Siis ei vittu! Vittu musta tuntuu että mä sekoon! [ha. onks se mahdollista enää?] Mä en oo hirveesti avannut mun parisuhdetilannetta (vissiin?) tässä blogissa, siis että oonko varattu vai vapaa vai jotain kummallista siltä väliltä... Mutta tän aiheen käsittely nyt vaatii vähä sitä. Oon selittäny siitä häiriökäyttäytymisestäni niin paljon että en mee siihen sen syvemmälle, mutta jos tää on eka teksti mitä luet (siitä aiheesta), niin pikainen kertaus: Lääkärien mukaan mulla on erittäin vaikee epävakaa persoonallisuushäiriö (ja lisäks neljästä muusta täyttyy lähes kaikki kriteerit), joka ajaa mut mm. hakemaan hyväksyntää, huomiota, läheisyyttä ja omanarvontuntoa muilta, koska mulla itselläni on jokaisen kohdalla sisällä loputon tyhjiö. Vaikka ajattelen, että mun pitää selvitä yksin, enkä haluu tarvita ketään, eikä se toisaalta oo muiden vastuulla ”pitää mua elossa”, ja muita syitä, niin pyrin aina pitään itteni emotionaalisesti suljettuna, niin isot muurit ja kilvet mun ytimen ympärillä, että kukaan ei pääse siihen käsiks. Pätee fuck buddy suhteisiin, parisuhteisiin, kaikkeen mihin liittyy läheisyyttä, lämpöä tai seksiä. Mutta koska oon niin vinoon kasvanu, niin ajaudun huomaamattani, avuttomana omien impulssieni mukana mihin vaan, olkoon se sitten tavaroiden paiskominen tai antautuminen jonkun pantavaks. Jos niitä impulsseja osaa ohjailla, niin mun muurit on aika vitun helppo riisua ja päästä sisään. Ajaudun siitä impulssista, kuinka ihanalta tuntuu kun joku pitää sylissä, missä on turvallinen olo ja saa luvan olla hauras, haavoittuvainen ja heikko, jota en todellisuudessa ikinä salli itselleni. Ja niin ajaudun tilanteisiin, missä kuka tahansa saa multa mitä tahansa, vastineeks siitä että mä saan hellyyttä, hyväksyntää ja seksiä.

[Kertaus päättyy tähän]

Okei. Yllä mainittu kuvio ja kontrollin puute omasta käyttäytymisestä päätti jälleen yhden parisuhteen mun elämässä, samasta syystä ku aina; menin tarjoilemaan itseäni jollekki muulle. Homma meni niin, että olin aika naamat (olipa shokki) ja yks ystävä alko kyselemään kovin että mitä mulle ihan oikeesti kuuluu. Asia mitä en yleensä kerron ystäville, koska tiiän kuinka vitun raskas taakka ja kuorma oon, kun jos sen ytimeni paljastan, niin ei se oo mitää muuta ku helvetin synkkiä ajatuksia itsestä, itsemurhan suunnittelua päivittäin ja kaikkee muuta. Joten vastaan yleensä ”ei mitään erikoista” tai ”sitä samaa” tai jotain muuta tolta linjalta. Mutta kuten aina, niin kun osaa käsitellä mua ja ohjailla mun impulssikäyttäytymistä, jota humalatila helpottaa entisestään, niin äkkiäkös mun kilpi taas putos ja aloin vaan parkumaan ihan hillittömästi. Sitä kuinka hirvee ihminen oon, kuinka kaikkien on parempi sitten kun oon tappanu itseni, kuinka oon huora ja niin eespäin. Tottakai kyseinen ystävä otti mut syliin ja lohdutti. Vähemmän yllättäen päädyttiin nuoleskeleen ja se riitti siihen parisuhteen päättymiseen. Me ei pantu kuitenka, koska se tyyppi on tuntenu mut kauan ennen transition alkua ja se ei päässyt yli siitä että ”oon poika”. Ainakaan vielä. Mutta se koko ajan kovasti vakuutteli, että se ei halua käyttää mua. Mä en tiiä sekö sen ratkas, että mulle ei tullut lainkaan käytetty olo siitä. Mä sain osakseni voimakkaamman hahmon [isäongelma? ai että onko vähä saatanan stereotyypistä translikalle??] siipien suojan, turvallisen sylin, missä mut riisuttiin paljaaks kaikesta siitä kuoresta missä normaalisti asustan, hetken joka oli älyttömän ihana ja toinen sai.. no emmä tiiä mitä se sai, mutta kaiketi oli tyytyväinen kuitenki siihen. :D

