[Wow. Siitä on kauan ku oon viimeks istunu tässä koneella Libreofficen Writer auki. Tuntuu että ei olis ainaka vuoteen skriivannu mitään vaikka onhan sitä. Yleensä mulla on jotenki spesifi aihe tai edes raamit mistä kirjotan mutta nyt ei oo, plus mun kämpässä on takuulla yli 30°C lämmintä, joten saa nähdä mitä tästä tulee. Mulla ei siis oo mitään aihetta siks että on fiilis kirjottaa – no millon ei muka olis ollu, ei vaan oo ollu resursseja tehä mitää – mutta ajatus ei oikein pysy kasassa että mistä ja lisäks haluun jonkunlaista päivitystä että missä oon menossa mielenterveyteni kans. On siis ollu vähän sekavat olotilat jo useemman päivän ja moni asia minkä luulin jääneen jo historiaan niin on noussu uudelleen pintaan. Ei pitäis altistaa itseään millekkä ulkomaailmalle nii ei tulis inputia kaiken kelailuun. Mutta jospa koetan avata hiukan... En muute muista yhtään että mitä oon jo kertonu ja en jaksa alkaa käymään läpi vanhoja tekstejä, niin pahoittelut jos tulee hiukan toistoa.]

Jos tää nyt sattuu olemaan vaikkapa ensimmäinen artikkeli jollekki minkä lukee, niin kerrataan nyt lyhyesti se, että yritin viime marraskuussa tappaa itseni kahdesti (kun eka kerta oli niin säälittävä yritys että sitä ei ees pitäs laskee), joista jälkimmäisella kerralla selvisin vaan täpärästi. Mut laitettiin ensiavusta suljetulle psykiatriselle osastolle, missä olin kuukauden ja lähdin sieltä koska halusin vapauden lopettaa elämäni sillon ku siltä tuntuu. Huhtikuun 26. päivä mulla alko avohoitojakso sellasella klinikalla minkä väitetään olevan erikoistunu epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivien hoitoon.

Heti ensimmäinen asia minkä tein selväks ku oli eka hoitoneuvottelu, oli että haluan että sekä masennus- että psykoosilääkitys puretaan, niin pian ku mahdollista. Voitte arvata että ”ammattilaiset” ei olleet kovin innoissaan ideasta, mutta ilmeisesti ne bonjas että teen sen joka tapauksessa, joko niiden ohjastamana ja hyväksynnällä, tai ilman. Se klinikka on siis sellanen missä käydään neljä päivää viikossa ja kerran viikossa on oman terapeutin kans keskustelu upotettuna siihen päivään. Lisäks on kaikenlaisia ryhmiä, joiden tarkoituksena on lisätä tunteiden tunnistamista, ahdistuksen sietoa ja oppia käsittelemään vaikeitaki tunteita muuten ku esim. vetämällä pää täyteen viinaa ja lääkkeitä tai viiltelemällä itsensä hengiltä. Päivät suju alkuun ihan tappavan hitaasti, kukaan meistä potilaista ei oikein keskustellu keskenään yhtään mitään ja ei löytyny mitään mielenkiintosta kirjaakaan luettavaks. Muut tuntuu lukevan kaikki mahdolliset päivän sanomalehdet mitä sinne tuodaan ja saavat siinä kulumaan kivasti aikaa. Moni myös virkkaa, jota mä en oo koskaan opetellu koska oon keskittyny rumpujen soittamiseen, päihteiden kiskomiseen ja itseni jakamiseen ilmeisesti. Mutta mitä enemmän niitä työryhmiä oli, niin sitä enemmän tutustuttiin ja sitä enemmän alettii juttelee ihan muutevvaa. Lisäks, siellä on joku tuhat erilaista lautapeliä mitä sit kans välillä pelataan.

Yks ryhmä on sellanen että meille annetaan jokin tunne ja siitä pitää kirjottaa. Ei mitään rajauksia / vaatimuksia tai mitään, pitää vaan kirjottaa. Se on ollu ehkä yks avartavimmista, etenki se ihan eka, missä piti kirjottaa pelosta. En ollu ehkä koskaan tajunnu kuinka paljon pelkään asioita; pelkään että en kelpaa, että mua ei hyväksytä, että mut hylätään, että mut torjutaan, että menetän läheisiä ihmisiä, pelkään sitä että jos kuoleman jälkeen ei ole tietoisuutta mikä puolestaan saa pelkäämään ulkona liikkumista ja julkisia kulkupelejä, pelkään että jään yksin, pelkään että oon naurunalainen, pelkään että epäonnistun, pelkään että alan voimaan hyvin (koska se on niin tuntematonta)... pelkään niin paljon että se periaatteessa hallitsee mun elämää täysin. Muista tunteista kirjottaminen ei oo ollu yhtään niin avartavaa, mut ei se turhaakaan oo ollu.

