[LUE EDELLINEN OSA TAI TÄÄ TUNTUU MELKO IRRALLISELTA!]

Mä en oo aina uskonu itekkää kaikkee mitä oon tänne kirjottanu. Siis meinaan nyt itteeni koskien. Enkä nyt väitä että olisin jotenki koko maailman ainoa ihmisyksilö, joka sortuu ajoittain (tai mun tapauksessa käytännössä taukoamatta) sellasiin ajatuksiin ym. ku edellisessä kirjotin. Nyt kun oon edellisellä postauksella avannu itteni ensimmäistä kertaa koko elämässä ihan täysin auki, että mitä koko ajan kelailen.. millasissa tunnetiloissa / ajatuksissa uiskentelen.. niin jatketaan samalla linjalla: Myönnän, että jos en saa mitä haluan, niin otan sen. Tai alan kerjäämään sitä.. kieroin menetelmin, koska kuten kirjotin, en voi kerjätä. Monesti u läheisille jotain sanon, esimerkiks että oon kuvottava, saastainen, kelvoton, viallinen ja läski huora.. monesti odotan että se kumotaan ja sanotaan kaikkee päinvastaista. Validaatio. Vaikkas se ei poista sitä että ihan aidosti ajattelen / tunnen niin, jolle taas en voi mitään. Mä sanon jotain vain sen takia, jotta kerjään sen toisen validoimaan mut ja sanomaan jotain kaunista, rohkaisevaa, millon mitäki. Tää sama pätee tähän blogiin. Useasti kun oon jotain kirjottanu, on se ollut sellasta samanlaista teiniangstia, ku mitä nyt teini-ikäsillä onki. Paitsi että mä en oo fyysisesti ollu sen ikänen enää yli 10 vuoteen. Joka tekee siitä pateettista, läpinäkyvää ja se yksinään jo oikeuttaa sen että mua pitäs vaan fuduttaa kaaliin ja huutaa millane jäte oon. Samoin ku oon kirjottanu että kaikki voi paremmin ilman mua, kukaan ei välitä oonko elossa vai en.. kaikkee sitä, niin en oo aina itekkää uskonu kirjottamaani. Lääkäri ku kysy että oonko mielestäni psykoottinen, niin koin sen invalidoivaks, koska tietysti toivoin että se sanois että oon ihan vitun psykoottinen ja totally fucked up. Vaika ehkä just tasasn sillä hetkellä ei uskonu siihen ku sano että koko järjestelmä on tajunnu että mun pitää kuolla, niin ei taaskaan poista sitä että ihan aidosti on tuntunut siltä, monesti. Eli ihan yhtä lailla ku sille oon selitelly niit samoi juttu, nii en oo aina oikeesti ite uskonu niihin. En oo uskonu että kaikki voi paremmin ilman; se on saattanu olla jonku tunneimpulssin aiheuttama ajatus, se on saattanu olla ihan oikeesti psykoottista – vainoharhaa, tai vaan jotai dissosiaatiota(?) – tai jotain muuta. Mutta nyt jotain on toisin. Musta ei tunnu paskaakaan siltä että kaipaan yhtään mitään. En kaipaa kenenkään rohkaisua, en kaipaa kenenkään validaatiota, en kauniita sanoja, en mitään. Oon satavarma, että en oo psykoottinen, en oo minkään tunneimpulssin vallassa, en oo vainoharhanen, en oo angstinen. Oon vaan 100% varma tällä kertaa. Kaikesta.

 

Nyt heti skeptikot nostaa kulmiaan ja haluais takuulla yrittää.. koettaa sanoa mulle jotain ja kattoo että hiljenenkö.. hiljenenkö ku joku validoi ja ruokkii kaikkea sitä tyhjiötä mun sisällä. Että onks tää taas kerran vaan sitä. Vai suutunko. Sitäki on tapahtunu, että jos joku toinen ei vastaakkaan mun angstiin validaatiolla, vaan omalla angstillaan, niin oon vetäny melonin perseeseen. Miks? Älä kysy. Kuten sanottua, en vaivaudu enää, koska ihavitusama. Tai koska mulla on nii paha asennevamma, että ”önnönnöö vittu mä oon just sellane ku oon” samaan aikaan kuitenki ollen sillai että ”vittu mä oon ihan paska” ja ”yhyy validoi mut” ja muuta ihan totaalista paskaa. Mutta niinku kirjotin, nyt jotain on toisin. Mua ei angstita yhtään. Mä en kaipaa validaatiota. Mua ei masenna. Mä en oo psykoottinen, enkä todellisuudesta vieraantunu. Oon ihan selvin päin, selväjärkinen ja täysin todellisuudessa. Ja just se on erilailla.

