Ai miksikö tuollainen otsikko yli kahden vuoden blogaamisen jälkeen? No koska vois helposti ajatella että jonkinlainen ”uusi alku” tässä on käsillä. Tai vähintään uuden aikakauden alku. Lisäks sivulatauksista päätellen on tullut uusia lukijoita ihan hirmusti, joten samalla kaikille vähän niinku ”tervetuloa” -postaus. Mulla alkaa viimein olemaan jokseenkin kalustettuna tää uus kämppä. Vintiölle on oma huone. Mulle on vapaus sisustaa ym. ihan miten vittu huvittaa. Ja kuunnella musiikkia ihan niinku vittu huvittaa naapurit kuitenki huomioiden. Mun pitäis oikeesti olla jo tuol sängyssä yrittämässä saada unta – ja kyllä, se on edelleen useasti nimenomaan yrittämistä.. mutta en kestä enää että en oo kirjottanu pitkään aikaan (säännöllisesti) ja sivulataukset senkun kasvaa. Mä tahdon jatkaa sitä kaikkea.. kaikkea mitä oon pystynyt tähänki asti jakamaan, antamaan ja kertomaan kaikille lukijoille ja muillekki. Mä en vaan edelleenkään pysty lupaamaan että jaksan jatkaa just nyt säännöllistä kirjottamista, mutta katotaan – ei kai se mahdotonta oo että joskus tulis positiivisiakin yllätyksiä...

Ensin nyt kuitenki more or less quick recap että mitä kaikkee on siis tapahtunu: Mun ja Kämppiksen 7v tjsp yhteiselo tuli siis päätökseen. Elämät alko olemaan niin eri kohdissa ja erilaisia. Muutettiin yhteen ku oltiin molemmat opiskelijoita, kummallaki oli parisuhde ja kaikki oli monella tapaa munkin elämässä (tai pään sisällä) vakaammin tai vähemmän huonosti ainaki. Mutta se ei jaksanut (eikä sen raksukaan) enää mun musiikintykitystä, mä en kestänyt että mulla oli Vintiön kans vaan yks huone ja nukuin sohvalla aina ku se oli mun luona.. kaiken kaikkiaan elämät vaan muuttui niin paljon. Joten toukokuusta asti oli sellane.. limbo.. vois sanoo.. mun elämässä ku ei oikein tuntunu hyvältä enää asua siinä. Kämppä kuitenki löyty vasta nyt sitte. Eli muutin viime kuussa tähän.

Mulla ei ollut tyyliin mitään, koska olin kaikkee käyttäny kommuunielämässä Kämppikseltä. Mulla oli ne kamat mitä mun huoneessa oli; pari kirjahyllyä, muutama matala kaappi, yks pöytä (koneelle) ja sänky. Keittiöstä ei ollu mun ku mikro ja joku avuton ”voileipägrilli” joka laadultaan vastaa samaa ku surruttais hiustenkuivaajalla hampurilaista. Ei pyykkikonetta, ei kahvinkeitintä, yks paistinpannu, muutama kattila.. ruokailuvälineitä oikeestaan oli ainoastaan järjellinen määrä. Kurssitäti joskus teki ihan järjettömän ehdotuksen että se antais mulle tonnin ilman mitään vaateita jos muuttaisin yksin. Se piti sanansa. Kiitos sen sain hommattuu Torista kalusteita itelleni ja Vintiölle ja muuta kaikkee, myös Huudosta. Mutta tonni on pieni raha hankkia kaikki mitä muut on hiljalleen rakentanu sen 10v ku on asunu omillaan (ja ollu duunissa jopa..) joten se on käytetty. Mutta kaikkeen olennaiseen se riitti.. paitsi että lautasia mulla ei ole ku kertismallia, mutta who cares. Niitä ostetaan sitte ku löytyy halvalla.

