[EDIT 09.05.2019: Lisätty linkit.]

[Osa I]

[Tän jutun lopussa on kuvia mihin se johtaa kun yrittää väkisin selvitä yksin, mukautua yhteiskunnan vaatimuksiin opiskelusta / työnteosta ja ennenkaikkee on rankasti koulukiusattu, ahdisteltu ja hyväkskäytetty elämänsä aikana. Ja jos aiemmin kuvotti / oksetti / teki pahaa, niin varotan että nyt takuulla tekee vielä pahempaa. Joten: Älä katso kuvia tän jutun lopussa jos olet heikkohermoinen, voit arvista helposti huonosti, aiot tehdä jotain vastaavaa itsellesi tai missään muussakaan huonossa tapauksessa. En ota vastuuta mistään mihin niiden katsominen johtaa, se on täysin katsojan itsensä vastuulla. En kehota ketään tekeen perässä – päinvastoin! – mutta jos se jotakuta helpottaa tietää ettei ole yksin tai jos saan jonkun hakemaan apua itselleen ajoissa, niin sen takia tahdon näyttää tän, mihin ei kannata mennä. Osittain myös siks, että oon alkanut tajuumaan että mut on todellakin hajotettu. Ja todella pahasti. Voi sitten linkitellä vaikka koulukiusaajille tai jotain että mihin kuntoon ihmisen voi saada, kun vaan tarpeeks yrittää rikkoa. Varmasti moni muukin tekijä on siinä läsnä miks juuri minä oon niin helvetin rikki ku oon mutta varmaan yks merkittävimpiä tekijöitä on takuulla se jatkuva päivittäinen nimittely, ulkopuolelle jättäminen, juonittelu, haukkuminen, nälviminen, toistuva selkään puukottaminen, uudelleen ja uudelleen toivon antaminen ja sen jälkeen sen riistäminen...]

Bussimatka suju ihan mukavasti suunnitellessa sitä että miten toteuttaa kaiken. Mutta ensimmäinen juttu oli se, että piti hankkia tietoa. Yhden toisen mimmin kans ku olin jutellu osastolla, niin olin oppinu sen että taustatyö on todella olennaista jos haluaa itselleen mieleisellä tavalla elämänsä päättää. Sekin oli toki epäonnistunut omassa tavassaan omalla tavallaan, kun kerran oli mun kans juttelemassa siellä osastolla, mutta siinä sitten jaettiinkin ideoita itsensä tappamiseen ja muutenki kyllä jaettiin kaikkee ja synty sellanen ihan niinku yhteys – etenkin kun kumpikin ensimmäistä kertaa elämässään jutteli jonkun sellasen kanssa, joka todella ymmärsi että mitä omassa päässä liikkuu ja kuinka voimaton on vaikuttamaan omaan käytökseensä ja ymmärsi muutenki ihan kaiken! Ku monesti tuntu siltä että puhuttais itsemme kans, ku toinen tiesi jo mitä toinen sanoo. Molemmat meistä siis on epävakaita impulsiivisia. Mutta kuitenki. Kun pääsin himaan, niin ihan ensimmäisenä kuitenki oli pakko – koska oon sen verran siisteysfriikki tjsp – siivota ne kaikki vanhat veret lattioilta. Mun asunnossa on kuitenki joka paikassa muovimatot, jotka kerrankin oli aivan ihana juttu! <3 Mutta sellanen toista viikkoo niihin kuivunu veri oli ensinnäkin aika tiukassa ja toisekseen, niin voi saatanan vittu että se haisee pahalta!!

Siis mä en oo herkkä nenustani – tai no, oon omasta mielestäni tullu paljon herkemmäks hormonien jälkeen – mutta se kyllä ihan oikeesti kuvotti ja aivan käsittämättömän paljon se jotenki sellanen vanhan veren, raudan ja muun sekainen haju. Ihan kymä koko homma. Mutta siinä vaan luututessani sain lisää aikaa ja voimaa siihen koko suunnitelmani toteuttamiseen. Meni ainakin tunti..!! tai hei. Jäi selittämättä se, että ku tulin paikalle, niin eihän mulla ollu avainta, koska se oli Psykopatologilla edelleen. Enkä halunnu että kukaan tietää mun lomasta koska en halunnu että kukaan a) tulee estämään tai b) läheisistä löytää mut. Sen takii valitsin sen lomaviikonlopun, koska ajattelin että ne soittaa kytät perään kun musta ei kuulu ja ne sitten saa luvan löytää mun arvottoman ja ruman ruhoni. Joten tullessani jouduin häiritsemään naapurin herttaista mummelia ku soitin sen ovikelloa ja ystävällisellä ja sillai ettei se arvaa että mitään pahaa on tapahtumassa -äänellä kyselin että saako puhelinta lainata että avaimet unohtu sisälle. No sain oveni auki, eikä ees maksanu ku 10€ – hyvä taloyhtiö! *thumbs up* Mutta niin, siis meni ainakin tunti, ellei toinenki siihen että siivosin kaiken. Sitten painuin nettiin.