 

Tuskin tulee yllätyksenä, että mä en oo koskaan ollu kovin suosittu kumppanien vanhempien keskuudessa. En sillon ku olin pitkätukkanen goottipoju, joka meikkaa ja jolla on pukinparta, ja vielä vähemmän sen jälkeen ku musta tuli kybergootti”tyttö” joka meikkaa entistä radikaalimmin, pitää millon millastaki tukkavärkkiä ja peittää monesti puolet kasvoistaan naamareilla. Mutta mä en oo tajunnu epäsovinnaisuudestani edes yhtä kymmensosaa vielä ennenku tänää. [Tää juttu on kirjotettu äitienpäivänä.] Jotenki se vaa kolahti, että kakki viimeaikaset tapahtumat sopii yhteen yhtäkkiä kuin palapeli! [mitää muuta metaforaa mäkään en vissiin koskaan keksi] Mutta se mikä sai mut näkemään koko sen laskutoimituksen, koko sen summan, sen yhtälön, josta oon aiemmin nähny vain osia, oli tän päivänen. Yks mun nykysistä kumppaneista ehdotti että menisin äitienpäivänä sen isovanhemmille sen kans, jonne sen Äitiki siis oli menossa ja kun mun Äiti taas ei erityisemmin oo tätä päivää juhlistanu isän itsemurhankaan jälkeen, mut saati sit perintöriitojen ku sen lapset ei mahdu enää samaa huoneesee keskenää, nii aattelin että voinhan mä nyt vaikka mennäkki. Sit sen Äitiltä alko tulemaan jo viikolla jotain ohjeistusta että pitäs olla pukeutunu siististi, jota se ite sit ihmetteli että mistä se nyt yhtäkkii noin. Ja sit ne ”vaatimukset” alko vaan tiukentua ja laajentua koko ajan. Ei saanu ”roikkua toisissanne” ja kaikkee muuta. Kunnes tänää sit ku oltii laitettu ittemme jo valmiiks, nii tuli viel viestii että ”mummulla ei sitte kiroilla” jotai et se on ”hieno paikka missä ollaan kylässä” jne.. Niin sitten vasta mulla meni perille, että ne kaikki viestit oli tarkotettu siihen että en oo tervetullut. Jumalauta kuinka homeinen olo tuli, ettei aiemmin ollu tajunnu!

Ei se oo mitenkään uutta, kuten yllä kirjotin. En oo ollu sovelias, riittävä, asiallinen, sivistyny tai monia muitakaan asioita, tyypillisesti kenenkään säädön / kumppanin vanhempien tai sisarusten mielestä. Enkä mä syytä niitä siitä, en todellakaan. Päinvastoin. Nyt mä vasta tosiaan käsitän kaiken. Kun sitte aloin miettiin tätä mennyttä.. kymmentä vuotta nyt vaikka.. tai viittätoista, ihan sama, niin sit mä tajusin sen. Mä todella oon oikeessa. Ja kuten kirjotin, nyt en angstaa, ei oo masentunu fiilis, ei epätodellinen tai mitään muutakaan. Vaan oon ihan realiteeteissa ja selväjärkinen. Ehkä ekaa kertaa aidosti koko maanpäällisen elämäni aikana. Hyväskyn tosiasiat.

 

Tossa oli taannoin sellane viikonloppu, että Äiti oli menny mökille aikaa viettelemään isobroidin ja -systerin kans. Mä asun Äitin matkan varrella ja normaalisti se ilmottaa aina ku menee ohi – niin se on ainaki sanonu ja siltä se on aina vaikuttanukki, ku kesäsin soittelee harva se viikko. Mutta tällä kertaa se ei soittanu. Sillä ei ollu käyny ees mielessä, se sano. Sit aloin miettiin sitä että miten kaikki ne ystävät mitä oli joskus kymmenen vuotta sitten.. kaikki ne ihmiset, joiden kanssa jaettiin kaikki, ihastuksista, parisuhteista, seksistä, vanhempien riidoista, synkimmistä salaisuuksista aina kevyimpiin arkiasioihin saakka.. kaikki. Ne on yksitellen vaan ”jääny” pois. Oon useampaankin yrittäny ottaa yhteyttä kuluneiden parin vuoden aikana, useaan otteeseen, mutta tuloksetta. Sen lisäks sellasetki, joiden kans on vielä yhteydessä, ei juurikaan ota yhteyttä muhun, vaan aina minä niihin. Koska sekin on jääny siks ku oon niin huonosti jaksanu oikeestaa mitää viimeaikoina, niin ei juurikaan niidenkään kans pidetä yhteyksiä, ja ne harvatkin jää varmasti pois ennen pitkää. Samoin uudemmat, joiden kans on pidetty pääasiassa yhteyksiä Telegramin kautta, joka on ainoo siedettävä tommone moderni softa, ennenkaikkee siks, että siit on PC-versio, jollon voin käyttää sitä VPN:n kautta, niin nekin yks kerrallaan lakkaa eka laittamasta viestiä, sit vastaamasta, kunnes yks kerrallaan ovat poistaneet koko tilin / ohjelman.

Ja vielä lisäks: Moni ystävistä on alkanu sanoo asioita kuten: ”Mä oon hyväksynyt sen että en voi estää sun itsemurhaa.” tai ”Ei kukaan voi vahtia sua koko ajan.” kuten se lääkäri sano sillon hullujen huoneella että ”Ei kukaan voi estää ihmistä tappamasta itteensä. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä.” Joista kaikki on ihan selviä viestejä, jotka on vaan muotoiltu hiukan pehmeämmin, kuin että sanois asiat niin karusti ja julmasti ku ne todellisuudessa on.

