[EDIT 09.05.2019: Lisätty linkit.]

[Osa I]

[Osa II]

[Osa III]

Jos vertaa sitä uutta osastoa siihen edelliseen niin tuntu siltä että tällä uudella meillä potilailla ei ollut juuri mitään merkitystä, eikä hoidolla mitää varsinaista tavotetta. Ekalla osastolla oli ollut kaikenlaisia ryhmiä niinku kädentaito- tai musiikkiryhmä, säännölliset ulkoilut (niillekki joilla ei ollut vapaata liikkumista) ja usein varsinki kaikkee keskusteluryhmiä. Jokainen aamu oli aamuryhmä ja pari kertaa viikossa sellanen vapaa ryhmä, jossa useimmiten pelattiin jotain lautapelejä ja muutenki sillai rentouduttiin siitä meidän ”arjesta” mitä se siellä osastolla oli. Nyt tää uus osasto oli oikeesti kuin jostain leffasta tai sarjasta hullujenhuone: Ei mitään ohjelmaa, ei mitään aktivointia tai tekemistä.. me ihan kirjaimellisesti istuttiin siel rivissä tuijottamassa telkkaria. Jotain Babylonian aikasia kirjoja oli yks hyllykkö täynnä, jotka oli kirjotettu varmaan latinaks koska ne oli niin vanhoja, muutama värityskirja löyty pöydältä. Sellanen hehtaarin kokonen akvaario tosin oli mukava lisä. Päivät kului sillai että ne oli toistensa kopioita; herään aamulla ku ne käy kyttäämässä, käyn tupakalla, meen aamupalalle, meen tupakalle, meen kattoo telkkaria.. käyn sattumanvaraisesti röökillä ja tuijotan telkkaria, joskus otan päikkärit. Tuli muuten noille yksinkertasille ja avuttomille Nokia 3720 puhelimen peleillekki sitte aika vitusti käyttöö siellä! Nekin oli parempia ku kattoo sitä helvetin sontaluukkua vaan koko ajan. Tuntikaupalla tuli pelattuu Monopolia ja Block’dia. Pari kertaa viikossa oli joku kuntosaliryhmä, johon olisin liikkumisoikeuksieni puolesta päässy mutta mä ahdistun siitä jos meen puhiseen ja punastelemaan ihmisten ilmoille, ei pysty.

Ensimmäisen viikon torstaina tapasin sen osaston ylilääkärin, joka kerto että nyt edetään niin että mulla on säännöllisesti keskusteluja omahoitajien kanssa ja pikkuhiljaa yritetään sellasta että pystyn olemaan kotona ilman että haluan kuolla jatkuvasti. Että kuulemma alotetaan siitä että meen ihan muutamaks tunniks päivällä käymään ja sitten oon pidempään ja pidempään, kunnes loppujen lopuks voin olla yötä himassa ja sit sen jälkeen pari yötä ja niin edes päin. Näin kuulemma jatkettais hitaasti kohti sitä että sitten kun olis sen kotiutuksen aika niin selviäisin yksin himassa. Sanotaanko että olin melko ennakkoluuloinen. Olin saavuttanu sen pisteen oman pääni sisällä, että mulla ei ollut mitään sitäkään vähää mitä ennen; ei ollut haaveita, ei unelmia, ei uskoa huomiseen, ei uskoa paranemiseen tai siihen että voisin olla joskus ehjä ihminen. Siis oon aikasemminki selittäny että on ihan tyhjä olo, mutta en koskaan kuvitellu miltä se tuntuis ku olis oikeesti tyhjä olo. Siis se kun et tunne yhtään mitään. Oot niin loppu ja kuollu jo, että vaikka rummut olis palanu, se ei olis tuntunu missään. Vaikka Vintiö olis tullut käymään, se ei olis tuntunu missään. Vaikka joku läheinen olis menehtyny se ei olis tuntunu missään. Mikään ei herättänyt surua, ei vihaa, ei iloa, ei kateutta, ei mitään. Ei ollut mitään tunteita, eikä mitään muuta ajatusta ku että mä haluan tappaa itteni edelleen. Joten sen takia ei ollut myöskään juuri uskoa siihen koko suunnitelma toimivuuteen tai siihen että joskus vielä pystyisin itseäni kantamaan ja selviimään – edes toisten tuella. Tai siis niin.. kyllä nimenomaan sillai että muut kantaa mut täysin, sillaihan vois aina selvitä mutta samaan aikaan tiesin että ei mun elämä voi olla niin että muut kantaa sitä ja mua. Senkin takia halusin pyyhkiä itseni pois. Olin pelkkä rasite järjestelmälle, taakka läheisille.. kävelevä diagnoosi, pelkkä numero yhteiskunnalle.. sellanen sieluton henkilöturvatunnus, joka unohdettais sillä sekunnilla kun järjestelmässä lukee sen kohdalla ”kuollut”.. En ollut mitään, en tuntenut mitään, enkä pystynyt mihinkään.