Alunperin mulla ei ollu mitään selkeetä suunnitelmaa että miten teen kaiken, mutta oli vaan varma että tähän sunnuntaihin kaikki päättyy. Mutta siinä sitten aloin tutkailemaan, että missä menee ihmisen valtimot. Hain myös tyyliin ”How much do I have to bleed to lose consciousness?” ja muuta vastaavaa, jotta saisin vastauksia että kuinka paljon pitää vuotaa että lähtee taju. Jotenki koska viiltely on ollu aina ns. weapon of choice, niin edelleen se veti siihen suuntaan että se olis se miten kaikki tulis tapahtumaan. Hain siis oikeesti monta tuntia sitä tietoo. Yritin saada mahdollisimman monesta lähteestä, jotta sais kattavasti ja luotettavasti sen että missä menee kyynärtaipeessa se valtimo, jotta vetäis kerralla oikein, eikä tarttis montaa kertaa yrittää nuhruttaa sillä mattoveitsellä.. niin! Tosiaan siis kävin senkin ostamassa siinä samana päivänä. Ja jotain muuta syötävää vähän. Kattelin varmaan kymmeniä kuvia siitä että miten verisuonet kulkee käsivarressa, etin tietoo että lähteekö henki ylipäätään jos leikkaa sen valtimon ja mitkä on mahdollisuudet että se hyytyy ja kaikkee. Sitte etin sitä tietoo että kuinka paljon pitää vuotaa että lähtee taju, ja pikkuhiljaa se suunnitelma alko olemaan muodostunut: Viillän syvempiä ku koskaan haavoja jalkoihin vaan aivan vieri viereen ja vuodatan sillai ensin paljon verta itsestäni pois, jotta keholla ei ole enää mitään saumaa siinä vaiheessa pelastaa itseään kun alkaa taju lähteä, niin sitten Ataraxit nassuun valtimot auki ja vuodan kuiviin unissani / tajuttomana, kun suihku pitää haavat auki. Ja kyllä, kaikki tarpeellinen tieto löytyi netistä. :D Naurattaa siis vaan se että kuinka paljon tietoa on itsemurhaa suunnitteleville. Kyllä internet on todellakin se final frontier, jonka sisältöä ei saa kukaan pyrkiä hallitsemaan, se on se Villi Länsi. Edelleen sellanen syvä rauhallisuus ja helpotus oli mulla kokoajan mielessä.

Lauantaina jatkoin ensin hetken aikaa tutkimuksiani, kunnes ajattelin että tuli aika lähtee kirjottamaan kirje. En halunnu kuitenka lähtee tästä maailmasta sillai etten olis selittäny ees vähän. Ja se kirje on takuulla yhtä rikkinäinen ku minä ja mun ajatukset edelleen – tuntuu että tää bloginki kirjottaminen jotenki on todella vaativaa, että on siis lähes mahdotonta kirjottaa edes niin yhtenäisesti ku mitä ennen kirjotin, ku on kokoajan niin levoton ja sellanen tosi vaikee keskittyä mihinkään, siis edelleen. Joten anteeksi kaikille lukijoille siitä jos teksti on nykyään hiukan vaikeeselkosta ja kirjotusvirheitä pääsee enemmän mun nykyisen olemattoman seulan läpi ku aiemmin... Yritän parhaani pitää ajatuksen kasassa ja kirjottaa yhtä samalla tavalla ku aiemminki. Mutta kuitenki. En ollu viel päättäny että minne meen kirjottaan sen mutta halusin mennä sen johonki muualle tekemään ku himaan. Menin sitten yhteen baariin ja sillä mielenvikaisella rauhallisuudella tilasin tyynenä siiderin ja menin pöytään kirjottaan itsemurhakirjettä. Aina kaikki nää vuodet ku olin miettiny itseni tappamista, niin jotenki romantisoin sen sillai että se kirje olis tosi pitkä ja sellanen.. mahdollisimman täydellinen, että puhun kaiken siinä selväks ja kerron mahdollisimman monen asian auki, ettei mikään jäis tavallaan selvittämättä... Mutta nyt olin niin riekaleina että siitä tuli todella rikkonainen ja epäeheä kokonaisuus, mutta sain sen kuitenki kirjotettua. Lähdin vaan himaan ja totesin että se päivä oli siinä.