Kaikki tää ku laskee yhteen, niin se on ihan selvää: Jokainen, joka on etääntyny ees vähän niin näkee mut kauempaa, näkee heti sen kuorman, jonka oon aiheuttanu. Sen helvetinmoisen taakan ja rasitteen, minkä muodostan just kaiken sen takii millanen oon. Ne näkee millanen manipulatiivinen ja laskelmoiva hirviö oon. Että koska mä saan aina kaiken mitä haluun, niin joskus se meinaa vaarantua.. jollon mun täytyy saattaa asiat takas oikealle raiteelle. Keinoina mm. toisen täydellinen ulossulkeminen, totaalinen tunteettomuus ulospäin, mykkäkoulu, verbaalinen jatkuva pahoinpitely, irtaimiston heittely / hajottaminen, pois työntäminen kun pyrit lähelle, syyllisyydentunteeseen / kiitollisuudenvelkaan / sääliin vetoaminen, etc.. Ja kuten edellinenkin postaus, niin tää koskee jokaista joka on altistunut mun psyykkiselle myrkylleni. Sen takia ne sillai hiljalleen hiipuu pois, ikään ku taas pehmentäen sitä iskua, jotta ei tarvis tuntee syyllisyyttä siitä että just siks olisin päättäny elämäni. Ja nyt, ne kaikki läheisimmätkin – perheenjäsenet, nykyset kumppanit ja pitkäaikaisimmatkin ystävät – yksilöt on alkaneet tajuumaan sen. Siks nekin jättäytyy hiljalleen pois mun elämästä, toiset toivottaen vielä implisiittisesti hyvää matkaa rajan yli, sanomalla jotaiin sellasta kuten yllä.

 

Nyt jos olis uskominen epävakaan persoonallisuushäiriön piirteitä jälleen, niin tän pitäis laukasta mussa joko hylätykstulemisen pelko tai kokemus, mutta ei. Ei sitä tunnetta synny. Koska ymmärrän viimein että todella oon oikeessa. Ollut aina. Mutta en siks että olisin oksettava, <loppu lista adjektiiveista>.. jota montaa en todellisuudessa ees oo. Jos ihan karun realistisesti ajatellaan, niin tasapaksu, tiimalasiton ja muodoton mä oon. Mun kehonmuoto on ihan täysin uroksen, ylöspäin levenevä ja hartiat on uroksen raameissa. Perse on littee ja korkee, sivuilta edelleen jäntevä, eikä täyteläinen ja pyöree; selkeesti uros. Mutta kasvot mulla on feminisoitunu, ja oon ollu kohtuullisen siunattu karvojen kans, verrattuna moniin aitoihin transtyttöihin. Mulla todella on pyöreähköt kasvot, ei kulmikkaat. Mulla ei oo feminiinisiä isoja pyöreitä simmuja, mut tiiän että ne on kivat ja oon opetellu nostaan koko ajan kulmia sillai vähän että simmut näyttää isommilta. Mulle on kasvanu isommat tissit ku yhdellekkää aidolle transgimmalle, jonka tiiän. Joka toisaalta on merkityksetöntä, koska rintakehä on täysin uroksen, nii tissit näyttää luonnottomilta siinä raamissa. Oon todella taitava meikkaan, mut sen taas voi oppii kuka vaan, mutta sillä saan luotua illuusiota kasvojen suuremmasta naarasmaisuudesta. Samoin osaan tehdä vaatteilla. Kädet ja jalat on isot ku uroksella, samoin nenu. Hiusraja ei tosiaan oo mikkihiiri, mutta ei se silti oon naaraankaan. Ääni on paras mitä oon kenelläkään aidolla transtytöllä kuullu, mukaanluettuna kaikki Tubessa mitä oon katellu; pääsen jopa 400+ Hz:iin väliaikasesti puheessa tai yksittäisessä kiljahduksessa helposti. Vaikka en oo oppinu vieläkään kirkumaan sillai ku friidut vuoristoradassa, niin silti se on ilmiömäistä kyetä ees tohon. Eli tiiän kyl todellisuudessa mitkä asiat on hyvin ja mitkä huonosti. Tiiän että mulla todella on aina pilke silmäkulmassa, kuten moni on sanonu. Tiiän että mulla on hirmu valloittava hymy ja simmut, jotka on kans sellaset mistä on jengi puhunu aina. Tiiän että validoin ympärillä oleviani, annan rohkaisua, valan uskoa ja annan jokaisen olla just sellanen ku se on. Mun seurassa ei tarvii hävetä piereskelyä, kakalla käymistä, kännissä allensa laskemista, kumppanin pettämistä humalaisella yksittäisellä syrjähypyllä, huonoja koenumeroita, työpaikan menettämistä, työttömyyttä tai mitään muutakaan. Eikä vastaavasti tarvii todistaa olevansa mitään, kun jokainen on aivan helvetin loistava just sellasena ku on, erilaisena, omanlaisena ja aitona. Oon aina valmis kuuntelemaan ja toivon kykeneväni, jos en muuta niin, olemaan tukena. Ja oon aina valmis vastaanottamaan aitona omana itsenään, ja innostunu ku saa taas uusia näkökulmia asioihin, uusia aatteita, uusia tyylejä, kaikkee uutta, mitä jokainen uniikki persoona tuo mukanaan elämään.