Sain jälleen onneks lisäaikaa opinnoille. Suvun perintöriita jatkuu. Oon viillelly pariinki otteeseen taas, dokaaminen on tiheentyny. Oon velkaa yhteensä jo lähemmäs 30 000 euroa. Luottotiedot tosin on tallella koska kaikki muu velka on yksityishenkilöille paitsi opintolaina. Edelleen täysin tuloton, ei tarpeeks noppia että vois hakee pidennystä opintotukeen, ei oikeutta toimeentulotukeen, koska varallisuutta. En oo virallisesti tunnustettu (em. syistä) Vintiön toiseks vanhemmaks. Exän kans yhtä lämpimät ja hyvät välit ku aina. Pentu on tulossa tänne Äiskälle huomenna ekan kerran yöks<3 Edelleen voi mennä reilusti yli puolet viikosta sillai että itken koko illan. Useasti silti oon tehny kaikkee siit huolimatta; lukenu kurssikirjoja tai tehny harkkoja / harkkatöitä. Hitaasti etenee, mutta nyt pitäis yrittää tiukentaa tahtia nii sais jotai tuloja opintotue(n pidennykse)sta. Oon alkanu itkemään hiusteni takana jo julkisillaki paikoilla koska murenen vaan niin lujaa.. en tiiä miks. Enkä siis tietenkää mitenkä vuolaasti, mut ei vaan kykene enää pitään kyyneliä sisässä ja pakko siel saatanan kaupassaki on käydä.. Velat, perheen hajoominen, maailman pahuus.. kuka tietää oonko sit oikeesti jopa diagnosoitavissa masentuneeks. Mut en haluu olla. Kaikki vaan on menny päin helvettiä mikä vaan voi mennä. Musta piti tulla jotain. Muusikko. Tyttö. Runoilija. Äiti. Nainen. Kumppani. Kokonainen. Ehjä. Itsenäinen. Vahva. ... mutta oon vaan rikkinäinen, tissipoika, uhri, haavoittunut, verta vuotava ja toivoton epäonnistuja. Poika. Kyrpätyttö. Transu. Transsu. Sairas. Viallinen. Kelvoton. Arvoton. Ruma. Oksettava. Saastainen. Likainen. Huora.

Mun piti olla niin paljon jotain enemmän. Mun piti saada kokee teini-ikä tyttönä, kokea miltä tuntuu kun tissit kasvaa (luonnostaan), miltä tuntuu kun työntää jotain pimppiinsä ekan kerran, miltä tuntuu aito tyttöorgasmi, miltä tuntuu kun jengi kuolaa ja miettii miltä näytän alasti, miltä menkat tuntuu, kuinka kaikki kehitys jaetaan tyttöjen kesken, kuinka puhutaan ihastuksista, vietetään pyjamabileitä, musta piti tulla muusikko, runoilija, kirjailija, joku sellanen joka saa toteuttaa itseään työkseen, musta piti tulla äiti, mun piti saada perhe, perhe mun lapselle.. ehjä perhe, ja hyvä koti... Mikään ei oo toteutunut. Välillä tuntuu että kaiken hyväksymisestä tulee vaikeampaa kokoajan.

Mun kuuluis olla iloinen; mulla on hormonit, testoblokkerit, tissit B- ja C-kuppien välissä, kohtuullisen epämaskuliiniset muodot, oon 100% läpimenevä ollu yli 2 vuotta, mulla on maailman ihanin ja paras Äiti, mulla on katto pään päällä, ehdin lisääntyä ennenku hoidot steriloi mut, oon fyysisesti terve – allergiaton, ei diabetesta, keliakiaa tai muutakaan – oon kiinteytyny ja pudottanu painoa simppelillä kehonpainotreenillä... Mutta kaikki toi aiemmin mainittu vaan hajottaa mut todella pahasti. Silti. Päivästä toiseen. Meen väkisin eteenpäin. Mitä enemmän pysähdyn.. mitä enemmän alan ajattelemaan.. sitä enemmän ahdistaa, itkettää, tukehtuu. En oo koskaan aiemmin niin vakavissani harkinnu itsemurhaa ku viimesen pari kuukautta. Ihan silkasta epätoivosta. Epätoivosta että mikään ei helpota enää koskaan. Oon neuvoton. En tiedä miten pystyn parantumaan tästä mitenkään. 14 vuoden yrittäminen ei oo johtanu mihinkä; tässä oon täsmälleen samassa pisteessä ku yläasteella. Lohduton ja toivoton. Synkkä. Musta. Pimeä. Child of Darkness. Viilsin kehooni pentagrammin. En tiiä mitä sillä saavutan, mutta aion tehdä sen uudestaan kunnes se on kunnolla arpeutunu ja ne on tarpeeks syviä ne haavat. Tuskinpa on sen enempää pimeyden puolella mitään ku valonkaan. Tyhjää vaan kaikki. Mutta enpä ole Jeesukselta tai Jumalaltakaan / jumaliltakaan mitään apua saanu, nii miksipä en sitten antais tuon yleisesti pahana pidetyn puolen syleillä itseäni kunnolla. Luulis että se verenvuodatuskin tyydyttää sellasia olentoja, niin jospa vaikka säilyis sit fyysisesti terveenä ja Vintiö samoin, ku Äiskä myy sieluaan ja mielenterveyttään saatanoille koko ajan... Ihavitusama.

