[Piti julkaista siis viime keskiviikkona Tubessa se video siitä kun mun kilpirusto hiotaan, mutta – yllätys yllätys! – Google on runkku ja ei anna käyttää enää samaa puhelinnumeroo mikä on jo kertaalleen käytetty, niin en saanut sitten tehtyä tiliä enää tällä ”identiteetillä”. Nyt pohdin sitten että lataanko sen videon jonnekki muualle vai käynkö ostamassa jälleen yhden prepaid-liittymän jälleen uuteen tarkoitukseen. Oon harkinnut sitä Tube tiliä kuitenki jo yli vuoden, joten sillai tekee mieli tehdä nimenomaan se, eikä johonki muuhun videopalveluun... kun ei koskaan voi tietää mitä sitä keksii, niin olispahan sitten valmius tubettamiseenkin.]

Laahustin jalat jäykkinä kivusta osaston huoneeseeni ja en vieläkään ollut uskoa että oon edelleen hengissä. Tuntui kuin jotain olis mennyt väärin. Ihanku universumissa olis jotain vialla kun olin edelleen täällä, kuin se olis ollut jotenki epätasapainossa, epätäydellinen tai jotain.. mietin vaan miten saisin itseltäni hengen siellä osastolla. Sillon ku olin tavaroitani tuonu alunperin, niin mun laukkua ei käyty läpi jokaista taskua – joita on paljon koska se on Living Dead Souls remmilaukku (ollut myynnissä myös Banned merkin alla) – ja yhdessä niistä oli sellanen halpa Leatherman-kopio. Mietin että saisinko sillä ranteet auki vaikka tylsähän se oli ku luottokortti. Mun päässä heitti edelleen verenhukasta ja jalkoihin sattu kokoajan kipulääkkeidenki vaikutuksen alaisena, enkä jotenki pystyny näiden takii kovin selkeesti edes ajattelemaan. Nousin sängyltäni ja ajattelin että tyhjennänpä nyt kaapin ainaki siitä viestistä ja katon että onko noi edes yrittäny soitella mun perään.

Katoin puhelinta – jonka olin unohtanu auki kaiken lisäks – niin kerran olivat soittaneet. Olin kuitenki ollu poissa monta tuntia yli sen millon olis pitänyt palata. Olin entistä varmempi siitä että ne oikeesti haluskin että kuolen. Ne lähetti mut kotiin sen takia koska sanoin että haluan kuolla. Ne sanat, ”Ei kukaan voi estää ihmistä tappamasta itseään. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä.” kaiku mun päässä.. olin varma että se lääkäri vaan vihas mua. Toisaalta olin sitä mieltä että niinhän kaikkien pitäis koska en pysty ottamaan sitä vastuuta, eikä mun elämä voi perustua siihen että muut pitää mua hengissä. Ei mun elämä voi olla muiden varassakaan. Tiesin sen. Mutta yksin en kyennyt sitä enää kantamaan, ja vaikka edellisenä keskiviikkona omahoitaja sanoki ”Musta tuntuu että olis ihan hyvä että joku kannattelee sua nyt hetken.” niin selkeesti se ei ollut tää osasto ja hoitohenkilökunta, jotka sen homman tahtoi tehdä.