Lisäks, koska mua ei kinosta mitkään konventiot ja muut, nii oon nii rääväsuu, että niin levoton, asiaton ja huoleton läpän heitto on sellane mitä ihmiset monesti kertoo ikävöineensä. Se kun toinen sanoo ”Tää riisi ei ime tätä vettä” ja vastaan ”Ei täällä ime kukaan muu ku sinä ja sanonko mitä..” Tai kun yhtäkkiä totean vaan: ”Vois katkoa kätensä että tarvis panna lasta.” Tai kun joku sanoo jotain ja totean hämmästyneenä: ”¡atnotamoksU” tai kun teen jonku huomion kuten: ”Ootko ikinä kelannu kuinka ankeeta on olla valkosipulipuristin? Kelaa nyt; veitset, haarukat, hedelmälinko, raastin, kuorin ja kaikki muut sun vertaiset saa tehdä montaa asiaa, monen eri työkaverin kans, mutta valkosipulipuristin tekee vain yhtä asiaa aina ja saman työkaverin kans. Ja mitä järkee sitä on ees tiskata? Aina kuitenki sitä samaa voimakkaan makusta palleroa sillä jyystät, nii eihä se haittaa et sen maku jää siihe..” tai ku toinen totee ”onpa hieno näytönsäästäjä!” ja vastaan lakonisesti ”hankitaa happoja nii on vielä siistimpi” tai kauppaan lähdössä ja ”otiks kassit? –on mul kaks mut ne on jo täynnä..” tai se ku toinen valittaa että vesi käyttäytyy epärealistisesti Minecraftissa ja vastaan linjalta ”ai SE on sun ongelmas!? Että ei se että on jättihämiksiä, zombieja, lurtseja ja koko maailma muodostuu kuutioista nii ei haittaa sun immersiota – mut vittu vesi! Se ku ei mee minne pitäs nii siihe romuttuu todellisuuden tunne!?”... näitä on paska luetella ku usein se on se tilanne mikä tekee jostain hauskaa, se äänenpaino, ilme tai joku.. mutta kaikki se on se mitä kaikki aina sanoo kaipaavansa, ja mikä on niin raikasta, ku yks nolla-aivo ei kelaa mitä suustaan päästää, vaan sanoo vaan – ja joskus tekee vaan.. kuten kokeilee sähkökärpäslätkää kiveksiinsä.

 

Kuulostaa takuulla tosi ihanalta, hyvältä, viihdyttävältä ja hauskalta. Mutta totuus on täysin päinvastanen ja kaikkien koskaan tunteet mua kohtaan on joko valetta tai harhaa, mukaan luettuna oma Äiti. Jos se edes on mun Äiti. Kaikki toi on sitä wannabe something nii oonpa nyt ihan vitun pelle ja hauska ja viihdyttäjä .. ja just siks oon iha vitu keinotekonen. Sen lisäks mitä edellisessä oon täysin suodattamatta ja avoimesti kirjottanu pääni sisältä tyypillistä ajatuksenkulkua, tarpeita, odotuksia ja muuta.. joista selviää että en todellakaan elä realiteeteissa, vaan ihan mielikuvitusmaailmassa, jossa kaikki tapahtuu miten mä sanon ja sitten ku mä sanon. Sen lisäks, että oon niin itsekeskeinen ja maailman keskipiste, oon ihan järkyttävä draamakuningatar. Jos en saa mitä haluan, niin teen itestäni uhrin, jotta saan säälistä (pitiful, not pathetic), koska toinen kokee myötätuntoa, aiheutan toiselle syyllisen olon, jollon saan synninpäästöstä haluamani tai sitten vetoan johonki kiitollisuudenvelkaan. Jos ei vieläkään, niin sit yksinkertasesti otan sen mikä mulle kuuluu. Teen sitä läheisimmillekki ystäville, vetoamalla johonkin menneeseen palvelukseen, muistuttamalla jostain väärinteosta mua kohtaan tai vaan uhriutumalla että ku ”mä en nyt voi ku <paska syy>”. Se on ihan sama et onko se jonku pelin lainaaminen, safkan / juomien tarjoaminen, seksi, verbaalinen validaatio, rohkaisu tai ihan vittu mikä vaan, mikä nyt sit mulla ikinä onkaan just sillä hetkellä mieliteko, halu, tarve tai muu. Tätä auttaa se, että on peittäny kroppansa viiltelyarvilla, on käyny hullujen huoneella tai hautoo koko ajan itsemurhaa. Vaikka sadoista arvista ehkä yhdenkään kohdalla ei oo kelannu mitää uhriutumista tai muuta niitä tehdessään, vaan sitä että ahdistaa vitusti / on täysin epätodelline olo / kaipaa rajua rankaisua / tms.. Vaikka en todellakaan oo täyspäinen ollu ku oon tullu veitsi kädessä kohti Exä 2:sta tai ku kuristin sitä tai Träppiä tai viillelly itteni täyteen useasti, niin en silti oo mitenkää tietoisesti ”esittäny” myöskään sellasta psykoottista hullua, joka on väkivaltanen, arvaamaton ja vaarallinen, että se tarvis viedä mielisairaalaan eristyksiin. Ja vaikka mulla ei todellakaan ollu tarkotus jäädä henkiin sillon ku yritin vuodattaa itteni kuiviin.. joka on edelleen ainoo kerta ku lakkasin pelkäämästä rajan ylittämistä, lakkasin haaveilemasta leffamaisesta kohtauksesta että joku pelastaa viime hetkellä ja kaikkee muutaki. Ja se pelko on edelleen ainoa syy miks tässäki edelleen tätä kirjotan.

