Mun alkuperäinen tavoite oli kirjottaa jotain – edes yks juttu – joka kuukausi tän sairaslomankin aikana.. ei näemmä toteutunut se. Mutta ihavitusama. Oon tässä osittain ajautunut aika paljon itteeni ja elämääni kelaamaan, osittain jopa joutunut. Ei ole ollut vaihtoehtoa. Nyt on se pysähdys, jonka sanotaan monesti tulevan esim. uraohjukselle ku se saa slaagin. Mulle se tuli kun meinasin kuolla.. oman käteni kautta.

Oon varmaan koko elämäni jotenkin elänyt sellasen mustan, synkän ja pimeän massan syleilemänä, pelännyt kuolemaa neljävuotiaasta asti, kokenut sen kun isoveli kiusaa alle kouluikäisenä päivittäin, romuttaen sen pienen, hauraan ja kehittyvän mielen miljoonaan sirpaleeseen. Istuttaen ajatuksen että en ole yhtään mitään, oon kelvoton, arvoton, merkityksetön ja epäonnistunut. Elänyt läpi neljän vuoden päivittäisen helvetin koulukiusaamisen kans – kun koko luokka nimittelee sua päivittäin, hylkii, väheksyy, mitätöi – ja kun tuut itkien kotiin niin sulle ei anneta lupaa olla heikko, vaan tiukkaan sävyyn isä mesoo että ”seuraavan kerran kun joku kiusaa sua, niin OTAT NYRKIN KOKOSEN KIVEN JA HEITÄT NIITÄ PÄÄHÄN!” Pieneltä ja hauraalta lapselta, joka hakee tukea, lämpöä ja kaipaisi isomman ja voimakkaamman voiman suojelusta, otetaan pois oikeus olla heikko ja hauras, ei oikeuteta heikkoutta eikä surua. Ja kun kaikesta tästä alkaa oireilemaan ja vetämään viinaa ja lääkkeitä sekaisin, viiltelemään itseään, hakemaan hyväksyntää jokaiselta vastaantulijalta, epätoivoisesti yrittäen täyttää sitä tyhjiötä, jonka turvaton lapsuus on jättänyt.. heitetään kodista pihalle, eikä ole tervetullut sinne.. käydään päälle ja mesotaan kun oot kännissä. Ensimmäiset 15 vuotta elämästä ajaa sut itsetuhoiseen syöksykierteeseen, etsimään hyväksyntää muilta, jakamaan itseäs, alistumaan ahdisteltavaks ja hyväkskäytettäväks, hyväksynnän, läheisyyden ja muun toivossa. Kun joku taas aidosti tahtois kaikkea sitä ihanaa – rakkautta – sulle tarjota niin alat työntämään pois. Kun joku muu hakee sulta tukee kun on heikko, toimit kuten oot oppinut; et oikeuta sen heikkoutta vaan suutut, niinku isäs teki sulle. Opittua käyttäytymistä rikkinäiseltä ihmiseltä.

Kun se synkeä massa velloo sun ympärillä 15 vuotta, hyväillen sua ja huutaen sun korvaan kuinka perseestä ja paska oot.. kun syöksyt sinne aina vaan syvemmälle.. se pitää susta otteen kuin jättimäinen koura. Itket ahdistuneena, pakokauhuisena ja vailla sitä kaikkea mikä lapsuudessa jätti jo tyhjiön. Hukut vaan syvemmälle sinne mustaan aineeseen ja mitä kovempaa pyristelet vastaan tekemällä täysin vääriä asioita, niin sitä syvemmälle hukut. Syöksykierre kiihtyy, pahoinvointi kasvaa, toivo katoaa päivä päivältä enemmän. Kunnes se pimeä ja massiivinen voima haukkaa sut kitaansa kokonaan ja aiot päättää koko elämäs viimein. Jotain meneekin vikaan ja jäät henkiin.