Oveen koputettiin yllättäen. Sisään tuli sen vuoron mun vastuuhoitaja. Se halus tehdä jotain DKT-analyysia mun tuntemuksista itsemurhayritykseen liittyen. Kyseli kauheesti että millasia tunteita oli ennen sitä ja että mikä ajoi mut tekemään niin. Yritin selittää että ei ollut mitään tunnetta, ei ahdistusta, ei epätoivoa, ei mitään. Oli vaan syvä rauhallisuus siitä asti kun olin noi yllä mainitut lääkärin sanat kuullu. Olin tehnyt rauhan kuoleman kanssa ja rauhassa aioin sen kohdata myös. Hymy huulillani. Se ei millään tuntunut käsittävän tätä, vaan jauhoi vaan että mitä tunteita mulla oli. Ymmärrän että Dialektinen käyttäytymisterapia on the hoitokeino epävakaille ihmisille.. mutta mä luulin että oon muutakin ku kävelevä diagnoosi. Että olisin yksilö. Ihminen. Mutta selkeesti tässä paikassa ja tälle lääkärille olin pelkkä kävelevä diagnoosi. En oikeestaan tehnyt sen ”keskustelun” jälkeen mitään.. Hengasin vaan yhteisissä tiloissa ja juttelin ihmisille sillon ku ne jotain puhu mulle. En jaksanu ite alottaa yhtään keskustelua. Mulla oli jotenki vielä entistäkin tyhjempi olo. Ennen oli ollut sentään jotain tunteita, edes negatiivisia, nyt.. ei mitään. Siis ei yhtään mitään. Ihanku olisin ollut tabula rasa, ihan kirjaimellisesti.

Illalla piti mennä sit suihkuun, koska siteet piti vaihtaa. Viimeks mua oli autettu saamaan ne siteet pois, kun jonkun ulkopuolisen on vähä helpompi irrottaa niitä joka puolelta ilman että nykii tikkejä pahemmin ja ku enhän mä päässyt kunnolla edes kumartumaan... No nyt oli toisin. Mut jätettiin suihkuun yksin niiden kans ja suihkulla sitte yritin niitä irrotella ja puoliks itkin ja irvistelin samalla ku teki niin vitun kipeetä. Sit alko heittää päässä, aivan helvetisti. Asiat kuulosti taas samalta ku sillon ku olin omassa suihkussa lattialla ja alko sumenee kaikki. Suihku kuulosti siltä että olisin tynnyrissä ja suihku jossain kaukana... Se hoitaja koputti oveen ja kysy että miten menee. Sanoin vaan tyynesti että ”taju meinaa lähtee”. Se tuli avaimella lukon läpi sisään ja kyseli vointia sit aina välillä. Kehui kuin jotain koiraa että ”hyvä että istuit, se oli hyvin tehty” tjsp. Tuli päässä ihan jäätävä ja julmetun realistinen takauma siihen ku olin kuolemassa (tai luulin olevani siis) omassa suihkussani.. olin taas siellä lattialla puoliks makaamassa ja kaikki sumeni.. Ajattelin että olinko tehny suihkusta jonkunlaisen psyykkisen mörön itselleni; että joka kerta tapahtuis pitkän aikaa samat asiat aina ku meen suihkuun... Hetken päästä olo kuitenki sit helpotti ja sain itteni pestyä – istualtaan. Eihän niitä tikkejä siis sillai tarvinnu pestä muutenku suihkutella vaan. Sillon ku otin siteitä pois niin haistoin muuten jotain todella tuttua. Olin haistanu ainoastaan kerran saman hajun; sillon ku oltiin synnärillä ja mun silloinen raksu puski meidän vaavia tähän maailmaan. Haisin siis samalta ku synnyttävä äiti. Naureskelin mielessäni, että olipahan ihanaa tavallaan edes kerran haista samalle ku synnyttäjä, ku en sitä iloa (ja kauhua) muuten sais koskaan kokee itse. Kun mainitsin asiasta sille hoitsulle niin se sanoi kans ”kätilönä tunnistaneensa” sen hajun, että se on se vanhan veren haju. Että OK, haisin siis kerranki joltain muulta vanhalta ku viinalta. :D

