On sitten hetkinen mennyt edellisestä päivityksestä... Ja en vieläkään osaa sanoa että millaseen julkaisutahtiin oon tällä hetkellä kykenevä, mutta tuli inspis niin hain lonkkua ja tässä nyt sitten tarinoin matkastani hourulaan, mielisairaalaan, parantolaan, lataamoon, hullujen huoneelle, etc.. Kyllä sitä on taas paljon tullu kelattua itteensä. Osastolla oli aikaa.. siellä kun ei juuri muuta tekemistä ollu ku yksin huoneessaan porata ongelmiaan. Eikä ollut pelkästään positiivinen kokemus jälleenkään. Alotan ihan alusta, eli siitä miten edes päädyin siihen että nyt tää loppu, kaikki.

Mitään erityistä ei siis tapahtunu tai ei tullu mitään sellasta eksaktia pistettä että ”nyt vittu lähtee” vaan yksinkertasesti se 15 vuotta (tai n. 20.. tai 24 vuotta miten nyt tahtoo laskee) jatkunut syöksykierre.. jatkuvasti lisääntyvä tyhjyyden, lohduttomuuden ja toivottomuuden tunne.. kaikki se vaan tuli pisteeseen ettei ollut järkeä jatkaa. Ei ole vieläkään mutta siitä sitten myöhemmin. Se oli ihan tavallinen viikonloppu ja olin ollu kuvaamassa.. ja pelkkää paskaahan siitä (omasta mielestä ainaki) oli tullu. Sen jälkeen vaan tuli se, että se minäkuva mureni jälleen. Oon kai aiemminki kirjottanu siitä että oon elämäni aikana identifioinut itseni pojaks, veljeks, lapseks, ystäväks, tytöks, naiseks, rumpaliks, kirjailijaks, runoilijaks, taiteilijaks, muusikoks, äidiks, siskoks, ... mutta jokainen minäkuva on murentunut mun käsiin, jokainen omalla tavallaan, jotkut useita kertoja. Mutta se että kun taas kävi niin, niin se vaan oli se viimeinen kerta. Ei vaan jäänyt enää. Monta polkua sitä on piirtänyt ja aina ku se on päättynyt umpikujaan tai se polku on katkennut, niin alottanu uuden piirtämisen, mutta jossain vaiheessa kynä kuluu loppuun, eikä ole enää edes mitään jolla piirtää. Kävin hakemassa pullon suomea ja aloin tinttaamaan, viiltelin itteeni monen tunnin aikana, käsivarsiin, sääriin ja reisiin ja dokasin samalla. Kuljin pitkin kämppääni vuotaen lattioille vaan joka paikkaan. Kun tuli tietty piste niin olin soittanu Bestikselle ja itkeny (tästä en muista enää mitään enkä seuraavistakaan asioista) ja sanonu että nyt lähtee. Oltiin jotain juteltu ja se oli paniikissa lyöny mulle luurin korvaan ku ei oikein osannu suhtautua. Sit olin kuulemma soittanu vielä Nyxällekki. Olin yrittäny vetää siis kyynärtaipeet auki mutta en ollu uskaltanu viiltää tarpeeks syvälle ku pelkäsin sitä että jos jotain menee vituiks ja jään henkiin niin en pysty soittamaan enää tai mitään muutakaan, jos viillänkin hermot tai jänteet poikki.

