitä tule mitään. Musta ei tule mitään. Ei tyttöä, ei naista, ei muusikkoa, ei äitiä, ei mitään. Mä oon jahdannut omasta mielestäni niitä(kin) unelmia.. mutta ei mikään koskaan johda minnekkään. Kaikki tiet on umpikujia. Alexi Laiho sano yhdessä haastattelussa, että pahimmillaan sen meno oli sitä että se laattas verta bäkkärillä ennen keikkaa. Sillä kävi sillon ajatus mielessä että se ei ehkä selviä siitä. Mutta se sano että ei se haitannu, koska siitä tuntu että se oli jo saavuttanut niin paljon. Musta tuntuu vähän samalta, että ihan sama vaikka kuolisin tänään, koska en usko enää saavuttavani. Mitään. Koskaan.

Elän vain sellaista itsetuhoista kierrettä, jossa oma paha olo saa tekemään asioita mistä tulee vaan entistä enemmän paha olo. Sellanen noidankehä, jota en osaa murtaa. Mun on niin vitun vaikee kohdata sekin että se (mahdollisesti) ainoa elämä, joka on.. en saa koskaan elää sitä oikein. En koskaan voi kokea sitä tyttöjen teini-ikää, sitä ku istutaan yökkäreissä sängyllä ja puhutaan kaikesta. Ollaan yhtä. Ei sitä että on se yks bestis, joka on kaikkein tärkeintä koko maailmassa, se läheisyys ja toisten tukeminen. Että en koskaan voi kokea sitä kun mun kuukautiset alkaa. Kun mun keho kasvaa tytöks ja siitä naiseks. En sitä kun kannan mun lapsen ja tuon sen tähän maailmaan, annan sille elämän. Mulla ei ole sanoja miten ilmaista se ahdistus, suru ja kaikki tunnemyrsky mikä noista mun psyykettä itsepäisesti kiusaavista ajatuksista nousee. [millanenkohan fiilis olis ilman hormoneja ja testoblokkereita...]

Jostain syystä sitten ku toi kaikki – tai joku tosta kaikesta – alkaa hajottaa, niin alkaa hajottaa kaikki. Se jotenki kasaantuu. Sitte alkaa itkemään kaikkea menneisyyttä, niitä ihania muistoja ja aikoja, sitä että ei enää ole sitä samaa.. ei sitä porukkaa, ei sitä sosiaalisuutta, ei niitä bileitä.. elämä on.. muuttunu. Kaikilla on kiire, ystävät ei oo enää yhtä tärkeitä... Mutta itkettää kaikki se paha myös mitä on kokenu – ja varsinki tehny.

Oudointa oli se, kun tossa kerran tulin bussilla himaan... ja kattelin ikkunasta pihalle (niinku 99% kaikista ihmisistä ja aina), niin näin kaikkia eläkeläisiä, haparoimassa hauraasti eteenpäin rollaattorillaan.. densoja kittaamassa lasolia tai kiljua tai niiden sekotusta.. toisilleen mesoavia pariskuntia.. humalassa riitaa haastavia kavereita.. Mun mielen valtas sellanen synkkyys ja toivottmuus, että en oo niin syvää pimeyttä vielä kokenut. Päähän vaan tulvi kaikki se pahuus ja synkkyys mitä maailmassa on.. sodat, murhat, tapot, raiskaukset, nälkä, sairaudet.. kaikki se paha mitä ihminen tekee, palvoo teknologiaa jumalana, kehittäen sitä hinnasta riippumatta eteenpäin, uhittelee toisilleen (ydin)aseilla, urkkii kansalaisten tietoja, riistää niitä verotuksella, diktatuurilla.. tuhoo yksityisyydensuojaa, sananvapautta.. tappaa toisia käyttäen perusteena uskontona, myös syyttää toisia ties mistä, nojautuen omaansa.. aiheuttaa uusia tauteja, viruksia, bakteereja.. biologiset aseet.. kaikki ne elämät mitkä olis voitu pelastaa jos tää koko meidän eläinrotu ei olis kehittyny näin vitun vinoon. Jos kaikkea ei leimais ahneus, välinpitämättömyys, antipaattisuus, itsekkyys ja julmuus. Aloin itkemään aurinkolasieni takana, bussissa.


Miksi en puhu jollekki tai jotai?

Koska en tahdo. En pysty. En halua. Jotain noista tai kaikkia.. Vaikee selittää sitä(kään), mutta... En voi olla enää riippuvainen kenestäkään. Ennen mulla oli pakko olla joku aina vierellä, seurusteltiin tai ei. Joskus oli monta säätöä / panokaveria päällekkäin.. Mutta juttu oli se että ahdisti olla yksin. Nyt olin sen pari vuotta täysin yksin. Kaiken ahdistuksen, pelon, paniikkikohtausten (jos niitä nyt sellaseks voi sanoo, en vaan keksi parempaaka termiä) ja kaiken kans... Elin ne läpi, yksin. Oon jatkuvasti vaan enemmän ja enemmän jo 2010 vuodesta asti ehkä about pyrkiny siihen että en tarvitsis ketään. Että pystyisin olemaan täysin riippumaton. Opettelin höylään takareidet ja pakarat peilin kautta (ennen hormoneja ku karvat oli jotain ihan muuta), vaikka apua olis ollut tarjolla. Opettelin värjäämään hiukset ite, kaikki 5 väriä, jaottelemaan, ym., myös takaa. Aloin paikkaamaan vaatteet ite, vaikka en omista ees ompelukonetta, teen sen käsin kunnes sen saan. Ja nyt sen jälkeen kun pari vuotta olin täysin vailla läheisyyttä, lämpöä, kosketusta.. en halua enää koskaan olla riippuvainen silläkään tavalla kenestäkään.

Mun siviilisäätyni ei mun mielestä liity tähän mun blogiin mitenkä olennaisesti, mutta sanotaan nyt vaikka että en ainakaan ole vapaa (ollut nyt jokuseen kuukauteen), mutta se on myös opettanut mulle asioita itsestäni. Kämppis sano sillon ku Exän kans erottiin että satutin Exää niin pahasti että ”seuraava ehdokas saa kaivaa sen sydämen jäästä esiin talikolla” ... kukapa olis uskonut että paljon paremmin ku Exään, se alkoki sopimaan muhun..!? Mä en pysty / osaa / halua / <jotain> ketään lähelleni enää. Siis tunnetasolla. Pystyn kyllä peuhaamaan ja kaikkee, mutta oon henkisesti jotenki.. eristäytynyt. Pelkään niin vitusti että kaikki murenee ja hajoaa taas, että en halua. En halua pudottaa mun muureja, paljastaa ydintäni, päästää ketään enää käsiks siihen mikä on herkintä ja haurainta mussa. Toisaalta haluaisin että voisin olla se hauras, haavoittunut ja hoivattava, jonkun mua voimakkaamman käsivarsilla ja turvallisessa syleilyssä.. joka auttais mua paranemaan. Mutta ei. En tahdo. Jos jotain tapahtuukin, niin oon taas entistä pahemmin rikki. Mun sydän on jossain ikiroudassa. Pidän täysin mielenvikaisena jokaista yritystä saada musta jotain muuta ku (kertakäytttö)pano, nyrkkeilysäkki, lelu tai pakkopenetraation kohde. Mutta toivotan yrittäjät silti tervetulleeks. Aina voi katsoa mitä tapahtuu...


Mitä oon tehny?

Tän parin kuukauden aikana oon – vaikka voi olla vaikee uskoo – pyöritelly mielessäni uutta otsikkokuvaa, kirjannu muistiinpanoja huikean määrän artikkeleille, alottanu jopa noiden ”Sota transsukupuolisuudesta” -juttujen kirjottamisen; Osat 0 ja I on valmiit, osa II viitteet poisluettuna. Alan julkasta niitä sitte viimeistään siinä vaiheessa ku yli puolet on valmiina, jotta voin olla varma että se ei taukoa. Ja julkasen ne kerran viikossa periaatteella. Siitä lisää sitku se on ajankohtainen. Oon siis periaatteessa työstäny kyl tätä blogiakin, vaikka on ollu hiljasta. On välillä ollu jopa pari viikkoo ku en oo kirjautunu ollenka. Tuntuu siltä että on turha edes pahoitella enää tässä vaiheessa. Vituttaahan se, ja tuntuu siltä että oon pettäny pahemman kerran kaikki lukijat, kaikki, jotka on saaneet multa toivoa, tukea ja kaikkee...

Oon myös harkinnu itsemurhaa. Enemmän kuin koskaan elämässäni. Ja vakavammin kuin koskaan. Oon aina pelännyt ihan vitusti sitä että kuolema tarkoittaa sitä että tietoisuus päättyy. Se on yks syitä miks monesti on jääny vaan suunnitteluun... Nyt on ollu sellasii hetkii ku se ei enää oo ahdistanu, vaan tuntunu todella helpottavalta.. kun on itkeny ensin viis tuntia ihan hysteerisenä ja vaan tärissyt.. alkanu tietoisuudenki päättyminen tuntumaan jo ihan kivalta. En ole kuitenkaan yrittäny siis mitään, ei syviä haavoja, ei pillereitä + viinaa, ei korkeelta / auton alle hyppäämistä tai mitään muutakaan.