Nyt olin tilanteessa että olin taas sinkku. En tilivelvollinen kenellekään, en vastuussa kenellekään, en mitään. Toki, se tavallaan tekee mut myös turvattomaks, koska kuten Bestis joskus sano: ”Mä tiiän tasan yhden ihmisryhmän, joka käyttäytyy noin. Teinitytöt.” Se kykenemättömyys huolehtia itsestään (koska ei tunne itsellään olevan mitään arvoa) ja ajautuminen kaikkeen mahdolliseen, missä tilannesokeus tekee ajattelun mahdottomaks, koska kaikki mitä näkee on se hyväksyntä, syli ja läheisyys mitä on tarjolla. Tietenkä toi yllä oleva ei jääny ainooks kerraks, vaan sitten tuli toinen. Ja kovasti tämäkin ystävä sanoi samaa, että ei tahdo käyttää mua, ei halua että mulle tulee paha mieli – siitäkään että käytän chick dickkiäni vaginapenetraatioon. Siis ettei kehodysforiat iske päälle sitte ku se kiima on ohi... No, tehtiin se silti. Eikä tullu käytetty olo, eikä paha olo. Päin vastoin, jälleen oli aivan järkyttävän ihanaa ja hyvä olo, sellanen että on jonkun voimakkaamman hahmon kannattelema, hyväksymä yms.. Myös oikeesti tuntu että se on totta mitä se sano jälkeen päin, että näkee mut edelleen tyttönä – jolla vaan on erilainen värkki ku sillä. <3

Eli kaiken pitäs siis olla ihan kondiksessa. Mitä mä sitten itken taas, vai mitä? No vittu en minä tiedä! Mä vaan makasin tänää aamulla pari tuntii sängyssä kelailleen kaikkee tätä koko kuvioa. Eron jälkee hug buddyja ja fuck buddyja on tullu ovista ja ikkunoista. Taas. Niinku viimeset 15v. Mä en tiiä oikeesti mihin se viehätysvoima perustuu mikä mulla on, mutta tuntuu että se on jotenki sairasta. Pyrinkö mä miellyttämään vaan kaikkia ja siks kaikki ihastuu / rakastuu muhun? Manipuloinko mä ihmiset yksinkertasesti lankeemaan itseeni? Lähetänkö mä jotain signaaleja jatkuvasti kaikkialle, että ”tulkaa hakemaan, täältä saa!” Mikä vittu mua vaivaa!? Siis eihän siinä kai sinänsä mitään. Mut miks mä menetän mielenkiinnon heti ku se on vakaa ja tasapainoinen se homma. Parisuhteessa mun mielenkiinto pysyy yllä tasan ensihuuman ajan. Sen ajan mitä ilmassa on sähköä ja jännitettä. Mutta ystävä+ suhteissa arkistumista ei tapahdu koskaan. Se ei oo itsestäänselvyys, vaikka olis paneskeltu sillon tällön vuosiakin, että ens kerralla ku ollaan samassa paikassa, mitään tapahtuis. Se on se mikä tekee sen sähkön ja jännitteen joka kerta siihen ilmaan.

Epävakaaseen häiriökäyttäytymiseen kuuluu myös se, että hakee hetken nautintoja, ei osaa suunnitella pitkällä tähtäimellä mitään.. ja myös se että elää siten ku volume olis kaakossa, kokoajan. Mietin sit että silläkin varmaan on tekemistä sen kans miten käyttäydyn. Koska se on tunnenarkkaamista! Saan niin vitusti kicksejä siitä jännitteestä ja muusta mitä on just ystävä+ suhteissa, mut mikä parisuhteista katoo, sitku se arkistuu ja toinen on tavallaan itsestäänselvyys, tollai hellyys- / seksimielessä. Ei enää suuria tunteita → ei enää tunnenarkkaamista → ei enää mielenkiintoo. Sitte alkaa hakee vaan seuraavaa kynttilää mitä polttaa. Kaiken tän takii yläasteelta asti mua on sanottu huoraks. Toki sillon olin mieshuora, mut huora kuitenki.

