Seuraavat viikot meni aikalailla sumussa sen jälkeen ku olin palannut kotiin. Nyxä oli mun kämpillä jonku pari viikkoo, sillai et se lähti jouluks himaan ja mä puolestani lähdin Äidin luokse jouluks. Mietin päivittäin edelleen sitä että ei mulla ole elämää jäljellä, se oli vaan yksinkertaisesti loppunut. Musta ei tullut tyttöä, äitiä, naista, rumpalia, muusikkoa, runoilijaa, kirjailijaa, taiteilijaa, rokkitähteä, esiintyjää, julkkista, isoa juttua.. pojaks en voinut tulla, enkä mieheks.. ystävänä olin epäonnistunut, ja ihmisenä kaikin puolin kelvoton, arvoton ja virheellinen. En niin trans että tarvitsisin kirurgiaa, en niin cis että en tarttis mitään hoitoja. Elin välimallin elämää, olin friikki.. tieteellinen koe, eksperimentaalinen fantasiaolento, jolla oli tissit ja pallit, molemmat. En ollut tyttö, en ollut oikein poikakaan. Ei ollut huomista, ei tulevaisuutta, ei haaveita, ei unelmia.. kaikki minäkuvat (lista yllä) oli yks kerrallaan murentuneet mun käsiin – jokainen identiteetti jäi toteutumatta. Jouluna tuli juotua useampanakin päivänä ja oli tosi ihanaa ja hauskaa Äitin kans – liian ihanaa ja hauskaa siihen nähden että olin melkein 30v ja olis pitäny olla jotenki kasvanut irti ja oppia elämään omillaan. Mä en ollut.. olin kuin eksyksissä oleva teini, joka tarvitsi Äitiään enemmän ku koskaan aiemmin. En pystynyt kantamaan itseäni, en elämääni, en pysymään elossa omillani.

Mitä enemmän aikaa kulu, sitä enemmän jotenki itkin. Osastolla en ollut itkeny kertaakaan – ehkä olin niin lukossa tai jotenki niin romuna että en tuntenut edes surua. Nyt tunsin. Syyllisyyttä siitä mitä olin tehnyt; yritin ihan oikeesti päättää elämäni. Kukaan ei olis enää koskaan voinut puhua mun kans, yrittää auttaa mua jaksamaan, tuntea mun kosketusta, kuulla mun naurua tai mitään muutakaan.. olisin ollut ihan oikeesti poissa. Siitä tuli musertava syyllisyys, että olin saattanut tehdä jotain sellasta omalle Äitilleni, omille ystävilleni, perheenjäsenilleni, Nyxälleni.. kaikille. Olin vaan entistä epäonnistuneempi ja entistä virheellisempi. Mun piti entistä enemmän kuolla. Se asia oli ”jäänyt kesken” ja piti saattaa loppuun – universumi oli epätasapainossa, todellisuuden kudos oli viallinen niin kauan kun olin olemassa. Niin ei vaan kuulunut olla enää.

Menneisyys tulvi mun mieleen jatkuvasti enemmän ja enemmän. Muistin lapsuuden kesät mökillä vanhempien kans, sillon ku Ukkokaan ei ollut vielä tappanut itseään. Ne muistot pyöri mielessä väkisin, vaikka en tahtonut niitä ajatella. Se kuinka Äiti aina leikki mun kans, aina piti huolta ja hoivas [ehkä liikaakin..?], se kuinka paljon se antoi.. se antoi koko elämänsä mulle. Toki se teki niin kaikkien muidenki meidän lasten kans.. mutta se jotenki.. hajotti. Se samaan aikaan kosketti ja liikutti mutta samalla itketti se miten elämä oli silloin niin jotenki.. turvallista ja huoletonta. Sai vaan olla ja joku piti huolen. Nyt mun olis pitäny pitää huoli itse itsestäni, mutta en osannut, pystynyt tai halunnut – en tiiä mikä noista on totta, vai onko kaikki. Samaan aikaan pyöri mielessä yläaste- ja lukiovuodet: Se kuinka olin koko kylän suosituin tyyppi. Se ”meikkaava jätkä” jota kaikki likat halus panna ja jonka ystäviä kaikki jätkät halus olla. Se, jonka bileisiin kaikki halus aina tulla, se joka aina viihdytti kaikkia jutuillaan, itsellään.. antoi käyttää itseään. Ne kaikki yhdenillan jutut, esim. kundien kans ku ne sääti jotain mun kans ja seuraavana päivänä aina sain kuulla et se oli vaan sellasta kännijuttua.. että aina ne oli hetskuja sit kuitenki. Edelleen mietin että johtuiko kaikki nekin siitä että olin sillon jo niin femme, että vedin puoleeni kaikkia, mutta kun olis pitäny mennä vyötäröä pidemmälle niin ainoo kuka oli valmis olin minä ite, mutta kundit seisahtu siihen paikkaan aina. Kaikki ne villit vuodet, kaikki ne bailut, kaikki se suosio, kaikki se ihailu, kaikki se levottomuus, rauhattomuus ja – jälleen – huolettomuus. Kaikki ne isot tunne-elämykset, ne myrskyt, se jännitys ku oli menossa jonnekki jossa oli joku, jonka tiesi olevan kiinnostunu musta.. se jännitys, sähköisyys ilmassa. Ne alamäet ku monta päivää vaan veti viinaa ja pillereitä, ne erot, ne maailman kamalimmat hetket, jolloin kuitenki oli ystävät tukena. Jotka kuunteli ja tuki, kesti sen hillittömän vollotuksen ja loputtoman valituksen. Kaikki se sosiaalisuus.