Oon ollut ennen kaikkee mun lapsen kans. Enemmän ku koskaan aiemmin. Ollu pidempiä aikoja ku koskaan aiemmin.. vaikka oon ollu ihan loppu koko ajan. Toukokuussa vielä jaksoin opiskella hetken.. kunnes vaivuin syvimpään.. hmmm.. kuiluun. Kesän aikana en siis oo saanu edistymään oikeestaan mitään. Aika mitä en oo ollu vintiön kans, niin en ees tiiä mitä helvettiä oon tehny. Päivät on vaan *menny* jotenki... En oo kirjottanu yhtään uutta runoa, en tehny yhtään uutta biisiä tai jatkanu edellisiä, en koodannu mitään (omaks iloks), en mitään. Jokunen viikko sit päivitin Linuxin ku tuli Debianista 9 versio. Sen kans leikin hetken ja sain selville että Compizista on nykyään oma versio sille; taas palaa ikkunat sulkiessa pois pinkeillä liekeillä ja ilmestyy paikalle pinkeillä säteillä, kuin teleportaten, työpöytäkuutio, expo, hyytelömäiset ikkunat ja vaikka mitä, sekä helpottavaa että turhaa<3

En oo edes pelannu juurikaan. Parina iltana taisin innostua pelaan Path of Exilea mutta siihen se sit suurin piirtein jäiki. En tiiä. Oon vaan ollut niin lamaantunut ja loppu.. ei jaksa mitään.. kaikki on jotenki.. vaan sellasta synkkää ja toivotonta. Koko elämä, maailma, ihmiskunta. Jos mulle ilmestyis joku hyvä haltijatar ja kertois että koko maapallo tuhoutuu viikon päästä, koska tänne iskeytyy metoriitti. Jos se antais mulle vaihtoehdot että estää koko törmäys, estää se siten että peruutetaan myös aikaa että olis mahdollista että säästyttäis joiltain virheiltä ihmiskunnan historiassa tai antaa vaan osua, niin en edes miettis. Sanoisin suoraan että antaa osua vaan, ei oo mitään järkee pelastaa mitään täältä. Ei ole toivoa, vaikka tehtäis kaikki uudelleen; kattokaa mitä käy virtuaaliyhteiskunnissa: EVE Online on yks vanhimpia massiivimoninpelejä netissä ja siellä kohtalo oli sama kun meidän reaalisessa historiassa; alettiin sotimaan.. palattiin neuvotteleen tuhansien alusten tuhouduttua (ja ihmisten ostettua oikealla valuutalla uusia sodan keskellä).. ja umpikujaan tultua sodittiin lisää, isommilla joukoilla.

Yks mikä on kans pitäny, niin jumppa. Olin joulukuussa n. 82kg, nyt olin viime viikolla 78kg pelkästään sillä että 2 – 3 päivänä viikossa vähä nostellu itteensä ja heilunu.. mutta tossa maanantaina käytii Äitin kans vähä baarikierroksella niin sen takii sit vähä noussu taas ja muutenki sit aina menee sillai et ku sen yhden päivän dokaa ja seuraavan kiskoo pizzaa, sipsua ja mässyä, niin voi arvata että paino nousee vittu kilolla viikoks ainaki. Mutta se jumppa mitä teen omalla kehonpainolla, liikkeitä on pilateksesta, aerobicista ja sit vaa ”fitness videoista” Tubesta, niin se meni joskus viime vuoden lopulla aikaan 40min – 36min, nyt se menee 29min – 28min. Mittoja otin alunperin tosi säännöllisesti, sit sekin jäi. Bikinejä en oo käyny ostamassa, joten niit kuvii ei tuu vieläkään. Mutta luulen että oon myös kiinteytyny ja että oon muodokkaampi ku ennen, mutta varmaan vaan ittensä kusettamista se(kin). Saa nähdä. Mun tavoite on kuitenki edelleen rohkaista ja antaa toivoa, niin mikäli siihen pystyn, niin sen myös teen. Luulis että olis mahdollista poikakehoakin ees vähän muokata tollasella...

Kämppiksen kans meni toukokuun lopussa vähä sukset ristiin ja vedin parit ihan kunnon pleksit sen seurauksena, joista yhtenä iltana ku filmiki pätkii aika pahasti, niin yks kundi tuli kotiovella jostain ihan yöstä molo pystyssä anellen että tekisin sille jotain.. tuli ihan ns. päälle.. ja mä kun olen kusipää, huora ja kaikin tavoin perseestä + vielä aivan sekasin viinasta ja elämäntilanteista ja kaikesta.. niin aloin vaan nuoleskeleen sen kans ku se tuli huulille ja handutin sitä samalla.. kysyin että onks sillä kumia, olisin tarjonnu että otan poskeen siltä ku heittää viiskymppiä. Onneks sillä ei ollu.. selitän tuon ajanjakson ja tapahtuman tarkemmin joskus...


Mitä seuraavaks?

Sen takii ku Kämppiksen kans meni asiat hetkeks vaikeeks, niin muutan yksin asumaan ens viikolla. Yli 7 vuoden jälkeen muutan pois Kämppiksen huostasta, joka on kuin isosisko mulle oikeesti. Aina pitänyt huolta sekin musta niinku moni muukin ja aina kyselly missä meen ja että missä oon ku en oo tullu kotiin... Rakastan sitäkin ihmistä ihan hirmupaljon<3 <3 Mutta me ei pystytä asumaan tässä kämpässä. Ja tää alkaa muutenki olemaan tiensä päässä tää aikakausi; mä haluan oman tilan ja rauhan mulle ja vintiölle sillon ku se on mun luona. Mä haluan järjestää kämpän miten huvittaa, ilman että tarvii mitään sopia muiden kans. Mä haluan kuunnella musiikkia sillon ku huvittaa ja niin lujalla ku haluan – toki naapurit rajoittaa tuota edelleen, mutta en mäkään niin kovalla kuuntele. Mä haluan kämpän missä ei ole yhtäkään vitun karvapalleroa tai muuta tarpeetonta alempaa elämänmuotoa sotkemassa ja tuomassa paskaa kämppään – tai paskomassa sinne (jos on masu sekasin)... Muutenki. On ehkä vaan aika.

Ahdistaa. Niinku muutokset aina. Joudun asumaan konkreettisesti yksin. Toisaalta, kuten ylempänä oon todennu, niinhän olin sillon sen pari vuottaki, vaikka asuin tässä ja selvisin siitäki. Oon periaatteessa asunu yksin aiemminki, mut se oli opiskelija-asuntola, ei tuntunu samalta. Nyt tuntuu siltä että ihan oikeesti lähden ekaa kertaa yksin tonne.. isoon ja pahaan maailmaan. Sellasena heikkona, haavoittuneena ja avuttomana ku oon. Oon koko tän viikon kelannu vaan sitä että voin viillellä ihan millon vaan huvittaa (paitsi jos vintiö on mulla, tietenki)... Odotan sitä. Oon halunnu jo niin pitkään, mutta on ollu paljon ennalta sovittuja viikonloppuja tai muuten päiviä.. Ens viikonlopun jälkeen ei oo mitään sovittu pitkään aikaan Exän kans, niin vedän omassa uudessa kämpässäni puudutuslärvit ja avaan kaikki noi arvet, joka raajasta. Oon odottanu sitä. Ei, mikään muu ei vaan helpota. Ei sekään helpota, ei se ole ratkaisu, se on pakoon juoksemista. Säälittävää heikkoutta ja eskapismia. Mutta sillä mennään.

Toisaalta kutkuttaa ja jännittää.. vähän niinku teininä, ku oli menossa jonnekki bileisiin ja oli sellane odottava fiilis, että tuleeko jonku kaa säätöö, onko se kiinnostuksen kohde siellä, mitähän tapahtuu, ketä kaikkii siel on, etc. ... Samanlainen jännitys ja odotus siitä itsekseen asumisesta toisaalta. Toisaalta itkettää jo valmiiks se ajatus että jos tulee jäätävä ahdistuskohtaus ja pelottaa tietoisuuden loppuminen / kuolema, niin ei oo mitään seuraa. Pitää varmaan lähtee sit pihalle siin tilanteessa tai jotai. Hyvä puoli on se että matka mun ja vintiön välillä puolittuu ja asun periaatteessa ”ihan naapurissa” yliopistosta.

Hain opinto-oikeuttani takas ja lisäaikaa opintoihin, katotaan myöntävätkö enää. Olis tarkotus hakee se 9kk jatko opintotukeen... ei oo kaukana enää se että maisterista puuttuis enää se vaadittu 75op. Kun vaan siihen asti jaksais ees, sit helpottais ainaki taloudellisesti. Muulla tavoin en uskokkaan enää että helpottaa. Ei ole uskoa itseen, elämään, ihmisiin, parisuhteisiin, mihinkä. Jos joskus vielä oon jossain lavalla rumpuja takomassa, skittaa veivaamassa tai hoilaamassa, niin se on ihme. Samoin se jos joskus vielä jotain kirjallista saan julkaistua tai jotain kuvallista opin tekeen. Moni kysyy että miks. Mulle se on helpotus. Mulla on tarve purkaa sitä ahdistusta ja kaikkea. Haluisin tehdä musiikiks, kuviks ja sanoiks sen mitä tunnen sisälläni. Enkä jaksa normaalia päiväduunia, mua ahdistaa kaikki vammaset perinteet, kaavat ja konventiot... en tuu toimeen työpaikoilla ja kaikkien normien ym. maailmassa. Haluun vaan tehdä sellasta mistä nautin ja mikä samalla helpottaa mun oloa.

Tissit on kasvanu entisestään, ostin uusii rintsikoita mistä yhdet oli 85B. Ostin yhdet housutki. Oon rakentanu mun cyberloxeja lisää, yks tilaus vielä nii siniset on valmiit. Säärystimiä ei puutu myöskään enää ku pari väriä. Kävin jopa festareilla kesällä. Oli aivan ihanaa! <3 Siis ekaa kertaa vajaa kymmeneen vuoteen ihan normaalia elämää! <3 Sain hirmusti positiivista kommenttiaki tyylistäni / asustuksestani. Ihmiset oli tosi ihania ja reissu ihan bueno-onnistunut! :) Oon löytäny uusia bändejäkin. Lopetin asiakkuuteni yhdessä pankissa ja avasin tilin toiseen... oon siis kai jotain alkanu saamaan tän kuun alussa aikaanki... alkanu kasvamaan? aikuistumaan? entiiä... en halua ainakaan tulla sellaseks ku mikä mun mielikuva on aikuisista.