Selittelin noita samoja asioita ja paljon muutakin mun omalle hoitajalle aina ku keskusteltiin. Se oli sellanen tosi symppis ja ihanan oloinen nuori jamppa, joka todella osas kuunnella ja se sai musta tuntumaan siltä että se oikeesti välitti ja että sillä oli merkitystä oonko mä hengissä vai en. Sille. Ja muille tietysti. Kyllä mä sen aina tiesin. Välillä juttelin jotain tosi arkista ja etäistä muiden potilaiden kans. Jotka, BTW, tuntu siltä että olivat oikeesti vielä enemmän kujalla ku minä; ekalla viikolla yks vanha patu soitteli kylpylälomaa kaukosäätimellä ku kävelin päivähuoneen läpi tupakalle, yritti saada sellasta vanhempaa rouvaa mukaansa. Parikin tyyppiä pälyili sillai epäileväisesti ympärilleen ja pari räpsytteli silmiään koko kasvojen lihaksistoa käyttäen. Mietin että tulisinko ite vielä epävakaammaks ja tulisko tällä osastolla vielä pahempi dissosiaatio todellisuudesta kun mitä se oli ennen sinne tuloa.. mietin siis että sekoaisinko enemmän niiden joukossa. Jatkuvasti oli mielessä että yks niistä pälyilijöistä oli hiffannu että en ollut biologinen.. asia jota pelkäsin oikeesti tolla osastolla. Ku jotenki tuntu että tollaset psykoottiset ja muutenki häiriintyneet (jollaiseks toki mutkin oli leimattu) ihmiset olis tarkkanäköisempiä tollasenki asian suhteen. Yhtenä aamuna sain varmistuksen pelolleni, mutta eri henkilöltä: En muista mikä joku lyhyt keskustelu käytiin jostain telkkariohjelmasta tai jostain, siis ihan vaan muutama lause. Kun se yhtäkkíä täysin puun takaa sen jälkeen ilmotti: ”Ja mä tiiän että sä et oo oikeesti nainen.” Menin niin vitun katveeseen koko kommentista että en osannu muuta sanoo ku: ”Aijaa? Mistä sä sen tiiät?” Mikä nyt oli tietysti ihan vitun idioottia koska samalla myönsin että se on oikeessa. Mutta sitten se otti sellasen rauhottelevan asenteen ja kerto että on kuulemma avoin ja että ei sitä haittaa. Pyysin sitä kuitenki olemaan kertomatta kenellekkään. Mutta syytä siihen mistä se oli sen bonjannu se ei osannu kertoa. Sama toistui myöhemmin yhden jätkän kans, joka eka alko päivähuoneessa kyselemään mun nimestä, että mistä moinen, missä vaiheessa ymmärsin jo että olin paljastunu. Mutta onneks se ei alkanu sen enempää kaiveleen siinä, mutta sitte tupakalla se kyseli kaikkee ja seki oli siis ihan fine koko asian kans, mutta ei osannu myöskään sanoo mistä se sen tajus.