Mulla on ollu tänki kuluneen kolmen kuukauden aikana niiiiiiiiiin paljon ideaa mitä tehdä tällä blogilla, ettette usko. Tahtoisin jaksaa senkin kaiken. Tahtoisin jaksaa saattaa opinnot loppuun, olla Vintiölle hyvä Äiskä, jahdata taiteilijaunelmiani ja kirjottaa tätä. Katotaan miten tää nyt lähtee.. tää uus kappale elämässä. En oo periaatteessa koskaan viel asunu yksin. Joo, joskus toisella opiskelupaikkakunnalla aikoinani asuin teknisesti yksin, mutta koska sillonki seurustelin, niin en periaatteessa ollu yksin ku ehkä 1% ajasta. Plus, sielläkin oli laaja sosiaalinen piiri. Nykyiselläni oon vaan social outcast. Mutta ihan sama mulle. En oo koskaan ollu yleisesti hyväksytty sen jälkeen ku aloin yläasteel meikkaan ja löysin alunperin perinteisen goottityylin, ennen kybergoottia. Puolet ajasta näytän kadulla varmaan siltä että murhaan jokaisen vastaantulijan ja puolet ajasta että alan hysteerisesti parkumaan just sillä hetkellä. Mahdan olla uskomattoman paska näky mielenterveysongelmissani ja aivokaaoksessani.

Mun tissit tuntuu edelleen kasvavan. Ei siis mitään räjähdysvauhtia, mutta kuitenki. Se on tietysti ihan kiva ku biologisen pojan koneessa kuitenki asustelen, niin on toi rintakehä edelleen sen verran isompi, että tissien tarviikin olla isommat.. mutta ne sojottaa mun mielestä edelleen outtaavasti sivuille ja nännit on liian pienet. Oh well. Ihan sama ku eipä 99% jengistä kelpuuttais kuitenka tällästä luonnonoikkua pippelimimmiä, jos olisinki vapaata riistaa. Kivekset on nykyään varmaan ihan valehtelematta jonku parin pähkinän kokoset. Se on hyvin hämmentävää. Ku paketoin itteni sillai tiukkaan, niin ne luiskahtaa nykyään suorilta tonne ylös niihn onkaloihin. Liekö sit siit pallikuristimien käytöstä johtuvaa, mutta vasen on ainaki tullu kummallisen araks. Siis tuntuu et ihanku siel siemenjohtimissa olis jotai häikkää; joskus se arkailee vaikka ei koskis siihen itteensä vaan siihen sen onkaloon tai nivusiin. En tiiä voiks ne piuhat mennä solmuun tai jotai.. tekis mieli mennä leikkauttaan mokomat kivirasitteet helvettiin... Mutta on iso kynnys tehdä ittestään peruuttamattomasti lisääntymiskyvytön – pelkkien testoblokkereitten / estrojen jälkeen on kuitenki teoreettinen mahdollisuus viel ku keskeyttää kaiken. Tuskin ikinä sitä teen siis enää toista kertaa että lisäännyn, mut vaikeeta sulkee optioita kokonaan pois elämästä. Varmaan taas yks juttu lisää, joka kertoo monen mielestä mielenterveysongelmista.

Oon miettiny Tube-kannua ihan vakavissani. Toki olisin yhtä lailla ”vain” Tähtisimmu sielläkin, mutta mietin että voisinko auttaa / tarjota tukea ym. entistä useammalle sillä tavalla. Samalla vaarantaen entistä pahemmin identiteettini paljastumisen. Toisaalta, jos miettii kuinka rikki oon ja kuinka vähän välitän omasta hyvinvoinnistani ja kuinka olematon mun itsearvostus on niin mitäpä millään on merkitystä. Ei musta saa kuitenkaa enää muuta ku trans-version Tuksusta. Oon säälittävä lihakimpale enkä muuta. No, enpähän oo ainakaan massaa siltikään, kjeh. :D ..tai ainaka näytä olevan...