Mä en enää sano mitää siitä että palaanko normaaliin julkaisurytmiin ja jos niin milloin. Koska nykyään ei oikein pysty muutaku kelaamaan että jaksaa elää huomiseen. Katotaa muuttuuko asiat sen jälkee ku muutan yksin asumaan. Toivottavasti kaikilla on ollut ihana kesä ja menny kaikki hyvin. Toivotan voimia kaikille ja yritän jaksaa olla aktiivisempi tämän bloginikin kans. Älkää unohtako että ootte tärkeitä ja ihania, ihmiset! Ja muistakaa pitää huolta toisistanne ja tukea toisianne. Unelmat voi toteutua. Jokainen voi olla kaunis, nätti, komea, sexy ja mitä vain. Uskokaa itseenne... Ja kiitos että ette ole kadonneet minnekkään ja uskollisesti sadat on jaksaneet päivästä toiseen käydä täällä ja odottaa että pystyn saamaan taas jotain aikaan. Kiitos todella paljon. ❤

https://www.youtube.com/watch?v=SeIICZDyixQ


★Tähtisimmu ★

perjantai, 5. toukokuu 2017

Estrogeenipäiväkirjat: 579. päivä ”2v hormoniverikokeet”

Nää tulokset tuli tosiaan joskus useempi viikko sitten jo [nyt on e-päivä 618] mutta en oo kiireiltäni ehtiny julkistamaan näitä ku nyt vasta, mutta tässä ne on taulukossa toiseks alimpana:


pvm

follitropiini
(S -FSH)

lutropiini
(S -LH)

estro
(S -E2)

prolaktiini
(S -PRL)

testo
(S -TESTO)

male0.7 - 11.11.8 - 8.60.03 - 0.2
10 - 38
26.08.152.24.50.1331723.7
26.02.160.83.90.374584.2
19.08.16ei mitattuei mitattu0.28ei mitattu0.4
23.04.170.10.10.42ei mitattu0.4
female2.8 - 11.31.1 - 11.60.08 - 0.3
0.4 - 2


[Follitropiini ja lutropiini on matalalla, joka on ihan oikein tässä tilanteessa, koska mun biologia ei saa toimia normaalisti.. kuulostaa aika hurjalta muotoilla se noin, mut niinhän se perkele on koska se on väärä biologia! :D Muutenki oli veriarvot hyvät, eli K: 4, Na: 138, kokonaiskolesteroli: 4.8, HDL: 2.35, LDL: 2.5 ja trigly: 1.11 ... lapun mukaan kaikki on hyvällä tasolla, mutta en tiiä miten toi kolesterolien suhde. Ennen kokonais oli 5.5 mutta suhde oli HDL 2.93 LDL 2.3.. nyt kokonaiskolesteroli on pudonnu melko paljonki vissii (tupkka pois, liikunta, ym., ihan oikeesti) mutta suhde on päinvastanen.. en tiiä onko toi nyt sit suvereenisti parempi...]

Tossa huomaa sen aivan selkeesti kuinka paljon se oikeesti voi vaikuttaa, kumpaa käyttää: estradioli-valeraattia vai estradioli-hemihydraattia. (tarkemmin noista on hormonihoitoja koskevasssa jutussa) Koska toi tiputus 0.37 → 0.28 on pelkästään siitä kiinni että kun Estradiol Sandoz, jota käytin alun perin, äkillisen odottamattomasti lopetettiinki, niin mulle annettiin sitten Progynovaa. Ja se on just sitä valeraattia ja sillä toi mun E2-arvo sitte putos. Ja joo, olihan ne sitä mieltä alkuu että se muka olis tarpeeks korkee, mutta ku tarpeeks selkeesti sanoin että musta tuntuu ettei se imeydy ja musta tuntuu että hikoilen enemmän, haisen enemmän, päässä heittää (= hormonitasapaino päin helvettiä), ym. osittain liiotellumpii syitä osittain taas ei.. niin viimein ne sitten hiffas että kannattaa sitä potilastakin tosiaan kuunnella ees vähän. Mutta naurattaa se, niinku marttyyri-tyylinen ”uhriutuminen” sitte.. :D ..ku mä olisin ollu ihan tyytyväinen ku olisin saanu hemihydraattia vaan – en mä ees kuvitellu että annostuksen nostaminen oli vaihtoehto, mutta tekivät sitten senkin! Mutta kyllähän se mulle sopi, kun ei mitään – siis todellakaan mitään – komplikaatioita tai muutakaan ollu ollu koko vuoteen, niin hey, what the hell!? → Miksen sitten tosiaan söis tykimpää annosta. En edelleenkään ihan täysin sulata etteikö sillä jotain vaikutusta olis lopputulokseen, mutta joo ei varmaan paljon / kaikilla.

Jos katon itteeni retrospektissä, niin olin aivan paineessa sillon ku hakeuduin hoitoihin ja luin paljon meidän hoitamisesta (lähinnä jenkeissä – ylläri ylläri! – kun siit löyty eniten tietoo..) ja muutenki hain kaikkee matskuu; tutkimuksia, artikkeleita ym., mihin yliopiston kautta vaan pääsi käsiks. [sillon ku kanditutkielmaa kirjottaa nii ei kinosta ja vittu mitään ei ees löydy, mut kyllä sitte ku johonki omaan juttuun, niin johan on koko maailma täynnä tietoo taas!.. :D] Mähän oon tunnetusti sellanen tyyppi että voin niin sanotusti kuolla painovirheeseen lääkärikirjassa. Lapsena ku luin sitä niin kyllä mulla oli kaikki mahdolliset rokot, struumat, silmänpainetaudit ja AIDSit... BTW, muistan ku mulle tuli eka vesirokkorakkula, niin itkin ihan paniikissa varmaan tunnin, koska pelkäsin niin helvetisti että kuolen siihen.. vaikka toisaalta taas olin halunnu kuolla jo useemman vuoden. Mutta just sen takii voi osittain sivuuttaa sen kuinka kauhuissani minä nimenomaan olin.. toki voi muutkin olla, mutta se mun pointtini tässä just onkin. Että älkää olko. <3 :)

Siis ensinnäkin, musta tuntuu niiiiin siltä että tässä on vähä samaa ku päihteissä ja ”huumeissa”.. tupakka on kaiken pahan alku ja juuri, niiden polttaminen tarkottaa että oot vastuussa tuhansien viattomien ja suloisten kissanpentujen murhaamisesta, sademetsien katoamisesta, sote-uudistuksesta, Turun olemassaolosta, Laihian penninvenyttämisestä, savonmurteesta, Karjalan menettämisestä, mahoista lehmistä, jokaisesta hurrikaanista, ilmaston lämpenemisestä, Syyrian kriisistä ja siitä että aurinko joskus sammuu. Se on pahempi synti ku heitellä vastasyntyneitä vauvoja talonkatolta automurskaimeen. Olut ei saa mitään muuta aikaan ku kaikki kadut haisee kuselta, kaikki vessat haisee kuselta, kaikki housut on kusessa, kaikki asiat on kustu, pää täyttyy kusesta (tunnetaan myös nimellä: Sipilän - Grahn-Laasosen -syndrooma) ja kahvin sijaan ostat kusta pullossa, toisin ku Hemuli. Ja samalla tavalla demonisoidaan kaikkee muutakin. Ei, se ei ole mitään ”puolueetonta faktojen kertomista” se on paskapuhetta! Jos joku olis mun kouluaikana tullu luokkaan pitämään rehellisen esitelmän että kun vetää piriä (ja viinaa), niin pysyy hereillä helposti pitkälle yli 30 tuntia (vaikka haluiskin nukkua), selittää läsnäoleville koko elämänsä alusta loppuun 10 tunnissa.. ja kun vaikutus lakkaa, niin puskee aivan jäätävä määrä kylmää hikeä, sydän hakkaa pulssilla jotain 160 (not even kidding!) ja et pysty nukahtamaan vaikka yrittäisit juoda korjaussarjaa.. niin ehkä multa olis itseltä jääny tosiaan se kaikki väliin?

Sama juttu kaikkien kans – kun demonisoidaan ”pikkusen” niin saadaan hallittua; ettei nyt ihan jokainen tohon harmaaseen, määkivään massaan kuuluva apinan ajatustasolla oleva jamiperttuli ja sarijannali menis ottaa sitä ensimmäistäkään kannabispiikkiä ku siihen tosiaan voi kuolla – jo ensimmäiseen. Jotenki tuntuu että sama mentaliteetti on vähä noissa hormoneissa. Kyllä muistetaan kertoo kuinka monta prosenttia keuhkoveritulpan todennäköisyys nousee, kuinka isosti vaatii psyykkisiä resursseja, kuinka monelle kasvaa ja kuinka pienet tissit ja vaikka mitä. Jos lukee tota paperia, minkä mäkin aikanaan transpolilta sain, niin siinä ei ole yhtäkään asiaa tuotu mitenkään positiivisessa valossa esille! Mitä vittua!? Näiden paskatekstien ja hoitojen ja ihmisten ennenkaikkee pitäis antaa meille toivoa, tukea ja ymmärrystä, eikä murskata kaikkea toivoa, repiä psyykettä hajalle ja talloa maahan!

Rehellisesti, voin sanoo – minkä tietysti voi lukeakin varmaan ku lukee vaan vanhempii tekstejä – että kyllä mulla on päässä alkanu flippaan hormonien jälkeen.. just niinku pitääki. Ehkä mulla ei ole kuukautisia ja ehkä se kuka sano että käyttäydyn kuin mulla olis – kuukausittain on sellane ajanjakso että oon ihan hullu – tiesi että toivoisin kuulevani jotain sellasta, mut so fucking what!? Mutta jokatapauksessa, niin kyllä, kyllä sellasii ”ihme kilsuja” on tullu vedettyy niin että moniki on ihmetelly että mikä mulle tuli ja mistä nyt vedin herneet. Tosin mun tapauksessa sellasta käytöstä oli – varmaan sen niin kutsutun persoonallisuushäiriön takia – jo ennenkin, mutta se oli erilaista. Mutta se poisluettuna, mulla ei ole mitään huonoa sanottavaa hoitojen vaikutuksista. Mulla ei ole kuivunut kroppa (oon kuullu pariki tarinaa että spiro loi sellasen ongelman), mulla on kasvanu tissit (niit kuvii tulee kyllä taas uusia, kunhan ehdin..), mun kehon mitat on marginaalisesti muuttunu, oon tasapainoisempi (hormonisekoomiset poisluettuna ;D), herkempi, aistikkaampi, .. ylipäänsä kaikkea mitä voi kuvitella että miten tytöt ja pojat (stereotyyppisesti) eroo toisistaan. Ja mun suvussa nimenomaan on sydän- ja verisuonisairauksia, joten se on sukurasite.

