[Vittu. Tästä tulikin pitkä. Mutta pitkä on ollut mun oppimisen tienikin itsestäni. Eikä se kai koskaan valmiiks tulekaan… Ajauduin loppujen lopuks kirjottaan tätä useampanakin päivänä, kun tuntu että jäi aina puuttumaan jotain. Mun teksteille poikkeuksellisesti en oo merkannu muutoksia alkuperäiseen versioon verrattuna, koska se olis ollu aivan liian työlästä. Toivon että olisin saanu tähän mahdollisimman kattavasti kaiken, ettei tähän aiheeseen kokis tarvetta palata enää... ainakaan kovin pian.]

Oon monesti kirjottanu tänne sellasta että oon pohtinu itteeni ja tavallaan ”vuodattanu” enkä tiiä tuleeko tässä toistoa nyt taas jonkin verran mutta tuntuu että asiat on avautunu ton hoidon myötä sen verran että lähdenpä taas sille tielle. Osittain – pakko myöntää – sen takii että oma psyyke kaipaa ja tarvii sitä että saa avautua, mutta jälleen enemmän sen takia, että mun blogin tarkotus on olla vilpitön ja avoin, kaikesta mitä liittyy transtytön elämään. Ja oon aina vaan vakuuttuneempi että mun kohdalla siihen liittyy paljon sellasta mikä ei oo transsukupuolisuutta itsessään. Oon tässä koneellani viinadrinksu pöydällä (kyllä, se on kamikaze, tietenki :D), suu mutrulla ja itku kurkussa, ihan niinku joskus monesti blogin alkuaikoina... eli en oo edistyny sinänsä yhtään. Mutta en tiiä onko mun kohdalla niinkään kyse muutoksesta ku mitä on kyse hyväksymisestä. Ja nyt, vaikka sitä hyväksyy jatkuvasti enemmän sitä mitä on, ja että se kaikki on sen aiheuttamaa mitä mulle on tehty / tapahtunu, niin avaimet muutokseen on silti niin kadoksissa, että ei ole toivoa niiden löytymisestä, ei ehjemmästä itsestä, ei paremmasta huomisesta. Joutuu vaan haukkaan paskaa ja hyväksymään sen millaseks on muodostunu kaiken koetun seurauksena...

Ensinnäkin on pakko todeta, että ei toi terapia mulle ole tarjonnut ratkaisun avaimia yhtään sen enempää ku viina, huumeet, lailliset lääkkeet, viiltely, parisuhde, rakkaus, läheisyys, ystävät, urheilu, kirjottaminen, musiikki, filosofia tai masturbaatio. Moni edellä mainituista toimii sen hetken kun on niiden vaikutuksen alaisena. Hetken helpotus. Terapiassa on pruju, harjoitus ja keskustelu toisensa jälkeen käyty läpi mentalisaatiota, minäkuvia, tietoisuustaitoja, tunteiden hallintaa / tunnistamista, kiintymyssuhdetta ja kaikkea muuta. Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö ”vetäytyy” tai ”laantuu” noin puolessa tapauksista kymmenen vuoden aikana, se diagnosoidaan kolme kertaa useemmin tytöillä ja noin 10% tappaa itsensä.[1] Mä oon kantanut sitä diagnoosia, F60.3, nyt inttilääkärintarkastuksesta asti, eli 12 vuotta. Alkoholia, laittomia päihteitä, viiltelyä, viinan ja lääkkeiden sekakäyttöä ja muuta tyypillistä käyttäytymistä mulla on ollu 15 vuotta. Kuoleman mukanaan tuomaa mahdollista tietoisuuden päättymistä oon pelännyt 26 vuotta ja yhtä kauan oon myös haaveillut kuolemasta, ristiriitaisesti. Toteutan pääsääntöisesti kaikkea mikä kuuluu epävakaaseen persoonallisuushäiriöön: valehtelen ja manipuloin saadakseni aina kaiken mitä haluun, haen huomiota, koen dissosiaatiota itsestäni ja todellisuudesta, näen maailman mustavalkoisena; ihmiset on joko liittolaisia tai vihollisia, vahingoitan itseäni, väärinkäytän päihteitä, en hallitse impulssejani, en pysty sitoutumaan suhteisiin, haen hetken mielihyvää, en kykene ajattelemaan seurauksia, ja niin edelleen, lista on melko pitkä.

Terapiassa oon oppinu että ei pelkästään kuolemanpelko, vaan ihan kaiken pelko hallitsee mun elämää oikeastaan täysin. Pelkään niin monia asioita ja niin silmittömän paljon, että jätän asioita tekemättä, välttelen asioita, paikkoja, ihmisiä tai tilanteita sekä järjestän monesti vaan elämäni niiden pelkojen perusteella. Sitä en ollu aiemmin tajunnu. Pelkään sitä että mut hylätään, pelkään sitä että en kelpaa, pelkään että menetän jonkun elämästäni – vaikka ei ees kuolemalle vaan ihan vaan sille et välit viilenee, pelkään että jään yksin, pelkään että siin junassa missä oon räjähtää pommi (terrori-isku), pelkään että jos muutun niin musta ei enää pidetä, pelkään voida hyvin (koska pahoinvointi on tuttua ja turvallista), pelkään että mulle tehdään pahaa (vaikka ristiriitaisesti koen ansaitsevani pelkästään sitä) ja listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkälle mutta eiköhän pointti tullut jo selväks. Eli pelkään aivan helvetisti ja kaikkea. Tämän aiheuttanee sekä turvaton koti että koulukiusaus; toisaalta ei ole ollut turvaa missään ja toisaalta ollut jatkuvassa vaarassa joutua hyökkäyksen kohteeks kenen tahansa n. 20 luokkatoverin suunnalta. Se, miks oon pelänny tietoisuuden loppumista 4-vuotiaasta asti, on epäselvää. Musta on surullista että olento, joka on ollut oletettavasti vasta neljä vuotta olemassa, pelkää jo sen loppumista. Eikö neljävuotiaan kuuluis vaan leikkii onnellisena ja huolettomana?