 

Mutta vaikka en tarkotuksellisesti / tietoisesti tee mitää edellä mainituistakaan nii se ei tarjoo synninpäästöä. Mä saan aina kaiken mitä haluan ja jos se ei meinaa mennä siten, niin vien tapahtumat oikeelle raiteelle manipulaation ym. kautta, käyttäen aina vain rajumpia keinoja, vieden sen niin pitkälle ku tarvii. Ainahan mä odotan aina sitä, että joku tulis silittämään päätä, ottais syliin, kuljettais kämmentänsä hennosti mun arpisia jalkoja ja käsivarsia pitkin todeten ”Voi kulta pieni mitä oot tehny itelles”, ”Mitä sulle on tehty että sulla on näin paha olo?” tai ”Kauheeta kuinka kaltoin sua on kohdeltu” tai melkeinpä mitä vaan tolta linjalta kumminki. Mä odotan sitä, että ku poistun paikalta – lähen bailuista himaan, sammun, meen tupakalle, mitä vaan – että joskus ees joku puhuis jotain musta. Että ihmiset ihailis sitä, joka on saanu mut (hetkellisesti) omakseen ja sanois kaikkee et ”Ei vittu! On varmaan ihan älymageeta olla [Tähtisimmun] kaltasen <friikin, taitelijapersoonan, mystisen hahmon, kiehtovan persoonan, tms.> kanssa!?” tai ”Vittu toi tyyppi on kyl <outo, friikki, fucked up, sekasin, tms.>” päiviteltäis mun ajatuksen kulkua, erityisyyttä, hulluutta, mielenvikasuutta, haurautta, haavoittuvaisuutta, kaltoin kohdelluks tulemista, jotain. Jotain sellasta, josta ilmenis että mä en oo paha, vaan mulle on tehty pahaa. Joka puolestaan on saanu mut hakeutumaan tilanteisiin, joissa mulle tehdään pahaa. Jotain sellasta että mut nähtäis jonain muuna kuin tavanomasena, ennalta-arvattavana, tylsänä, normaalina, tms.. Että olisin erityinen, jännä, kiehtova, ... Tää koko kuvio ei takuulla ole kovin vaikee hahmottaa, että mitä kaipaan, mitä tarviin, millon ja että monesti teen mitä vaan saadakseni sen. Mutta edellisen jutun kaltane ohjekirja kaikille tekemisissä oleville varmaan helpottais.. jos ei muuten hiffaa asioita. Toisin, kukaan ei pysty mitenkään tietämään mitä missäki tilanteessa haluan, koska säännönmukasuutta ei ole käytännössä yhtään. Se mikä toimi viimeks voi seuraavalla kerralla pahentaa tilannetta. Plus, impulssin tms. sisällä en kuitenkaan kuuntele mitään rationaalista, en sitä ku mulle kertoo että käskin ite sanoa jotain tai mitään muutakaan; sellane todennäkösesti vaan kaataa mun vatini (entistä pahemmin, jos kyseessä kiukkuimpulssi). En tajua myöskään olevani minkään asian sisällä. Ei ole kuin tämä hetki tässä päässä, edellistä ei oo enää ja seuraava ei oo viel syntyny. Siks vaikee tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia tai ajatella seurauksia. Seurauksia, joista taas mahdollinen syyllisyys, häpeä ja katumus on torjuttava.

 

Mutta se totuus onkin just tasan se, että mä en ole mitään noista yllä mainituista. Mä katon oikeita taiteilijoita, taiteilijapersoonia, joita löytyy ihan läheltä omassa ystäväpiirissäkin vaikka kuinka monta, ja oon katkera / kade, kun ne on sellasii haaveilijoita uumoilijoita, niillä on perspektiiviä, ne on persoonallisia, jänniä, kiehtovia ja niitä katotaa just sillai että koetaan niiden lähipiiriin päässeet tosi etuoikeutetuks. Pätee maailmalla poptähdistä taidemaalareihin, runoilijoista valokuvaajiin ja metallimuusikoista balettitanssijoihin. Monesti ne nähdään herkkinä, hauraina ja paljon tuskaa kokeneina.

Mä katon aitoja transtyttöjä, jotka on pienestä saakka kokenu olevansa väärässä kehossa, joista monen kehonrakenne, kasvojenpiirteet, ääni, elehdintä – moni asia muistuttaa jo luonnostaan naarasta. Monet on hentoja ja siroja, toiset on luonnostaan laittanu pyyhkeen rintojen yläpuolelle pentuna, toiset on käyny istualtaan pissalla.. kuitenki sillai että kaikilla on joku selkee indikaattori ollu siitä että ne on todellisuudessa naaraita. Sama pätee kundeihin.