Mutta mun pointti on se, että ei kannata oikeesti liikaa ajatella sitä kuinka niihin hormoneihin voi kuolla veritulppaan ja jotain muuta – sen sijaan kannattaa ajatella sitä kuinka paljon ne auttaa. Unohtaa ne vaarat sillai ettei päällimmäisenä jatkuvasti kelaa että herääkö seuraavana aamuna, vai onko stirbannu johonki tromboosiin. Koska jos kelaa sitä toista vaihtoehtoo, että jatkaa sitä ristiriidassa elämisen helvettiä niin se on [ainakin mun mielestä] vielä pahempi vaihtoehto – siitä tuskin kukaan selviää hengissä! → Hormonihoidoista se on sentään mahdollista. Ja joo, on se totta että kaikki ei oo niin onnekkaita ku minä – jotku on vielä maskuliinisempia kehonmuodoiltaan, mutta musta tuntuu että sekin on liiottelua että kuinka monella hoidot auttaa sillai vähemmän. Oon toistaseks törmänny yhteen kohtalotoveriin, jolla tissien kasvu oli jääny tosi vähäiseks.. mutta se taas oli muuten nätti. Taas se sama juttu että ihan niinku biologisilla tytöillä, niin meillä transtytöilläkin on jokaisella omat kirouksemme – mutta myös siunauksemme. Toisilla on luontaisesti hyvä perse, toisilla isot tissit, toisilla sievät kasvot, toisilla siro kroppa.. kaikissa on takuulla jotain feminiinistä ihan niinku on jotain maskuliinista – kuten valtaväestössäkin. Koska ne sukupuolirajat ei edelleenkään ole niin tiukat ku mitä iso osa harhaisina kuvittelee.. mutta se on se sama iso osa, josta oon tilittänyt kuinka syntisen tyhmää ja persoonatonta se jengi on, joten eipä yllätä.

Anyway, jos oot tutkimusvaiheessa / pohdit hormonihoitoja, niin ota ne – ota ja juokse. Pääset sentään viimein juoksemaan – omana itsenäsi. <3 :) Siinä matkalla voit sitte tunnustella että huomaatko jotain epäilyttäviä olotiloja kehossa ja samalla huomaatkin kuinka muutoksia alkaa tapahtua. Sitten voit vaan nauttia. Suurimmalle osalle ei tuu mitään negatiivisia vaikutuksia ja kaikki menee yksinkertasesti ihan putkeen. Tuskinpa se olo paranee ilman hoitojakaan? Kumpi on pienempi paha: Uupua väärin sukupuolittamiseen, toisten sulle asettamiin odotuksiin ja kaikkeen, luovuttaa ja pistää ittensä puskeen horsmaa vai delata siihen että yritti selviytyä? Jos oot palavassa talossa ja ainoo ulospääsy on ikkuna samassa huoneessa jossa oot liekkien vankina. Ikkunan ulkopuolella on puu, mutta se on kolmen metrin päässä ikkunasta; yritätkö hypätä ja jäädä eloon, vai luovutatko ja antaudut ateriaks? Antakaa oikeesti tilaa selviytymisvaistolle – ei tää ole järjen eikä tunteiden asia.. tää on selviytymisen.

Voimia siihen kaikille ❤ – ja muutenki elämään. Muistakaa ettei tarvii alistua, eikä kärsiä eikä kokea epäoikeudenmukaisuutta, vääryyttä tai mitään muutakaan! :)

[En muista oonko aiemmin jo käyttäny biisin / bändin mutta tulkoon vaikka uudestaan, koska on niin *rok rok* öitä immeiset<3]

https://www.youtube.com/watch?v=qRQlBjRF420


★Tähtisimmu ★

torstai, 27. huhtikuu 2017

Kilpiruston hionta, Osa IV

[EDIT 27.04.17: Just joo.. että nykyään on sitten roskakommentteja niinku roskapostiakin. Oli yön aikana ilmestyny kommentti, joka oli varmaankin niin pitkä ku Vuodatus antaa skriivaa, jossa oli ”ystävällisesti” listattu joku ( [3 × 107] × 4 + 6)2 erilaista Niken kenkiin ym. keskittyvää sivua. Joopajoo, takuulla oliski varmaan vieny jollekki asialliselle sivulle ku niitä olis seurannu.. :D Lisäks koko komentti oli muuten ranskaa poislukien URL:t, että sellasta. Ihan niinku infona ja varotuksena IT:stä vähemmän tietäville <3]

[Edelliset: Osa I, Osa II, Osa III – :) jos jäi lukematta]

Kello oli jotain kahden jälkeen kun astuin toipumispaikkani ovesta sisään. Pakko myöntää että en muista mitään seuraavista hetkistä muutaku että olin ihan helvetin väsyny. Eka konkreettinen muistikuva seuraavaks on se että herään sängyltä. Mulle on käyty kaupasta hakemassa erilaisia keittoja ja kaikkee<3 <3 :) Kello oli siin vaihees siis jotain kaheksan illalla – olin siis nukkunu joku 6h. Kurkkuun alko sattua heti kun vähän heräs paremmin. Lisää särkylääkettä vaan. Mietittiin siin hetki just sitä että voinko mä nyt ottaa niinku kumpaakin; sekä Buranaa että Panadolia vai vaan toista, ku kummassakin purkissa tosiaan oli että ”1 – 4 kertaa päivässä kipuun tarvittaessa” päädyttiin siihen että ehkä pärjään kuitenki yhdellä kuussatasella Buranalla koska mulla on aina kaikki lääkkeet toiminu super-hyvin.. ja hämmentävästi vastaavasti ei oo mitää yliherkkyyksiä, sen enempää ruokaan ku mihinkään muuhunkaan. [helvetti, jotain positiivista tässäki kropassa..!]

Sitte oli vuorossa se että piti yrittää syödä jotain. Ja joo! Sepäs se olikin julmetun hauskaa toimintaa..! :S Kaulassa oleva kilpirusto oli kuitenkin just telottu ihan huolella – siis silvottu yksinkertasesti tervettä kudosta.. jotta mun elämä olis edes mahdollista ilman että meinaa kuolla ahdistukseen [tai sen seurauksena tehtyyn itsemurhaan]. Tollai niinku taas perspektiivinä, että olen varsin vitun tietoinen kuinka kipeetä on silpoa tervettä kehoa, mutta se kun on jumalauta ainoa keino, jolla minä ja monet muut mun kaltaiset voi elää edes etäisesti siedettävää elämää. On hassua että me joudutaan perustelemaan kaikkee tätä jatkuvasti, mutta tupakoitsijoiden ei tarvii perustella keuhkojen siirtoa, alkkisten maksan siirtoa, raajoja menettäneiden proteesejaan, sokeina syntyneiden synteettistä näköään.. ja kaikki vain sen takia, että meillä se ”ongelma” / ”sairaus” on sellanen ”immateriaalinen”, jota ei voi empiirisesti mitata tai kouriintuntuvasti konkretisoida? Mitä jos olis mahdollista irrottaa mun aivot mun päästä ja tökätä sellanen cocktail-lippu siihen kohtaan missä on se transsukupuolisuus, että ”Tossa! Tuo kohta selittää miksi tämä henkilö kokee että hänellä on tissit ja pillu, vaikka fyysisesti näin ei olekaan.” Sittenkö se kaikki terveen kudoksen korjaaminen minäkuvaa vastaavaksi olis jotenki helpommin ymmärrettävää / perusteltua?? !? Perkele... No mutta, oon aiemmin jo selittäny kuinka me tiedetään olevamme synteettisiä, ei siitä siis enempää. [cocktail-lippu.. :D ..!! cock tail → kullin häntä = nyytit?]

Mutta tosiaan, siis kun kelaa että mitä mulle oli just tehty, niin tuskin tulee ihan jättimäisenä yllätyksenä että pelkästään keittojen – siis lämpimien, täysin homogeenisten keittojen – niidenki syöminen oli.. sanotaan nyt vaikka että työlästä. Siis ihan sellasii tyyliin teelusikallisii jouduin ottaan sillä (ruoka)lusikalla ja sillonki tuntu jotenki vähä oudolta se nieleminen ja kaikki. Kiristi kurkkua.. en tiiä oliko ompeleet, haavateipit vai se haavataitos.. mutta todella friikkiä oli. :O Vielä kauheempaa oli se, kun tajusin että en voi haukotella vaikka väsytti.. tai nauraa, yskiä, aivastaa, venytellä (normaalisti), taittaa päätä taakse enempää ku et leuka on suoraan eteenpäin (= 90 astetta?), nukkua normaalisti, pestä hampaita kunnolla, kaivella kielellä hampaiden välistä pinaatin tai kasvisten palasia (keitot..), purskutella vettä suussa hampaiden pesun jälkeen, tai tehdä muutenkaan lähinnä mitään mikä vaati vähänkään kaulan lihaksia.

228_411.jpg?1493247595Siis käytännössä seuraavat päivät oli sillai että nukuin sohvalla sängyn sijasta, koska sohvalla sain itteni tarpeeks pystyyn ja pään tarpeeks ”etukenoon” että kaula ei venyny ja siten sattunu siihen haavaan – tai ettei se ylipäänsä venyny, koska niin sanotaan noissa ohjeissaki. Mutta ei kyllä ollu mitään ongelmia sillai saada unta, kyllä toi yllättävän rankka kokemus on jotenki – jos ei fyysisesti ”voi” olla niin henkisesti sit, koska sellasessa puoliks istuma-asennossa ei ollu mitään ongelmii nukkuu seuraavat kolme yötä tuosta. Kyllä nukutti – kerrankin! :D Mua, jolla on usein vähintään lievää insomniaa... Noh, jotain hyvää kaippa tässäki sit.. ;) Mutta siis hereillä ollessa, ei mitään äkkinäisiä liikkeitä, ei aivastelua tai muutakaan mitä luettelin. Ei voinu kattoo mitää komedia pätkiä ku nauraminen sattu helvetisti ja tuntu ihan järjettömän friikiltä ku se kiristi just sillai ja kaikkee.. Eikä voinu ees kattoo sivulle normaalisti, ei todellakaan!.. Vähän pysty kattoo sivulle, ylös ei yhtään. Pelailtiin sit Diablo kolmosta Xboxilla, josta mun sisäinen HC PC gamer on edelleen katkera.. ;P ..vaikka oonhan viimeaikoina kyllä päätyny enemmän ja enemmän siihe että oon nykyään enemmän casual ku hardcore.. :) Mut silti; PC Master Race FTW! ;)

