[EDIT 07.11.2018 Mulla oli aikaa miettii koko yö tän julkasun jälkeen, kun oon taas näemmä lopettanu nukkumisen ja korvannu sen itkemisellä ja kelaamisella. Mutta mikäs siinä, ku työkyvyttömyyseläkepäätöstä odottelee nii voi nukkuu sit millon vaan... jos saa unta. Nii. Seki. Moi vaan kaikille niska limassa duunia puskeville: tälläsiä nollasuorittavia ihmisjäte + kustannuspommeja sitte elätätte. Jälleen yks argumentti lisää otsikon puolesta. Lisätyt kappaleet on alempana tällä samalla värillä.]

Tän vois ajatella olevan suoraa jatkoa eiliseen. Tuntuu entistä enemmän siltä että sekoon ihan vitun totaalisen lopullisesti! :’( Mä en... siis vittu mä en vaan tajua! Mulla pyörii mielessä kaikki menneet suhteet, panosuhteet, ei-panosuhteet, ystävyyssuhteet, bileet, elämä... kaikki. Mä oon seurustellu ne ekatkin yläastesuhteet laskettuna 6kk, 4kk, 2v, 2v, 2v, 4v, 2v, eli seittemän kertaa ja noin pitkät ajat. Ekasta viidenteen elin siinä Disney-maailmassa, että ”he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka”, oikeesti ajattelin niin ja intoilin siitä toisesta ja kaikkee. Mutta silti mielenkiinto muita kohtaan heräs aina jossain viimestään vuoden tienoilla. Sitte se tapahtu ja suhde oli sen jälkeen kestokriisissä kunnes päätty. Kahdessa viimesessä oli jo niin leipääntyny omaan hallitsemattomaan käytökseensä ja menettäny toivon siihen että pystyis koskaan olemaan kenenkään kans oikeesti, niin vaan odotti sitä että millon se päättyy, millä tavalla ja mistä syystä. Aina se mielenkiinto toista kohtaan on kadonnu tyylii kokonaan siin vuoden kohdalla. Siihen asti on näennäisesti voinu hyvin. Paino sanalla ”näennäisesti”. Kuitenkin idealisoinu itsemurhaa ja harkinnu sitä, kokenu olevansa vastenmielinen, kuvottava, saastainen, oksettava, likanen, iljettävä, hirveä ja kamala olio, johon kenenkään ei pitäs sekaantuu, johon kenenkään ei pitäs ihastuu / rakastuu ja jota ilman kaikki voi paremmin. En siis voinut koskaan hyvin suhteissa.

Kun oon ollut sinkku (kuten nyt) mun elämän on täyttäny yhtä lailla läheisyys ja seksi, mutta ystäviltä, tai sen tapaisilta ihmisiltä. Aina ollu useita kerrallaan, joilta hakenu sitä samaa hyväksyntää, omanarvontuntoa, lämpöä, tyydytystä, kaikkee, mikä sit suhteissa on kaatunu sen yhden ihmisen niskaan aina. Ja joka kerta oon kelannu, että en mä mitää parisuhdetta ees kaipaa. Että sehän vaan rajottaa mun elämää, kun en voi hakee sit jokaiselta sitä tarjoovalta, sitä kaikkee mitä pitää sit siin tilanteessa hakee vaan kumppanilta. Kuitenki [epävakaus astuu kehiin?] mun tunteet on leimahtanu jokaista sellastaki kohtaan niinku yhden panokerran tai jonku muun halailun tms. jälkee, ihan samalla tavalla ku suhteissaki. Suhteissa, jotka on muute paria poikkeusta lukuunottamatta alkanu kännissä naimisesta. Yks alko selvin päin naimisesta ja yks alko känni-illasta, mut ei pantu. Kuulemma ei ollut valmis neljän kuukaudenkaan jälkeen viel menettään neitsyyttään.. jooooskin se anto seuraavalle kumppanilleen ekalla viikolla. No, whatever, mitä se mulle kuuluu. Mutta siis aina ku tulee joku uus ihminen kehiin, niin aina sama: mä kyttään puhelinta ja muita viestimiä ku joku OCD, että ”lähettiks se viestii?”, toivon että törmään siihen sattumalta jossain, toivon että se yllättäis ja ilmestyiski yhtäkkii nurkan takaa.. niin eespäin. Joka kerta ku jonku kans jotain on tehny sit, nii jossain vaiheessa ku se lähtee tai mä oon lähteny sen luota, niin riippuen jostain mitä en ees vaivaudu yrittään selvittämään päässäni, voi kestää tunnista yhteen vuorokauteen, hajoon. Ihan totaalisen sirpaleiks. Aiemmin tulkitsin sen monesti että mua oli käytetty. Enää en ajattele niin. Mä en vaan haluu että se lähtee. Mä en haluu erota. Mut en mä haluu seurustellakka. En mä haluu että ei olis mahdollista olla muiden kans. Ja samoin, ei mulla oo tarvetta rajottaa sitä toistakaa säätämästä ja sekstailemasta kenen kans vaan. Mut siis tavallaan mun tunteet on heti yhtä syvät, alettiin seurustella tai ei.