Sunnuntaina ei ollut ku yks asia enää tehtävänä. En syöny mitään aamulla, join vaan kahvia. Halusin olla mahdollisimman heikossa kunnossa siinä vaiheessa kun verenhukka iskis. Halusin varmistaa ettei mikään enää pysäyttäis mua. Kattelin vaan tyynenä Simpsoneita koko aamun ja kun ne loppu, laitoin soittolistan koneelta pyöriin. Tietokone oli ajastettu sammumaan siis tietyn kellonajan kohdalla, jotta se ei jäis soimaan. Join yhden lyhyen ja yhden pitkän siiderin. Otin kaks 600mg Buranaa, köytin kaiutinpiuhoilla ulko-oven sisäpuolelta kiinni, jotta kukaan ei pääsis mitenkään suorilta apuun. Vedin solmut oikein tiukkaan, jotta ei sais mitään veitsiä tai mitään ujutettua ovenraosta ja sillai katkottua niitä. Menin vessaan, laitoin oven lukkoon, siirsin pesukoneen siihen oven eteen sisäpuolelle ja laitoin suinhkun päälle. Alotin siitä mitä olin aina haaveillu (ja jonka takia en enää voi juurikaan itsestäni laittaa mitään kasvokuvia) että mulla olis vasemman simmun päällä arpi. Vedin otsan auki ja jatkoin sitä silmän yli poskeen. Se oli jotenki todella.. siis päässä alko heittämään jotenki siitä adrenaliinista ja siitä että se todella tapahtuu viimein! Olin siis ihan mehuissani. Olin innoissani mutta rauhallinen. Olin odottanut sitä niiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kauan että kaikki se tuska, kärsimys, epätoivo, lohduttomuus ja toivottomuus tulis viimein päätökseen. Istuin suihkun lattialle ja vedin ensimmäisen vekin. En ollu koskaan nähny niin syvää haavaa itsessäni! Se meni niin syvälle että sieltä tursus heti kaikki rasvakudoksetkin pihalle.. ja se ei tuntunut missään. Oikeesti, ei mitään kipuja. Olin ihan haltioissani. Aloin vaan tekemään niitä lisää. Mulla ei ollu mitään tarvetta kiirehtiä, joten aina kun kirpas niin saatoin odotella vaikkapa biisin loppuun ennenku vedin seuraavan. Tiesin että mitä kello olis kun kone sammuis.

Jatkoin viiltelyä aina välillä. Vedin kaikessa rauhassa aina uusia ja uusia haavoja. Välillä pysähdyin katteleen sitä kun sydämen tahdissa ruikki verta niistä vedetyistä haavoista. Olin leikannu laskimoita, monia ja monista kohtaa (lääkäri kerto ku paikkas mua); yläreidestä, pohkeesta ja alareidestä. Välillä se kasvoihin tehty viilto alkoi vuotamaan uudestaan, siitä tuli joka kerta yhtä humalluttava tunne – vaikka itse alkoholi oli takuulla jo aikaa sitten haihtunut kokonaan. Sitten se alko: heikotus ja sellanen hyvänolon tunne alkoi nousta kumpikin. Tiesin että nyt oon matkalla kohti tuntematonta. Vedin iltalääkkeeks jaetut Ataraxit huiviin, jotta sitten kun taju lähtis, pysyisin unessa ja vuotaisin kuiviin unissani, rauhallisesti. Soittolista meni aina ylenevästi kohti mun elämän viimeistä biisiä. Jatkoin aina vain tiheemmin tehden niitä viiltoja. Kaikkia en pystynyt tekemään yhtä syviks ku välillä sattu aivan saatanasti, mutta jatkoin silti. Mielessä ei ollut mitään muuta ku se helpotus ja rauha mitä kohti olin menossa koko ajan. Pulssi alko laskemaan ja alko tuntumaan entistä heikommalta. Sitten se tuli; mun elämän viimeinen biisi. Se, jonka kertosäkeen viimeiseen lauseeseen päätin itsemurhakirjeenikin; ”When death is just another door.” Se itseasiassa oli se miltä kuolema tuntu, että se on vaan yksi ovi lisää, jonka vaan avaan nyt. Sen biisin jälkeen laitoin suihkun pysyvästi päälle, kun siihen asti olin aina vaan pitänyt haavoja auki sillä.