Periaatteessa siis mun leuka oli kokoajan korkeintaan suoraan eteenpäin, yleensä katoin hiukan alaspäin, koska niin oli jotenki helpompi olla. Ekana päivänä leikkauksen jälkeen otin heti aamulla spiron kanssa samaan aikaan särkylääkkeen ja sain syötyy jotain jogurttia tai jotain aamupalaks, mutta ennenkaikkee se, että sain kahvia! <3 :D Se oli jo ihanaa ku edellisenä aamuna en ollu saanu. Sitte se päivä meni ihan oikeesti aika pitkälti maatessa sohvalla ja pelatessa sitä Döblöö. About kuuden tunnin välein alko selkeesti nieleminen sattua ja muutenki tuntuu helvetin ikävältä siin kurkussa, niinku sellanen pakottava tunne (tai se mitä mä ymmärrän että sillä tarkotetaan ku jossain tuntuu pakotusta).. kuitenki vaikeesti kuvailtava ja jäätävän ikävä tunne. Jota tietysti usein seuras ahdistus komplikaatiosta, odottamattoman huonosta lopputuloksesta tai siitä että se ei koskaan enää tuntuiskaan normaalilta – että nieleminen ja kaikki olis ikuisesti jotenki sellasta oudon ja friikin tuntuista.. :S

Tai oikeestaan. Jossain vaiheessa tuli sellanenkin havahtuminen, että mun keho on nyt pysyvästi muokattu siltä kohtaa – vanhaan ei ole mitenkään paluuta enää! :O :S Siis, jos vaikka katuisin transitiota, tatuointia, läväreitä tai mitä vaan, niin kaiken voi korjaa (edes jotenki): estrot pois niin lähes kaikki palautuu (tissit voi mastektomisoida pois), tatskat voi laseroida ja läväritki voi plastiikkakirurgisoida kuosiin (jos ajattelee mun muodottomaks venynyttä alahuulta esim.) mutta tää.. Tää on pysyvää. En voi saada mun aataminomppua takas ikinä koskaan. Ja se lopullisuus iski yhtäkkii.. Ja nyt en todellakaan meinaa että olisin katunut tai mitään – ei edelleenkään se, vaan se, että oon mielestäni täälläki aiemminkin selittäny siitä että kun mulla on ongelma asioiden lopullisuuden ja peruuttamattomuuden kans. En oo koskaan osannu erota – koska se on niin lopullista. En oo osannu jättää, aina oon pettäny (tosin siihen on ollu monia mahdollisia syitä, joita on kans tullu käytyy läpi..) Oon ihan rikki aina ku joku päättyy; olkoon se sitte yhden illan bileet, asuminen jollain paikkakunnalla, se kun ystävä muuttaa kauemmas musta, abiristeily, lukio, festarit (= viikonloppubileet tavallaan).. aina pelkkää ahdistusta ja itkua vähintään yks päivä. Sama juttu siinä että meni vuoteen 2011.. tai 2012 että uskalsin / pystyin kattoon sen Frendien viimesen jakson, ja sillonki tolkuttomassa kännissä ja itkien. Myöhemminhän ylitin itseni kattoessani sen selvin päin ja yksin... itkien yhtä paljon edelleen, mutta voittaen pelkoni ja ahdistukseni.

Mutta niin, se lopullisuus siin siis iski. Tajusin ettei oo paluuta enää! Sit alko ahdistaa se että jos joskus tuliski siihen tulokseen että koko transitio tosiaan olikin virheveto; etten olekkaan tosiaan trans, vaan oon vaan niin traumatisoitunu isoveljen ja koulukiusaamisesta ja muusta.. että kehitin itselleni tytön identiteetin ja kaikkee muuta mikä oli sen kaiken kiusatun tyypin ”vastakohta” monessa mielessä... No, se jää nähtäväks, mutta tää on nyt ainaki pysyvää! :D Ei oo kilpirustoa enää.. tuskinpa sitä kaipaisin vaikka vastoin kaikkea logiikkaa ja järkeä paljastuiskin että en oo trans todellisuudessa. [luulis että olisin alkanu jo oireilee jos muutokset ei täsmäis psyyken kans..] Se ahdisti hetken mutta onneks oli hyvää seuraa ja sellanen ihminen joka ymmärtää ja osaa tukea<3 Se ajatus ei oo häirinny enää ton päivän jälkeen. Siis se lopullisuus. :)

Hampaat pystyin kyllä pesemään jotenkuten ekana ja toisenakin päivänä, mutta tokana päivänä olikin sitten vielä pahempi – piti se haavataitos irrottaa. Voi juma-vitun-lauta että se oli friikkiä touhua.. siis kun sen alla oli ne haavateipit, joiden alla puolestaan se pari päivää sitten auki ollut tikattu haava. BTW, ne tikit ainaki mitä mulle laitettiin on sulavia. Kaikilla ei käytetä niitä, en tiiä millä sen päättävät. Alla on kuvia siitä, mitä sieltä alta paljastu. Jos on ns. heikkohermoinen niin ei kannata ehkä (ainakaan kaikkia) kattoo (ainakaan kovin tarkkaan) – viimesenä on makro-kuva, eli helvetin läheltä ja tarkka.. näkyy se haavakin osittain sieltä teippien alta.

[Joutu myös normia enemmän muokkaileen, koska muidenki ku mun yksityisyys kyseessä..]

228_403.jpg?1493247568228_404.jpg?1493247570228_405.jpg?1493247572228_407.jpg?1493247575228_406.jpg?1493247573228_408.jpg?1493247577

[Pakko sanoo, että yllättävän vähän toi oikeesti näky(y)! Noi on viel melkein pelkässä luonnonvalossa otettu, joten ku kävin esim. siel apteekis nii tuskin jengi tota kohtaa sen erityisemmin tuijotti ku mitä mua mun meikkien, hiusten ym. takii tuijotetaa... :D]

Muuten se toka päivä meni aikalailla samalla tavalla ku ekaki, sillai et just tasan niitä keittoja kykeni vetämään ja sekin vaati sen että oli tosiaan särkylääkkeen vaikutus päällä ja huipussaan – eli ateriat ajoittu aika tarkasti tunti pari sen jälkee ku Burana oli kietastu huiviin. Ja niitä meni aamusta saakka sen 6h välein. Yhtään enempää ei voinu toimia normaalisti, ei mitään. Ei sillä että olis ees jaksanu – monesti meinasin nukahtaa siinä jo pelkästään ku pelattiin... En oikein tiiä että miks en sitten ottanu niitä päikkäreitä.. kai pelkäsin etten sit yöllä nukkuis, vaikka olin todellakin niin kuitti koko operaatiosta [tai sitte jatkuvasta särkylääkkeiden huumauksesta..] että unensaanti ei kyllä ollu mikään ongelma, vaikka joutuki nukkumaan sohvalla ihan pystyssä.

Kolmantena päivänä alkoi olemaan kaikki mielekkäät keitot kokeiltu; pinaattikeitto, hernari, kasvissosekeitto ja tomaattivuohenjuustokeitto.. melkein kaikki loput oli sit heterogeenisiä.. tai ei ainaka keksitty yhtäkkii kauheesti muita ihan täysin tasalaatuisia. Vedin siis eineskeittoja, koska en tod. jaksanu alkaa duunaa mitää safkaa tossa tilassa..! Eikä se muutenka oo kovin hohdokasta kiskoo samoja safkoja monta päivää putkeen.. mutta jotenki – vaikka hampaiden peseminen ja kaikki muu oli samaa helvettiä ku siihenki asti – tuntu että vois jo yrittää syödä vähän ees kiinteetä, joten pilkoin nakkeja sinne mun kasvissosekeittoon kaveriks. Ja siis ne palat oli todellakin siis sen kokosii mitä me syötettiin kinkkua meidän Vintiölle pari vuotta sitte... Siis niin sellasta pientä piiperrystä ku vaan voi olla, kunhan nyt vähän sais ees jotain. Hiffasin jälkeenpäin myös että juustosta ku leikkaa kuutioita kuumaan keittoon, nii nehän kivasti sulaa ja saa silti makua, joten sitäki tuli sit käytettyy. Kolmantena päivänä alko olemaan jo sillai että ei ollu tukala olo enää oletuksena, siis että vaikka liikkeet oli ihan yhtä rajotettu ja kaikkee, niin ei enää jotenki tuntunu niin kurjalta – en tiiä oliko se jonkunasteinen henkinen askel ylöspäin siitä operaation aiheuttamasta psyykkisestä uupumuksesta?

Neljäntenä päivänä uskalsin kokeilla jo spagettia fetalla ja lihapullilla (nuudeleita taisin syödä jo kolmantena päivänä..?.. ei muista.. vähän on huuruista kaikki..) – mut feta pehmenee lämmössä ja sulaa suussa ja lihapullat oli taas 2-vuotiaan kokoseks pilkottu, niin meni ihan kivasti alas. Särkylääkettä meni edelleen kuuden tunnin välein – en ees ajatellu että olisin pidempään.. sen huomas heti ku vaikutus alko laantua! Hampaiden pesu oli hiukan helpompaa, mutta se juuston kaivelu hampaiden välistä kielellä oli täysin mahdotonta edelleen. Joutu vaan venttaileen että se sulaa siellä.. :D Vittumaista ja inhottavaa, mutta jälkikäteen naarattaa sekin. Viides päivä leikkauksen jälkeen lähdin sit jo himaan ja kuudes päivä oli jo yllättävän normaali. Söin siis jo ihan normaalia kiinteetä safkaa [ei perse..! ihanku olisin oikeesti joku kaksvee..! :D :D] eikä ollu juurikaan ongelmallista. Viidentenä päivänä meni vielä särkylääkettä neljä tablettia mut kuudentena pysty menemään jo kolmella → tarve yksinkertaisesti väheni. Otin kuudentena aamulla yhden ja päivällä yhden ja ennen nukkumaanmenoo sit viel.