Ongelma on, että et tiedä yhtään mitään, millaista on sellanen elämä kun ei tunne olevansa kelvoton, arvoton ja virheellinen räsynukke, jota kuka vaan saa naida ja pahoinpidellä. Et tiedä mitää muuta elämää kuin sen, että jokainen tunne on kooltaan aivan helvetin eeppinen, vie sut mukanaan tekemään milloin mitäkin. Se kaikki, vaikka onkin todella koukuttavaa – kuin huumetta – kun mennään koko ajan vitun lujaa ja kynttilä palaa molemmista päistä yhtäaikaa, on kuitenkin se syöksykierre, joka ajoi sut kuolemaan. Oot kulkenut sen polun loppuun asti. Se päättyi. Se päättyi sun omaan suihkuun.. lattialle, jonne kuolit. Olisit tarvinnut sitä että saat olla rikki ja joku kannattelee sua sen aikaa, mutta järjestelmä on sitä mieltä että kuulut kotiin ja avohoitoon, et kannateltavaks laitokseen.

Jostain syystä monta kuukautta jo mulla on pyörinyt mielessä lapsuus. Oon elänyt uudelleen ja uudelleen niitä kesiä kun oltiin mökillä vanhempien kans tai kun oltiin mummun talolla, kyläseuroissa ja muualla. Kuinka pelasin Nintendolla Super Mario 3:sta ja oli jotenkin todella huoletonta. Kuinka Äiti teki kaikkensa mun eteen; leikki ihan mitä vain halusin, oli aina läsnä, aina antamassa lämpöä ja hoivaa – mutta ei koskaan asettanut turvallisia rajoja, vaan oli täysin ylikäveltävissä. Oon elänyt nuoruutta uudelleen – niitä yläasteen jänniä hetkiä kun oli sähköä ilmassa jonkun kans.. odotti että ”ehkä tänään menee pussailuks” ja myöhemmin varmaan haaveili siitä että saa pimppaa. Vielä myöhemmin siitä että sais munaa kans. Mutta se jännitys ja sähköisyys. Se haikeus ja tuska kun joku suhde menee ihan sirpaleiks, mutta siinä tuskassa oli jotain yhtä huumaannuttavaa ku missä tahansa muussakin tunteessa, sitäkin on ollut ikävä, sekin on pyörinyt mielessä. Oon elänyt uudelleen kaikkia niitä bileitä missä on ollu, kaikkee sitä säätämistä ja seksuaalisia kokeiluja – kuka tykkää ja mistä, joku korvan jäytämisestä, toinen niskan pussailusta. Mielessä on ollut sisarusten kesken Monopolin pelaaminen jouluaattona, kun kaikki oli koolla – tai sunnuntaisin ku yleensä kaikki tuli käymään kotona ja naurettiin niiiiiin paljon ja oli hauskaa. Kaikki vanha on vaan noussut mieleen uudelleen ja uudelleen. On ollut ihan käsittämätön ikävä Äitiä ja ihan silmitön ahdistus siitä et se on jo kuitenki 70 ens vuonna.. joskus se vielä joutuu mut hylkäämään, vaikka mä kuinka paljon tarvitsisin sitä.