Aloin viiltelemään ihan älyttömästi, jatkuvasti aina vaan lisää ja katsoin kuinka se veri pumppas monesta sellasesta haavasta. Kuinka se ruiskutti sitä seinille kuin kastelulaite. Kunnes tuli se hetki kun korvissa alkoi ensin soimaan sillai vähän, sitten vähän enemmän.. suihkun ääni alko kuulostamaan aina vain kaukaisemmalta.. ihanku olisin ollu jossain tynnyrissä tai jossain, kaikki vähän niinku kaikui. Sitten alkoi sellanen musta leviämään silmien sivuilta ja näkökenttä pieneni. Se sumeni ja sumeni.. kattelin ympärilleni ja naureskelin, hymyilin. Olin niin iloinen... kun se kaikki oli päättymässä...

Sitten! Havahduin suihkusta. En tiiä yhtään mitä kello on, en tiiä kuinka kauan olin siinä maannu, suihkun alla.. mutta ensimmäinen asia minkä tajuan, on että lähes kaikki haavat – ne isoimmatkin! – oli tyrehtyneet. Keho on merkillisen ja merkittävän sitkee kone. Tiesin että se oli vaihtoehto, että se oli vaara; kun verenpaine laskee, niin keho lykkää kaiken jäljellä olevan veren selviytymisen kannalta tärkeisiin elimiiin.. kuten.. aivoihin. Virkosin lähes kokonaan tajuihini, vaikka silmien reunoilla oli todella sumeeta edelleen ja korvissa mikään ei kuulostanut siltä että tulee läheltä.. Tajusin että en kuollut. Olin epäonnistunut, toisen kerran! Jos sitä ekaa tosiaan voi edes yritykses sanoo... Halusin jatkaa. Yritin vetää sillä vedenvirtauksesta (ja varmaan viiltelystäkin) tylsyneellä ja ruostepilkkujen täyttämällä mattopuukolla lisää haavoja, mutta liekö sitten että kipulääkkeiden vaikutushuippu oli hälvenny, vai oliko psykoosi ohi vai mitä mutta en pystyny ku vetämään sellasii pintanirhaumia pelkästään, en vaikka kuinka yritin ja halusin. Ja sattu. Sattu niin vitusti kokoajan, koska mun jalat oli täynnä haavoja, niitä oli siis lähemmäs sata ja moni oli leikannu pintahermoja / -laskimoita ja isompikain laskimoita... En pystynyt enää ajattelemaan kivulta ja verenhukalta selkeästi mutta tajusin sen verran että tiesin että en tänään kuole tähän vaikka makaisin koko loppu yön siinä suihkussa. Pelkin käsivoimin raahasin itseni siihen pesukoneelle, yritin työntää sen sivuun ja onnistuin vain vaivoin siinä.

Kurotin vessanoveen ja avasin sen. Raahasin itteeni koko asunnon poikki jalat vuotaen, juuri ja juuri tajuissani. Olkkariin. Kaivoin varavarapuhelimen yhdestä kaapista ja toivoin että akussa on virtaa, koska tajusin että koska en pysty viemään asioita loppuun ja sattuu niin helvetisti joka paikkaan, että en pysty mihinkään muuhun ku soittamaan itselleni lanssin ja toteemaan että kolmas kerta ei tuu epäonnistumaan. Soitin ja kerroin tilanteen, niin kysyivät että pääsenkö avaamaan oven. Vielä siihen mulla oli jotenki voimia, että kun kuulin että ne soittaa ovikelloa, niin pelkillä käsivoimilla raahasin sitä vuotavaa loppuruhoani perässäni ja kurotin avaamaan ulko-oven. Sen jälkeen jäin vain huohottamaan puolitajuissani lattialle. Seuraava muistikuva on ihan pimee, mutta oon kai lanssissa, jossa joku sanoo: ”Kohta pistää olkapäähän” sen jälkeen kuuluu sellanen porauksen ääni ja kuulen selityksen, että niiden piti porata tippa olkaluuhun kiinni, koska ei löytnyt suonia enää. Jossain vaiheessa joku myös totes: ” - - ku neiti on niin kalpee...” Eli olin kuitenkin niin lähelle päässy että ihosta ja muutenki oli väri lähteny. Muistan jossain vaiheessa kysyneeni että onko tää todellista, koska kaikki tuntu niin epätodelta. Musta tuntuu että ne kysy ainaki sata kertaa että oonko tajuissani. Huulia kuivas usein ja ihan vitusti.. tuntu että en oo juonu viikkoon yhtään mitään.

