Oon tässä pyöritelly ajatusta lopettamisesta jo useemman viikon.

[Otsikko on Pasila-viittaus, jos joku sitä pohti.]

Kun alotin tän blogin viis vuotta sitten, mun tarkotus oli täyttää se tyhjiö, että ei ollu ketään joka olis kertonu transitiosta (ainakaan tytön) niin avoimesti, että siihen olis sisältynyt tissien kehitys, hormonien vaikutukset seksuaalisuuteen ja kaikkee muuta mahdollisimman intiimiä. Lisäks toivoin että voisin tarjota tietoa paljon syvemmältä; tieteellisiä tutkimuksia transsukupuolisuudesta ja muuta. Halusin olla se ”edelläkävijä” niille joita mietitytti, pelotti, tai jotka muuten vaan olis sellasta kaivannu. Halusin olla se, mitä olisin ite kaivannu, mutta mitä ei ollu sillon.

Siitä on tultu pitkä matka ja blogin sisältö on menny jatkuvasti vain huonommaks ja huonommaks; itsesääliseks / säälinhakuiseks, huomionhakuiseks, omien ongelmien parkumiseks ja – kuten hullujen huoneella todettiin: ihmisten niiden ongelmien ympärille kietomiseks. Sosiaalipornoks, vuodattamiseks ja muutenki koko punainen lanka on hukkunut täysin. Jos sitä koskaan ees oli. Lisäks, blogosfääriin ja Tubeen on ilmestyny huomattavasti parempaa, laadukkaampaa sekä informatiivisempaa sisältöä tarjoavia tekijöitä samasta aihealueesta.

On jo pidemmän aikaa tuntunu ei pelkästään siltä että oon antanu elämälle kaikkeni mutta myös tälle blogille. Ei tää oo ollu enää hyödyllistä, avuliasta tai informatiivista enää pariin vuoteen. Tää on ollu bonus-kentässä yhtä kauan ku minä ite. Ei mulla ole ollu annettavaa, joko siks että oon niin uupunu ylipäätään, seonnu entisestään pahemmin tai sitten vaan annettava on yksinkertasesti loppunu. Nykyiselläni oon enemmän haitaks jos jatkan tätä parkumista täällä ja samalla osoitan olevani just sitä samaa mitä aina kirjotan vihaavani; vain yks rakkautta vaille jäänyt, pateettinen, itsemurhan ansaitseva, ”rankkoja kokenut” etc. uikuttaja lisää päättymättömässä kyberavaruudessa.

Siitä huolimatta että mulla olis tulevaisuus maailman ymmärtäväisimmän, kauneimman, kuumimman, suloisimman ja kaikinpuolin ihanimman .. niin ihanan että edes ”jumalainen” ei riitä sitä tyttöä kuvaamaan .. yhteinen tulevaisuus sen kans. Koskaan en haaveillu ees kihloihin pääseväni, saati sit löytäväni sellasta, joka todella ymmärtää.. ja armahtaa kaikesta siitä vastuuttomuudesta, väkivaltaisuudesta, arvaamattomuudesta ja muusta.. kaikesta mitä nyt yleensä tyypillisesti liitetään epävakaisiin ym.. saati sitte että olisin kyenny jonku kans ees haaveileen yhteisestä kodista, häistä tai muusta, mitä nyt on tehty… Ku yhtäkkiä kaikki menee kuin jossain vitun sadussa!? Tuntuu täysin käsittämättömältä!<3 Mutta siitäkin huolimatta pystyn vaan olemaan se sama taakka ja rasite, joka kaipaa epäterveen määrän hoivaamista ym. mitä oon läpikäyny täälläkin liikaa.

En tiiä enää mitä mun pitäs hyväksyy: Se, että oon 31-vuotias mies, jonka pitäs ottaa kyrpä ja pallit pois haarovälistä ja alkaa elää miehenä, hyväksyä se millaseks on syntyny, suojella sitä haurasta ja pientä vaimotypyä (eikä toisinpäin)... Se, että oon oikeesti trans, mutta vaan ”heräsin” myöhään... Se, että en oo trans, mutta jotain muuta... Saanko olla 10v tyttö ja kattoo vaan Poneja? Saanko olla vastuuton? Saanko olla rokkitähti? Oonko tyttö? Oonko poika? En mä oikeestaan tiiä enää mitään muuta ku sen että mun elämästä tulee mahdottomampi yhtälö joka ikinen päivä. Koska mitään en oo ja mitään en voi olla. Todellisuudesta vissiin jo syntymässä vieraantuneena oon nähny itteni vuoroin pelihahmoissa, leffahahmoissa ja millon jopa toisissa ihmisissä.. identiteettiä ei oo, koskaan ollukkaan, on ollu vaan kompositio, brändi ja imago. Ontto, tyhjä kuori.