Menneisyys jotenki eli mun sisällä koko ajan. Mä elin menneisyyttä... ehkä siks että mulla ei ollut nykyisyyttä tai tulevaisuutta..? Kuitenki olin jotenki ihan kujalla koko ajan noista laillisista huumeista.. en olis koskaan uskonut että jonain päivänä syön sekä psykoosi- että masennuslääkkeitä. Siis kuinka vitun rikki voi yks pieni immeinen olla!? :S Tammikuun puolessa välissä jäin viimein yksin. Kun joulun olin Äitin luona ja se heitti mut vielä himaan – ajoi senkin takia yhteen suuntaan joku 200km..! Rakas Äiti... Mutta se ei halunnut että oon uutta vuotta yksin, joten se ajoi sen saman matkan uudelleen parin päivän päästä ja tuli seuraks ja sen jälkeen taas tuli Nyxä, en ollut ku pari päivää yksin. Mutta kun se lähti jäin yksin. Tilanne josta olin haaveillut moneen kertaan kun mua oltiin ”valvomassa” etten tapa itteeni. Mutta yllätyksekseni en pystynyt satuttamaan itteeni – enkä pysty vieläkään. Halusin tappaa itseni ja lopettaa kärsimykseni, periaatteella ”kituva eläin pitää tappaa” mutta en pystynyt edes kolmatta kertaa suurentamaan tota silmän päällä olevaa arpea. Siitä oli tullut jotenki sellanen ”mark of shame” .. merkki joka stigmatisoi mut ikuisesti, niin kauan ku mun elämä kestäis, että olin yrittänyt sen päättää.. myös merkki joka symboloi sitä kuinka viallinen, kelvoton ja epäonnistunut olin. Ihmiset tuijotti mua kadulla ja kuvittelin että se ei johtunut enää niin paljon meikistä ja tyylistä, vaan ne kattoi sitä arpee ja väheksyi ja halveksui sitä että olin tehnyt sellasen. Haluaisin että se on niin iso että se näkyy monen metrin päähän, että se oikein ajaa ihmisiä pois mun luota, koska oon niin kuvottava, saastainen ja arvoton. Oon pelkkä waste of skin and flesh. Toisaalta taas tuntui ihanalta sekin ajatus että ihmiset kattoo sitä ja ajattelee että ”voi tuota pientä kun sekin on noin pahasti kärsinyt elämänsä aikana..” Halusin edelleen hoivaa ja ymmärrystä. Kuin se haavoittunut koiranpentu, mutta en sallinut kuitenkaan itselleni sitä; jos joku yrittikin antaa sellasta hoivaa ja muuta, niin työnsin sen pois, koska en osannut nähdä itseäni haavoittuneena koiranpentuna joka tarvii huolenpitoa, vaikka olisin tahtonut nähdä ja kyetä sitä vastaanottamaan. Sen sijaan näin itseni sellasena arvottomana räsynukkena – edelleen – jolla kuka tahansa sai leikkiä aikansa, panna ja hyväkskäyttää muullakin tavoin miten huvittaa ja sen jälkeen paiskata takas katuojaan.