Ensiavussa alkaa sitten jo palailemaan pätkittäin muisti; makaan sellasessa hypotermiäsäkkisystemissä ja jälleen odotan että ne löytää jonku lääkärin mulle. Tällä kertaa se ei todellakaan ollu sellanen ymmärtäväinen tai mitään, vaan sellanen välinpitämätön, hiukan hömpän oloinen täti-ihminen, joka tuli kertomaan että mut viedään kohta operaatiohuoneeseen. Oli aivan vitun hirveetä ku se riisu niitä painesiteitä mitä ensihoitajat oli laittanu mun jalkoihin, kumpaankin kaks. Siisku ne oli tarrannu aika vitun lujaa kiinni niihin haavoihin. Siinä sitten juteltiin niitä näitä samalla ku se paikkaili mua ja sitten tuli yks lekuri, joka oli oikein erikoisen hyvä kuulemma kiskomaan noita kanyyleja irti luista, niin se tuli siihen. Mä eka olin kattomassa ku se vetää sen irti mutta se ohjeisti että en saa kattoo. Sit se laski kolmeen ja nykäs melkosen lujaa, ja se vaan plopsahti irti. Sit se näytti sen terän mikä sinne olkaluuhun oli menny. Lääkäri totes jossain vaiheessa ku se katteli niitä senhetkisiä haavoja ja noita arpia kyynärtaipeissa että: ”Sä oot tosiaan ihan vakavissas yrittäny päästä hengestäs!?” No shit Sherlock! Luuletko saatanan ämpäripää että sitä huvikseen tätä tekee, että ei mun pitänyt edes hengittää tänään enää tähän aikaan! Sain kuulla että jos kaikki olis ollu yhtä syviä ku ne isoimmat, mitkä meni melkein lihakseen saakka, niin en olis heränny enää, koskaan. Siinä ommellessaan sitten se laskeskeli niitä tikkejä, niin 141 kappaletta ja 15 pussia myöhemmin olin valmis taas siihen että mut palautetaan mielisairaalaan. Lekuri sanoi että se tekee uuden M1-lähetteen. En ollu syöny mitään tosiaan sitten edellisen päivän, joten mulle tuotiin sitte kanttiinista joku sämpylä ja vedin sen kyllä sillai ku en olis viikkoon syöny mitään.. viimein alko myös tajunta olemaan entisensä edes jollain tavalla, joten pyysin lupaa mennä tupakalle. Sain luvan, mutta yks vartija tuli sit tsekkaan että en pökerry siihen röökiin tai jo matkalle koska olin menettäny niin paljon verta – en tiiä olisko siinä osittain ollu sellanenki, että jotta en karkaa minnekkään... Kävin tupakalla ja se oli ihan hyvä että se kundi oli messissä, koska menin sinne pitkin seiniä ja takasin varsinki tulin sillä metodilla. :D Siinä sit jäin odottelemaan ambulanssikyydin saapumista. Sain ehkä just torkahdettua pari tuntia niin sitten mut herätettiin ja siirettiin toiselle pedille, jolla sit kuskattiin ”taksiin” ja vietiin takas hullujen sekaan, samalle masennusosastolle.

Kun kävelin ovista sisään, niin se ”epävakaa sisko” sattui just tulemaan huoneestaan ja siinä pikaisesti ”kuulumiset” vaihdettiin, niin se sano että on todella iloinen, että epäonnistuin. Sanoin että niin mäkin oon siitä että se epäonnistu, mutta voiko kummankaan elämä perustua sille että ei tapa itseään koska haluaa pysyä toisen takia hengissä...

 

https://www.youtube.com/watch?v=Rc6fPAlBtLc

237_01.jpg?1517915202237_02.jpg?1517915204237_03.jpg?1517915207237_04.jpg?1517915209237_05.jpg?1517915211237_06.jpg?1517915213

★Tähtisimmu ★

[Osa III]

[Osa IV]

[Osa V]