Heräsin seuraavana päivänä muistamatta mitään puheluista, olin vuotanut sängynki jokseenki täyteen verta sammahdettuani. Katoin puhelinta ja Nyxä oli soittanu useampaan kertaan. Soitin takas, jota en olis tehny, jos vaan olisin muistanu että edellisenä iltana puhuttiin luurissa jo. Se kyseli paniikissa tietysti että miten voin ja kaikkee. Kerroin suoraan että tänään haen seuraavan viinapullon ja jatkan. Niin teinkin. Lähdin vaan kaupungille osittain varmaan vielä valuttaenkin mutta ei tippunu kuitenka sellasta veri vanaa perässä että kukaan olis huomauttanu. Tulin takas himaan ja latioin glögit tulille ja aloin jatkamaan. Sitte Nyxä soitti jossain vaiheessa.. en ollu ees kovin kauaa viel juonu tai mitään.. mutta se sit jossain vaiheessa oli että se soittaa lanssin. Sanoin vaan jotain että ”ihavitusama” tjsp... sit se soitti takas ja sano että ne soittaa, että mun pitää vastata. Olin niin vitun lopussa että ajattelin että ihan vitun sama – kuten jo yllä totesin.. :D Käskivät avata oven ku soittivat, niin kävin tekeen sen ja menin takas lattialle oman vereni sekaan itkemään ja viiltelemään. Ekana tuli kytät. Tulivat varoen sisään ja joku niistä huusi: ”Täällä makaa joku!” Se tuli siihen mun viereen seisoon ja käski pudottaa sen mattopuukon. En tietenkä reagoinu mitenkään, jonka jälkeen se paino jalalla mun käden rintaa vasten ja toinen kyttä tuli repimään sen veitsen multa. Kovasti kyselivät että oonko yksin, miks ovi oli auki ja onko joku muu satuttanu mua, vai oonko tehny kaiken ite. Kysyivät että onko täällä ollu joku muu.. sitte spottasivat ton mun lapsen huoneen ja alkoivat kyseleen missä se on. Sanoin että en kai mäkään nyt vittu niin hullu oo että yritän tappaa itteni ja pidän lasta viereisessä huoneessa!? Sitte joku niistä huomas ku mulla oli unohtunu joku transjuttuihin liittyvä lappu esille, niin sitte kyseltiin että kuinka pitkällä oon prosessissa. Sanoin että kaikki olennainen on tehty ja HeTu vaihdettu, niin sit sain kuulla syyks kysymyksille että ”osataan sitten laittaa oikeeseen paikkaan”.. justjoo. No sitte tuli ambulanssiväki seuraavaks.. !! eiku niin! Siis jossain vaiheessa ne kytät totes: ”Ei tota verta oo ees paljoa. Sitä ei meinaan tarvii olla ku muutama desi että se näyttää pahalta.” Pakko myöntää että saattoi olla enemmän mun osalta avunhuuto vielä enemmän ku oikee yritys päättää elämänsä, koska toi kolahti hiukan ku kuuli tuon. Sillai vähän niinku että ”No eihän tällä neidillä oo mikää hätä ku ei ees tän pahemman näköseks saanu kämppäänsä!” Ampulssikuskit oli sit sitä mieltä että osa haavoista vaati paikkausta, niin vetivät jotain siteitä ensihätään ja sitte kävelin talutettuna sinne ambulanssiin.

Ensiavussa makasin varmaan jonku tunnin ainakin ennenku löyty joku lääkäri mua paikkaamaan. Se lekuri oli siis jotenki ihan hirmu symppis ja ihana<3 ja tosi sillai asiallisesti ja ymmärtäväisesti kyseli multa kaikkee ja mä vaan itkin. Kauhee parku ja pahoittelin sitä että jäin henkiin ja että teetän tällästä ”ihan turhaa” työtä, että sillä olis varmaan oikeitakin potilaita. Joilla on joku oikee vaiva eikä se että ne on vaan yrittäny – nimenomaan yrittänyt – itsemurhaa. Se vaan rauhotteli ja vakuutteli että oon potilas siinä missä muutkin ja että tätä varten he siellä on ja niin eespäin. 37 tikkiä se muhun ompeli jalkoihin ja käsiin yhteensä. Sitten mut kärrättiin takas sinne ”osastolle” ja se lääkäri tuli hetken päästä kertomaan että se pistää nyt M1-lähetteen (eli pakkohoito) sinne mielisairaalaan ja että lähtisin sinne seuraavana aamuna. Siinä sitte taas makoilin ja parkusin vaan ja mietin kaikkee... Sit! Kuulin kun siellä joku hoitsu ja joku toinen lekuri puhu kauempana että kuinka hullujen huoneella ei oo tilaa – mutta ei oo sairaalan osastollakaan. Että jos ennen oli sellanen fiilis että oon vaan vitun ylimääränen kustannuspommi koko järjestelmälle ja kaikella tavalla turha ja epäonnistunut, niin voitte kuvitella miltä se tuntu. Loppujen lopuks kuitenki löyty sitte jonkunlainen tila sieltä hourulasta minne menin ambulanssikyydillä. En itseasiassa muista olleeni koskaan tätä ennen lanssin kyydissä.