Mutta rupesin kelaan että onko se mun oma vika että mulle on tullut usein käytetty olo? Ehkä vika on mun asenteessa. Jos kerran tää todella on mun elämää, ainoo elämä mitä tiedän, mihin kykenen ja minkä osaan, niin miks mä sitte ruikutan siitä? Miksen vaan anna kaikkien ystävien naida / halia mun kans, ota sitä hellyyttä ja muuta vastaan ja anna niille, mitä kukin nyt sit tahtoo. Tai miksen vittu ala kirjaimellisesti huoraks? Sais pimeesti rahaa, vois tavata ihmisiä, joista tulis vaikkapa ystävä+ suhteita ku aikansa on pannu saman tyypin kans. Mulla ei oo yhdyntäkumppaneita ollu ku 10, joka on monen mielestä aika pieni luku, suhteessa siihen kuinka käytetyks tunnen / oon tuntenut itseni. Piti oikein laskee, että jos jokainen jätkä aikanaan ei olis pysähtyny vyötäröön, koska olivat heteroita (kun näytin / kuulostin viel ihan pojalta), jos jokainen kännipano olis onnistunu, jos kukaan ei olis muuttanu mieltään joko kumin puuttumisen takia tai muuten ja jos kukaan ei olis pidättäytyny koska ei halunnu menettää neitsyyttään ei-parisuhteessa, niin luku olis 23. Ei sekään oo mikää iso, ku mä tiiän ainaki yhden jolla se on 40+. Tosin pimpillä on helpompaa ku kikkelillä. Ja varsinki helpompaa ku kikkelitytöllä. Seksiduunissa olis seki, että kun kerran tosiasia on se että oon ihan vitun arvotonta ihmisjätettä, niin saattais löytyä ihmisiä, jotka kohtelee niin; lyö tai raiskaa. Mun mielestä mulla ei olis oikeutta tuntee yhtä pahaa oloa ees siitä ku biotytöillä – eihän peppu oo yhtään sama ku pimppi. Tai kai sitä vois ajatella että on mahdollista raiskata mun pippelinki kautta, en vittu tiiä.

Mutta selkeesti kaikki tää elämä on se, mikä samalla pitää mut hengissä, mutta samalla vie mua lähemmäs kohti itsemurhaa. Nytki ku oon yksin, nii mietin vaan että laatikossa on monta levyä Valdoxania ja Risperdalia edelleen. Siitä vaan nappia huiviin, levyllinen Asperiiniä verta ohentamaan, kyynärvaltimot auki ja aufwiedersehen. Mä en vaan tiiä... oikestaan mitään. Mikä vittu mä oikein oon!? Mikä mussa on vikana!? Miks kaikki muut tykkää musta ihan hillittömästi, mutta mä en pysty näkemään mitään hyvää itsessäni. Paitsi että petikavereiden palautteen mukaan pitäs ainaki nähdä itsensä hyvänä panemaan, jos ei mitään muuta. Mutta jokainen orgasmi on voinu olla feikki, vitustako minä sitä tiiän! Paitsi niiden kans, keneltä tulee tavaraa pihalle...

Sit kaiken lisäks mun terapeutti ja lääkäri on taas sitä mieltä että mä oon pyskoottinen. Mulle tarjottiin vapaaehtosta lähetettä takas hullujen huoneelle ekan kerran jo syyskuun lopussa. Ja viime viikolla taas. Sanoin että en mä lähde enää leikkimään sinne, että jengi oikeesti muka ei haluais että mä tapan itteni. Sit ne vittu soitti mulle psykiatriselta! Siis se helvetin eukko oli menny laulaan sinne että mut pitäs ottaa ineen! Mä tiedän että kaikki voi paremmin mun kuoleman jälkeen. Nyt mä tiedän sen. Ja mä hyväksyn sen. Koska mä en oo mitää muuta ku kuorma ja taakka. Sen takii ne lähetti mut sillon sieltä viikonloppulomillekki, ku ne halus tarjota mahdollisuuden mulle lopettaa tää kaikki. Kaikki räpiköinti, kituuttaminen ja muu. En mä mee sinne takas kuuntelemaan niitä valheita ja paskanjauhantaa siitä kuinka mua halutaan muka auttaa ja muuta. Sit kuitenki samalla halutaan mahdollisimman äkkiä pois sieltä osastolta ja kerrotaan ettei kukaan voi estää mua tappamasta itteeni, että ”pitää ottaa vastuu omasta elämästä”. Ei kyse oo todellakaa siitä että ei vois estää, vaikka senkin voi ajatella pitävän paikkansa, mutta ne on tajunneet sen saman minkä mäkin oon: Mun pitää kuolla. Se on vaan oikein, eikä siinä oo mitään pahaa, vaan se on kaunis asia, että voin vapauttaa kaikki itsestäni. Ei tarvii kenenkää enää lohdutella, tarjota syliä, kuunnella itkua, kysellä kuulumisia, pelätä mun itsemurhaa, ei mitään! Kaikkien elämä helpottuu! En mä tajuu miks ne juoksuttaa mua terapiassa kun sekin on vaan pelkkää samaa teatteria.