Mä katon todellisia gootteja, punkkareita, teknopäitä tai muita alakulttuurien edustajia, jotka on ihan oikeesti yksilöllisiä ja persoonallisia. Ne on luoneet oman tyylinsä – sillä ei oo ees merkitystä miks, mut vaikka sit taas elämän tragedioiden takia – niillä on omalaatunen ajatusmaailma ja ne on kaikella tapaa kiehtovia ja jänniä tyyppejä.

Mä en ole puolestani yhtään mitään. Mä olen todellisuudessa se sama [Prototähtisimmu] ku ala-asteella, ujo, vetäytyvä, sosiaalisesti kankee, introverttinen, arka poika, joka ei oo koskaan osannu muuta ku pelata videopelejä — koska koodaamiseenki se on ihan vitusti liian tyhmä. Eristäytyä siihen näppikselle ja unohtaa muun maailman. Koska sellasena mua kiusattiin, halveksuttiin, väheksyttiin, mitätöitiin ja suljettiin ulkopuolelle, niin muutin itteni. Muutin itessäni aivan kaiken. Tein itestäni menevän, ekstroverttisen, avoimen, ulospäinsuuntautuneen, persoonallisen, kiehtovan, jännän, mystisen, puoleensavetävän friikin, joka on niin kaukana normaalista ku mahdollista ja muistuttaa etäisesti ja huonosti imitoiden niin paljon jotain taiteilijankaltaista (ihan niinku muistutan etäisesti ja huonosti imitoiden jotain tytön kaltaista) ku valheellisesti on mahdollista. Lisäks opettelin käyttämään kaikkee sitä sosiaalista kykyä ja taitoa, joka sivusta seuratessa oli ihmisistä oppinu, omien päämäärien tavotteluun (se yllä mainittu manipulaatio ja muu, jotta saa validaatiota tai mitä ikinä) ja siihen että saan kaikki rakastumaan itteenni. Loin sellasen brändin ja imagon – kokonaisen hahmon – joka olis kaikkee sitä mitä mä en ollu, mutta mitä toivoin olevani. Mitä olin aina ihaillu ja muuta. Olin oppinu mistä ihmiset pitää ja miten ne saadaan pitämän itsestä.

 

Kuitenkin, kaikki tuo on mulle itselle täysin epätietoista toimintaa. Mutta se ei tarjoa synninpäästöä mistään siitä. Se tuli mulle selväks tässä taannoin kun eräs toinen epävakaa ystävä kysy jotain siitä et miks kirjotan blogia. [En nyt jaksa mennä siihen että miks tai miten se tästä tietää] Ja kun aloin selittää sitä, niin jossain vaiheessa aloin herkistymään, mun silmät alko kostumaan ja sit se ystävä yhtäkkii pysäytti mut sanomalla: ”Hei hei hei..! Mitäs sä nyt oikein teet? Lopeta toi. Mä tiiän ton.” Josta olin eka ihan hämyssä, kun se herkistyminen kyseenalaistettiin. Mutta sitten tajusin sen mitä se meinas: Se on osa sitä tiedostamatonta manipulaatiota mitä teen kaikille. Läheisimmille ystävillekki, omalle Äitille, kaikille. Jatkoin tarinaa normaalisti ja pahoittelin. Ystävä vaan naureskeli, sano ymmärtävänsä ja kerto että tekee ite ihan samaa monesti ja siks se tunnistiki sen. Mutta mä en oo unohtanu sitä. Mä en ollu koskaan ennen tajunnu sitäkään. Mun jokainen tunnetila on siis epäaito, valheellinen ja keinotekoinen – jokainen niistä on vain jälleen yks instrumentti jonkin päämäärän tavoittelussa. Mä luulen että mun rakkaus omaa lastani kohtaan tai ystäviä kohtaan olis jotenki vilpitöntä ja aitoa, mutta eihän mussa ole mitään aitoa – ei nekään tunteet oo! Luulen niiden olevan olemassa vain, jotta pystyn uskottavammin vetämään senkin valheellisen roolihahmoni, jotta saan sen tunteen muille että välitän niistä, mutta todellisuudessa vaan tavoittelen jotain etua jokaiselta. Epätietosesti aiheutan itselleni vainoharhasia tunteita siitä, että kaikki tahtoo että kuolen, voi paremmin niin ja teen itestäni psykoottisen olosen, jotta taas saavutan vaan jonku päämäärän. Epätietoisena siitä miks, viiltelen itteeni, jotta saan sääliä (pity), huolenpitoa ja muuta. En oo aito millään tavalla. Oon aivan helvetin kauhee hirviö.