Parisuhteessa pelkään päästää toista lähelle koska ajattelen että se sattuu ku erotaan kuitenki. Yksi syy miks oon ollut aina vaan vaikeempi tavoiteltava mitä tuoreemmasta kumppanista puhutaan. Sitä vähemmän oon antanu itestäni ja sitä etäämmällä oon pysyny, koska mulla ei myöskään oo mitään toivoa siitä että mut ”voi kesyttää”. Joka ei sinänsä ees oo sitä; se että juoksen jakamassa itteeni selittyy sillä pakokauhun omaisella tarpeella saada joku oikeuttamaan mun oma olemassaoloni, antamaan mulle tunne että kelpaan, olen riittävä, hyvä ja arvokas. Koska sisältä en sellasta tunnetta ja rauhaa löydä, ajaudun hakemaan sitä ulkopuolelta, antaen vastineeks itseni leikkikaluna, jolle voi tehdä mitä vaan – koska eihän mulla ole mitään väliä. Joka lisää arvottomuuden ym. tunnetta, joka ajaa edelleen lujempaa käyttäytymään näin. Itsetuhoinen silmukka nro 1. Tää kaikki johtaa siihen että menetän mielenkiintoni toista kohtaan about 6kk – 12kk seurustelun alusta kun ensihuuma päättyy. Mua ei sytytä enää se toinen seksuaalisesti ja sen koko nassu alkaa lähinnä ärsyttään. Kaikki muut alkaa olemaan kiinnostavampia, varmaan myös siks että koska hakeutuu hetken nautintoihin ajattelematta seurauksia ja jokainen tunne (pitää olla) on eeppinen, niin kaipaa ihastumista ja sitä kaikkee intohimoa ja jännitystä mitä on suhteen alussa aina – ja etenki siin ennen sitä! Just se mitä oon monesti kuvaillu ku teininä meni johonki bailuihin ja mietti et siel on joku jonka kans ollu silmäpeliä ja odottaa että jotain tapahtuu... Tää kaikki selittyy siis suoraan sillä persoonallisuushäiriöllä itsellään, en osaa liittää tähän menneen elämän kokemuksia, vaan tää on ihan puhdasta häiriökäyttäytymistä, joka johtuu tunne-elämän epävakaudesta.

Lisäks, mun kanssa seurustelu on pahimmillaan – ei aina – yksisuuntainen katu; sun on oltava samaa mieltä kaikesta, sun pitää kantaa mun kauppakassi, mutta mun ei tarvii kantaa sun. Jos se ei oo yksisuuntaista, niin sit se on kaupankäyntiä; jos saat mun pizzasta palan, niin sun pitää antaa mulle kans. Mä voin tiskata sun lautasen, jos sä sit imuroit. Ja niin edelleen. Voin jopa mennä niin pitkälle, että kaivan jostain kuukausien takaa jonkun ”muistatko ku annoin sulle sillon...” jotta voin perustella että ”ansaitsen” mitä nyt ikinä sit kaipaankaan. Vaikeusasteen uudelle tasolle nostaa se, jos oot heikko mun silmissä, työnnän sut pois, koska muistutat mua mun omasta heikkoudesta, jota en pysty kohtaamaan. Koska oon oppinu siihen ettei saa olla heikko; isä ei saanu olla heikko, koska senkään isä ei saanu ja niin eespäin, ties kuinka monta sukupolvea ylöspäin. Niin ne ongelmat on periytyny muhun asti. Kun itkin kotona koulukiusaamisesta, isä käski heittää niitä kivellä päähän ja oli tosi vihainen, se tuntu että se on mulle vihanen, että mussa on jotain vikaa. En osaa siks tarjota turvaa ja syliä itkevälle kumppanille, varsinkaan jos itkee asiasta, joka on mun maailmassa merkityksetön / triviaali (eikä siit pitäis itkee ees), mutta sen pitää tarjota se mulle aina kun tarviin. Sen pitää ehdoitta olla mun kans, mutta mä saan ite päättää ehdot miten oon sen kans. Sen pitää tietää tasan tarkkaan mitä mä ajattelen, kaipaan ja tarviin mutta vain silloin kun mä tahdon niin, joka sen pitää tietysti kans tietää. Oon miettiny tosin, että olisko mulle ihan OK, et käydään molemmat nussimassa muita, kunhan oon sen toisen ykkösvaihtoehto. Jos se on just menossa jonku kans sänkyyn ja soitan sille että sen pitää tulla mun luokse *nyt* niin se lähtis – saattais ihan hyvin riittää mulle. En oo varma mut miettiny oon.