Olin ihan varma että momelat niistä tiesi että mistä ne sen tiesi mutta eivät vaan halunneet sanoo, ku olivat sen verran tahdikkaita persoonia että ajattelivat etteivät haluu puhkasta mun kuplaa. Mutta pakko sanoo että se oli kyllä jo tapahtunu siin vaihees ku ilmottivat että olivat nähneet mun läpi. Aika raskasta kohdata tossa tilanteessa ja mielentiloissa se että ei olekaan 100% läpimenevä – ainakaan sitten ku ihmiset pörrää ympärillä pidempään. Enhän mä siis mitään jaksanu meikkaa koskaan tuolla osastolla tai mitään, mutta ykkösellä olin omien tietojeni mukaan menny läpi siitä huolimatta koko ajan ja kaikille. Koska mulle tulee edelleen sellanen ihan järkyttävä syyllisyys siitä että johdan ihmistä harhaan ja että jotenki kusetan sitä tai jotain, niin munhan oli pakko outata itseni jokaiselle jonka kans lähennyin siellä ekalla osastolla. Kukaan niistä ei ollu siis ennalta mitään arvannu ja useampi oli ihan ihmeissään että ”Oikeesti!? :O” Mutta ehkä nekin oli vaan sitte olevinaan kohteliaita tjsp… Paras oli kuitenki yks sellane hiukan uusnatsin oloinen mimmi tällä jälkimmäisellä osastolla, joka pukeutu siis aina army-paitaan ja maastopöksyihin; se selitti mulle kerran päivähuoneessa kuinka kaikki ”sellaset transihmiset” on ihan sairaita ja harhaisia ja kuinka ”sellaset sukupuolenvaihdosleikkaukset on kielletty lailla suomessa” että ”sehän on ihan samanlaista silpomista ku ympärileikkaukset” että joo.. sellasta porukkaa.. mutta ainaki tiesin meneväni sille täydestä ku pokkana kuuntelin noita sen häiriintyneitä juttuja. Sillä oli muutenki ”hyviä” teorioita juutalaisista, siitä ketkä johtaa maailmaa, maahanmuuttajista ja kaikesta muustakin. Mietin vaan että mitähän sen lapsesta mahtaa tulla ku sillä sellanenki kuulemma on. Mutta aika kujalla se muija siis oli, että juu...

Jossain vaiheessa tuli sitten se eka päivä ku menin käymään himassa. Se ei tuntunu oikeestaan miltään. Kaikki oli ihan yhtä tyhjää ku ennenkin ja siellä oli vaan sellanen kylmä ja etäinen huoneisto, jossa vakituisesti oleilin. Jollainen itse asiassa on kaikki paikat ollu missä oon asunu; ei mikään oo koskaan tuntunu kodilta, sellaselta lämpimältä, kodikkaalta ja turvalliselta, millasia kotien pitäis olla. En muista enää mitä tein sillä reissulla mutta ainakaan en tappanut itteeni. Mutta jotenki oma pää oli alkanu jo kääntyä siihen että halusin pois osastolta. Tuntu ettei se palvellu mitään tarkotusta että olin siellä; en halunnu yhtään sen vähempää tappaa itteeni, ne ei ikuisesti vois mua pitää siellä ”valvonnassa” että en tekis niin, mitään uskoa ei siihen paranemiseen ollut ja kaikkee muutenki tuntu siltä että se oli aivan helvetin turhaa mun olla ylipäänsä siellä. Joku kuitenki sai mut silti jäämään sinne sit vielä. Ehkä sit jotenki se että ei tarvinnu tehdä mitään ja huolehtia mistään ja tollai tuntu helpottavalta, ku saattoi vaan olla ja ruokakin oli aina valmiina pöydässä kun oli nälkä.

Kerran menin hakemaan dödöä sieltä kaapilta minne kaikki vaarallinen oli takavarikoitu ku mut otettiin sisään. Siis kaikki otettiin pois; kaikki mikä oli lasia, kuten kynsilakat, kaikki mikä oli vähänkään terävä, kuten höylä, pinsetit, kynsiviila ja -sakset.. kaikki mikä oli ruiskutettavaa kuten deodorantti ja hiuslakka.. Niin kerran sit menin sitä sieltä hakee, nii sattu sellanen aivan kyrpä hoitsu, joka vaan vikisi että ”tää on kyllä hajuton sairaala” meinasin räjähtää sille vitun uikuttavalle urpolle että vittu se mikään hajuton oo ku puolet mestasta haisee kuselta ja puolet kessulta! Mutta sain hillittyä impulssini koska olin niin vitun loppu mutta myös koska kuitenki sain sen hajusteeni sieltä kaapista. Samasta kaapista piti muuten aina pyytää stenkku ku lähti käymään kanttiinissa ostaa tupakkaa / karkkia / whatever. Ja molemmilla osastoilla ne stendarit mitkä oli niinku sisäpihatupakointia varten, oli ketjuilla viritelty kiinni, ettei niit sais kukaan messiin. Että kyllä siellä ainaki tarkkaa oli tossa mielessä kaikki.. ja siis varmaan ihan hyväki.