[EDIT 07.11.2018:] Mä ajauduin kelaamaan sitä, että mikähän mun päässä erottaa ystävä+ suhteet ja parisuhteet.. onko niillä mitään eroo!? Oonko niin vitun tunnevammanen lehmä kyrpä, että en joko rakasta ketään tai sit niin vammane että rakastan kaikkia? Siis ku... haenko mä ihan samoja asioita kaikilta? Toivonko vaan, että on ihmisiä, jotka suostuu mulle isäks ja äidiks, jotka validoi sen että oon ollu kiusaamisen ja monen muun asian uhri (jota en osaa itse sallia itelleni), antaa läheisyyttä, lämpöä, hellii ja pitää sylissä, sanoo kauniita ja imartelevia asioita mun kropasta ja luonteesta ym., jotka pitää huolta musta, katsoo perään ku oon ihan pleksit ja hakkaa jokaisen joka aikoo mulle pahaa, ahdistella tai muuta, jotka antaa mun olla sellane vastuuton, huoleton ja puolustuskyvytön teinityttö, jotka osaa joskus olla dominoivia, paiskata mut sängylle ja repii vaatteet mun päältä ja antaa kyytiä kuin jollekin arvottomalle räsynukelle mutta jotka osaa myös olla todella varovaisia ja helliä koska pelkää että saatan särkyä kuin joku kristallista valmistettu prinsessa, joiden kans voi hengaa ihan muuten vaan lähekkäin, söpöillä ja hiplailla toisiaan ihan ei-seksuaalisessa mielessä, joiden kans voi käydä kaupungilla pyörii, shoppailee, nörtittää jotai videopelejä, lorvimassa kahviloissa tai baareissa, tai ihan vaan kattoo leffaa kietoutuneena lämpöisesti toistensa ympärille... Juttu on se, että en mä tarvii parisuhdetta mihinkään noista.. kai..?.. mä oon tehny kaikkee noista ystävien (plussalla tai ilman) kans. Joten... mitä vittua mä sitte haluun!? Mä oon nii saatanan sekasin ja eksyksissä, että jos pitäs osottaa etelään, nii leikkaisin mieluummin käteni irti ku ees yrittäisin! Kuitenki haaveilee aina kaikesta tollasesta tiettyjen ihmisten kans, jos on sinkku nii niit ystävii saattaa olla useita, joiden kans noista tekemisistä haaveilee. Eikä kukaan oo mitenkä ”parempi” ku joku muu.. joskus ku ollu viis ystävä+ ihmistä yhtäaikaa, nii en mä priorisoinu sitä että kenen kans on jotenki parasta olla tai miettiny ees, että onko jonku kans parempi olla ku jonku muun. Jokaisen kans oli ihanaa omalla ainutlaatusella tavalla. Jokainen oli yksilö. Mut jos se menee seurusteluks, nii sit se mielenkiinto lakkaa... on ystävii, joiden kans on paneskeltu tai säädetty vuosia sillon tällön ja se on aina yhtä loistavaa — mukaan mahtuu jopa yks exä ja se oli aivan tajuttoman ihana ilta. Sit se alkoki viikon päästä seukkaa jonku kaa.. ja vaik se tuntu pahalta ”menettää” se.. nii jotenki sitä kai kelas että ensinnäki ihan oikein mulle ja toiseks ihana että se löysi jonkun ja kolmanneks, että ei mua saa sattua se; ei siinä ollu mitää lupauksia mistään. Mutta siinä näkee sen, että jos ei seurustella nii mun mielenkiinto säilyy loputtomiin(?)... Mä en vittu tiiä. En saatana yhtään mitään! Nytkin on ihmisiä, monta, joiden kans on ihan usko-vitun-mattoman ihanaa<3 vaikka en mitenkää pysty käsittää niitäkää, et mikä niiden päässä on vikana ku tykkäävät musta niin kovin... mut en mä pysty kai tarjoomaan niille muuta ku just sellasen lelun ja viihdekeskuksen. Näennäiskumppanin. Olis ihanaa olla vaikka pidempiäki aikoja putkeen yhdessä, ettei sattuis se että joutuu luopuun, mut sit jossain kohtaa tulis se piste että haluis ite et se toine lähtee himaa...? Emmä tiiä. Sit sillä aikaa se vois naida ihan kenen kans huvittaa, käydä treffeillä, syömässä, mitä nyt sit ikinä haluukaa ja vastaavasti mä voisin olla taas jonku muun kans. Sit vois taas hetken päästä olla sen ensimmäisen kans. Tollasii suhteitako mä nyt sit kaipaan? ”Kaikki joukolla tekohengittään, tekohengittään, tekohengittään...” Ei vittu... on niinku joka hetki entistä selkeempää että otsikko pitää todellaki paikkansa. Minäkö se vitun hyväkskäyttäjä tässä nyt oonki!? Onko ihmiset mulle vaa jotain saatanan hyödykkeitä? Miks mä olen näin helvetin kuvottava ja kauhee otus!? Nousee jälleen mieleen sellane vanha ajatus, että mun ei kuulunut edes syntyä.. oon joku bugi, virhe todellisuuden kudoksessa. Kosminen entropia on perseellään niin kauan ku oon täällä.. en tiiä. Vitun ihmisjäte, waste of skin and flesh. Kyllä jokainen ahdistelija ja pahoinpitelijä on ollut oikeessa siin mitä mulle on tehny.