Viikko kun oli kulunu, niin olin edelleen ihan sika väsyny kokoajan. Siis mun piti käydä hakee uudet pilsut ja olin siitäki reissusta ihan poikki, ja se ei tod. oo mikää pitkä matka. En tiiä johtuuko se sit siitä että jotenki palauduin hitaasti siitä leikkauksesta vai se jatkuva särkylääkkeiden vetäminenkö mua sit uuvutti, mutta ihan loppu olin. Siis lähinnä söin ja nukuin, kun en kirjottanu tänne mitään / muokannu kuvia tätä varten tai muuta. Seittemäntenä päivänä heräsin siihen että se ihana hoitajalikka soitti mulle ja kyseli vointia. Kerroin että ihan hyvin on alkanu paranee, mutta sanoin että väsyttää kokoajan. Se oli sen mukaan ihan normaalia, ja että joillain kuulemma voi jatkuu paljon pidempäänki se väsymys. Kysyin sit että millon haavateippejä pitää alkaa kiskoon irti, ku ei ne ollu juurikaan mihinkään siitä irronnu vaikka olin käyny suihkussa normisti ja pessy kasvoja normisti.. Niin se sano et sen 10 päivää ne vois maksimissaan olla, että muutaman päivän päästä pitäis alkaa viimestään kiskomaan niitä irti jollei lähde.

Ei vittu että hätkähdin..! :O Ne oli nimittäin lujempaa kiinni ku verottaja suomalaisten rahoissa. Sanoin että oon yrittäny kyl suihkutella ja vähän kokeilla nyppiä, muttaku skitsottaa niin helvetisti se, että ku tuntuu että sieltä tulee tikit ja ruokatorvi ja koko kurkunpää mukana.. tiesin tietysti ettei niin oo, mutta se on niiiiiiin friikki tunne ettei voi käsittää jollei oo kokenu. Se on jotenki niin ”haavoittunu” se alue, että tuntuu todella epämukavalta koskee edes lähelle sitä, saati sit että niitä teippejä pitäs alkaa houkuttelemaan siitä irti..! :S Voi perse ja paska! Se mimmi yritti rauhotella vaikka kyllä sen tirskumisesta päätellen se bonjas etten nyt ihan tosissani ollu kauhukuvieni ja pelkojeni kans, mut sillä oli empatiakykyä niin rajattomasti että ymmärsi sen ahdistuksen ja epämukavuuden, niin se yritti sit rauhotella ja sano vaan että pikkuhiljaa niitä siitä ottaa pois ja ettei se iho veny eikä mitää. Se sano että lääkäri soittaa viikon päästä ite, niin voin tarkistaa mm. että annoinko pamipäissäni oikean mailin minne se sen linkin lähettää siihen videoon mun koko operaatiosta. Alla olevat kuvat siis kuudennelta päivältä.

228_409.jpg?1493247579228_410.jpg?1493247591

Syöminen, aivastaminen ja yskiminen on ihan fine ollu kuudennesta päivästä eteenpäin.. se hampaiden pesu – siis veden purskuttelu lähinnä – vielä siinäki vaiheessa tosi vaikeeta ja ei tunnu ”normaalilta”.. samoin nauraminen aiheuttaa toooooooosi vaikeen ja ahdistavan ja kiristävän ja pakottavan tunteen kaulaan edelleen. Mutta jatkuvasti parempaan päin. Seuraava osa ei tuu ihan yhtä pian, koska tää on niin tuore juttu. Tulee sitten ku about kaks viikkoo on kulunu leikkauksesta – kuvien kera tietysti. ;) Haavateipit on sitten pois ja jälki näkyvissä, jo ennakkovaroituksena taas kaikille. Jatketaan tästä *rok rok* :) ❤

https://www.youtube.com/watch?v=z1BOMLhfaTA


★Tähtisimmu ★

[Suoraan Osaan V :) olkaa hyvät]

keskiviikko, 26. huhtikuu 2017

Kilpiruston hionta, Osa III

[Osaan I tai Osaan II tästä]

Heräsin ekan kerran jo pari tuntia sen jälkeen ku alunperin olin nukahtanu, enkä tietenkä meinannu saada unta millään enää. Oli kyllä siin vaihees viel onneks seuraa.. mutta enpä meinannu vaan nukahtaa senkään jälkeen ku jäin yksin hereille. Koko yö meni sellasena jokseenki blur että ei oikein osaa sanoo että nukkuko ton jälkee enää ollenka ja jos niin kuinka paljon. Jossain vaihees ainaki huomasin että ulkona alko kirkastumaan ja ahdisti jo se että ei ehdi enää takuulla nukkuu kunnolla ennenku herätys soi. Ja enhän mä missään unessa ees ollu sillon. Ihme kyllä, ei alkanu ees isommin väsyttää ku herätys oli soinu. Torkutin vissiin kerran ja nousin. Oli sinänsä tosi helppo lähtee, ku ei voinu meikkaa, syödä tai juoda ees aamukahvii (joo se 2dl olis sallittu mustana, mutta mieluummin sit kokonaan ilman ku rajatusti :D nimim. kofeiininarkki) nii ei menny valmistautumiseen käytännössä yhtään aikaa. Vähä laitoin hiuslakkaa ettei olis simmuilla kokoajan toi sivuotsis.. en tiiä olisko saanu laittaa, mut... :D

Sitte kävely ensimmäiselle etapille, josta julkisilla seuraavalle, vaihto toiseen julkiseen ja olin perillä jotain kymmentä yli seittemän.. hihittelin sille tiskin tätillekki että en oo varmaan ikinä ollu näin ajoissa missään! :D :D Sain siltä ihan hyvät ja selkeet ohjeet että piti seurata sinistä viivaa lattiassa.. yritin olla kävelemättä samalla ketään (tai mitään) päin, ku olin vähä kuutamolla jo siin ku se univaje..mutta vähänpä arvasin kuinka kujalla tulin olemaan hetken päästä! :O :D

Mut tultiin noutamaan siit aulasta, sellanen tosi symppiksen oloinen kundi, jolla oli kahvikuppi kädessä. Sen nimi oli Jouni vissiin. Aivan ihanaa poikkismatskua jollekki tyypille hän. <3 :) Ei mun makuun kyllä sillä tavalla, mut takuulla jonkun makuun. Se vei mut seuraavalle hoitsulle, joka otti mut ihan älyttömän lämpimästi vastaan.. jotenki kaikki oli niin ihania – mutta palaan siihen myöhemmin. Se ohjas mut pukkariin (joka BTW on sukupuolineutraali – siellä käy kaikki samassa :) Siis siellä on erilliset kopit sit sen pukkarin sisällä, missä saa kyllä ihan yksityisyydessä vaihtaa ne ah-niin-ihanat sairaalakuteet, mutta siis se ite huone on sama kaikille, oli haaroissa sitte mitä tahansa. ;) hihi..) Sitte tuli se vittumaisuus ku piti ottaa kaikki lävärit pois. Olin jo ennakkoon varottanu että on sellasii mitä en oo saanu koskaan auki.. enkä saanu tälläkään kertaa. Joten menin pyytämään sitte apua. Mut ei ollu mitää pihtei tai mitään. Sanoin että kyllä tän takii saa vaikka voimapihdeillä leikkaa poikki, kunhan saan sen mukaan että osaan ostaa saman kokosen tilalle, ku en ees muista kuinka paksuja / isoja mikäki on.. :D Mutta hoitajat pääty yhdessätuumin sit siihen et leikkaavat salissa pois tai teippaavat tai jotain, jos kokee tarvetta.

Sitten menin kattelee telkkua hetkeks siihen ”odotus- / toipumistilaan” ja jonku ehkä.. vartin?.. päästä se ihana ja lämmin hoitaja tuli sit siihen. En voi uskoo etten muista millään sen mimmin nimee.. Sini? Suvi?.. jotain siltä linjalta. Miks se kundin nimi jäi hei päähän, mut sen tytön ei!? :D No, anyway, koska olin taas tilanteenkin takii outattu jo, niin tietysti kysyin siltä että olisko se arvannu mitään, jos ei olis nähny HeTusta. Se vastas ihan rehellisen ja vilpittömän olosesti että ei todellakaan olis. Selitti että se ku katto mua ja sit vasta ku alko koneelta tsekkaa sen jälkee mun tietoja ku se alko noita rannekkeita tulostaan, niin havahtu et on miehen HeTu. Niillä oli siis edelleen järjestelmissä se vanha tunnus. :( Mutta siitä se mun ihastelu sitä lämmintä kohtelua, ja hellää hoivaamista ja niin jotenki.. huomaavaista, välittävää, kaikkee.. kohtaan alkoki; se hoitsu kirjotti kynällä noihin mun rannenauhoihin sen uuden HeTun sen vanhan alle, joka oli printattu. <3 <3 :) Että voi tulla pienestä hyvä mieli! <3 [olikohan taas joku estropiikki meneillää..? :D] Ja sit viel se kuinka ihanasti se suhtautu koko vaihdokkuuteen: kyseli kaikkee että kauanko oon ollu hormoneilla ja miten on menny, miten kaikki on suhtautunu ja kaikkee.. juoruttiin siin alussa varmaan vartti ihan muita asioita ennenku alettiin ees läpikäymään kaikkee tulevaa ja sitä esitietolomaketta (taas, jo kolmannen kerran.. :D Mutta hyvähän se on olla varma kaikesta..) 228_20.jpg?1493157970Noi rannenauhat muistuttaa mua ikuisesti maailman ihanimmasta hoidosta, huolehtimisesta, hoivaamisesta ja kaikesta mitä sain osakseni siellä.. jättimäinen kiitos kaikille siellä jo tän tekstin tässä vaiheessa.

Siinä oli sit joku puol tuntii aikaa ennenku se meinas et tuo mulle esilääkityksen. Meinasin eka hakee sen mun ämppärin siihenki, mut päädyin loppujen lopuks kattoo vaa telsua. Kun se mimmi sitte toi sen lääkekipposen, niin siinä kohtaa mulle valkeni, mihin oon menossa! Kun jos mulle syötetään ennen operaatiota 2g parasetamolia ja 7.5mg diapamia, niin voi vittu arvata että ei saa ihan tajuissaan olla..! :O Siis ku 1g on niinku vahvin mitä saa vissii ilman reseptii (oisko joku Paramax nimeltään tai jotain?) ja siis vakavaan paniikkihäiriöön käytetään 5mg – 10mg 2 – 4 krt päivässä[1], niin antaa vähän perspektiiviä... :D Siis tietysti se nyt naurattaa mutta sillon ei kyl..paitsi sitte vartin päästä ku ne nousi hattuun ihan kunnolla! :D Se oli niinku *pim* ja kaikki oli ihan helvetin hauskaa. :D Siis vähänku olis ollu pajakännissä tjsp. Tsiigailin vaan seiniä ja kattoo ja hymyilin ja tirskuin itsekseni.. varmaan näytin just niin mental case -tapaukselta ku vaan voi [tai ku mitä oonkin.. ;P]...

