Oon miettiny tätä aihetta jo niin kauan että se on sivulla neljä mun scrapbookissa ja niitä sivuja on täl hetkel kymmenen. Mutta tää on ehkä kivasti kypsyny sitten tämän aikaa. Yhtenä päivänä mulle vaan tuli sellanen idea, että entä jos se miten havaitsen itseni peilistä vaihtelee ihan konkreettisesti päivittäin – tai siis fiiliksen mukaan. Tää nyt on vähän fenomenologiaa ja sellasta.. mutta siis jos nyt ajatellaan että on niin, että on jokaisesta subjektiivisesta havainnoijasta riippumaton objektiivinen todellisuus.. kutsuttakoon sitä nyt vaikka maailmaks. Edelleen, jos jokainen (ainakin itsensä tiedostava) olento havainnoi tätä maailmaa oman subjektiivisen ”havaintoharsonsa” läpi, niin kenenkään visuaalinen aistimus ei ole paitsi identtinen, ei myöskään tavoita maailmaa sellaisenaan, vaan aina sen oman harson läpi. Ja se havaintokokemus on se mitä tässä nyt tarkotan.

Ajatellaan että ihminen on vähintäänkin psyko-fyysinen kokonaisuus (jos nyt ei kosketa siihen aiheeseen, että onko myös spiritualistinen osuus), niin psyyke ja fysiikka on silloin liitoksissa toisiinsa. Näköhavainto koostuu silmien aistinsolujen stimulaatiosta, sekä aivojen tulkinnasta koskien sitä visuaalista informaatiota. Se on fyysinen osuus. Jos on mahdollista että mielentila vaikuttaa esimerkiks fyysiseen energiatasoon – psyykkinen vaikuttaa fyysiseen – kuten masennuksessa, pelkotilassa tai muussa vastaavassa, niin miksi ei olis mahdollista että se vaikuttaa myös näköaistimukseen joissain raameissa. En nyt ehkä venyttäis tätä aihetta siihen että joku voi havaita värit maailmassa puna-vihervärisokean tavoin jos on paska fiilis. Mutta siihen että kun katsot peiliin, niin se visuaalinen informaatio, jonka aivot tulkitsee, muuntuu mielentilan mukaan.

Tässä on siis taustalla se, kun mua välillä ihmetyttää että kun on ”hyvä päivä” niin kun katon peiliin, en näe yhtään samoja asioita ku ”huonona päivänä”. Siis tuntuu että niitä ei yksinkertaisesti ole ees olemassa. Esimerkiks ne leveet hartiat, niin tuntuu että ne ihan aidosti on kapeemmat hyvänä päivänä. Siis koska se kulloinenkin havaintokokemus sen oman harson läpi tuntuu aina todelta. Niin tuntuu että todellisuus muuttuis sillai et eri päivinä ne hartiat olis oikeesti eri kokoset. Siis tokihan näin tuskin on. Mutta senpä takia tuntuukin että se itse näköaistimus muuttuu. Niin konkreettisella ja perusteellisella tavalla, että se tuntuu kuin todellisuus muuttuis.

On päivä jolloin sitä kattoo peiliin ja näyttää muodottomalta, tasapaksulta, lättäperseiseltä, leveeharteiselta pojalta, jolla on tissit. Sit voi olla heti seuraava päivä kun se sama keho, saman peilin kautta näyttää niiin helvetin erilaiselta että se tuntuu lähinnä mahdottomalta. Sitte sitä ihmettelee että ”onko mun hartiat kaventunu yön aikana!?” tai että onko tiimalasimuoto voimistunu. Tästä päästään sit siihen että kuinka paljon on mahdollista vaikuttaa toisten havaitsevien subjektien näköhavaintokokemuksiin. Jos on esimerkiks joku transihminen, joka on suuren osan ajasta läpimenevä, mutta jotkut pysty näkee tarkemmin ja paljastamaan sen biologisen taustan, niin jos sellasen tyypin eleet, olemus, puhetyyli, sanavalinnat ja ääni on täysin läpimenevää, niin vaikuttaako se siihen että ympäristön näköhavainto taittuu niin voimakkaasti kohti sitä koettua sukupuolta, että siitä tulee niille todellisuutta. Eli että niiden koko näköhavainto muuttuu ja se henkilö meneekin läpi, vaikka ei (vielä) kehonsa puolesta yksinään menis.

Sitten jos on sellanen tapaus, joka taas menee pääsääntöisesti kokoajan läpi, niin kehon, äänen, eleiden, olemuksen kun kaiken muunkin kannalta, niin entä ne, jotka on tuntenut sen ennen transitiota, tai jotka muuten syystä tai toisesta tietää biologisen taustan? Oon koonnut mun vihkoon muutamia esimerkkejä tässä näiden vuosien varrelta, kun vanhatkin ystävät on alkaneet selvästi sukupuolittaa mut intuitiivisesti tytöks – vaikka ne muistaa varmasti aina sen että olin joskus todella eri näköinen ym.. Yks on aika läheiseltäkin ihmiseltä, Exältä, kun se joskus oli miettinyt kertomansa mukaan että ”pitääpä kysyy [Tähtisimmulta]” mutta hetken suunnittelun jälkeen havahtunut siihen että ”ainiin! eihän sillä ookkaan pillua”. Okei, oon itekki skeptinen että onko noin oikeesti tapahtunu, vai onko toi vaan ollu sitä että on halunnu tukee / rohkaista mua, mutta toisaalta neljän vuoden kokemuksella tiiän että se on yks maailman rehellisimpiä, vilpittömimpiä ja lämpimimpiä ihmisiä, joten miksi se viilais mua linssiin – edes mun itsetuntoa nostaakseen. Toinen esimerkki on entiseltä Kämppikseltä, joka sanoi mulle joskus että ”en mä ajattele sulle kyrpää, vaan pillun” ja kolmas saman henkilön nuoremmalta sisarukselta, joka sanoi että oli aikeissa kysyä multa menkoista mutta havahtui sitten ennenku avas suunsa että eihän mulla ole mitään kerrottavaa omistani. Tietenki jokainenki noista voi olla vaan sellanen että haluu rohkaista yms., mut yleensä sellaset ilmaistaan jotenki toisin kuitenki.

Kunpa jotenki vois vaan vaikuttaa siihen että niitä hyviä päiviä milloin se näköhavaintoaistimus on se, että oon ihan tytön muotoinen ja näköinen olis tyyliin joka päivä – ja muidenkin simmuissa. Toivon kaikille muillekki lisää sellasii päivii ja muistakaa uskoa itseenne. ❤ :)

https://www.youtube.com/watch?v=IufS2bJQq7c


★Tähtisimmu ★