Jalat edelleen kivusta jäykkinä (miten kävelin siis varmaan viikon, BTW) laahustin huoneeseeni, jossa sain kuulla seuraavan ilouutisen: Mä myös paketoisin ne jalat itse. ”Meistä olis todella tärkeetä nyt tässä tilanteessa että sä teet sen itse.” Aha. Eli siis se vitun lekuri oli kieltänyt jo mun omahoitajaakin olemaan avuks. Oon ihan fine sen kans että mä teen itse asioita, mutta jotenki siin tilanteessa tuntu vähä epäreilulta laittaa mut ite paketoimaan ne, koska ei mulla ole sellasta ammattitaitoa haavojen sitomisesta (vaikka ne olis tikattu), en pystynyt edelleenkään kunnolla edes liikkumaan tai kumartelemaan ja olin kuitenki sairaalassa – vaikka se olikin mielisairaala, niin silti! Eikö niiden nyt jotenki olis pitäny mua edes auttaa tai hoitaa..? Olin aina vain entistä varmempi siitä että mun pitää pyyhkiä itseni pois tästä maailmasta. Kun kerranki yritän tarttua siihen auttavaan käteen joka ojennetaan, niin se läimäseekin mua päähän!? Halusin kuolla entistä enemmän. Tiesin entistä varmemmin että ei mulle ole pelastusta, ei parempaa huomista, ei mitään. Seuraavana päivänä oli se alkuperäisesti sovittu uloskirjauspäivä, josta edellisenä torstaina ennen mun lomia olin kuullu että pidetään kuulemma kiinni.

Menin sinne ”keskusteluun” itseni prepanneena ja aioin kertoa sille lääkärin kyrvälle että mitä se vitun lehmä teki mun kohdalla väärin. Alotin tilityksen suoraan ku pääsin huoneeseen. Siin oli jotain kotiutustiimin porukkaa ja pari opiskelijakundiakin, mutta ajattelin vaan että ihan vitun sama. Syytin sitä siitä että se ei kohtele potilaita yksilöinä, vaan näkee kaikki vain kävelevinä diagnooseina. Että se kattoo oppikirjasta, kyvytön apina, että ”Jaaha, tää diagnoosi, sitä hoidetaan *näin*” ja ettei se näe metsää puilta. Sanoin että se oli varta vasten houkutellut mut jäämään osastolle, jotta annettais toivoa mulle auttamisesta ja tukemisesta – ja siitä kannattelusta – vain jotta se vois vetää maton myöhemmin mun jalkojen alta. Sanoin että jos sen mielestä on asianmukaista lähettää potilas kotiin kun se sanoo tahtovansa kuolla, niin se on silloin tehnyt hoitovirheen. Sanoin että oon myös tajunnut että se ajattelee että koska epävakaa persoonat on mestarimanipulaattoreita (jota toki oon) niin se ajattelee että pyrin hallitsemaan ympäristöäni sellasella pelotteella että tapan itseni. Että oon tajunnut miten se ajattelee ja että oon yhden siirron edellä aina sitä. Mutta tällä kertaa mun yritys ei ollut ollut todellakaan mikään hallinnan työkalu, ei huomionhakua, eikä edes avunhuuto. Kun sunnuntaina olin sulkeutunut vessaan, olin 100% varma että otin kaiken huomioon, että kukaan ei tulis estämään tai pysäyttämään ja että en tule sieltä enää ulos ku ruumiina. Miten voikaan vittu ihminen erehtyä pahasti omassa 100% varmuudessaan! Mutta selitin kaiken ton ja jotain muutakin pienempää. Niin se sellasella psykiatritätimäisellä asenteella ja voivottelija asenteella oli että: ”Musta tuntuu että sulla on nyt erittäin voimakkaita hylkäämisen tunteita tässä...” Ja kaikki jotka on koskaan sellasen tyyppisen ihmisen tavannu, niin tietää takuulla millasta asennetta ja puhetyyliä nyt tarkotan. Jumalauta se oli taas niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin lähellä että en vittu käyny sen saatanan noita-akan kurkkuun kiinni ja lopettanut sen elämää siihen surkeuteen mitä se vitun juustoaivo siinä piipitti! Mua ei edelleenkään kuunneltu paskan vertaa vaan puhuttiin ensiavusta jonne voisin hakeutua kotiuduttuani sinä päivänä, että jos tulee vaikeita oloja. Mä kysyin siltä että oonko mä sen mielestä valmis kotiin jos oon ollut taju poissa suihkussani kuolemassa pari päivää takaperin sunnuntaina. Niin sain saman vastauksen ku aiemminki: Epävakaille persoonille tekee huonoa pitkät laitoshoitojaksot.. että ehkä tää on nyt jo ollut mulla kuulemma liian pitkä. Siis mitä helvetin vittua se nilliperse oikein selittää!? Kun itse se mut sinne taivutteli jäämään alun perin! Mä en tiiä yrittikö se oikeesti saada mulla flippaan ihan pysyvästi ja peruuttamattomasti, koska tuli sitten kevyesti sellanen olo, että mä oon vaan jonkun ihmeellisen kokeen kohde, että katotaan miten muut potilaat reagoi ku heitetään yks transu sekaan, tai katotaan mitä jos tehdään näin ja näin...! Mä en siis edelleenkään käsitä että mitä mulle siellä on tehty ja tapahtunu... Miks ikinä edes antauduin siihen valheelliseen toivoon, että joku siellä tahtois mua auttaa! Vaadin että saan tavata sen osaston ylilääkärin.