Se jatkuva tunne siitä että on kelvoton, arvoton, virheellinen ja epäonnistunu on vaan voimistunu mitä enemmän materiaalia on lukenu Tommy Hellstenin kirjoista, terapiassa jaettavista monistenipuista ja mitä on selvinny keskusteluista. Tää kokemus itestä liittyy siihen siis että miks petän kumppania ja jaan itteeni. Sen ohella, kuinka helvettiä on olla oman päänsä sisällä, itsensä kanssa, se tekee monesti sen toisenkin kanssa olemisesta ihan vitun mahdotonta. En haluu et se koskee muhun tai tuhlaa elämäänsä tälläseen ihmisjätekasaan ku minä. Haluun et kaikki pysyy kaukana musta – kumppani mukaanluettuna – koska oon kertakaikkiaan niin hirvee ja oksettava ihminen. Lisäks, koska on niin vaikeeta olla itsensä kans, niin se saa mut räjähtämään äkkiarvaamatta ihan pienimmästä asiasta, joka saattaa olla joka kerta eri. Ikinä ei voi tietää miks tai mistä mulla menee vati nurin, jonain päivänä se on se kun kumppani ei oo tiskannu, jonain se että tiputan leivän lattialle, jonain se kun kumppanin kengät on väärässä kohdassa eteisessä ja hankaloittaa mun imurointia, joskus se on se kun kumppani ei halaa, joskus se on se kun se halaa. Tänään hajotin imurin sen varren, kun se taas kerran tipahti irti imuroidessa. Päässä vaan yksinkertasesti pimeni ja löin sen täysiä pöydän jalkaan. Meni särki. Ihavitusama ku paska vehje se kerran onki. Tämä selittyy melko mutkattomasti sillä isoveljen ja koulukiusaamisella; kun on päivästä toiseen monta vuotta saatu kokemaan itsensä kelvottomaks ym., niin se juurtuu aika vitun syvälle. Viime aikoina on alkanu vituttamaan kaikki kohteliaat sanat kumppanilta ja ystäviltä. Ennen sitä toivoi että ku sanoo ”vittu mä oon paska” että joku kumoaa sen ja sanoo jotain kaunista. Nykyään se ärsyttää. En jaksa kuunnella enää sitä paskaa kuinka oon niin vitun ihana ja kaikkee muuta koska ne on kaikki valheita! Ne on tunteiden verhon aiheuttamia vääristyneitä harha-aistimuksia tästä maailmasta, joita hoetaan mulle jotta ne ihmiset ei joutuis kohtaamaan sitä tuskaa mikä niille koituu siitä ku lähden täältä.

Jokainen tunne, olkoon se mikä vaan, on eeppinen. Se on niin valtava kokemus että se kaappaa mut kokonaan sen vietäväks. Se on se, kun elää siten että volume on aina kaakossa [”This goes up to eleven!”] Yritys elää hillitymmin tuntuu täydellisen tylsältä ja elämä haalealta – mikään ei tunnu miltään, jollei se oo vittu täysiä! (vrt. intohimo ym. tuoreessa parisuhteessa) Kynttilä palaa molemmista päistä. Osittain se aiheuttaa sen turmiollisen elämän päihteiden ym. kans, koska vedät niin täysillä koko ajan + etit hetken nautintoja. Mutta silti on niin sairas pelko että joku muu hallitsee mun elämää että ei ajaudu riippuvaisuuteen – lihan syöntiäkin piti vähentää ku tuntu että se hallitsee elämää. Sama pelko johtaa siihen että joka tilanteessa on oltava kaikki narut käsissä – pitää kuulla kaikki keskustelut yhtäaikaa, pitää tietää kuka on missäkin milloinkin, koska pieninkin värähdys näennäisessä sosiaalisessa tasapainossa esim. bileissä, voi hälyttää mun päälle että vaara uhkaa. Siis täysin turvassa ystävien keskelläkin, oon sellasessa jatkuvassa valppauden tilassa. Yksikin äänensävyn muutos, kehon liike, katse tai asennon muutos – tai se että joku edellisistä puuttuu! Mikä vaan voi viestiä siitä että oon vaarassa menettää kontrollin tilanteeseen, että mulla ei oliskaan kaikkia naruja käsissä. Samoin mikään ei saa päättyä tai olla peruuttamatonta (vrt. kuolema, alapääkirurgia) – aina pitää olla jalka oven välissä, mahdollisuus mennä taaksepäin. Hallintaan liittyy myös se, että kadulla kaikki on vihollisia; milloin vaan voi joku nähdä mun läpi, että en ookkaan biologisesti tyttö ja tulla ampumaan mut, millon vaan voi terroristin pommi räjähtää, vaaraa täytyy jatkuvasti tarkkailla, koska se voi olla missä vaan, milloin vaan. Jälleen, on helppo ymmärtää miten se, että oot jokainen ajan hetki ollu altis hyökkäykselle koulukiusattuna, on johtanut tähän käyttäytymismalliin. Se on ollut elinehto tuolloin, jotta voi selviytyä, ja koska siihen on oppinu niin pienenä, niin jälleen: istuu aika syvässä.

Bileissä pitää siis olla kaikki narut käsissä, mutta entä niiden jälkeen ku on tehny kännihölmöilyjä: Häpeää ei ole. Häpeä on tunne, joka liittyy syyllisyyteen. Syyllisyys taas liittyy anteekspyyntöön ja -antoon. Koska ei ole häpeää, ei ole syyllisyyttä, ei ole myöskään aitoa anteekspyyntöä. Eli en pysty tuntemaan tehneeni väärin. Joskus oon väittäny että joku anteekspyyntö on ollu vilpitön, että jotenki se olis tehny poikkeuksen mun häiriössä ja oliski ollu aito. Se on ollut aina paskapuhetta. Mä en oo katunu tai hävenny yhtään mitään; [poikkeuksia tähän on tasan kaks, joista toinen on rikollista, joskin vanhentunutta, ja sitä en haluu tässä avata siks, ja toinen on se kun pidän veistä oman Äitini kurkulla] en sitä ku oon nussituttanu itseäni suhteen aikana jossain muualla, en sitä ku oon läimässy jotakuta, en sitä ku oon huutanu jollekulle, en sitä ku oon humalassa pissannut housuun, en sitä ku oon hajottanu puhelimeni viskomalla sen huitsin vittuun, en sitä ku oon juossut alasti jossain pellolla... Se kilpi sille häpeälle on niin massiivinen, koska sitten kun se tulee ihan at random se häpeä – aina kaiken lisäks parisuhdekumppanin läsnäollessa, ei koskaan muiden – niin pakenen sitä. Koska on pakko. Samoin syyllisyyttä. Se ei tarvitse laukaisijaa, mutta sellanen voi olla. Sillon en pysty katsomaan toista simmuihin, en todellakaan. Siellä se mun häpeä tuijottais mua takaisin. Sellanen astronomisen kokonen häpeäpallo, joka vyöryis päälle sieltä sen toisen silmistä. Samoin, ajoittain tulee sellasia hetkiä ku tunnen syyllisyyttä.. sillonki kaikesta. Ihan vaan omasta olemassa olostani. (ajaa usein viiltelemään) Ja oon varsin tietoinen siitäki että se häpeä ja syyllisyys pitäis kohdata – jotta siitä voi vapautua, jos Hellsteniä on uskominen – mutta en mä jumalauta kykene kohtaamaan sitä määrää häpeää! Tää kaikki selittyy sillä, että lapsuuden varhaisvuodet isoveljen takia ja ala-asteen loppu kiusaajien takia on kulunut siinä että oon tuntenut aivan silmittömän suurta häpeää itsestäni kaiken sen sanotun ja tehdyn takia. Oon tuntenut syyllisyyttä ihan vain olemassa olostani, koska mut on saatu tuntemaan että oon kertakaikkiaan niin hirvee ihminen, että ei mun kuuluis olla edes olemassa; oon niin häpeällinen ilmestys, että mun pitää kadota maan päältä!