Mua kärrättiin paareilla koko matka sinne ja siellä mua oli sit vastaanottamassa joku päivystävä lääkäri ja jotain paikallisia hoitsuja. Mä en oikein osannu ajatella mitään. Pelkäsin hyväksikäyttöä, raiskausta, pahoinpitelyä, potilaskokeita.. sellasii erilaisii painajaismaisia kuvia vaan meni päässä kuinka ne porukalla ukot tunkee suoneen jotain rauhottavaa tai jotain että oon ihan kujalla ja sen jälkeen lykkii mua peräkkäin siellä sellissä... Toivat mulle leipää ja siin oli siis tosi paljon porukkaa mun ympärillä kun ne mut toi väliaikaiseen sijoituspaikkaan; eristysselliin. Siis ihan vittu aitoon sellaseen huoneeseen mitä näkee aina leffoissa. Siellä oli sellanen 5cm paksu ovi, siin sellane kurkkimisluukku, ainakin 4 lukkoa ellei enemmänki ja kulmassa oli kamera. Koko huone oli vaan kaakeleita, ei mitään muuta. Semmone lamppu jonku sentin suojapleksin takana, että se tuli jotenki heijastuksen kautta se valo, ettei vaan sais siitäkään mitään millä vahingoittaa itteensä tai muita. Sinne mulle sit tuotiin leipää pari ja joku mehu. Sitte annettiin tenoksi. Sanotaanko että en oo vittu niin hyvin nukkunu koskaan. Viinaa alla ja tenoksia päälle, niin nukuin siis yli 12h sillai että heräsin ehkä kerran siin välissä! Olin sanonu että eivät saa kyllä sitä ovee laittaa sit kiinni – ku siin oli sen eristysoven ulkopuolella oma suihku ja vessa ja kaikki ja sit uus normilukollinen ovi – että sitten multa ainaki lähtee loppukin järki jos sinne sulkevat.

Sitten ku ne näki kamerasta että aloin heräileen, niin toivat mulle jotain purtavaa ja sitte alkoivat kertoo että mut siirretään nyt sit varsinaiselle osastolle. Osatolle, jonka ikähaarukka oli 18 – 65 tjsp ja jossa oli pääasiassa masennuspotilaita. Vittu mä en koskaan unohda sitä ku kävelen sinne ovista sisään.. siis moni oli sellasissa sairaalakuteissa niistä muista potilaista, osalla oli omat vaatteet.. ja mä en jotenki ollu siis mitenkään uskoa että mä tosiaan olin vittu hullujen huoneella! Siis vittu oikeesti. Että onhan sitä nyt aina tiennyt että on fucked up mutta että niin helvetin fucked up että pitää oikeesti sulkee laitokseen!?

Se oli oikeesti niin vitun epätodellista että en osaa oikeesti pukee sanoiks niitä fiiliksiä. Ja monena päivänä sitä kelas että on monesti vitsailtu ystävien kanssa kaikkee hulluista ja niiden huoneesta.. niin ei kyllä kohtalolta puutu ironiantajua kun nyt mä vittu olin ite siellä! Vielä epätodellisempaa siitä tuli sitten ku halusin jotain omia vaatteita ja muuta kun tuli sellane fiilis että oon varmaan jonkun aikaa siellä hourulassa... Soitin Psykopatologille (vanhempi isoveli) ja kerroin, missä oon, mitä oli tapahtunu ja että sen pitäis tulla hakemaan multa aivain mun kämpille ja tuoda mulle mun vaatteita sieltä. Pakko myöntää että senkin takia miten se aiemmin joskus suhtautui mun transitioon, niin tuntu hiukan ikävältä että se menee penkomaan mun rintsikoita ja pikkareita.. mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut koska halusin niitä pian ettei tarttis hengaa sairaalakuteissa ja se asu lähimpänä kaikista... Se oli tietysti ihan jäätävän järkyttynyt kaikesta kuulemastaan. Sanoin että en jaksa kauaa puhua että jos aiemmin ei ollut mitään henkisiä resursseja, niin jos vaan ei-mistään voi ottaa pois jotain niin se on se mitä nyt on jäljellä.. tai no.. tällä hetkellä on vielä sitäkin vähemmän.