Kaikki tämä epäaitous, wanna be something -meininki, itsekäs ja häikäilemätön omien päämäärien tavoittelu – toisia manipuloimalla tai miten vain, jatkuva validaation tarve, toiveet kuulla itestään kolmansilta osapuolilta haluamiaan asioita, kaikki. Kaikki se on just se miks ihmiset pikkuhiljaa alkaa kaikkoamaan mun ympäriltä. Miks ne lopettaa ees yrittämästä estää mua päättämästä elämääni. Miks oon niin järkyttävä taakka ja kuorma, joka taas selittää edelliset kaks. Lisäks jokainen joka luulee välittävänsä tai rakastavansa on vaan mun tiedostamattoman psyyken hakkerointini uhri; ne tunteet ei perustu siihen mitä todellisuudessa oon, vaan siihen millasen hahmon oon luonut. Siihen olemattomaan, valheelliseen ja harhaiseen konstruktioon, joka [Tähtisimmu] on. Sitä ei ole olemassa. Mua ei ole olemassa. Ja joka tapauksessa, se ei oo muiden homma mua kannatella tai kantaa elämän läpi. Se ei ole muiden homma valvoa että en tapa itteeni, vaikka kuinka haluan niin ja koen että oon merkityksetön jos antaa lyhyenki aikaikkunan mulle tehdä se.

 

Miksi sitten en tee asialle jotain? Miks en ala aidoks? Miks en palaa siihen poikaan, joka oon oikeesti? Miks en hyväksy sitä että maailma ei pyöri mun ympärillä? Miks en hyväksy sitä että aina ei saa kaikkee mitä haluu? Miks en hyväksy että oon poika? Miks en hyväksy yhtään vittu mitään!? Miks koen olevani niin helvetin erikoinen, että voin tykittää suustani mitä vaan? Miks jättäydyn pois jostain jos ei saa pukeutua just niin (huorasti) ku haluun? Tai jos en saa puhuu just vittu siten ku haluun? Miks luulen olevani jotain, vaikka en todellisuudessa oo mitään? Miks haluun myötätuntoo, uhriutumista, holhoamista ja kaikkee muuta paskaa ympäristöltä? Miks en kanna ite itteeni? Miks manipuloin ympäristöäni, jotta saan ihmiset sanomaan mitä haluan kuulla? Tai käyttäytymään niinku haluan niiden tekevän? Miks tuhoon kroppaani veitsellä toistuvasti? Miks sekotan päätäni päihteillä? Miks haluan olla joku friikki, taiteilija, hullu, mitään mitä en oo? Miks haluun olla jotain? Miks en kelpaa? Miks en suostu tavallisiin sosiaalisiin konventioihin kiltisti niinku kaikki muut? Miks kapinoin kaikkee vastaan? Miks mulla on niin järkyttävä auktoriteettiongelma? Miks muiden tarvii validoida? Siis näitä kysymyksiä on loputtomiin. Ja mulla ei ole vastausta yhden ainoaan niistä! Ja mä en aio niitä myöskään etsiä. Koska mulla on vastaus siihen kaikkein perimmäiseen.

Kaikki edellisessä jutussa ja tässä jutussa selitetty ei johdu mistään mun elämänhistoriassa. Ei siitä mitä mulle on tehty, mitä oon antanu tehdä tai mistään muustakaan. Kaikki ei johdu persoonallisuushäiriöstä, ei kehnosta kasvatuksesta, pilalle lellineestä Äitistä, etäisestä isästä tai mistään muustakaan. Kaikki johtuu vaan siitä, että mä oon syntynyt just niin viallisena. Niin häiriintyneenä. Että en voi olla mitään muuta ku sitä mitä oon. En osaa. En pysty muuttamaan käytöstäni, reaktioitani, tunteitani, luonnottomia ja täysin sairaita tarpeitani tai mitään muutakaan – tai sitten en vaan jaksa tai koen ettei mun pidä tarvita tai ihan vittu mitä vaan. Mistä vitusta minä tiiän!? Varmaan oon vaan niin vitun jumalatar että mun pitää saada olla just niin saatanan vammanen ku oon. Mä todella oon vaan niin helvetin sopimaton, epäsovelias, virheellinen, ongelmallinen ja muuta. En pysty tosiasioita hyväksymään – että en oo maailman keskipiste, kukaan ei voi vahtia mua taukoamatta, en saa aina mitä haluan, en voi tehdä mitä vaan, etc. – vaan tappelen vastaan ikuisesti. Sen takia olen rasite kaikille, omasta Äidistä jokaiseen kumppaniin asti. Sen takia oon kuluttanut loppuun jokaisen kumppanin koskaan, jokaisen ystävän koskaan ja jokaisen joka on mulle altistunu. Ja just siks mulla on vain yksi vastuu kannettavana: Korjata se virhe, että mä synnyin. Mun ei ollut tarkoitus syntyä. Oon kaiken sen mikä ihmisessä on vialla, mitä täälläki aina mesoan ja muuta, kaiken sen materialisoituma. En oo yhtään parempi ku muut, vaan oon nimenomaan joka ikistä muuta koskaan elänyttä ihmisrodun edustajaa huonompi, kauheampi, pahempi ja hirveämpi. Oon hirviö. Olin sellane jo [Prototähtisimmuna] ja nyt oon vielä enemmän. Oon yhtä vitun suppee, ahdasmielinen, epä-älykäs ja kaikkee niinku ne jotka kirjottaa paskaa Suomi24:n, Vauvan tai muiden palstoilla. Oon ihan yhtä surullinen ja saamaton, yhtä persoonaton, tylsä, ennalta-arvattava, tavallinen. Mutta silti oon kaikkia muita kamalampi, kaikella tapaa. Hirviö. Ja saduissakin hirviöt aina peitotaan. Niin täytyy mullekki tapahtua. Mutta mun täytyy tehdä se itse. Se on mun tehtävä. Se on mun elämän tarkoitus. Oikaista se epäoikeudenmukaisuus että mun kaltainen hirviö syntyi. Sitä kaikki se ihmisten etääntyminen, nyt jo perheenjäseniäkin koskeva mun ulkopuolelle jättäminen, ne lekurin sanat hullujen huoneella, kelvottomuus sopia minnekään, se että on epätervetullut kaikkialle, ihan kaikki tää, sitä ne on tarkottanu.