Koska syyllisyys laukaisee jälleen kaiken sen kelvottomuuden ym. tunteiden litanian, mua kuuluu rangaista. Itsetuhoinen silmukka nro 2: kelvottomuus → syyllisyys → kelvottomuus. Mut kuuluu sitoa sänkyyn ja hakata ja raiskata. Perseeseen sitte varmaan ku pimppaa mulla ei oo. Alistaa, halveksua ja väheksyä. Kohdella kuin arvotonta huoraa (jollaiseks monet on nimitelly myös). Huutaa mulle kuinka vitun oksettava ja virheellinen oon. Koska en ansaitse muuta. Ei kukaan halua että kohdellaan huonosti, mutta on eri asia että mitä haluan ku mitä tunnen että mihin mulla on oikeus. Tai mikä on oikein. Oikeutus / oikeudenmukaisuus on muutenki vinoutunutta mun päässä, ei pelkästään sen takii että kaikki arvottuu sen perusteella mikä on oikeutettua mutta myös se että mikä oikeuttaa minkäki. Olisin maailman huononin tuomari. Musta tuntuu että ansaitsen pahaa, koska siihen oon tottunut. Se mikä alko lapsuudessa ja jatku esiteini-iässä johti sitä kautta itsetuhoiseen silmukkaan, jossa ajaudun tilanteisiin missä mulle voi tehdä pahaa, joka lisää kelvottomuuden ym. tunnetta, joka saa mut ajautumaan edelleen lisää samanlaisiin tilanteisiin. Itsetuhoinen silmukka nro 3: oon kelvoton → mulle kuuluu tapahtua pahaa → mulle tapahtuu pahaa → oon kelvoton. Kuka tietää, oonko ajautunut goottityyliin yläasteella alitajuisesti just siks, jotta olisin vaarassa joutua hakatuks, koska meikkaava poika oli kohde monelle? Joka tapauksessa, koska niin kauan ja niin rankasti on kohdeltu huonosti, niin siitä on tullut toimintamalli. Ainoa sellainen. Sitä tukee se tunne siitä että on kelvoton ym., jolloin se toimii myös perusteluna ja oikeutuksena sille, että mulle tehdään / halutaan pahaa.

Oikeutuksesta päästäänki sitte siihen, että miten helvetissä tää sit liittyy transsukupuolisuuteen? Siten, että mä oon aina vaan vakuuttuneempi että oon feikki. Että en oo oikeesti trans. En pysty oikeuttamaan sitä(kään) itselleni. En oo pukeutunu tyttöjen vaatteisiin pienenä, en oo kyselly millon hyvä haltiatar tulee ja muuttaa mun peniksen pimpiks, en oo mitään sellasta mitä kaikki muut transtytöt on.

Teoria: Se miten mun nuorempi isoveli on alottanu mun maanrakoon murjomisen jo sillon ku olin 4v, se miten se jatku neljä vuotta koulukiusauksena ku olin 9v – 12v, miten se johti siihen itsetuhoiseen kierteeseen että jakaa itseään, viiltelee ja kaikkee muuta 15 vuotta kunnes loppujen lopuks yrittää tappaa itsensä... Se pieni poika siellä lapsuudessa ja ala-asteella traumatisoitui niin helvetin pahasti, että se ei kestäny elää enää. Sen piti kuolla. Koska mulla ei ollut silloin vielä munaa tappaa itteeni fyysisesti, piti mun tappaa se poika. Yläasteella kun kaikki käänty päälaelleen ja musta tuli suosituin tyyppi koko skolessa – mua sanottiin ikoniks mun kotikylässä, perkele sentään!.. Musta kiersi kirjaimellisesti katulegendoja vielä viis - kuus vuotta sen jälkee ku olin jo päässy yläasteelta. Ne silloiset tiesti että skolessa oli joskus ollu joku [Tähtisimmu] joka oli tehny sitä ja tätä. Silloin oon alottanu sen uuden identiteetin luomisen. Vaihdoin nimeni, aloin meikkaan, samaistuun tyttöihin, viilteleen, sekäkäyttään.. aloin luomaan täysin uutta ihmistä sen totaalisesti hajotetun pikkupojan tilalle, sen ohella että aloin oireilemaan kiusauksesta todella vakavasti. Sen sosiaalisen hylkiön tilalle, jolla ei ollut ystäviä, joka oli ujo ja vetäytyvä, kiltti ja asiallinen, joka ei muuta tehny ku pelas tietokoneella. Sen tilalle tuli ylisosiaalinen, ekstrovertti, rohkea (koska ei välittänyt mitä itselle käy tai mitä muut ajattelee), kapinahenkinen ja huonokäytöksinen sekäkäyttävä siiderilortto. Koska sen piti olla täydellinen vastakohta sille mikä oli hyljeksitty, piti sen olla myös vastakkaista sukupuolta. Loppujen lopuks vaihdoin (tahallisesti nyt tuolla termillä tässä) sukupuoleni ja sukunimeni. Isosysteri joskus vittuili että oon ”kaiken vaihtanu itsessäni”.. entä jos se on se hinta joka mun oli yksinkertaisesti pakko maksaa, jotta selviydyn (edes hetken). Ihmisen mieli on todella kummallinen asia. En pitäis mahdottomana että sen elossapysymisvietti on niin poskettoman voimakas että se pystyy jopa kadottamaan kokonaisen identiteetin ja korvaamaan sen uudella. Toki, kaikki läheiset puolustaa mua mun omaa mieltäni vastaan ja huomauttaa kerta toisensa jälkeen, että jos en olis oikeesti tyttö, niin rintojen kasvu, se että mut nähdään tyttönä ja kohdellaan kuin sellaista, aiheuttais ristiriidan mun pään sisällä ja se ei tuntuis oikeelta ja luonnolliselta. Että nyt kun kaikki on ”paremmin” näin, niin se todistaa sen että oon tyttö. Mulle se ei oo oikeutus. Kun katon muita transtyttöjä ja kuuntelen niiden juttuja, niin ne on niin selvästi tienny sen jo pitkään ja nuoresta ja jotenki kukin ilmentäny tavallaan sitä – tai vähintään oireillu. Vaikka mulle se tuntuu luonnolliselta että kohdellaan ku tyttöä, näyttää tytöltä, elehtii kuin tyttö ja kaikki muukin, niin se ei mulle riitä oikeutukseks itselleni.