Siinä sit jonku 45min jälkee alko vähä hiipua se ensihuuma niistä pillereistä. Siin oli pari muutakin potilasta venailemassa, joku nuorempi tyttö, joka oli menossa kitarisaleikkaukseen (tai nielurisa-?) ja sit joku vähä vanhempi nainen, jolta muistaakseni oltii laajentamassa nenäonteloita.. -käytäviä..? tjsp. Se vanhempi siis jossai vaihees kysy meiltä että minne ollaan menossa. Sit ku sanoin että oon menossa kilpiruston hiontaan niin ne vähä ihmetteli ja sit selitin että oon trans. Ja jälleen – täysin meikittömänä yms. – sain hämmentyneitä katseita siitä että en ollutkaan (bio)tyttö. <3 :D Saatoin ehkä pikkusen siinä lääkehuuruissa puhua biologisella äänelläni.. :D ..kai jotenki kuvittelin että piti ”todistaa” että oon biouros tai jotain.. en vittu tiiä tälläi in retrospect että mikä helvetin järki siinäki oli taas!! :O ..mutta tehty se on nii turha rutistaa ku paska on jo housussa. :D Sit se kirurgi tuli juttelee mulle, kertomaan leikkauksesta ja kaikkee. Seki kysy että jännittääkö, niin tirskuin vaan että ”ei enää.. :D :D” olin oikeesti ihan kujalla niistä lääkkeistä. Sen jälkee vein luurin pois taskusta ja jäin odotteleen että ne tulis noutamaan mut saliin. Sain sentään käveltyy sinne ite sit ku hetki koitti, aika pian sen jälkee ku kirurgin kans oli juteltu. No turning back, not anymore! :O Siinä kohtaa iski sellanen ahdistus ja jännitys että voi perkele!..

Leikkaussalissa oli liuta ihmisiä valmiina, kaikki ihan oikeesti sillai samalla tavalla verhoutuneena sinisiin essuihin ja kaikkeen, niinku aina näkee kaikissa sarjoissa ja leffoissa.. :D Mutta se ei kauaa jaksanu naurattaa kyl. Kipusin siihen leikkelypöydälle. Yks hoitaja kiristeli siteitä.. siis mut todellakin sidottiin kiinni siihen pöydälle, kuin joku oikeesti hullu. Syyks kerrottiin että joutuvat kallistelemaan mua.. mut en tiiä oliks oikee syy se etten paniikissa heilu tai jotain.. :O Oli vähä ahdistavaa. Toinen hoitaja alko teippailemaan näköestettä ja muutenki ”eristämään” mun kaulaa, samalla ku kolmas tökkäs mulle kanyylin kyynärtaipeesta sisään. Kirurgi asetteli päänuppia sillai että kaula olis mahdollisimman paljastettuna. Kyseli ihanasti että jaksanko olla pari tuntia siin asennossa. Pari kertaa paranneltiin sitä ja sit totesin vaan että ei se sen paremmaks mee, että enköhän mä kestä. En tiiä yhtään mitä mun pulssi oli todellisuudessa, mut oma fiilis oli että sydän tulee pihalle rinnasta.. mullahan oli ties mitä sensoreita siis rinnatki täynnä ja kaikkee, nii kai se sedaatiohoitsu näki pulssista että mulla pettää psyyke, joten se ilmoitti ystävällisesti ja ihan oikeesti tosi ymmärtäväisellä ja huolehtivalla äänensävyllä että voi antaa mulle rauhottavaa suoraan suoreen sieltä kun tuntuu siltä, että haluisinko nyt. Sanoin jotain suunnalta: ”Joo! Olis aika hyvä..” Sen verran ahdistava tilanne nimittäin. :S

[Wow. Vittu millasta tätä on muistella ees..! :O :D Huhhhuh.. ei muuten varmaan ikinä unohdu tällänen kokemus, ei helvetissä!.. uuuhhh..]

Sitten tuli kirurgi tuli takas jostain, missä ikinä olikaan käyny, ja kertoi että kohta tulee se ikävä osuus [ai sekö ei oo ikävää ku alat hommiin!?] kun se laittaa puudutuspiikin mun kaulaan. Ja joo, kyllähän se pisti vähän vitusti enemmän ku muualle mihin oon saanu piikkejä! :S Mutta pian se oliki jo puutunu. Rauhottavaa lisää suoneen. Kirurgi ilmoitti alkavansa hommiin... unohdin aiemmin mainita sen, että se kuvas koko toimenpiteen, mun luvalla tietysti, ja se lähettää mulle linkin siihen tiedostoon, niin saan sen itelleni. Ajattelin jakaa sen täällä niille, jotka sen haluaa nähdä.. en tiiä vielä miten, ku Tube-tilin tekeminen vaarantaa liikaa yksityisyyttä ja anonymiteettiä mut ehkä kehittelen jotain... Mun tavoite on ollu koko tän blogin ajan tarjota vastauksia ja tietoo sellasistakin osista transitiota, joita muut ei uskalla tai tahdo jakaa, ja aion pitää kiinni periaatteestani tässäkin kohtaa. :) Lukijoille, kohtalotovereille, suppeuden kaatamiselle, ennakkoluulojen murtamiselle, ilmiön kohtaamisen helpottamiselle ja kaikelle muullekki. <3 Niin.. se kirurgi siis selosti kai osittain sen kuvauksen takii, osittain sen takii että tietäisin mitä se duunaa ja osittain sen takii että sillä kai oli joku opetuslapsi siinä myös, niin selosti ku se tekee viillon. En tuntenu mitään. Jotain meni kaulalla. Homma oli alkanu. [Vittu kun tekee pahaa ajatella mitä mun kaulalla on ollu meneillään tossa kohtaa..! Ja mä en tosiaan oo mikää herkkä ku voin kattoo normisti kaikkee leikkauksii ja muuta..] Mä en tiiä että laittoko se jonku sellasen puristimen siihen ympärille, että se rusto nousis paremmin esiin, mut silt se ainaki tuntu, ku se niinku puristi jotenki. Sit alko vaan kuulumaan sellanen saksimisen ääni. Siinä sitten olin; pää taakse kenossa, kaula auki ja kaikki mitä näin oli yks niistä hoitajista siinä leikkauspöydän päädyssä. Välillä kirurgi aina kysy että ”Miten potilas voi?” Vastasin kipulääkkeiden ja rauhottavien sumentamalla äänellä vaan aina jotain että ”ihan hyvin...” Mutta ihana ku se tarkisti aina välillä! <3 <3 Siis ne oli jotenki kaikki niin hoivaavia ja ihania ja lämpimiä ja välittäviä ja ihan kaikkee!! Se hoitaja siin päädyssäki kyseli aina välillä ku kurkisti mun simmuihin vähä lähempää että oonko ihan OK<3 Samoin se sedaatiohoitsu kyseli että haluunko lisää rauhottavia. <3 Ei tohon olis saatana ”selvin päin” kyenny, ei sitten millään! :O Pulssi (ja ahdistus) pysy aisoissa ihan oikeesti vaan sillä.. ja sekin oli just sillai et silti jännitti koko ajan ja kaikkee.

Sitten se eteni poraamiseen. Kuulosti ihan tarkalleen samalta ku hammaslääkärin se pora. Tuntu vaan ku jotain painautuu kurkkua vasten. Ei kipua. Mutta sitten! Yhtäkkiä kirpasee!! Inahdan siitä lääkehuuruistani jotain ”AU!” tjsp.. kirurgi keskeyttää sillä sekunnilla ja kysyy että sattuko. Vastasin että joo, niin se laitto vaan lisää puudutusta. :D Homma jatku. Mutta se meinas mennä vissiin liian pitkälle sen poran kans – porata äänihuuliin? Koska se kipuilu jatku, jolloin se sit vaihto kohtaa. Musta on siis todella ihana että se teki kaikkensa että tulis mahdollisimman silee! En todellakaan valita pikkusesta kivusta tuossa tilanteessa, kunhan omppu lähtee helvettiin! Mutta se jossain vaihees kai sano sille oppipojalleen jotain mun äänihuulista.. en nyt pysty muistamaan kauheen tarkkaan – jostain syystä.. :D Sitte se alko ihan huolella murjoa sitä kaulaa; nosteli paremmin esiin sitä rustoa, paineli kaulaa ja siirteli koko henkitorvea ylös ja alas, ja vasemmalle ja oikeelle. Jossain vaiheessa totes jotain että oon ihannepotilas tai jotain.. en tiiä meinasko se sitä kuinka rauhallisena onnistuin pysymään ja kommunikaatiota vai sitä että mun rusto oli ihannetapaus.. eikä se ikinä selvinny mulle ku en tajunnu höyryissäni sitä kysyy – siis myöhemminkään. Sit se siirty siihen mun aataminompun alempaan osaan – se oli jo aiemmin mulle maininnu että se on jotenki kaksosanen.. nyt se selitti sitä sit sille oppilaalleen vielä. Siinä se mun mielestä siirteli mun kaulaa kaikista eniten ja puristeli sitä esiin. Musta tuntu että olin ollu jo sen kaks tuntia – yliki – siin pöydällä mut samalla kelasin päässäni että varmaan oikeesti on menny joku vitun puolituntia.. että olis ihan helvetisti viel jäljellä. Onneks tuli tosiaan tasasin väliajoin se: ”Mä annan täältä sulle vähän rauhottavaa taas” ilmotus <3 <3 Joka kerta helpotti ihan tajuttomasti se.. siis sekä ilmotus että se aine ite.