Niissä kahdenkeskeisissä keskusteluissa on käyty läpi niin helvetin monta asiaa että en ees muista mitä kaikkee on keskusteltu, mutta muutamia toistuvasti esille nousseita aiheita on ollu: Se, kuinka en elä (enää?) nykyhetkessä, vaan menneisyydessä. Siis monta kuukautta meni sillai että mulla oli vaan mielessä lapsuus / nuoruus, yläasteajat, lukioajat etc.. Jotenki ne vaan nousi pintaan vasten mun omaa tahtoa uudelleen ja uudelleen ja kaikki aika kotona meni sen itkemiseen että kuinka lapsuudessa asiat oli niin mutkattomia ja helppoja. Ei ollu sellasia ongelmia ku nyt. Oli vaan sellanen pirtee pikkuihminen, jolla ei ollu mitään huolia ja Äiti oli vaan turvana koko ajan. Sekin itketti usein liikutuksesta ku tuli mieleen kuinka se ihminen on niin kaikkensa antanu mulle, kuinka se on juossut mun kans kaikki leikkipuistot satoja kertoja läpi, leikkiny niitä samoja leikkejä ja ollu vaan aina läsnä. Toisaalta taas itketti aina se miten mikään ei oo niinku teinivuosina ja vähän sen jälkeenki vielä; ei oo enää sellasta isolla porukalla hengaamista ja ystävien kesken käytyjä syvällisiä keskusteluja, ei enää sellasta myrskyisää ja odottamatonta elämää, koskaan ei tiiä kuka alkaa yhtäkkii diggaa susta ja jos meetteki samoihin bailuihin, et tapahtuuko jotain.. ei sitä jännitystä ja sähköisyyttä.. ei mitään sellasta enää.

Toisaalta taas ahdisti tulevaisuus. En tiiä mikä yhdistetty kolmenkympin kriisi iski vielä kaiken päälle, ku Bestiski ihmetteli että mistäs lähtien mä oon yhtäkkii kaivannu sellasta perinteistä perhe-elämää, mitä mun vanhemmilla oli. Yhtäkkiä tulevaisuuskin alko itkettämään, se että mulla ei oo mahdollisuutta saada sellasta perhettä, asettua jonnekkin kivaan asuntoon, joka tuntuu kodilta, jonne on ihana tulla ja missä on sellanen lämpöinen ja turvallinen ilmapiiri. Aloin haaveilemaan siitä millasta mun Äitillä on ollu ku se on meitä lapsia kasvattanu ja Isä on käyny duunissa, että kuinka ne on matkustellu ja ollu munki kans aina mökillä ku Isällä oli loma. Siten se nivoutu tavallaan siihen menneisyyden parkumiseen sit kans. Mutta se mahdollisuus olis ollu Exän kans ja tuhosin sen. Nyt meillä on lapsi mutta ei perhettä. Sekin pisti niin kauheesti itkettään kuinka se ainoo mahdollisuus perheen saamiseen meni siinä. [Joo, ehkä voisin saada muksuja vielä myöhemmin ku lopettaisin vaan testoblokkerin, mut jääköön se sit tulevaisuuteen..] Se, että oltais voitu hommaa joku yhteinen kämppä ja yhdessä kasvattaa meidän ihana Vintiö, Äiskä ja Mamma yhdessä<3