Joku pari tuntia kihisin raivoissani siellä pitkin osastoa ja ravasin tupakalla samalla ku pakkasin tavaroitani. Sitte sain kuulla että ylilääkäri tapaa mut. Selitin sille tasan samat asiat ja esitin samat syytökset sitä vitun piipittävää paskahiirtä kohtaan. Siellä sentään tuntu että oli erilainen lehmä mua vastassa joka kuunteli edes. Sen seurauksena mulle laitettiin diagnoosiks F32.3 Vakava-asteinen masennus psykoosioireilla ja F60.30 Epävakaa persoonallisuushäiriö, impulsiivinen häiriötyyppi ja näillä tiedoilla mut siirrettiin toiselle osastolle. [Nyt mulla oli siis 4 diagnoosia yhteensä, koska noiden lisäks on se F64.0 Transsukupuolisuus ja T01.3 Usean alaraajojen alueen haavojen yhdistelmä (molemminpuolinen), joka tuli sillon ku olin toisen kerran ensiavussa]  Osastolle, jonka profiili oli masennuksen sijaan ”Psykoosi-, skitsofrenia- ja persoonallisuushäiriöosasto”. Menin pakkaamaan tavarat loppuun, hyvästelin ihmiset joiden kans olin ystävystyny, kävin tupakalla ja sit lähdettiin. Matka ei ollu sillai pitkä mutta siinä vitun tuiskussa ja pakkasessa se vitutti silti kuin se olis ollu vittu kilometrin. Ensi vaikutelma ei ollut mikään kovin ruusuinen; rakennus oli ulkoopäin selkeesti vanhempi ja entistä selvemmäks se mielikuva kävi ku mentiin ovesta sisään. Kun osaston lukossa oleva ovi avattiin, haistoin kaks asiaa: tupakka ja kusi. Mietin että olinko tullut venäläiseen vankilaan vai miten voi olla näin alkeelliset olot. Hetken juttelin sen vuoron vastuuhoitajani kanssa ja se selitti osastosta ja kaikkee muutakin.. sitten sain viedä tavarat huoneeseeni. Siinä kun sen ovi avattiin niin mulle kerrottiin ihan avoimesti että sitä saa pitää lukossa jos tahtoo, että niillä on kyllä avaimet, jolla ne pääsee siitä läpi silti. Kun edellisellä osastolla yhdeltä kaljulta ohjuspäältä kysyin samaa niin se ukko vaan vittuili että ”Miks sä sen lukkoon haluut, pelkäätsä jotain?” Että siin mieles tuntu että olipahan sentään siin mieles parempi osasto.. vaikka se haisikin tupakkahuoneen takii ihan kessulta ja vessat oli oikeesti niin oksut että vaikka olis pesty samana päivänä, niin niistä leijaili sellanen huoltoaseman vessan kusen haju. Sinne sitten menin rivin jatkeeks muiden hullujen kans tuijottamaan telkkaria.

https://www.youtube.com/watch?v=1K9jBL2syJ8

 

★Tähtisimmu ★