Mutta jokin ulkopuolinen voima estää mua satuttamasta itteeni siis edelleen. En tiiä voiko oikeesti noi vitun pillerit tehdä sen, mutta en vaan kykene tekemään itselleni mitään. Tietysti kaikkien muiden mielestä se on helvetin hyvä asia ja ymmärrän sen kyllä, mutta mun elämä .. ”elämä” .. on vaan jatkuvaa helvettiä oikeesti. Noi menneet asiat vaan pyörii mielessä ja oon sellasessa lääkehuurussa vaan kokoajan. Mulla on nykyään kaks mielentilaa; joko oon niin levoton että ravaan vaan tupakalla tunnin välein, en pysty mihinkään keskittymään, en pelaamiseen (joka ennen oli aina se eskapismin mahdollisuus), en kattomaan mitää sarjaa / leffaa, en kirjoittamaan, en tekemään musiikkia, en soittamaan – siis oikeesti! – se henkireikä mikä on aina ollut; rumpujen soitto, ei toimi enää. En pysy biisien mukana, tipun tahdista, koska keskittyminen on niin saatanan rikkonaista, että driftaan jatkuvasti jonnekki vaan ajatuksiini tai ei-mihinkään.. sit yhtäkkii vaan hiffaan et ”hei missäs kohtaa tää biisi meneekään”... Toinen mielentila on se että vaan ihan lamaantuneena itken, itken mennyttä, tehtyjä asioita, tekemättömiä asioita, sitä kuinka en ole mitään, kuinka musta ei tullut mitään, ei ole huomista ja kaikkee.. itken aika lailla oikeesti kaikkea. Vaatii siis todella suuria ponnisteluja keskittyä tähän skriivaamiseenkaan ja sen takii en pysty julkaiseen sitä tahtia ku oikeesti tahtoisin. Haluisin kirjottaa vaikka edes joka toinen päivä koska ideoita on joku vittu 4 – 5 sivullista scrapbookissa valmiina.. mutta en vaan pysty ja oon pahoillani siitä. Päivät kuluu tyyliin sillai että teen yhden tai kaks asiaa. Päivänä jolloin saan ponnistettua sen verran että meen kauppaan ja / tai teen safkaa, niin se päivä on siinä. Mihinkään muuhun ei oo resursseja enää sen jälkeen.

En osaa oikein mitään itsessäni selittää ja mitään vastauksia en pysty löytämään vaikka nyt mulla on aikaa vaikka kuinka vitusti itteeni(kin) kelata – halusin tai en niin niin myös tapahtuu. Mutta iltaisin on jotenki niin sellanen olo, että kunpa olis koti. Sellanen kodikas, lämmin ja turvallinen paikka, jossa on hyvä ja viihtyisä olla.. että kun vaikka lähden lenkille illalla niin kun tuun takas niin se koti on tollanen edellämainittu minne tuun. Mutta ei se oo. Mulle se ei oo. En tiiä johtuuko se siitä että ei oo mitään tavallaan ”pakkotekemistä” niin ei ole vapaa-aikaakaan. Mietin että oonko töissä omassa elämässäni; silloin kun on siinä mielentilassa että ei ajattele itsensä tappamista ja tavallaan näkee jotain elämää.. niin vaikka ei ole mitään unelmia tai haaveita edelleenkään, niin silti tulee heti jotenki sellanen ”paine” että ”nyt pitää treenaa skittaa” tai ”nyt pitää treenaa musiikintekoa” tai ”nyt pitää kirjottaa blogia” niin jotenki oon koko ajan töissä, koska kaikki noi asiat tapahtuu himassa. En edelleenkään omista läppäriä niin en voi tehdä mitään myöskään muualla ku kotona. Oonko siis kokoajan duunissa ku oon himassa ja sen takii siellä ei oo sellasta kodin rauhaa ja levollisuutta. Enkö sen(kään) takia pysty keskittymään mihinkään pelaamiseen tai mihinkään – tosin ei se sitä selitä miksen studiolla pysty keskittymään rumpujen soittamiseen... Mutta siis jotenki mulla ei vaan oo kotia. Ei missään. Kun käyn ystävien luona tai oon Äitillä tai melkeinpä missä tahansa muualla, niin pystyn ajattelemaan sen sellaseks kodikkaaks mestaks missä se ihminen / ne ihmiset elää sellasta rauhallista ja tasapainoista elämää. Mulla ei vaan oo sitä. Sekin itkettää että se ainoo mahdollisuus sellaseen kotiin mikä Äitillä ja Ukolla esimerkiks on ollut, meni Exän kans. Enempää lapsia mä en pysty enää saamaan ja sen kanssa me tuskin koskaan palataan yhteen. Sekin hajottaa. Mä en koskaan saa sellasta ihanaa omaa kämppää jonkun kanssa, jossa kasvatetaan yhdessä meidän lasta ja siellä on lämmin ja kodikas tunnelma. Ei koskaan sellasta mitä näen ku kattelen iltasella talojen ikkunoista sisään – mä voin vaan haaveilla sellasesta. Tosin, voihan sitä muodostaa uuden kuvan: sellasen, jossa on kyllä se yhteinen kämppä jonkun kanssa ja Vintiöllä oma huone, mutta se vaan ei oo siellä joka päivä. Tavallaan pystyn tavoittamaan sen mielikuvan ja tollai.. mutta en tiiä enkö sit todellisuudessa pystykkään. Vai onko vika oikeesti tässä kämpässä minne viime syksynä muutin..? En mä siis pidä tästä keittiöstä esimerkiks, mutta toisaalta en myöskään tiiä miltä mun kämppä näyttää. Sekin on taas sellanen että ku on muiden luona niin niiden kämpät näyttää niin ”niiltä” mutta mun ”koti” on vaan sellanen kylmä ja kolkko paikka missä vakituisesti oleilen.. tai oikeestaan väliaikaisesti, koska ei osaa sillaikaan mieltää sitä kodiks ku ei se oo ostettu – josta mun on muuten turha haaveilla saikkurahalla että koskaan voisinkaan ostaa kotia. Mutta mä en siis tiiä miltä [Tähtisimmun] kämppä näyttää.