Yritin miettii vaan että kuinka voisin mennä ulos.. kauppaan, opistolle, bileisiin, baareihin.. kaikkialle!.. ilman että on pakko laittaa jotain kaulan peitoks. Mut samalla oli jotenki ihan tyhjä pää siitä kaikesta huumauksesta.. välillä olin jo nukahtaa – ehkä sen takii ne joutu pitämään sen rauhottavanki rajallisena, että en nimenomaan nukahtais, ku tossa pitää olla hereillä. Tuntu että se oli jatkunu jo ikuisuuden. Se vaan vaihteli poran ja saksien välillä ja mä vaan olin. Niijoo! Ja siis nieleskely oli siis oletuksena ihan sallittu! Se siis erikseen kerto aina kun ei saanu nielasta. Ja siis aina kun pyysin viel erikseen, niin aina sain luvan, että sitä ei tarvii hei pelätä, kohtalotoverit! <3 :) Tosin nielin aika harvoin, koska siitä kaikesta kivunlievityksestä ja muusta, plus pään asennosta johtuen, mulla oli suu aika pitkälti auki kokoajan, joten ei kauheesti tullu nieleskeltävää. Jossain vaiheessa tuli kauhee mielikuva, että entä jos kurkku kuivuiski silla tosi ahdistavasti et sinne jää sellane tavallaan kuiva ja hankaava kohta – mitä vittua sitten tehtäis!!? Jos alkaisin vaikka yskimään tai jotain..! :O Entiiä, mut onneks ei tarvinnu ottaa myöskään selville! :S

Just ku olin ajatellu että ”vittu tää kestää ikuisuuden..” niin kirurgi ilmotti että: ”Potilaalle tiedoksi: ollaan ihan kohta valmiita.” Päässäni olin ihan innoissani mutta suusta en saanu huumattuna juuri muuta ku: ”Okei. Kiva..” :D Sit se ilmotti hetken päästä että alkaa ompelemaan kiinni sitä. Lopputulos oli kuulemma sen mukaan ”todella hyvä” ja kysyin vielä että ”Saitko tehtyä parhaan mahdollisen vaikka uikutin välillä?” Se Ahmed naureskeli vaan ja sanoi että kyllä se sai. Ja siis kyllä, se tosiaan oli Ahmed Geneid se kirurgi. Ihan loputtomat ja ikuiset kiitokset sille ihanalle miehelle, joka mulle antoi ison osan mun uudesta elämästä tuolla operaatiolla! <3 <3 <3 <3 Pakko myöntää että alkuun pelkäsin nimen perusteella että se olis joku stereotyyppinen ulkomaalainen halpa puoliammattilainen, mutta onneks oon aina avoin ja valmis tarkistamaan kantani; kun se tuli jutteleen ennen operaatiota, niin kaikki pelko ja ennakkoluulo meni sileeks sillä sekunnilla ku se avas suunsa ja puhu virheetöntä suomee. Ja muutenki, niiiiiiiiiiiiiin ihana ihminen ja samalla tavalla lämmin ja hoivaava niinku kaikki siellä, että vaikka se olis puhunu pelkästään englantia, niin olisin sellasen miehen käsiin luottanu kaulani millon vaan! <3

Takas aiheeseen taas.. :D Mut siis sitte ommeltiin kiinni ja kärrättiin hetkeks heräämöön lepään. Se kirurgi tuli sit sinne ja mä en muista muuta kun sen että sanoin sille että ”Halaisin sua jos vaan pystyisin!” <3 :) Olin ihan oikeesti niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin onnellinen! <3 Siinä sit hetken makoilin ja yritin saada ees hetken nukuttuu, mutta se oli vähän vaikeeta, ku oli se kanyyli ja muutenka osaa oikein selälläni nukkua. Ehkä joku 20min – 30min päästä kuljettivat mut sitte sinne odotteluhuoneeseen. Samaan tuotiin ne mun keskustelukumppanitki hetken päästä. Siellä oltiin kaikki muijat selällään ja huumattuna rivissä sit.. :D

Se ihana hoitajatyttö toi mulle sit vettä ja mehua. Kehotti että yrittäisin levätä ja vaikka nukkuu, ettei oo mikään kiire.. tunti ainaki ihan rauhassa siinä, eikä tarvii ees yrittää nousta tai mitään. No, yritin tosiaan nukkuu, mut vitut siitä mitään tullu. Se tuli sit jossain vaihees kyselee vointia taas ja kyseli kivun tuntemusta asteikolla yhdestä kymmeneen.. sanoin että seittemän, koska juominen oli aika helvetin tuskallista. Se toi mulle 2g Panadolia lisää. Helpotti, ainaki hetkeks. Uskalsin sit alkaa jo nousemaan istuun. Hoitaja kyseli että pystynkö käveleen, vai pitääkö huilata vielä. Sanoin että ajattelin yrittää, mennä sinne jääkaapille kattomaan valikoimaa. Pysyin jopa pystyssä (toisin ku yks toinen leikkauksesta tullu, joka meinas pyörtyy ku se kokeili omii jalkojaan..) ja laahustin hakemaan proteiinijuomaa ja jotain muuta.. en ees muista mitä.. Sain ne alas ihan OK sen kipulääkkeen voimalla. Ai jumalauta että oli ihanaa kun sai niin pitkästä aikaa jotain ees masuunsa! <3 :)

Seuraavan kerran ku se hoitaja tuli niin keskusteltiin jo lähdöstä. Mikä oli mulle ihan fine sillai ku se rauhottava alko olemaan jo sen verran haihtunu ja halusin muutenki johonki muualle makoileen tavallaan ettei tarttis sit missään vaihees liikkua / lähtee enää mihkää.. Kanyyli irti, mutta neula jäi viel paikalleen ja sain mennä pukemaan. Oli tietysti vähä haastavaa sen kans siin kyynärvarressa mut oon näppärä tyttö niin onnistuin kuitenki. Kuvan otin heti ekana ku pääsin omalle kaapilleni. Tietenki! :D Dokumentaatio ennen kaikkea. ;) Sitte se ilmotti että saan ehkä uudella HeTulla jo saikkutodistuksen (vaikka oonki opiskelija, niin otin sen..) ja KELA-taksia varten sen lapun.. ne ei siis saa päästää sieltä missää julkisissa tai muuten – pitää joku tulla hakee tai sit tolla KELAn korvaamalla taksilla, eli omavastuu on 25€. Se oli mun leikkauksen aikana ilmotellu tekniikan puolelle että vaihtaisivat sen HeTun. <3 Menin siihen odotustilaan ja yritin epätoivoisesti saada lävistyksiä takas paikoilleen. Siitähän ei nyt tullu vittuakaan. Tai siis sain mä ne reikiin mutta mitään palloja tai muuta en kyllä tod. saanu paikalleen.. Vaikka yritin koko sen ajan ku venailin taksia. Se ihana hoivahoitsu kävi viel kerran kysyy vointii ja sano että voi antaa mulle kipulääkkeitä mukaan; 2 x Burana 600 ja 2 x 1g Panadolia sain. Mitä enempää en kuulemma sais sit enää ees ottaa. Reseptin sain kans noille samoille. Siis kuussataselle Buranalle ja grammaselle Panadolille. Sit otettiin kanyyli pois ja mä kiittelin vaan vuolaasti ja puoliks liikuttuneena kaikesta siitä ihan silmittömän ihanasta, lämpimästä ja hellästä hoidosta ja hoivasta mitä kaikki oli oikeesti tarjonnu. <3 <3 <3 Ihana kokemus sinänsä, jos ei tota kurkun telomista itseensä oteta huomioon. Nii, ja se yritti tarjota mulle vielä että hakisin pakastimesta itelleni jäden tai jonku mehujään tai muuta.. <3 :) ..mutta sanoin että en vaan kehtaa enempää ottaa... ja oon siis ihan tosissani. Jotenki oli syyllinen olo siitä.

Taksimatkalla vissiin juttelin aika paljonki sen kuskin kans.. olin niin kipulääkitty että en muista kauheesti siitäkään.. muutaku että sillekki paljastin mistä oli kyse ja sekin sano että ei se musta olis ikinä arvannu etten oo biologinen tyttö<3 :) ..ja taisin paljastaa sillekki biologisen ääneni.. mikä vittu mua vaivaa oikeesti ku oon huumattuna!?? :D :D Stna. Ajettiin apteekin kautta, kävin hakee lääkkeet ja mentiin mun toipumiskotiin. Reseptin mukaan oli kumpaakin muuten ”1 – 4 kertaa päivässä kipuun tarvittaessa” → En tiiä meinasko toi että olisin voinu ottaa molempia yhden vaikka kerralla vai että toista vaan.. ihan sama, koska vitusti niitä ainaki kulu siitä eteenpäin. Se taksikuskikin oli niiiiiiiiiiiiiiiin ihana.. jotain höpötin sille omiani, niin se totes olevansa varattu :D Nojoo.. tuskin nyt olisin oikeesti syttyny ees koko kundille, vaikka se oliski ollu vapaa ja pyytäny ulos – ei se ollu todellisuudessa mun tyyppiä, kunhan olin ihan huumeissa vaan. Hihi.. :D

228_21.jpg?1493157972Tää näköjään menee niin pitkäks että parempi katkoa tähän ja jatkaa lisäkuvien kera sitten Osassa IV – millasta oli se eka viikko tuon telomisen jälkeen.. Se oli nimittäin aika raskasta se.. :O :S Mutta niiiiiiiiiiin sen kaiken arvoista! <3 :) Jatketaan huomenna, pysykäähän sekä tutkalla että ihanina immeiset! Loppuun vielä haluun lähettää jättimäiset ja lämpöiset kiitokset koko hoitohenkilökunnalle; hoitajille, kirurgille, lääkäreille, siivoojille jotka pitää paikat kunnossa ja kaikille muillekki! Teitte todellakin yhdestä fyysisesti tuskallisesta ja henkisesti tosi ahdistavasta päivästä älyttömän paljon ihanamman kokemuksen kaikella hoivaamisella ja huolenpidolla. ❤

[Ollu taas tänään jotenki tosi tunteikas päivä (katoin 5D-dokkarin brittiläisestä transparista.. ehkä vaikuttaa osittain..?) niin tuli itku tästä biisistä.. siksi se. Koska liikutti<3]

https://www.youtube.com/watch?v=mKG8BR292oo

 

★Tähtisimmu ★

 

[1]https://www.drugs.com/diazepam.html

[Osa IV :) olkaatte hyvä, samoin Osa V]