Kaikki tää johti siihen että en pystyny yhtään olemaan kotona koska se oli käytännössä pelkkää itkua. Joko makasin sängyllä ja tärisin ahdistuksesta ja itkin – ääneen, koska se tuli niin voimalla – tai sitten toinen vaihtoehto oli se, että olin niin järkyttävän levoton ja rauhaton etten sen takii pystyny tekee mitään tai edes keskittymään mihinkä. Se oli niin vitun outoa ja hämmentävää että mä en osaa ees pukee sanoiks sitä. Siis mä en oikeesti liiottele ku sanon että kirjaimellisesti ravasin ympäri kämppää, ihan vaan kävelin ku en pystyny mitää tekee. Yritin kattoo jotain sarjoja mistä tykkään, sekä komediaa että scifiä ja muutaki mutta ei mitää hyötyy. Yritin pelata, kattoo telkkaria, kattoo leffoja. En vaan pystyny olemaan paikallani. Se johti siihen että kävelin joka päivä kilometrin kauppaan ja sen lisäks kävin vielä lenkillä rullaluistimilla.. yritin käydä joka päivä mutta en yksinkertasesti jaksanu aina, nii välillä kävin vaa joka toinen päivä. Olin aika vakuuttunu siitä että tuolla olotilalla oli jotain tekemistä niiden vitun nappien kans mitkä sekotti mun aivokemian ihan totaalisesti. Edelleen oon sitä mieltä että oon mieluummin oletusarvoisesti oma itseni ja jos se että jaksaa viikon elää, vaatii että kiskoo nollat tauluun yhtenä päivänä, niin se on parempi ratkasu ku olla koko ajan jossain lääkehöyryissä, eikä oo ikinä oma itsensä! :S

Tuo kaikki periaatteessa tiivistää koko ajan tammikuusta juhannukseen. Psykoosilääke tiputettiin jossain vaiheessa sit puoleen ja viikon päästä edelleen puoleen kunnes se lopetettiin kokonaan. Masennuslääke pudotettiin vain puoleen, ku sitte tuli kesätauko, niin se jäi sit ”kesken” se purku. Ennen juhannusta lähdin Äitin kyydillä mökille. Ekat pari päivää meni periaatteessa ihan OK, mutta sitte tuli aika paljolti sama olo ku himassa oli aina. Alko tuleen mieleen vaan että Äiti jonain päivänä kuolee. Että jään ”ihan yksin” ku ei oo enää sitä isointa tukee ja turvaa, mikä on ollu koko elämän ajan. Se ahdisti niin vitusti että sitä ei pysty kuvailemaan sanoina, ei mitenkään! Ja tietysti se sit toi mieleen oman kuoleman, joka on tulevaisuudessa kans. Juhannus itsessään meni kuitenki ihan loistavasti. Vaikka vietin sen eläkeikäsen Äitini ja sen uuden miehen kans, niin se oli ihanaa, koska Äiti on vaan niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin rakas mulle että pää halkee<3 Mökiltä lähdin sit kyydillä seuraavaan etappiini sillai et kävin ihan nopee vaa himas vaihtaa vähä laukun sisältöö. Olin pari viikkoo siellä mestassa ja kävin vähän viihteellä yhtenä viikonloppuna... Sieltä jälleen kyydillä takas mökille missä olin vielä yli viikon.

Olin pois kotoa yhteensä 28 päivää. Huomasin jo siellä kakkosetapilla, joka ei ollu mitenkään liitoksissa emotionaalisesti mun perheeseen tai mihinkään, että mieli alko muuttumaan jotenki ihan täysin. Ei ollu mielessä menneisyys, kuinka perhe oli vielä kokonainen, ennenku Isä tappo itsensä ja sen seurauksena kaikki alko tappeleen perinnöstä, eikä tuu enää koskaan olemaan mun sisarusten välit entisensä. Ei koskaan enää istuta yhdessä joulupöydässä tai pelata Monopolya. Ei ollu mielessä teinivuodet yms., ei tulevaisuus ilman perinteistä perhettä.. Kaikki tää jotenki vaan katos mielestä. En tiiä oliko se se, että oli niin kaukana kaikesta, ”emotionaalisesti puhtaassa” ympäristössä, vai se yks viikonloppu siellä radalla.. mutta jotain oli tapahtunu. Nyt oon ollu kotona pari viikkoo, eikä mitään entisestä oo enää jäljellä. Mä en enää herää joka ikinen yö niinku ennen, nukun ihan rauhassa aamuun asti. Mun ei tarvii jatkuvasti lähtee jonnekki ku vaan itken koko ajan. Itseasiassa homma on kääntyny niin päin, että en jaksa tehdä mitään. Tiiä sit kui paljo toi helle voi vaikuttaa, mutta siis oon niin jotenki maassa että en jaksa mitään muuta ku tuijottaa telkkaria tyyliin. En ees pelaa mitään ku ei pysty sängyltä pelaamaan. Ainoo, mikä oli hiukan jälkeä siitä mitä oli ennen ”lomaa” oli se kun selasin Tuben läpi kaikesta 90-luvun ja 2000 alun jutuista, latasin koneelle yli 400 videoo; kuten Blondi tuli taloon, Speden Spelit, Trabant Express, Uutisvuoto, Iltalypsy, MoonTV Videoraati, Joonas Hytönen Show, Far out, vanhoja mainoskatkoja, vanhoja uutislähetyksiä ja vaikka mitä. Simuloin itselleni sit parina päivänä 90-luvun telkkarin laittamalla noita videoita ja väliin mainoskatkoja. Elin aika konkreettisesti jossain kuplassa, ihanku olisin ollu taas jotain 9v ja kotona kun kaikki oli vielä hengissä, väleissä ja muutenki hyvin. En tosin sitäkään tehny sit sen jälkee, eli menneisyyden kelaaminen jotenki jäi lopullisesti – siinä mielessä.