Sit ku tohon laskee mukaan sen, että koska en oo fiksannu itteeni ja ajaudun impulssieni mukana hallitsemattomasti, nii jos oppii / osaa aiheuttaa niitä impulsseja mulle, nii muthan saa tekeen ihan mitä vaan. Just se, että vaikka kuinka yritän pitää muurit ja kilvet korkeella, nii — kuten todistettiin taas pari viikkoo sit — jos vetelee oikeista naruista, mut saa purettua osiin ja pääsee käsiks siihen ytimeen. Mut saa kertomaanki yhtäkkii että mitä mun päässä oikeesti liikkuu, kuinka huonosti voin ja samalla laukasee ihan hillittömän turvan tarpeen, josta voi sitte ottaa kaiken irti. Siin tilassa kaikki se kassakaappiin säilötty häpee ja syyllisyys vuotaa kankaalle kuin veri kaikista niistä haavoista mitä mulla on hoitamatta. Siin tilassa koko psyyken rakenne pettää, koko illuusio, imago(?), brändi(?) murtuu ja oon niin avuton, paljas ja haavottuvainen, että annan mitä vaan siitä että pääsen jonnekki turvaan, joku validoi mut, huolehtii, hoivaa ja hellii. Siitä eteenpäin voi sit kysellä mitä vaan, vaikka kuinka intiimiä ja vastaan lapsenomaisella rehellisyydellä, voi tehdä mulle mitä vaan ja annan tehdä (vaikka ”normaalitilanteessa” en haluis). Toki toi kaikki voi tapahtua pienemmässäki mittakaavassa. Ei mua tarvii purkaa osiin asti, voit vaan iskee siihen kilpeen halkeeman ja ujuttaa itses siitä sisään. Efekti on sama muuten, teen ja kerron mitä vaan, mut ilman että häpeän ja syyllisyyden kassakaappi aukee ja tulee jumalaton poru. Järjettömintähän tässä kaikessa on se, että oon ihan aidosti kykenemätön vaikuttamaan mihinkään tästä. Vaikka voin sanoo asioita ennakkoon, vaikka voin analysoida niit jälkikäteen.. mut vaikka joku tekis niin, että ohjailis mun impulsseja sillai että ajaudun tohon paljaimpaan tilaan ja sit se sanois että ”muistatko kun oot puhunu tästä, näätkö mitä tein sulle, tajuutko mitä tässä tapahtu — sä oot ite sanonu...” nii kiistäisin kaiken, syyllistäisin itteeni että oon täyspaska, suuttuisin sille toiselle että mitä vitun paskaa se selittää tai jollain muulla tavalla ohittaisin yksinkertasesti kaiken. Ja tästä todellaki on kokemusta. Monta kertaa on ollut niit tilanteita et ”etkö muista ku ite eilen sanoit...” ja vittu sitä huutoo minkä siitä saa multa niskaansa. Joku mun ystävistä joskus ehdotti kieli poskella, että musta pitäs kirjottaa sellane sivusto, [Tähtisimmu].info, mistä vois lukee miten mua ajetaan ja käsitellään. Ei yllättäne että tyypistä, joka kokee olevansa esine ja kokee että siten pitäs myös kohdella, niin idea kyllä viehätti. Olisha se tietysti näppärä tietopaketti niille, jotka musta tykkää ja mua haluaa ajaa...? Ajaa kylänpyörää... Jumalauta mä haluun viiltää... pitkään ja syvään... nähdä kuinka se saasta pakenee musta, vaikka se ei ikinä lopu... Mut kaikesta huolimatta, yks tosiasia on ja pysyy ja se on tiivistettynä jo otsikkoon...