Varsinkin ne ekat päivät meni niin vitun sumussa että en osaa oikein mitään kertoo niistä. Kävin tupakalla, juttelin harvojen muiden potilaiden kanssa ja kävin ruokailuissa ihan normaalisti. Ruokahalusta monesti kyselivät. Jokaiselle potilaalle oli määrätty 2 omahoitajaa ja mulle oli jostain syystä määrätty toinen sellanen, että se jäis pois just sen viikon päätteeks. Tulin siis osastolle tiistaina, 7. marraskuuta. Niiden kanssa oli keskusteluja siis joka päivä ja kerran viikossa oli sit lääkärin kans. Mulla oli eka lääkärin kanssa keskustelu siis siinä torstaina, eli ku olin ollu 3 päivää osastolla (siihen laskettiin maanantai, koska su – ma yönä mut tuotiin sinne eristyssellin väliaikaismajotukseen). M1-lähete on sellanen että sillä voidaan pitää 5 päivää korkeintaan. Eli olisin sillon perjantaina sit päässy jo pois. Mutta se vitun kiero ja mulkku lekurihan sai mut tietysti ylipuhuttua paitsi onnellisuusnappien alottamiseen, niin myös siihen että jäisin sinne vapaaehtoisena sinne osastolle. Joten suostuin molempiin. Mulle alotettiin lääkityksenä Valdoxan 25mg yhden kerran päivässä, illalla koska se on masennuslääke, joka vaikuttaa sekä serotoniiniin, niin myös melatoniiniin. Eli nukuttaa ja – tuolloin mulle kerrottiin – että se ”lisää aivojen plastisiteettia” mutta nykyään tiedän että se siis sulkee jokusen serotoniinireseptorin, jotta sitä jäis enemmän vapaana elimistöön siis. Tämä tieto on siis farmaseutilta ja yhdeltä ystävältä joka on pian neurobiologian maisteri.

Aloin siinä pikkuhiljaa ystävystymään sitten muutamankin potilaan kanssa. Kaikki masentuneita mimmejä – oli siellä siis muutama kundikin siin osastolla, mut suurimmaks osaks tyttöjä / naisia. Jokainen melkein oli tullut sen takia pakkolähetteellä että oli yrittänyt itsemurhaa; kuka yrittänyt hukuttautua jäiseen järveen, kuka juonut pakkasnestettä, kuka yrittänyt vetää ranteita, reisiä tai muuta auki... Siellä ekalla osastolla oli jotain aktivoivaa tekemistäkin; oli kaikkee kädentaitoryhmää, musiikkiryhmää, joskus pelattiin lautapelejä, oli keskusteluryhmiä ja kaikkee muutakin. Sitä se ”arki” sitten oikeestaan olikin, niinku porukalla yhdessä asioiden tekemistä, joskus naureskelua ja hauskanpitoa, joskus jotain ihan muuta – usiemmiten jotain muuta. Seuraavalla viikolla mulla oli sitten sossun kanssa tapaaminen, jonka oli tarkotus auttaa mua saikkurahan hakemisessa. Suostuin jotenki ne pilleritkin alottamaan ihan vaan koska tuntu siltä että nyt olin niin pohjalla, että se seuraava pohja olis ollu arkun pohja. Että ei ollu enää mitään, joten ihan sama. Niin samalla periaatteella olin valmis luovuttamaan opiskelujen yrittämisestä ja ihan kaikesta.