Persoonallisuushäiriö ja vaihdokkuus voi liittyy myös siten toisiinsa, että koska stereotypian mukaan tytöt ”saa” olla hauraita ja heikkoja, niin mun ”pitää” olla tyttö, jotta saan ees vähän oikeutettua itselleni sitä että oon heikko, hauras ja hoivattava. Joskus kuvailin itseni niin että sitä toki tahtois nähdä itsensä sellasena vakavasti haavoitettuna, pahoinpideltynä ja kaltoinkohdeltuna, hauraana ja suojeltavana tyttönä, mutta ainoo minkä pystyy itselleen oikeuttamaan on minäkuva siitä kelvottomasta, likaisesta, arvottomasta räsynukesta, joka makaa jossain sivukujan roskisten seassa, jonka kuka vaan saa ottaa, leikkiä aikansa, hakata ja nussia väkisin tai mitä nyt sit haluukaan.. ja paiskata takas sinne, odottamaan seuraavaa. Samaan aikaan sitä kaipaa kun jossain bussissa tai junassa tuijottaa ulos ikkunasta, vesisateeseen, että joku ihana ja lämmin tyyppi, joku joka tuntuu siltä että se haluaa suojella mua koska se näkee mut hauraana ja suojeltavana, että sellanen tulis ja halais mua kun itken siinä ja pyytäis vaikka kahville tai kaljalle.. mutta samaan aikaan en pysty oikeuttaan itselleni sitä. En ansaitse pelastusta, vaikka sellanen oliski. Mun täytyy työntää se tyyppi pois. → Sehän näkee mussa jotain hyvää; että en oo paha, vaan mulle on tehty pahaa, eikä mussa mitään sellasta voi olla, ei mitään hyvää! Samaan aikaan haluun että joku kattois mun raajoja mitkä on aivan täynnä arpia ja toteais: ”Voi kulta pieni mitä sä oot menny itselles tekemään” ottais syliin ja pitäis hyvänä.. mutta samalla haluun työntää sen pois, ei sen kuulu kohdella mua niin! Tekee mun kanssa seurustelusta aika helvetin haastavaa, kun tahdon että se toinen silittää ja tulee lähelle, mutta en pysty sitä vastaanottamaan, koska: a) en ansaitse sitä (ei oikeutta) ja b) jos päästän sen mun lähelle ja mulla syntyy tunteita sitä kohtaan, niin se on potentiaalinen vaara. Se voi satuttaa mua, vaikka vaan tahtomattaan. Ei voi päästää ketään lähelle (enää). Mutta kun haluun ja kaipaan. Mutta kun ei! Mun muurit on niiiiiiiiin korkeet ja paksut, että vaatii poikkeuksellista taitoa saada ne murtumaan. Jotkut harvat tuntuu kykenevän siihen muutamalla sanalla, kuten nykyinen terapeutti, joka sai mut täydestä raivosta (puolustuskanta, itsensä suojelu; työntää muita pois) puhkeamaan hillittömään itkuun (muurit murtu, suoja tippu; toisen salliminen itsensä lähelle)... Jotkut ystävät osaa homman kans. Sitä tarkotan ku sanon että mua pitää osata käsitellä, ikään kuin olisin jokin esine. Mutta sellaisenahan itseni nään, arvottomana esineenä. Joka johtaa siihen, että tuntuu oikeelta kun mua esineellistetään ja kohdellaan arvottomasti. Turvallisessa tilanteessa ja parhaimmillaan se tarjoaa vakinaiselle kumppanille seksilelun, joka suostuu milloin vaan mihin vaan. Vaikka mua ei haluttais niin ainahan voit sitoa kädet mun selän taakse nilkkoihin kiinni ja alistaa mut ottamaan sulta poskeen – tai sitoa sängynjalkoihin kii ja pomppia mun tyttödikin päällä itses tyytyväiseks. Mä saan tuntee itseni arvottomaks esineeks, toinen saa seksuaalisen nautinnon mutta mä oon kuitenki turvassa. En sitä haluu ja saatan itkee jälkikäteen ku tuntuu käytetyltä, mut se on mulle oikein. En tiiä mitä ne ystävät tekee, jotka osaa mua käsitellä – voivat vaikka saavuttaa auktoriteetin aseman mun maailmassa, joiden sanoja uskon jopa! – mutta on mun kans seurustelu niin mahdotonta kaiken tän keskellä, että en pidä järkevänä ketään, joka siihen lähtee. Se on sulaa hulluutta. Ihmisten pitäis pysyä poissa mun läheltä – ystävyys on sopivan matkan päässä, silloin ei joudu olemaan mun kans niin paljon että häiriökäyttäytymisen ongelmat vaikuttaa siihen ihmissuhteeseen. Parisuhdekumppania odottaa helvetti, joka päättyy siihen että meen sänkyyn jonku toisen kans – hajottaen taas itseäni lisää.