Oon aiemminki monesti kuvaillu sellasta tilannetta, kuinka oon jossain junassa, bussissa tai jossain ja alkaa hajottaan aivan helvetisti. En osaa sanoo miks, mutta tulee vaan ihan hillitön itkukohtaus. Ja piiloudun hiusteni taakse, tuijotan ikkunasta pihalle.. yritän pitää sen kovan kuoreni kasassa, yritän muistaa että en mä tarvii / saa tarvita ketään, mä selviin / mun pitää selvitä yksin.. mut samalla toivon sisimmissäni että joku mua paljon voimakkaampi hahmo näkis sen kivun ja tuskan, tulis mun viereen, laittais käden mun ympärille ja sanois: ”Hei, mä nään kuinka paha olo sulla on. Haluutko lähtee vaikka kahville?” Pelastaja. Kuin joku vitun Jeesus konsanaan, se tulis, kaappais mut sen turvalliseen syliin, jossa mulla on oikeus olla hauras, heikko, haavoittunut.. uhri? Mutta kun ei mulla oo oikeutta! En mä saa olla mitään noista! Haluun samaan aikaan työntää sen tyypin pois, sanoo että ei muhun kannata koskee, eikä saa koskee, mä oon likanen, saastanen ja oksettava. Että mua pitää lyödä, potkia ja raiskata. Hyväkskäyttää ja heittää pois. Kertakäyttötavaraa. Mutta samalla en kuitenkaan haluu että se tekee niin. Samanlaisii skenaarioita rakentelee siitä, kuinka joku tekis jotain Ilonan tyylisiä biisejä mun kuoltua. Vittu todellaka. Eikä oikeesti pitäskä. Tai joskus vuosia sit siitä, kuinka oon just kuolemassa verenhukkaan, myrkytykseen, tukehtumiseen tai johonki ja joku viime hetkellä tuleeki ja pelastaa mut.