Se sossu oli just tasan sellane oikein stereotyyppinen sossutantta; mummomaiset kledjut, sellanen nysvö ja ärsyttävä tätimäinen luonne ja esiintuonti ja kaikki muukin niin just sellasta mikä saa mulla kiehumaan niinku sekunnissa. Sit se uskalsi kertoa mulle että sen ”on tehtävä” lastensuojeluilmoitus. Voitte uskoa että siinä mielentilasssa, niin rikkinäisenä ja kun tuntuu siltä että ei ole mitään menetettävää enää, niin ainoa mikä esti mua ihan oikeesti käymästä sen kurkkuun kiinni, oli se että pystyin ajattelemaan sitä kuitenki että en varmasti näkis enää koskaan Vintiötä jos nyt tapan sen. Mutta mitään muuta en ajatellu. Olin niin raivoissani, että en oo koskaan ollu! Huusin sille vitun lehmälle että miks helvetissä niiden tarvii kusta Exän muroihin sen takia että minä yritin itsemurhaa – että eihän se kosketa niitä vitullakaan, koska Exä on ainoo virallinen huoltaja ja se lapsi asuu sen luona, että ei siinä ole vittu mitään oikeutta eikä järkeä eikä vittu mitään! Siis jumalauta se saatanan mummohiiri pasko housuun sen seurauksena ja suostu siihen että ei kerro mitään Exälle että tiiän siitä ilmosta tai mitään, ku mesosin siitäki että haluun ite kertoo ja puhua sen kans kaiken. Saatiin me se hakemuskin täytettyä. Lähdin ovia / seiniä potkien meneen omahoitajani kanssa, itkien ja menin suoraan tupakalle poraamaan ja muut kyseli että mitä nyt ja selitin, niin kukaan ei ollu sitä mieltä että on oikeudenmukaista tuo. Että sentään joku oli munkin kanssa samaa mieltä...

Seuraava merkittävä etappi oli se kun oli taas neiti tohtorin kanssa aika sitten torstaina. Sillon sain kuulla että mulle on merkattu viikonloppuloma. Multa kysyttiin vointia ja kerroin ihan avoimesti – kerrankin yritin oikein tarttua siihen auttavaan käteen ku se oli kerran ojennettu – että ei mun fiilikset oo mihinkään muuttunu, että haluan edelleen kuolla. Että en näe mitään tulevaisuutta, en pelastusta, en parempaa huomista en yhtään mitään. Sain vastaukseks: ”Ei kukaan voi estää ihmistä tappamasta itseään. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä.” En tiiä että miten niinku oppikirjasta se lukee että miten epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä pitää kohdella mutta mulle toi oli ihan selkeä viesti: ”Jos aiot tappaa ittes, niin tee se sitten.” Ja silloin myös aloin suunnittelemaan että miten sen viikonlopun toetutan. Mitä teen, miten teen, milloin teen. Ne 37 tikkiä otettiin pois samana päivänä. Naureskelin yksikseni, että heti ku edelliset on sen verran parantunu, niin viimeset koskaan on tulossa. Jatkoin vain ihan samalla tavalla sen loppupäivän ja perjantaina yritin pitää kiirettä pakata kamat ja kaikkee muuta. Kirjotin lapun, jossa kerroin että yritin.. yritin hakee apua ja sanoa että haluan kuolla mutta mut lähetettiin kotiin kuolemaan, koska järjestelmäkin haluaa eroon musta. Olen pelkkä kustannuspommi ja turha kaikella tapaa. Epäonnistunut ja viallinen, kaikin tavoin. Siinä lapussa oli myös Äitin puhelinnumero ja kirjotin: ”Äiti varmaan haluaa tyttärensä tavarat muistoks.” Laitoin molemmat omat puhelimet lapun päälle kaappiin, pakkasin kaiken mitä tarvitsisin elämäni kolmeks viimeseks päiväks ja kävin sanoon että oon valmis lähtemään. Mulle annosteltiin viikonloppulääkkeet, Valdoxan, Atarax (jota meni nukkumiseen siihen aikaan) ja tyttölääkitys. Kävelin ovesta pihalle ja sytytyin tupakan hymy huulilla. Tiesin että sunnuntaina kaikki tulee päätökseen. Olin helpottunut: Mun ei tarvii enää jaksaa, ei tarvii enää yrittää jaksaa, ei jaksaa yrittää eheytyä, ei olla mitään; tyttö, äiti, sisko, ystävä, rumpali, muusikko, ... ei mitään. Ainoo mitä on jäljellä, on kohdata se raja. Se raja, joka aiemmin ahdisti multa silmät päästä, kun yritti ymmärtää sitä että jos en joskus enää tiedosta omaa olemassaoloani. Että mitä se on, kun ei sitä pysty tajuumaan! Se mikä on ahdistanu neljänvanhasta saakka, tuntui nyt suurimmalta helpotukselta koskaan! Lähdin kävelemään bussipysäkille syvästi rauhallisin mielin ja helpottuneena. Tuska on pian ohi.

 

https://www.youtube.com/watch?v=73Pyun8Qqcc

 

★Tähtisimmu ★