Mulla oli jossain vaiheessa sitte toisenki lääkärin kans juttelu, mikä oli tietysti vittu eri tyyppi ku ekalla kerralla, että sai taas monet asiat selittää uudestaan. Ei se ollu oikeestaan sen enempää avartava kokemus ku se ensimmäinenkään juttukerta, samat asiat kuulin sillonki, että on psykoottinen vakava masennus ja erittäin vaikee epävakaa persoonallisuushäiriö. Kerran oli sit sellane juttelu että Äiti oli mukana koska se ite toivoi sitä. Suostuin ku ajattelin että pitäähän sen nyt päästä puhumaan niiden ihmisten kanssa, että mikä vittu sen ransutytärtä oikeen vaivaa. Eipä siitäkään oo mitään sen enempää kerrottavaa. Kovin se oli huolissaan tietysti ja kaikkee, mutta tuolloin siinä tilassa en pystynyt siitäkään asiasta silti mitään ite tuntemaan. Olin sellanen kylmä, tunteeton, jäätynyt lehmä. En vaan ammunut yhtä paljon ku perus lehmä.. ja mulla oli vaan yks masu – onneks.. ku siihenki pysty tunkemaan sitä karkkia niin paljon että turvotti niin saatanasti joka ilta..! :S Ehkä se että edes toi asia alko jossain vaiheessa kiinnostaa oli sitten hyvä merkki tjsp...

Viimenen kerta sitten ku oli lääkärin juttelu, oli sillai että olin just tullu kotilomalta (en muista kuinka pitkältä, ehkä yön) ja tapasin lääkärin, niin sanoin että haluan lähtee vittuun sieltä, noilla sanoilla. Sanoin että ei palvele mitään tarkotusta että oon siellä ku en haluu yhtään sen vähempää tappaa itteeni ja ei koko hommassa oo mitään järkee. Sovittiin että ku olin just lähdössä parin päivän lomalle ku mun Nyxä oli tullu mun kämpille, niin että tulisin sen jälkeen hakemaan vaan tavarat. Kun tulin hakemaan sit kamojani, olin vetäny itteni ihan täyteen tällinkiin, ku oon huomionhakuinen teini ja perseestä, niin tahdoin näyttää kaikille ketä jäi taakse, että miltä näytän normaalisti siviilissä; oli loxit ja säärystimet ja koko hoito. Sitten se vitun lekuri kehtaa alkaa tyrkyttämään lisäaikaa siellä osastolla. Mä en ollu uskoa niitä sanoja! Ku eka vittu yritetään saada himaan vaikka on 141 tikkiä jaloissa ja nyt ku olisin lähdössä ihan ilman fyysisiä vammoja niin yhtäkkii pitäski jäädä siihen asti kunnes se vitun terapia alkaa kaupungin vastaanotolla!? Jumalauta mä tein sille niin selväks että mä oon sieltä sinä päivänä lähdössä ja mikään ei tuu mua estämään..! Sitte se meni keskustelemaan muun porukan kans ja me käytiin Äitin kans sillä aikaa kahvilla kanttiinissa. Tultiin takas niin sitten ne oli päätyny siihen että vaikka haluan edelleen tappaa itteni, niin oon sen verran järjissäni ja johdonmukainen että ei ne voi mua pakkohoitoon osoittaa. Mielenkiintoista, että riittää kunhan kykenee selkeesti, rakenteisesti ja johdonmukasesti kertomaan, niin et oo hullu – vaikka se mitä kerrot on yksityiskohtainen itsemurhasuunnitelma. *hmmm!* No, mä olin vaan tyytyväinen että saisin takas vapauteni päättää elämäni millon huvittaa ilman että kukaan estää – tai niinhän mä luulin. Se yritti tyrkyttää vielä intervallijaksoa parin viikon päähän mutta sanoin että en halua siihen paikkaan koskaan enää tulla takas.

Jälleen hyvästelin ne ihmiset joiden kans oli vähän enemmän jutellu, halattiin ja yks niistä toivotti hyvää matkaa rohkaisemalla että ”Et sitten tuu takas tänne!” :D Hyppäsin autoon Äitin kans ja lähdettiin ajamaan kotiin mun tavaroiden kans.

https://www.youtube.com/watch?v=IIvSXocE6YY

 

★Tähtisimmu ★

[Osa V]