Ensinnäkin. Onko vähä epärealistista taas rakennella tollasii toiveskenaarioita päässään, mitä on tuijottanu Buffysta, Frendeistä, ja kaikesta muusta millä oon mädättäny aivojani videopelien lisäks koko elämäni? Toiseks. Onko vähä ristiriitasta? Kolmanneks. Toi on täsmälleen se mitä oon tehny / teen parisuhteissa, panosuhteissa, ystävyyssuhteissa. Sitäkö mä oon tehny kaikille ja aina!? Etsiny pelastajaa. Mut on kerran dumpattu ystävänä, kun mulle todettiin että vaikuttaa siltä että etsin pelastajaa ja että hän ei siihen kykene, että parempi ettei tavata enää koskaan. Mut kaikki ne muut, joka vitun ihminen koskaan mun elämässä.. nekö on olleet pelkkiä pelastajakandidaatteja. Kyllähän kaikki ystävät (plussalla tai ilman) on hokenu koko yläasteen ja lukion, että ”Miks sulla, [Tähtisimmu], on noin paha olla?” Ja mä en oo siihen koskaan osannu vastata. Sit kaikki on ilmottanu kuinka ne haluis auttaa. Mutta ei kukaan voi! Sitä pelastusta ei oo, kukaan ei voi sitä antaa, kukaan ei voi sitä tehdä. Eikä kukaan voi myöskään muuten auttaa tai muutenka tehdä mitään. Mun pitäis tehdä se. Mun pitäis hoitaa itteni kuntoon. Mun pitäis luoda oma pelastukseni. Terveisiä sekä Jumalalle, että Saatanalle: Fuck you guys! Niiltä ei ainaka oo kuulunu apua koskaan ja mihinkään.

Mutta siis sitäkö tää kaikki on kans? Ei pelkästään sitä että epävakaa tyyppi hakee hetken mielihyvää, tunnekuohua, jännitettä, hyväksyntää, läheisyyttä, ym., vaan mä haen myös pelastajaa. Ja isää. Ja äitiä. Kukaan ei voi olla sitä mitä mä kaipaan kaikilta, ystäviltä (plussalla tai ilman), koska mun tarve on yhtä pohjaton ku se tyhjiö mikä mun sisällä on! Siihenkö se viehätysvoima perustuu? Manipuloin ihmiset haluumaan pelastaa mut? Senkö takii tuhoon itteeni? Jotta saisin jonkun reagoimaan niin, että se silittäis mun arpia ja päivittelis että ”kulta pieni mitä oot menny itselles tekeen..!” Mikä saatanan häiriintyny seireeni mä oikeesti oon!? Ja miks ihmiset tykkää musta!? Mitä vittua mussa on tykättävää? Mä en tee mitään muuta ku imen kaikkien energiat tyhjiin, käyttäydyn ihan helvetin arvaamattomasti, häiriintyneesti ja sekotan kaikkien pään – ja seksuaalisen suuntautumisen!