Mutta tässä oon. Teinittämässä edelleen ja taas, kirjotan tätä, vedän viinaa, tunnen olevani 15v itsestään huolehtimaan kykenemätön, puolustettava, suojeltava, hauras, haavoittunut ja eksynyt teinityttö. Haaveilen itseni tappamisesta, bileistä, isosta ystäväporukasta, irtosuhteista, monien eri ihmisten panemisesta, mun pahoinpitelystä ja raiskauksesta, siitä että saisin pimpan ja menkat sekä rokkitähteydestä. Sekin haave on jotenki synteettinen; tiiän että vaikka olisin maailmankuulun metallibändin rumpali, ei olis mitään rahahuolia, olis loputtomasti ystäviä ja rakkautta, olisin silti sisältä tyhjä. Olisin paljon kokonaisempi ku luopuisin kaiken tavoittelusta, hyväksyisin itseni sellasena ku oon, muuttaisin Nepalin vuorille temppeliin asumaan ja tavoittelisin spiritualistista valaistumista. Voisin jopa saavuttaa jonkunlaisen eheyden itseni kans. Mutta aivan kuten oon liian riippuvainen turmiollisesta ja hurmiollisesta elämästäni, niin oon myös sen tavoittelusta että olisin jotain. Monien koulukiusattujen tavoin näyttämisen halu elää mussakin todella voimakkaana. Halu olla jotain. Koska kiusaus on jättänyt niin syvät haavat että en oo itsenäni mitään. Neljään vuoteen en ollut yhtään mitään. Se on pultattu kiinni mun mieleen se ajatus.

Ainoo mikä jollain tavalla etäisesti osoittaa siihen suuntaan että olisin muka oikeesti trans, on se että oon jumissa teini-iässä. Ehkä oon sillä tasolla ja kaipaan että elämä olis sellasta vastuutonta ja vapaata, sen takii ku se on konkreettisesti elämättä? Onko siihen muuta ratkaisua ku elää se sitten nyt? Miten voin ees tehdä sen? Se miten Äiti ja vanhempi isoveli muhun suhtautuu saa mut tuntemaan itseni teiniks, mutta viekö se eteenpäin asiaa? Jonain päivänäkö vaan oon sit kasvanut aikuiseks naiseks? Toisaalta koko teini-ikäongelma saattaa olla siitä että sen takii mitä on kokenut, on syväjäädyttänyt itsensä lapsuuteen, jolloin teini-ikä olis vasta tulossa. Mutta se sisäinen lapsi on syväjäässä edelleen. Koska en pysty vapautumaan häpeään ja siten häpeästä – jos Hellsteniä on uskominen. En mä pysty kohtaamaan sitä kaikkea mitä kiusaus on saanut mut tuntemaan. En mitenkään, se on niin käsittämättömän valtava! Jotta pystyin selviytymään, oli kaikki haudattava, itsensä jäädytettävä ja luotava uusi identiteetti. Nyt pitäis palata takas käsittelemään kaikki. Millä vitun voimavaroilla!? Ja se huutava epäoikeudenmukaisuus siinä, että muut voi hajottaa sut mutta sä oot ite ainoo joka voi korjata itses! Kaikki se oikeudenriisto mikä mulle on tehty – en saa sitä mitenkään takas!

Yhden lisäongelman tähän koko cocktailiin tuo se, että Äiti ei ole ollut mulle turvallinen; mulla on ollut turvaton lapsuus ja koti. Mulle ei ole asetettu mitään rajoja koskaan: Äiti on ollut mun käskytettävissä ja ylikäveltävissä. Se on jättänyt suuren sisäisen kaipuun turvalle, sille turvalle mitä lapsi hakee vanhemmistaan. Joista mun tapauksessa toinen on ollu niin etäinen että se on käytännössä ollu olematon ja näyttäytyny vaan mulle huutavana ja pelottavana henkilönä. Oma isä, jonka pitäis olla se joka suojelee ja puolustaa. Ristiriitaisesti ihmisen kehitys menee niin, että kun saa liikaa vastuuta = ei ole rajoja ja siten voi ne itse määrittää, liian nuorena, niin sit ei osaa sitä myöhemmin ottaa. Koska jää puuttumaan se turva siellä lapsuudessa, ei sitä voi aikuisena löytää. Hellsten kirjoittaa löytäneensä sen Jumalasta, harmi kyllä mä en siihen pysty. Saatanakin on kokeiltu jo, enkä sieltä tunnu saavan yhtään sen enempää, mutta se tuntuu todennäköisemmältä joka siihen pyyntöön vastaa. Mun pitäis vaan löytää se turva itsestäni ja ottaa vastuu ja oppia huolehtimaan itestäni, mutta en kykene. Jonkun pitää tehdä se mun puolesta; suostua mun isäks & äidiks, suojella mua ja puolustaa mua. Pitää musta huolta ja hoivata. Liittyy myös siihen että en vieläkään täysin osaa oikeuttaa itselleni että mulle on tehty pahaa, senkin täytyy tulla ulkopuolelta että oon uhri enkä viallinen ihmisjäte.