Vaikka on vaimo rinnalla, ystävät ympärillä .. eipä juuri kun oon niin loppu että en jaksa ees pitää yhteyttä keneenkään .. ja kaikkee muuta.. niin jotenki vaan sirplaeita tippuu koko ajan. Oon täysin loppu ja viimenen kenttä pelattiin läpi aikoja sitten...

 

Ja se näkyy myös täällä.

 

Mä en oo jaksanu enää pitkään aikaan, enkä tiiä mitä tää tän hetkinen fiiliskin on – taas yks impulssi vaan, jonka sisällä taas kirjotan, niinku suurin osa siitä paskasta mitä tää blogi on täynnä? Mutta pelko on liian suuri ja siks varmasti se ainoa oikea, kunnioitettava teko ja yritys meni vituiks; koska alitajuisesti sabotoin sen(kin). Tuskinpa mitään niin kunniakasta saan aikaseks pitkään aikaan, jos koskaan.. en oo yhtä kunniallinen ja rohkea niinku Isäni, joka siihen pysty. Mutta ainakaan mun ei kannata antaa enempää luoteja vastustajille jatkamalla täällä.

Lähen mökille itkemään (tulevan) vaimoni kainaloon ja painamaan sitä betonikuution lailla sinne Helvettiin, missä uin, kuten kaikkia aina. En usko että saan velvollisuuttani hoidettua senkään matkan aikana, vaikka moneen kertaan oon kirjettä ja videoo myöten kaiken suunnitellu ja tehny. Haaveillu siihenki liittyen millon minkäkilaisista tribuuteista. tai siitä kuinka muisteltais ku mitäki leffan päähenkilöä, sankaria. Mitä en tietenkä oo, vaan tavallistakin huonompi ja merkityksettömämpi ja huonompi etc. Vilpittömästi, tinkimättömästi, avoimesti, rehellisesti ja intiimisti: En tiedä palaanko tänne enää, tarjoamaan sosiaalipornoa, kerjäämään sääliä ja huomiota, uikuttamaan ja muutenki jakamaan ilmaisluoteja vastustajille. Mulla ei oo ollu suunnitelmia oikein mitään koskien enää pitkään aikaan, muuta ku tiiätte-kyllä-mitä. Ne, jotka odottaa multa mailiin vastausta, niin en osaa sanoa millon jaksan vastata, jos ylipäätään. Mun silmistä kuulemma näkee sen kuinka loppu ja uupunut oon. En kommentoi. Sypro ei oo väsyttäny mutta tissien muoto on parantunu ja ne tuntuu olevan ottanu hiukan kokoa (mahdolliseti ovat vaan turvonneet); ostin uudet rintsikat, ne on jo kokoo 80C ku edelliset ollu 85B.

Detransitiota en oo koskaan ees harkinnu, vaan oon nauttinu kaikesta mitä transitio on mukanaan tuonut. Joten siitä on turha paskaa alkaa vääntään. Hoidot tehos just siihe mihin oli tarkotuskin ja niistä asioista en oo oireillu missää vaiheessa hoitojen jälkeen, vaan päin vastoin nauttinu täysin tissein kaikesta siitä tytön elämästä, jota oon saanu kokee. Mutta vaikee hyväksyä vaillinaiseks jäämistä.. tai täydellistä feikkiyttä.. tai.. jotain.. niinku on kaikkee muutakin.. etenki ku ei tiiä mitä pitäs oikeesti hyväksyy.. kun ei tiiä mikä on totta.. tuntuu riippuvan siitä keneltä kysyy. En tiedä enää sitäkään vähää mitä ennen, siitä kuka tai mitä oon.. ehkä pää selkiää kun on eristyksissä useemman viikon. Tai sitte se sekoaa pahemmin. Loppujen lopuks kaikki on täysin merkityksetöntä, sillä jokainen meistä on Kosmoksen mittakaavassa vain yks mikroskooppisen pieni sivuosan näyttelijä, leffassa, jonka koko on käsittämätön ihmisymmärrykselle.

 

Blogi jää paikoilleen, olin sitten elossa tai kuollut.. jälkimmäisestä tulee varmasti tieto myös tänne.

 

En tiiä onko tää hyvästi, näkemiin vai ihan vaan moikka, joten en tiiä miten päättää tää.. mutta koska mitään muuta en oo osannu koskaan muuta ku kirjottaa, niin päätetään sitten siten, kun sitä paskaa on kerran sivutolkulla.. revityillä, kyynelten ja veren tahrimilla papereilla.

 

All those moments you thought to have joyed,

were but an illusion; behind them an eternal strife

Darling, you need not fear that endless void,

you are not alone in there, in the void of life

 

★Tähtisimmu ★