Mulla pyörii kaikki menneet parisuhteet ja muut päässä. Sellane filmi kelautuu edes takas... kuuntelen kaikkia sellasii ”meidän biisejä” mun historiasta.. ja mietin. Sitäkö mä oon vaan. Syöjätär. Isoveljen ja koulukiusaajien hajottama, ujo, vetäytyvä, introvertti, arka, epävarma poika, joka kehitti itselleen uuden identiteetin, brändin, imagon. Sellasen joka oli (näennäisesti) rohkee, ulospäin suuntautunu, ekstrovertti, rohkee, itsevarma tyttö. Tytöt saa muuten olla hauraita ja heikkoja. Sekin vaikuttanu? Ja se sama vitun syöjätär nyt sitte on 15v keränny niitä himoitsevia katseita ja kosketuksia, ristiriitasesti etsiny pelastusta ja työntäny samalla pois, sekottanu lähes jokaisen johon on tutustunu... Ei sellasen olennon kuulu olla olemassa.

Ratkaisu löytyis itsestä sisältä, mukamas. Käsittelis ongelmansa, eheytyis, muuttuis tasapainoseks, vakaaks, lopettais häiriökäyttäytymisen ja vakiintuis parisuhteeseen etc.. Ei muute löytyny. Ei vähä reilu kymmenessä vuodessa, joten pariin viime vuoteen ei oo enää vaivautunu yrittään. Jos kerran on niin helvetin fucked up, niin sitten on just niin helvetin fucked up.

Lopputulos on siis se, että en voi hyvin parisuhteessa, en voi hyvin sinkkuna, en voi hyvin yksin, en voi hyvin muiden kans, työnnän kaikkia pois mutta vedän kaikkia puoleeni, haluan kaikkia mutta en haluu päästää ketään lähelle, haluun avautua mutta en haluu avautua, haluun pitää muurit korkeella ja kilvet ylhäällä mutta haluun että joku riisuu mut niistä paljaaks ja validoi mun heikkouden haurauden ja muun, haluan suhteen missä ei oo mitää velvotteita tai sidoksia mutta en haluu luopua siitä toisesta koskaan, en haluu asuu kenenkään kans mutta yksin ollessa pää hajoo, haluun kuolla mutta pelkään tietoisuuden päättymisen mahdollisuutta, koen olevani tyttö mutta on niin kova päähän pinttymä menkoista ja muusta että en voi koskaan kokee itteeni yhdenvertaseks cistyttöjen kans. Mä oon niin infernaalisen ristiriitainen vikasikiö, että tällänen tuote pitää oikeesti poistaa markkinoilta, ennenku se saastuttaa enää enempää ympäristöä.

Kaikella tolla käytöksellä luon loputonta kuormaa ja taakkaa ystäville (plussalla tai ilman), jotka pitää mua hengityskoneessa laukoen mulle kauniita asioita itsestäni, jotka mun pää kumoo heti kun ne on sanottu, mutta joka kuitenki antaa hengityskoneelle virtaa taas muutamaks hetkeks. Samoin on sen läheisyyden ja muun kans, että se on vaan haavojen ompelua, jotka ei silti lakkaa vuotamasta. Mä en pysty olemaan yksin, en kenenkään kans, en pysty rakastaan, en pysty vastaanottamaan rakkautta, en mitään. Mua ei voi kukaan muu pelastaa ku minä ite, ja mä en sekä jaksa että koe että mulla olis oikeutta tulla pelastetuks vaikka joku yrittäiski. Haen ympäriltäni jatkuvasti sitä mitä mulla ei oo sisälläni ja vaikka joka kerta kun sitä saa, on ihan silmittömän ihanaa tuntee olevansa haluttu, himoittu, pidetty ja muuta, saada sitä läheisyyttä, lämpöä, seksiä, validaatiota, turvaa, tuntee kuinka toinen on niin kiimassa että sen seisokki vie kaiken veren sen muusta kehosta tai sen alapää on niin märkä että sillä vois pestä henkilöauton, tuntee se kosketus, fritsun imeminen kaulaan, nännin pureskelu, kaikki<3, niin kuitenki tulee paha olo. Joko siks että tulee käytetty olo tai siks että toinen lähtee pois tai siks että se ei lähdekkään pois (parisuhde). Kaikki mitä teen, tuhoaa mua hetki hetkeltä lisää. Hajottaa. Aina vaan pienemmiks ja pienemmiks sirpaleiks. Ja kukaan ei kestä sitä tarvetta mikä mulla on kaikelle validaatiolle ja muulle. Kukaan ei kestä sitä tarvetta läheisyydelle, kauniile sanoille.. sille tekohengitykselle! Kun niitä ihmisii on monta, niin taakka per yksilö on matemaattisesti kai periaatteessa pienempi, mutta nälkä kasvaa syödessä ja mun tyhjiö pystyy nielemään kenen tahansa elinvoiman kokonaisuudessaan. En mä tiiä mitä kaipaan, en mä tiiä mitä haluan kaikilta, mutta vaikka saisinki mitä vaan – pelastus mukaan luettuna – niin se ei kuitenkaan riitä ja mulla ei oo siihen oikeutta. Kulutan vaan loputtomasti muiden resursseja. Turhaan.