Musta alkaa siis tuntumaan sillä tavalla normaalilta ku varmaan jossain aiemmassa julkaisussa toivoin että ”kunpa olisin se sama [Tähtisimmu] kuka jaksoi kirjottaa blogia, tehdä musiikkia, kirjottaa runoja ja kaikkee muuta. että sitä vaan tarttui toimeen ja teki, ilman että se vaati mitään ponnisteluja keskittymisen kans tai muuta vastaavaa.” Tai tota ainaki aika monelle ystävälle ja Isoveljelle ja Äitille hoin monesti ku pyörin kämppää ympäri rauhattomana. Oon siis tavallaan ”vaan” masentunu – ei oo resursseja tehdä mitään. Oon suurimman osan ajasta eläny pelkällä leivällä ja syöny kerran päivässä, koska en jaksa tehdä ees ruokaa. Ei mua kinosta ees. En jaksa käydä missään, nähdä ketään.. tai joo.. jaksaisin kyl, mut pitäs olla tyyliin illalla vasta. Mutta verrattuna siihen mitä oli aiemmin niin musta tuntuu että tää on helvetin paljon parempi tila missä nyt oon. Kuten näkyy siitäki että kirjotan tätä just nyt. Oli tää vähän ponnistus ku kolme päivää vissiin mietin että *nyt* alan kirjottaa.. mutta se että on edes halu tehdä jotain taas, niin se on jo täysin jotain muuta ku mitä ennen oli. Ja ennenkaikkee se, että tähän keskittyminen on ihan yhtä mutkatonta ku aina ennenki! :)

En tiiä että mikä se yhtälö on mistä lopputuloksena oli tää nykytila, mutta ehkä vaan yks sellanen matka jonnekki huitsin vittuun, kauas kaikesta, voi todella muuttaa elämän suuntaa niin radikaalisti että se voi pelastaa sun hengen? Ei ihme et jengi lähtee reppureissaan jonnekki Lumitiikerimaahan...