En pääse myöskään millään yli siitä ku isoveli on vakaasti sitä mieltä että kaikki alakulttuurit, oli sit punkkarit, gootit, rockabillyt, hopparit, mitkä vaan, kertoo mielenterveysongelmista. Koska jos pitää jotenki poiketa, niin sille on aina joku syy. Herättää mussa kysymyksiä siitä miks oon ajautunu niinkin huomiotaherättävään tyyliin ku kybergootti. Koska olen vitunmoinen huomiohuora? Tietenki nautin huomiosta, niinku yläasteella ja lukiossaki ku olin aina se huomion keskipiste ja se ikoni. Tämä liittynee siihen että kiusaus on jättänyt sen pakonomaisen tarpeen olla jotain kun kerran ei ole itsenään mitään. Huomiota on sekin ku joku tulee muna pystyssä kohti humalaista [Tähtisimmua] ja pyytää ”ottaan vähän” – koska oon huora niin tartun kiinni kundin lerssiin ja aletaan nuoleskeleen. En halua sitä mutta mitä sillä on merkitystä; mähän olen se arvoton esine, jollaisena mua just sillon kohdellaan, joten se on oikein, joten alistun hyväksikäytettäväks – tosin samalla antaudun uhriks → saanko sillä lisää perusteluja sille ”voi sua kulta pieni” -kohtelulle? Oon havahtunu siihen että nautin siitäki ku ihmiset tuijottaa mun arpisia jalkoja kesäisin, koska ajattelen että osa kattoo siten että ”hyi vittu miten oksettavia” joka on oikein koska mä oon oksettava ja vastenmielinen, osa kattoo siten että ”vitun säälittävä goottihoro, olisit tappanu ittes sitte” joka on oikein koska ansaitsen vihaa ja halveksuntaa ollessani niin kelvoton ja epäonnistunu ja viimeinen osa kattoo sillai että ”voi raukkaa mitä tollekki on tapahtunu” joka on se mitä toivon ja odotan mutta mihin mulla ei oo oikeutta. Pistää miettiin että onko alitajuinen osasyy viiltelyyn se, että saisin oikeutettua itselleni että oon uhri / saisin lisää sen suuntaista kohtelua.

Tässä kun keskustellu epävakaiden tovereiden kans, niin yks nimitti itseään parhaimmillaan ”viihdekeskukseks” johon voin samaistua aivan vitusti. :D Oon monesti sanonu itsestäni Karvisen stripistä varastetulla luonnehdinnalla: oon paras lelu mitä toisella voi olla koska en tarvii pattereita. Se on vähä sama näkemys toi että on viihdekeskus. Yläasteelta asti oon ollu aina se porukan hauskuuttaja ja viihdyttäjä, se johon kaikki on aina ihastunu, jonka kans kaikki on halunnu panna, jonka juttuja kaikki on kuunnellu suurella mielenkiinnolla, joka on nimenomaan ollut se viihdekeskus. Sä et tarvii bileisiin viinan lisäks ku mut niin sulla on hauskaa – tästä on todisteita vaikka kuinka paljon. Moni on miettinyt miks oon sit ollu niin suosittu.. selityksiä on piisannut, samoin ku luonnehdintoja siitä että millanen oon. Millon oon ollu mystinen hahmo kenestä ei ota oikein selvää, milloin kiehtova taiteilija, milloin avoimesti hullu joka ei ees yritä piilotella sitä että ei oo selväjärkinen, milloin filosofinen ja outo tyyppi joka vaan vetää puoleensa, milloin seireeni, kuulemma mulle voi tulla kertoon mistä vaan enkä tuomitse, oon luotettava, itsevarma, spontaani, arvaamaton, aito, väripilkku, rehellinen, hauska ja vaikka mitä... Onko sit niin että kaikessa siinä tavaroiden paiskomisessa, itsensä viiltelyssä, itsensä kuutamolle juomisessa (että muut joutuu pitää huolta susta), misantropiassa, vainoharhaisuudessa, psykoottisuudessa, arvaamattomuudessa, välinpitämättömyydessä ja muussa.. kaikessa mitä oon tässä tuonu ilmi.. että kaikessa siinä on jotain hyvää? Jokin mussa ja muissa epävakaissa tovereissa vetää ihmisiä puoleensa kuitenki. Kuin magneetti. Jopa niin voimakkaasti että se saa ihmiset kyseenalaistamaan seksuaalista suuntautumistaan – toki oonhan hämmentävä fantasiaolento tisseineni ja kikkeleineni. Mutta mitä jos en oliskaan enää kaikkee sitä? Mitä jos ”parantuisin”? Mitä olisin? Olisinko enää [Tähtisimmu]? Tää johtaa siihen ku mietin että oonko pelkkä imago / brändi minkä oon itselleni luonu. Oonko sisältä tyhjä ja pelkkä ontto brändi vailla sisältöä? Jos, niin miten voisin silloin luopua siitä ainoasta asiasta mitä oon? Koukuttaa lisää tähän kaikkeen tuo ajatus. Lisäks nousee dissosiaatio itsestä – mitä vittua mä ees oon!??

Se, että hyväksyn itseni entistä enemmän ja sen että paljon mun häiriökäyttäytymisestä johtuu siitä mitä mulle on tehty / tapahtunu.. että oon uhri jolle on tehty pahaa, niin en oo päässy vielä siitä irti, todellakaan, että oon paha. Eli ei mulla ole mitään ratkaisun avaimia, edelleenkään. Lähinnä kelvottomuuden tunne ym. on lisääntyny, ku saanu oikein monesta monisteesta, kirjasta ja keskustelusta lukee ja huomata kuinka vinoutunut onkaan! Tiiän että ihminen on sellane, että muutos pelottaa aina, etenki kun mulle se muutos olis hyppy täysin tuntemattomaan. Maailmaan jossa en olis kelvoton ym., osaisin kantaa vastuun itsestäni, mua ei voiskaan seksuaalisesti ahdistella kun tietäisin arvoni, olisin tasapainoinen ja tunteet hallitseva... Mä en todellakaan tiedä miltä tollasista ihmisistä tuntuu! Mä en oo koskaan eläny sellasta elämää. Toisaalta taas se kun kaikki tunteet on eeppisiä, on todella koukuttavaa. Niin on toisaalta se paha olokin. Tuttua ja turvallista. Ei mulla ole mitään syytä uskoa että mikään tulee koskaan muuttumaan kun katon itteeni tässä tälläkin hetkellä. Ihan samassa pisteessä ku aina. Ei mitkään harjotukset ym. mitä terapiassa on käyty läpi auta mua paskaakaan, eikä se että hyväksyn että oon uhri enkä syyllinen, poista syyllisyyden tunnetta, kelvottomuuden tunnetta tai mitään muutakaan. Mulla todella on, kuten lääkäri sanoi: ”erittäin vaikea epävakaa persoonallisuushäiriö” ja vaikuttaa siltä että olen tuomittu kohtalooni.