Miks tarviin Äitiä vaikka oon 30? Koska mulla ei oo ikinä ollut sitä.. kään. Isä oli poissaoleva ja etäinen ja menetti mielenkiintonsa suurelta osin ku en digannutkaan poikien jutuista niinku luistelu ja hiihto ja kun tarvin turvaa ja oikeutusta heikkoudelleni, se kiellettiin. Äiti oli rakastava ja hellä mutta puuttui kuri ja rajat, eli ei ollut turvaa. Oon elänyt todella turvattoman lapsuuden. Koko 30 vuotta oon vaan painanut täysillä, osittain suorittanut elämää, osittain juossut ehkä pakoon kaikkea. Dokannut, bilettänyt, hengaillut ystävien kans, ollu irtosuhteita, ollu parisuhteita, haaveillu bändistä ja jahdannut sitä unelmaa.. tehnyt ehkä kaikkee muuta kuin pysähtynyt. Mutta kuolema pysäytti.. vaikka se ei tapahtunutkaan kokoaan, tosin ei ollut paljosta kiinni. Nyt se pysähdys on tapahtunut väkisin. Elämän eläminen muuttui yhtäkkiä sen kelaamiseen ja kaiken löydetyn prosessoimiseen. Oon tiennyt monista itsetuhoisista kuvioistani (kuten se jatkuva hyväksynnän haku muilta) jo monia vuosia, mutta en oo ehkä ikinä jotenki uskonu tai sisäistänyt. Mitä enemmän sitä on ajautunut lapsuuteen ja menneisyyteen muuallekki miettimään ja uudelleenkokemaan kaikkea.. sitä enemmän on paljastunut kuinka turvatonta mulla on ollut.. kuinka paljon oon jäänyt vaille. Mitä enemmän on prosessoinut, sitä enemmän on lukkoja löytänyt mielestään ja sitä enemmän ne on hyväksynyt. Niin on varmasti moni muukin – ei ehjää ihmistä olekaan. Kuten Tommy Hellsten kirjoittaa, niin kaikilla on luurankoja kaapissa. Sitäkin on tullut luettua ihan vitusti. Suosittelen, todellakin. Hyviä ajatuksia ja voi auttaa jos ei nyt avaamaan lukkoja mielessään, niin ainakin näkemään ne. Niin mulle on käynyt.

Alkanut pikkuhiljaa ymmärtämään omaa käytöstään: Miksi on ollut niin julma, etäinen ja kylmä jokaista parisuhdekumppania kohtaan (ja oon edelleen), miksi en pysty kohtaamaan heikkoutta toisessa, miksi ajautuu jokaiseen avoimeen syliin mikä vaan eteen tulee oli sit varattu tai ei, miks viiltelee itseään, miks dokaa jatkuvasti, miks haastaa kumppanilleen riitaa aina, miks ajautuu jatkuvasti konfliktiin keskusteluissa, miks ei hyväksy muiden mielipiteitä tietyissä asioissa vaan pitää omiaan faktoina, miks kaipaa sitä että joku lyö ja alistaa, miks kaipaa sitä että joku katsoo perään ja pitää huolen, miks ei pysty kantamaan vastuuta omasta elämästään, miks pelkää yksinäisyyttä, miks pelkää kuolemaa, miks pelkää hylätyks tulemista, miks pelkää läheisten menettämistä, miks pettää aina kumppaniaan, miks tavarat lentelee vähän väliä seinään, miks itkee monia päivä putkeen, miks tulee ahdistus- / paniikkikohtauksia, miks tarkkailee vaaroja ympäristöstä koko ajan, miks ahdistuu pienimmästäkin etääntymisen merkistä ystävyydessä, miks miks miks...

Yhden polun oon kulkenut loppuun, mutta sen jälkeen oon ollut niin vitun sekaisin ja eksyksissä että ei ole polkua, on vaan karua ja armotonta metsää joka puolella ympärillä. Ollut niin ahdistunut että ei ole pystynyt mihinkään keskittymään, eikä mitään tekemään mutta silti on ollut kiire. Kiire takas elämään. Siihen elämään joka on ikään kuin pausella tuolla jossain odottamassa mua.. siellä minne se karkas kun melkein kuolin. En oo suostunut olemaan rikki, en ole saanut ehkä itseltäni lupaa, koska se olis merkinny heikkoutta. Samoin en oo uskaltanut nykyiseen suhteeseen enää heittäytyä sillai kuin niihin kuuluu – rakkaus on epävarmaa ja elämässä kuuluu kolhiintua. Mutta oon alkanut niin paljon suojelemaan itseäni että työnnän Nyxää pois kokoajan. Mutta se ei suoraan sanottuna oo nyt ajankohtaista ratkoa sitä ongelmaa. Ensin pitäis löytää polku, jota kulkea.