Mutta pakko mun on silti sanoo, että yks asia ei oo muuttunu: Se että mulla ei oo mitään uskoa tai toivoa siitä että joskus vielä oon ehjä ja parantunut. Meinaan siis sitä, että en tuntis itseäni kelvottomaks, arvottomaks, epäonnistuneeks, että en kokis alemmuuskompleksia jokaisessa mahdollisessa asiassa, että mun ei tarttis hakee huomiota, hyväksyntää ja omanarvontuntoa muilta, että oppisin hallitsemaan tunteeni sillai ettei tuu vihanpurkauksia ja tavarat lentele... Siis mitä pidempään tuolla terapiassaki ollu, niin sitä selvemmäks tää on käyny mulle. Isoveli sanoo että kaikki taiteilijat ja vastaavat tavoittelee tähteyttä, jotta ne vois täyttää sen sisällään olevan tyhjiön, minkä itse kuhunkin jokin on jättäny (alkoholistivanhemmat, insesti, koulukiusaus, läheisen itsemurha, ...) mutta kun niistä tulee kuuluisia, suosittuja ja kaikkee, niin ne tajuaa että ei se auttanu mihinkään niiden ongelmista ja sen takii ne päätyy tekeen itsarin. Noh, ite oon sanonu jo kymmenen vuotta sitte, että se on aivan sama vaikka olisin maailmankuulu rumpali jossain bändissä, ei olis mitään rahahuolia, olis satoja läheisiä ihmisiä ja unelmien parisuhde / kumppani.. olisin silti sisältä tyhjä. Kun oon seurassa, oon silti aina yksin. Vaikka mua rakastetaan, niin haluan että mua satutetaan, alistetaan ja pahoinpidellään, koska siltä tuntuu että sen ansaitsen. Vaikka haluaisin ja yritän nähdä itseni hauraana ja huolenpitoa tarvitsevana uhrina, niin en pysty näkemään itteeni muuna kun hyväkskäytettävänä arvottomana nukkena, jolle kuka vaan saa tehdä mitä vaan. Tuun aina olemaan varmaan altis sellasille kikkelinheiluttajille, jotka vaan käy päälle, niin annan tehdä itselleni mitä vaan, koska ”mitäs väliä mulla on”. Siis nää vaan on asioita, mitkä musta tuntuu että on niin vitun syvällä vaan mussa että ei niille voi enää mitään. Ne on ne haavat mitä on jättäny se ku nuorempi Isoveli kiusas mua ku olin 4v, se millai mua koulukiusattiin neljä vuotta ja kaikki se mihin se sit on johtanu, kuinka on huorannu itseään kaikille ja ollu leikkikalu. Lisäks, luulen että mua pelottaa niin paljon se, millasta olis olla toisenlainen. Ehjä, itseäänkunnioittava, omillaan pärjäävä, itsestään huolehtimaan kykenevä, muista riippumaton.. yksinkertaisesti ehjä aikuinen nainen. Mä en yksinkertasesti tiedä miltä se tuntuu ku ei jatkuvasti väheksy itseään ja koe itseään täysin kelvottomaks. Kaikki mikä on outoa ja tuntematonta on helvetin pelottavaa. Edelleen, luulen että oon jotenki myös koukussa siihen kohteluun, että muut näkee mut hauraana ja uhrina ja haluaa suojella – entä jos olisinkin ehjä ja huolehtisin itse itsestäni → ihmisten asenne mua kohtaan muuttuis. Kaikki nää yhteensä tekee sen mitä mä oon. Kaikki ne tekee sen että en tuu koskaan osaamaan olla rakastettu / hyväksytty, vaan tuun aina hakemaan vaan lisää, vaikka olisinki suhteessa. Kaikki se tekee sen että elämä tulee olemaan sitä samaa myrskyä mitä se on teini-iässä, päättymätöntä seikkailua. Koska oon koukussa siihen että persoonallisuushäiriön takii kaikki mikä ei oo eeppistä ja vitun volat kaakossa elämistä, on tylsää.

Lukijoiden iloksi se tietysti tarkottaa sitä että mun jutut pysyy yhtä levottomina, intiimeinä ja hulluina ku tähänki asti, mulle edelleen jatkuvasti tapahtuu kaikkee mun eeppisessä seikkailussa nimeltä Elämä ja yhtä häiriintyneen intiimisti tuun kaikkea pohtimaan, avaamaan ja kertomaan! <3 :D Plus, sitähän mä toivoinki, että olisin vaan yhtä kykenevä tekemään asioita ja tarttumaan toimeen, niinku ennenki. Ihan sama vaikka kaikki menis edelleen muuten päin helvettiä, olisin rikkinäinen huomiohuora, viiltelisin ja päihdyttäisin itteeni millon milläki. Mä en vaan yksinkertasesti tiiä mitään muuta elämää ku tän. Tätä se on ollu. Aina. Ehkä jonain päivänä se vaan sit iskee muhunki, niinku se on tuntunu iskevän kaikkii muihin mun ikäsiin, että vaan luonnostaan aikuistun ja rauhotun ja asetun. (Koska yrittämällä mä en selvästi ehjemmäks tuu, vaikka vittu mitä tekis!) Opin pitämään huolta itestäni yms., että mäkin oon sitä mieltä että ”no emmä ainaka kehtaa enää tän ikäsenä mennä tonne vetään päiväkännit ja kyntämään pitkin nurmikkoa kuola poskella!” mutta kunnes se ihme tapahtuu, niin nauttikoon muut siitä että niiden joukossa on eräs, joka on niiiiin fucked up, että se piti sulkee kuukaudeks hullujen huoneelle! ;P ❤

 

https://www.youtube.com/watch?v=29k4oJqMWXs

[Joo, vitun teiniä ja oon varmaan käyttäny jo aiemmin ja on varmaan tuhansia muita jotka kokee että tää sopii niihin.. mutta so fucking what! :D Sitäpaitsi, en oo itse sanonu että tää kertoo musta, vaan kymmenet muut ihmiset sen mulle on omistaneet. En vaan keksiny mitään sopivampaa tähän.]

 

★Tähtisimmu ★