Toisaalta taas monesti on sitten ihan päinvastainen fiilis että en haluu olla ees Nyxän kans – tai kenenkään muunkaan. Että haluun että elämä on sellasta vastuutonta ja huoletonta teinin – tai rokkitähden – elämää; suuria tunnemyrskyjä, jatkuvaa epävarmuutta (myös itsestä) ja sellasta jännittävää, odottamatonta ja sähköistä. Että toisinaan en siis ees kaipaa sitä kotia siinä mielessä, tai sitä yhteistä kämppää, jossa kasvattaa yhteistä lasta ja sellasta perinteistä perhejuttua. En tiiä oikeesti mitä kaipaan, haluan tai mihin kykenen. Johdonmukainen ajattelukin on jotenki vaikeeta ja kaikki on vaan sellasta kaaosta. Ne jotka on nähneet elokuvan Inside Out – Mielen sopukoissa niin tietää ku siin on se ajatusjuna, train of thought, niin mun train of thought on sellane että on näkymä akvaarion tyyppiseen juttuun, jossa nousee alhaalta kuplia 100 – 1000 kerrallaan, osa jää pyörimään siihen näkymään, osa puplista puhkeaa näkymässä mutta suurin osa vaan ajautuu sinne yläreunaan ja sitä kautta pois koko näkymästä. Ei oo mitää sellasta säännöllisessä aikataulussa kulkevaa junaa, jossa ne ajatukset tulee ja menee, vaan kaikki on sellasta aivan helvetillistä epäjärjestystä ja kaoottista kakofoniaa.

Ja tämä kaikki on siis nykytilanne tälläkin hetkellä... Toivon että muilla menee paremmin, koska mulle itselleni mulla ei oo ollu enää vuosiin toivoa jäljellä edes. Ja ens kerralla yritän jaksaa jatkaa tuota sota-artikkelisarjaa, kun siitä on tullut vuolaita kiitoksiakin. Itse puolestani kiitän jälleen kaikkia lukijoita, niitä jotka on jakaneet mun blogia eteenpäin, kaikkia kommentoijia ja kaikkia ihmisiä jotka millään tavalla on osallistuneet tähän mun kirjoittamiseen. Kirjoittamista en aio kuitenka lopettaa niin kauan kun mun päässä on yksikään kupla sellanen että siitä voi pienenkin jutun kirjoittaa, vaikka se kestäis kuinka kauan näissä mielentiloissa aina seuraava juttu tuottaa. Rock Fuck the world. ❤

https://www.youtube.com/watch?v=Ulx0FYY8HWI


★Tähtisimmu ★