Viime viikolla perjantaina ja lauantaina oli jo oikeesti huikeesti paremmat päivät, jotenki ahdistus muuttui ensin vihaks ja siitä tuli voimaa, sitten se muuttui puhtaaks voimaks, ilma vihaa. Kaikki vain siks että kuuntelin Dissectionia, joka on melko saatanallista musiikkia. Hellsten kirjoittaa että ihmisen pitää tuntea olevansa kannettu ja rakastettu ja että se tulee Jumalasta se fiilis. Että Jumala kantaa ja rakastaa. Se mahdollistaa sen että ihminen pystyy sen sisäisen haavoittuneen lapsensa, joka mulla siis pelkää kaikkea lähinnä ja on turvaton ja kaikkee muuta yllä mainittua, kantamaan ja sen kans elämään. Saman kirjoittajan sanoja mukaillen: Lapsi, jolle ei ole syliä, ei voi syntyä omaksi persoonakseen. No, mulla ei ole itselleni syliä, tai edes käsivarsia, koska oon aina vihannut, ällöksynyt ym. itseäni. Miten vitussa voisin siis kantaa itseäni, ottaa vastuun omasta elämästäni, alkaa kasvamaan persoonaks ja kantamaan itse omaa tyhjiötäni, haavoittunutta lastani!? Ilmeisesti mua kantaa se sama, minkä pariin joskus yläasteella jo ajauduin: Saatana. Tai Pimeys. Miten sitä nyt sit nimittäiskään. En miellä itseäni oikeastaan saatananpalvojaks tai satanistiks, koska mun maailmassa Saatana ei ole mikään personifioitava entiteetti. Mutta joka tapauksessa, siihen sen enempää uppoutumatta että millanen on mun henkilökohtainen uskoni, niin se alkoi mua kantamaan alun perin silloin viime perjantaina junassa kun kuuntelin Dissectionia. Kuuntelin sit paljon muutakin ja itkin kun kuuntelin sen mun ”elämäni viimeisen biisin” (Pain Confessor – Another Door). Jotenki sekä siitä kivusta ja syyllisyydestä mitä aiheutin teollani ja siitä ilosta että mulla on valta päättää tää kaikki ja jotenki kaikesta. Nuppi sekos.

Sunnuntaina alkoi ahdistus nostaa uudelleen päätään ja eilen oli niin poskettoman hirvee olo, että ei oo vielä koskaan niin vitusti ahdistanut! Vaikka Nyxäkin on mun luona niin silti pyörin kämpässä ympyrää enkä pystynyt mitenkään olemaan – vaikka oli siis seuraa! Pelasin vitun älykkäänä sit viel Kirbyä mitä tuli pelattuu paljon muksuna, joka ajoi mut uudelleen lapsuuteen ja sit pelasin sen vieläpä läpi, jolloin tuli se päättymisen ahdistuskin vielä. Tänään kirjotettiin terapiassa rakkaudesta ja se jotenki ajoi mut miettimään sitä taas kuinka yksin oon jäänyt.. kuinka ystävyys on muuttunut kun kaikki on muuttaneet omilleen ja jotenki se sama että ei enää hengata sillai isolla porukalla ja kaikkee. Samoin se kirjottaminen ajoi mut miettimään että miten mä en oo enää kykenevä rakastamaan kun suojelen itseäni siltä (kolhuilta). Menin sohvalle makaan ja laitoin silmät kiinni ja väkisin alkoi kyyneleet valumaan silmistä. Koin taas uudelleen sen kaiken, ihan vitun pikakelauksella: Sen ku Äitin kans laitetaan pyykkejä lapsuudenkodin kellarissa, sen kuinka on huoleton ja hoivattu olo.. sen kuinka yläasteella ja lukiossa pidetään hauskaa ja kuinka on ihana suhde ja kaikki, pikakelauksella.