Ja kuten edellisessä oon jo selittäny, niin terveydenhuollossa on jo tajuttu tää. Ne on tajunneet sen että kaikki voi paremmin ku mun annetaan tappaa itteni, ehkä jopa hiukan rohkaistaan siihen, ku kerrotaan kuinka vitun vinoon kasvanu oonkaan. Ja ystävät ja muut. Ne tajuu sen hetken päästä mun kuoleman jälkeen. Tiiän sen. Kun kaikki ne järjellisen ajattelun hämärtävät tunteet on poissa, niin totuus paljastuu. Varmasti sellaset ihmiset, jotka on jääneet menneisyyteen, on sen tajunneet, ja siks eivät vastaa enää mun yhteydenottoyrityksiin.

Ei mun elämä voi jatkua. Se on mahdotonta. Mun ei kuulu olla elossa. Mä en pysty olemaan kenenkään kanssa, missään tilanteessa ja millään tavalla. Aina vaan hajottaa, eri asiat mut aina hajottaa. Mun koko saatanan olemassaolo on mahdottomuus. Ei se oo pelkästään se, että kaikki kuorma ja taakka loppuu niiltä, jotka mua on ommellu kasaan ja puhaltanu happee keuhkoihin 15 vuotta, vaan myös se että en mä voi olla olemassa. Jos ei voi olla itsensä kans, ei muiden kans, ei vastaanota, ei anna, kuluttaa muilta, ei sinkku, ei varattu, ei mitään.. niin miten mun pitäis ees voida olla olemassa!?

Jotenki huvittavaa..?.. ironista..?.. että vähä reilu viikon päästä tulee vuosi siitä ku olin kylpyammeen päässä onnistumisesta. Siitä kun en pelänny, en odottanu pelastajaa, en halunnu pelastajaa. Kun vaan hymyilin ja odotin viikatemiestä. Ei tässä oo enää kyse siitä että oon loppu tai en jaksa, että en näe tulevaisuutta tai että mun pitää purkaa se kaikki kuorma ja taakka läheisten harteilta. Tässä on jo kyse siitä että ei se oo mahdollista. Mun elämä on mahdoton yhtälö. Ja tää elämä on kuitenki ainoo mihin pystyn ja minkä tiedän ja minkä osaan. Mun itsemurha ei oo pelkästään oikein, se on myös ainoo mitä voi tehdä (enää). Ajattelu sattuu. Tunteminen sattuu. Eikä kumpaakaan pysty lopettamaan ku yhdellä tavalla. Järjellä päätyy siihen ratkaisuun. Tunteella päätyy siihen ratkaisuun. Ja mikä ikinä onkaan kolmas vaihtoehto, niin silläkin päätyy siihen. ❤

 

https://www.youtube.com/watch?v=yujseiSglQo

 

★ Tähtisimmu ★