Taas alko mietityttään, että onko tää kaikki vaan jotain teatteria. Se helvetin Truman Show! Jos en olis ikinä kattonu sitä, en ees hiffais että se olis vaihtoehto. Mitä jos kaikki, kaikki lukijat, kaikki ystävät, perheenjäsenent, kaikki on vaan teatteria. Mikä sen tavoite olis? En mä tiiä? Ihmiskoe? Tarjota ihmisille viihdykettä ku kattoo miten hajotan itteeni jatkuvasti enemmän ja luisun kohti hulluutta ja itsemurhaa? En mä tiiä. Ihmiset kattoo outoja asioita telkkaristaki.

Mutta kaikki se läheisyys, mitä kaikilta saa, se saa mut hetkeks kellumaan. Ne positiiviset kommentit mun ulkonäöstä, luonteesta, kaikesta. Kaikki sellanen muodostaa ohuen kalvon mun ja sen synkkyyden ja mustuuden välille, joka on syleilly mua aina. Vaikka mun mieli kumoaa jokaisen kauniin sanan heti, niin silti senkin päällä pystyy hetken leijumaan. Eli ihan kirjaimellisesti mun henki on muiden varassa. Mitä enemmän on läheisiä ystäviä, hug buddyja ja fuck buddyja ympärillä, antamassa positiivista kommenttia, hellyyttä, läheisyyttä, lämpöä, turvaa ja seksiä.. sitä enempi on inputia minkä päällä voin leijua. Oon siis ihan kirjaimellisesti ollu tekohengityksessä jo viistoista vuotta! Onko tällästä vitun häiriintynyttä vikasikiöä mitään järkee pitää elossa!? Miks muut haluaa pitää mut elossa? Koska se brändi ja imago minkä luon, on jotain ihan muuta ku mitä oon sisältä. Se on se mitä kaikki rakastaa? Eihän mun sisällä oo mitään!? Mä oon pelkkä brändi!? Siis vittu mä ihan oikeesti sekoon!! Eikö tää vois vaan loppua!

Mua pelottaa kuolla taas. Mä haluun tehdä sen mutta se ahdistaa, että tietoisuus päättyis. Mä haluun takas siihen mielentilaan missä olin sillon jo kerran! Mä haluun siihen huumaan uudestaan. Siihen ku mikään ei ahdista, vaan on iloinen siitä että kaikki tää vammanen ja epätoivoinen taistelu loppuu. Kuivuneen veren haju muistuttaa siitä. (Huomasin ku viiltelin vähän aikaa sitte.) Se oli niin ihanaa! Mä vaan katoin niitä kaikkia haavoja ja mitä enemmän päässä alko tuntumaan kevyeltä, sitä paremmaks fiilis meni, sitä enemmän hymyilin ja sitä rauhallisempi mun mieli oli. Se oli ihan mahtavaa odottaa viikatemiestä, kun tiesi että se tuo helpotuksen mulle ja kaikille muillekki!

Mut en mä tiiä. Mä en tiiä enää mitään. Tekis mieli vetää lärvit tänäänki taas, koska mä en jaksa ajatella, mitään. Vittu ku kaikki on niin sekavaa ja ihan saatanan vaikeeta, epäselvää... ei mulla oo mitään muuta ku kysymyksiä kaikesta. Eikä kukaan osaa vastata niihin. Mä en ihan oikeesti jaksa. Mä haluun vaan että tää loppuu. :’( Tehdä palveluksen itselleni ja muille. ❤

 

https://www.youtube.com/watch?v=y1t7_dwEQ7o

 

★Tähtisimmu ★