Toi on kans jotain mitä jengi luulee, että mulla on vaan asenneongelma tai jotain. Että mä vaan sormia napsauttamalla *naps* voin oppia käyttäytymään normaalisti. Että ihanku se olis valinta että ku mulle sanoo ”valmistamatta mua siihen” jotain kritiikkiä niin räjähdän silmille, kun leivän puolikkaat ei irtoo toisistaan niin murennan ne vitun pieneks silpuks, kun halaat mua väärällä hetkellä niin heitän sut vittuun siitä ja käsken hankkimaan kunnon kumppanin, kun tuntuu todella epätodelliselta niin pitää viiltää itseään, kun joku haluu multa seksiä niin antaudun siihen (hyväks)käytettäväks, kun vedän vintin pimeeks ja muut joutuu huolehtimaan musta niin se antaa suurta nautintoa, kun hakeudun aina vaan uuden tyypin hellyyden ja läheisyyden kohteeks vaikka olis parisuhdekki, kun ilo on niin maanista että tuntee itsensä kuolemattomaks ja kenenkään ongelmat ei kinosta paskaakaan ku maailma on vaan niin ihana mesta, kun tunnet olevas niin vitun vastenmielinen että sun pitää viiltää se saasta itsestäs ulos, etc.. Siis varsinki jos kuvittelee että mun kanssa pystyy olemaan suhteessa kunnes petän, niin sietää olla sit valmistautunu kohtaamaan tuon kaiken ja vastaanottamaan ja hyväksymään sen. Hyväksymään että en pysty sille mitään, koska oon vaan yksinkertasesti toimintamalleiltani mitkä aivoihin on muodostunu niin vitun häiriintyny. Kun ei sitä hallintaa itsestä vaan yksinkertaisesti ole! Ei oo helppoo tajuta sellasen, joka elää perus (ees jokseenki) tasapainoista elämää (itsensä kanssa), mutta tällästä tää nyt vaan vittu on. Jos mun pitää se hyväksyä että oon tällänen vitun paska, niin sitten kai pitäis muidenki? En mä myöskään sano että haluun olla, että en yrittäis tehdä tälle jotain, mutta kun se ei vaan tunnu oikein olevan kovin helppoo jumalauta! Ainoat jotka ymmärtää mitä tää elämä on, on toiset epävakaat. Sen oon huomannu. Ne tietää mitä tää on. Ne elää sitä samaa. Kun ei siihen omaan käytökseen pääse käsiks ees muutaku sen ulkopuolella: Vaikka itse sanoisin jollekki että sanoo mulle huomenna että sanoin ite että mun ei pitäis vaikka nyt sit juoda päätä täyteen, niin kun se sen sanoo, niin en yhtään muista ees sanoneeni sille mitään ja alan syttämään sitä siitä että se yrittää käskyttää ja hallita mua. Ei toimi edes niin se että hallitsis omaa käytöstään.

Niin järkyttävää tää elämä kuitenki on tälläsenä sekopäänä, että oikeesti vaan odotan sitä kun seuraavan kerran elämä ahdistaa enemmän ku potentiaalinen tietoisuuden lakkaaminen kuoleman myötä. Kolmatta epäonnistumista ei tule. Vaikka sitä ymmärtää ja jatkuvasti enemmän myös hyväksyy sen mitä on, niin vailla työkaluja sille mitään tehdäkseen, tää elämä on niin sietämätöntä, millaseks mun menneisyys on tän saanu muovautumaan ja minä itse siitä vielä pahemmaks ku kierre on voimistunu... Ei tätä ihmiset oikeesti jaksa. Kyse on vaan siitä, milloin. Tästä olis opiksi monelle, joka tekee pahaa toiselle, että mihin kuntoon ihmisen voi saada ku tarpeeks murjoo. Voisin mennä kiertään kouluja viiltoarpieni kans ja kertoo mihin ihmisen voi suistaa ku tarpeeks hajottaa. Harmillista kyllä, ne jotka sitä pahaa tahtoo ja tekee, ei useimmiten välitä vaikka seuraukset näyttäiski niille... Ei lisää omaa toiveikkuutta ja uskoa huomiseen yhtään sen enempää ku tietää että suurin osa ihmisistä on aika hirveitä.. Ne ketkä ei oo, niin pysykää ihanina ja pitäkää huolta toisistanne – ja itsestänne. Uskon, että kaikkien tilanne ei ole yhtä toivoton ku miten omani nään ja koen, vaan samasta asiasta kärsivät voi oikeesti tehdä itselleen, paljonki! Uskokaa itseenne ja siihen että kuulutte siihen 90% epävakaista, jotka ei tapa itseään. ❤

 

[Mä tiedän että kuulun siihen 10% epävakaista, oon vaan epäonnistunu kahdesti]

https://www.youtube.com/watch?v=ODKhRrtSFC8

 

★Tähtisimmu ★

 

https://en.wikipedia.org/wiki/Borderline_personality_disorder