 

Tietenki ne kumppanien ja muiden vanhemmat ja sisarukset ja muut, kun ne ei oo sen mun manipulaation alaisia – ne ei oo altistunu sille mun psyykkiselle rutolle mitä oon – niin totta-kai ne näkee sen kaiken. Ne näkee sen kuinka helvetin kauhee yksilö oon ja ne huolestuu aina siitä rakkaasta lapsestaan / siskostaan / veljestään / mistä vaan, että kuinka se voi olla niin huonoissa käsissä. Että miten se ei nää ite sitä että se on maailman haitallisimmassa suhteessa. Sitte vasta ku oon romuttanu sen ihan paskaks kaikella luonnottomilla tarpeillani, manipulaatiollani, sillä että oon ladannu sen täyteen syyllisyydentunteita, huonommuuden tunteita ja kaikkee muuta.. niin sitte se tajuaa sen! Ja se on täsmälleen se mitä kaikki mun exät ja muut vastaavat on hiffannu. Ehkä vanhemmat ihmiset on vielä sen verran fiksumpia, älykkäämpiä ja kokeneempia, että ne näkee sen vielä helpommin, että oon pelkkä valheellinen, keinotekonen konstruktio, ihmisen muotoinen parasiitti.. ehkä ne näkee sen hunnun läpi minkä vedän aina jokaisen silmille heti ku mulle altistuu ees muutaman kymmenen tuntia yhteensä. Siks se aina on just vanhempien ym. kohdalla se ilmiö, tietenki. Ja se on se sama mikä tänään jälleen todistettiin. Ovat kovin huolissaan siitä että heidän lapsensa näyttää nykyään ihan friikiltä ja se menee ajallisesti yks yhteen siin ku se on löytäny mut. Ja aiemminki on jokainen kumppani muuttunu gootimmaks tms. ku on alkanu mun kans olee / säätää, josta on monelle sanottu ja ne on kiistäny et mulla olis vaikutusta. Mutta ovat muuttuneet entiselleen eron jälkeen. Siis mä en tiedostamattani manipuloi ees pelkkää käytöstä, vaan hakkeroin koko sen vitun ihmisen psyyken ja modaan siitä mieleiseni! Mä en voi oikeesti käsittää miten jotain niin silmittömän hirveetä voi olla olemassa ku mitä mä oon! Kaikki mitä teen, kaikki mitä oon, kaikki mitä sanon, kaikki mitä kirjotan on osoitus siitä, ja kaikki se on haitallista kaikille altistuneille. Olen kuin radioaktiivinen, toksinen, haitallinen kristalli, joka näyttää kauniilta, hohtavalta ja vetää puoleensa, mutta mitä useimmat ei nää on se, että se on todellisuudessa tavallinen harmaa ja tylsä kivi, joka vain tappaa altistujan. Ja siten kaikki parkuminen täälläkin on paskaa. Kaikki mitä kirjotan yhteiskunnasta on paskaa. Kaikki mitä ajattelen on paskaa. Kaikki mitä oon, on paskaa. Enkä enää tiiä mikä on aitoa, mikä on mun omia ajatuksia, mikä manipulaatiota, mikä epäaitoa, mikä aiheutettua, minkä sanon validaation tarpeesta, millon kyyneleet on aitoja, minkä teen saadakseni muut pitämään musta, minkä teen koska pidän ite siitä, mistä pidän, enkä oikeestaan tiiä yhtään mitään muutakaan.. mutta ei ole mitään syytä olettaa että mikään olis hyvää, vilpitöntä tai aitoa.

 

Mulla ei edelleenkään oo yhtään paha olo. Ei angstinen. En kaipaa validaatiota, en turvaa, en läheisyyttä, en mitään. Mä vaan tiedän mitä mun pitää tehdä. Tuntuu siltä että pitäis pyytää anteeks jokaiselta ihmiseltä, joka on koskaan mulle altistunu, jolle oon ollut kuorma. Tuntuu siltä että pitäis pyytää anteeks että epäonnistuin viimeks. Tuntuu siltä että pitäis pyytää anteeks että pelkään niin paljon taas sitä rajan ylittämistä, että se on ollut liian vaikeeta sen jälkeen. Mutta enhän mä osaa anteeks pyytää.. koska tungen kaiken häpeän, syyllisyyden ja muun jonnekki perseeseen psyykessäni, jotta voin olla sellane häikäilemätön hirviö.

 

★Tähtisimmu ★