Ja suunnitellu blogiinki vaikka mitä, uus tausta, otsikkokuva, omakuva, paranneltu vinkkiosio, joka olis jaettu aiheittain, ääni-spessu, ja vaikka mitä... Ja aion muuten julkaista jokaisen väliin jääneen spessun, niinku F64.0 2v vaikka kukaan ei uskois tai ei ketään kinostais ees enää, mutta mä en osaa jättää asioita sillai. Kyllä kaikki vuosispesiaalit pitää kutinsa – sitä en tiiä kuinka monta vuotta ja muuttuuko intervalli sit joskus.. mut toistaseks vuoden välein ne tietyt tulee, vaikka myöhästyis kuukausia. Ajattelin kans että jos vaan mitenkään voin sillä kohtalotovereille antaa toivoa niin voisin ottaa vaikka nippletape-kuvat tisseistä niin näkee mihin lopputuloksiin saattaa päästä. Se että mikä munkin yhtälön on ratkaissut mun edukseni, sitä en tiiä. Sekö että tappelin saadakseni annostusta lisää estroihin ja spiroon, geenit, liikunta, ruokavalio, usko vai kvarkkien superpositio, niin se on sit mysteeri... Mutta on todella ihanaa lukee kaikkea sitä palautetta, fanipostia ja muuta kun jengi vuolaasti kiittelee mua ja mun juttuja – kuulla että on voinut oikeesti auttaa ihmisiä. Toivoisin että voisin olla enemmän tukena ku vaan vastailla maileihin niin paljon ku ehdin / jaksan, mutta en kai oikein nykyiselläni voi mitenkään. Harmittaa. Aika vitusti. En haluis et kukaan joutuu olemaan yhtä yksin ja arpomaan kaikkia asioita ja kohtaamaan ja pyöritteleen kaikkee yksin niinku mä.

Kiitos siis kaikille uusille lukijoille, kaikille tätä blogia jakaneille ja tänne linkanneille. Kiitos myös kaikista kauniista sanoista, maileista, kommenteista ja kaikesta. Vastaan niin pian ku vaan jaksan ja pystyn, kaikille. Joka tapauksessa vastaan kaikille, vaikka siihen menis aikaa. On todella ihana kuulla oikeesti että se mitä oon toivonu saavuttavani kaikella, niin oon monesti sen tehnytkin. Tietää että se oman yksityisyyden ja kaiken muun uhraaminen ei oo ollu turhaa. Joka tarkottaa, että sitä mielellään myös jatkaa. Tosin mediassa tuntuu olevan paljon parempiakin asian puolestapuhujia ku minä, ja hyvä niin. Ja hyvä että on erilaisia ihmisiä kertomassa näistä samoista asioista.

Tuntuu että meni osittain taas ihan paskanjauhamiseks, mutta haluun pitää kii siitä mun tyylistä että se mitä tulee niin tulee.. toivottavasti pääsisin takas siihen normaaliin rytmiin ja rutiiniin ja samalla purkamaan tota aihe- / idealistaa mitä kerääntyny muistiinpanoihin tässä kuukausien aikana. Katotaan miten tää selviytyminen jatkuu.. yks päivä mulle tuli mieleen sellane lause: ”...there’s nothing else left for me to do but survive.” Se kuvastaa aika hyvin fiiliksiä. Voimia ja jaksamista kaikille, varsinki niille jotka kärsii syysmasennuksesta. Muistakaa että ootte kaikki tärkeitä ja kaikilla on merkitystä. Unelmat voi toteutua ja toivosta täytyy yrittää pitää kiinni. En mäkään vapaaehtoisesti tahtois olla psyykkisesti tässä kunnossa ja ajatella just päinvastoin. ❤

 

https://www.youtube.com/watch?v=vBZ5SLJmfdw

Lyriikat on deskriptiossa ja ne on hyvät. Itekttävät ja karut, mutta hyvät.

 

★Tähtisimmu ★