Sit! Kun se kelaus oli ohi, niin olo alkoi jotenki ihmeesti kevenemään. Se nauha ei kelaantunutkaan alkuun ja alkanu pyörimään uudelleen! Jostain sieltä sen metsän keskeltä missä oon eksyksissä ja ettimässä sitä polkuani ja missä oon ollu itkemässä kaikkee ja prosessoimassa koko elämääni ja itseeni, jostain sieltä lensi mun handuun vittu lapio! Löytyi taistelutahto! Mun mieli alkoi kirkastua.. sen mustan massan ote alkoi kirpoamaan ja aloin hapuilemaan pintaan. Tulin himaan ja aloin soittaa vitun lujaa kaikkee ns. voimabiisejä. Tuntui kuin olisin uinut pakoon siitä mustasta aineesta, kaikesta masennuksesta, alemmuuden tunteista, kaikesta paskasta mitä elämässä on ollut. Ihan kuin olisin ekaa kertaa tavoitellu jonkunlaista uutta pintaa, jonka toisella puolella olisin saanut hengittää elämää ensimmäistä kertaa! Ja pääsin sinne! Tuli vaan yhtäkkii mieleen sellanen ajatus, että tää on vittu mun elämäni – vitut siitä että onko se ainoa vai ei, mutta tää on nyt. Haluanko viettää sen koko elämän sillai että oon surullinen, itken menneisyyttä, en hyväksy omaa heikkouttani, en kohtaa omia demoneitani, luurankoja kaapissani, vaan pakenen kaikkee, jatkan sitä syöksykierrettä ja alan tekemään uutta polkua mikä on samanlainen ku vanha? Haluanko kymmenen vuoden päästä ku katon taakse, niin nähdä sen että toistan samaa kaavaa? Tuli yhtäkkiä uskoa, toivoa, voimaa. Pääsin pinnalle sen pimeän massan otteesta, iskin lapioni maahan ja kaivoin polkuni ensimmäisen askelman, tuntui kuin haukkoisin happea ekaa kertaa koko vitun elämässäni. Tää on vittu mun elämäni ja mä voin tehdä mitä vaan – niin miks vitussa viettäisin sen jatkuvassa kärsimyksessä, kelvottomuuden yms. tunteissa, itkiessä ja muutenki noin, kun voisin oikeesti tehdä jotain. Voisin Voin olla se tyttö, joka koen olevani, voin hankkia sen kiinteemmän masun että voin pitää napapaitoja, voin pistää bändin pystyyn ja päästä soittamaan lavoille, voin kirjoittaa kirjan, voin jatkaa runojen kirjoittamista, voin heittäytyä rakastettavaks ja rakastamaan (taas), voin elää. En tiiä kauanko olen pinnalla – voi olla että syöksyn takas pinnan alle huomenna ja joudun hakemaan uutta vauhtia pakoon siitä mustasta vellovasta massasta, joka mun elämää on aina syleillyt, mutta halusin nyt kirjottaa tästä kaikille lukijoilleni. Halusin kertoa että Tähtisimmu ei ole kuollut. Blogi on ehkä ollut hiljainen ja oon ehkä ollut poissa ja saikulla mutta mä tulen takaisin, koska muahan ei yks saatanan masennus mätki maahan! Jumalauta mä vedän sitä niiiiiiiiiiiiiiiiiiin pataan että se ei uskalla enää koskaan tulla takas mun elämään! Mä en suostu luovuttamaan nyt, en ennenku mulla on bändi, joka on soittanut Tuskan lavalla, en ennenku oon julkaissut kirjan, en ennenku oon julkaissut runoteoksen, enkä niin kauan ku mulla on lapsi! Jos mun rakkaat ystävät on sanoneet musta joskus että oon sellanen ihminen, joka itsepäisesti juoksee viis kertaa tiiliseinää päin ennenku tajuaa kiertää sen tai sit painaa siitä läpi, niin teen sen kyllä varmasti myös tälle nykyiselle elämäntilanteelle, mielenterveysongelmilleni ja kaikelle muullekki. Kuljen läpi tän elämäni henkilökohtaisen helvetin, vaikka kuinka moneen kertaan ja opin ottamaan vastuun itsestäni, elämästäni, hyväksyn heikkouteni / keskeneräisyyteni, opin rakastamaan oikeasti, ja alan kantamaan sitä haavoittunutta sisäistä lastani omassa sylissäni. ❤

 

https://www.youtube.com/watch?v=3SunWtjn9_I

 

★Tähtisimmu ★