Melkein 3kk siitä on. Edellisestä artikkelista. Jäi vähän tuo F64.0 2v -spessukin pöytälaatikkoon. Mutta se tulee. Tulkoon vaikka 6kk myöhässä mutta sehän tulee. Missä sitten oon ollut? Mitä tapahtui, minne katosin? Ainakaan lukijat ei ole kadonneet minnekkään – päinvastoin! Kiitos ihmiset<3 Olette aivan älyttömän ihania! Alotan vaikka siitä, että...


Missä oon ollut?

Lyhyt vastaus vois olla jotain suunnalta ”emotional and psychological hell” mutta koska en ole lyhyiden vastausten tyyppi, niin tarkennan. Alunperinhän kaikki kai alko joskus pari vuotta sitten, kun koin sellasen.. sanotaanko.. valaistumisen käänteisilmiön. Menetin lopullisesti uskon ja toivon kaikkeen. Siis vaikka oon vuosia ollu jo sitä mieltä että maailma on täysin läpeensä paha mesta ja tuonpuoleinen helvetti ei vaan voi olla pahempaa ku tää maanpäällinen, ym., etc., niin jotenki... en osaa luonnehtia sitä muulla tavalla ku että siltä varmaan syvästi uskovaisesta tuntuu ku menettää uskonsa. Siitä asti sellanen jatkuvasti lisääntyvä toivottomuus on varjostanut mua. Totta kai oon nauranut ja pitänyt hauskaa normaaliin malliin, mutta aina, siis aina ku oon ollu yksin, niin sellaset jatkuvasti synkkenevät ajatukset valtaa mun pään – halusin tai en.

Tän vuoden alusta saakka se on vaan pahentunut koko ajan. Viikossa on seittemän päivää, joista helposti kuutena itken nykyään(kin, edelleen), tunnin.. tai viis. Lamaantuneena, ahdistuneena, toivottomana, lohduttomana, yksin (vaikka kuuntelijoita / seuraa / ystäviä, kaikkea olis). En osaa selittää. Tätäkö on masennus? Spironolaktoni laukaissut? 30v kriisi? Elämänkriisi? Persoonallisuushäiriö? Heikkoutta? Rikki (edelleen) kaikesta koulukiusaamisesta ja muusta historiasta? En tiedä. Mutta jatkuvasti lamaannuin aina vain enemmän. En jaksanut enää mitään. Mutta pakotin itseni jaksamaan sen että oon lapseni kans. Sitä oon itseasiassa ollu jatkuvasti enemmän vaan. Melkin jo 50 – 50 mulla ja Exällä se vintiö. Silti. Illat ja yöt menee itkiessä tuon ihmispennunkin kanssa ollessa. Äiskä ei vissiin voi kovin hyvin?


Miks voin niin huonosti?

Jaa-a.. jos osaisin tuohon vastata tyhjentävästi en varmaan vois niin huonosti. Sen osaan sanoa, että mun on edelleen todella vaikee diilaa sen kans, että tuhosin sen ainoan, ainoan, mahdollisuuden antaa ainoalle lapselleni se ainoa asia mitä aina vannoin. Yläasteelta asti olin päättänyt että mun lapsella tulee olemaan ehjä koti, sellanen mitä mulla ei ollut. Sellanen, jossa välitetään, on lämmin ilmapiiri, voi puhua ihan mistä vaan, minne on aina tervetullut ja kaikin puolin hyvä. Sen sijaan koska menin jakamaan itseäni aikoinaan ja käyttäydyin muutenkin ihan vitun kusipäisesti – ihan sama oliko se lieveilmiö omasta sukupuoliristiriidasta ym.! -- niin se mahdollisuus meni. Mun ainoan lapsen, ainoan elämän ainoa mahdollisuus. Ja kusin sen.

Samoin tuntuu että koko elämä on jotenki... Oon elämäni aikana rakentanu itsestäni minäkuvia, sellasia ”jollaisina” itsensä näkee. Mutta jokainen niistä on pirstoutunut tuhanteen sirpaleeseen. En pysty näkemään itseäni tyttönä, en naisena, äitinä, kumppanina, muusikkona, taiteilijana, runoilijana, ystävänä, veljenä, siskona, lapsena, poikana, tyttärenä, vanhempana, isänä, tyttöystävänä, ... ainoa millaisena oon aina pystynyt itteni näkeen – ja myös nähnyt – on se arvoton, kelvoton, epäonnistunut, virheellinen ja jotenki perustavanlaatuisella tavalla viallinen.. esine. Huora, räsynukke, leikkikalu, objekti. Jokin sellainen, jolla ei ole mitään arvoa ja joka ei ansaitse muuta kuin tulla pahoinpidellyksi, hyväksikäytetyksi, hakatuksi ja raiskatuksi.

Oon kattonu paljon dokkareita, kuten Rock-Suomi, joissa kaikki aina sanoo että pitää uskoa unelmiin ja tehdä vaan kaikkensa... musta tuntuu että mä oon jo tehnyt. Eikä siitä tule mitään. Musta ei tule mitään. Ei tyttöä, ei naista, ei muusikkoa, ei äitiä, ei mitään. Mä oon jahdannut omasta mielestäni niitä(kin) unelmia.. mutta ei mikään koskaan johda minnekkään. Kaikki tiet on umpikujia. Alexi Laiho sano yhdessä haastattelussa, että pahimmillaan sen meno oli sitä että se laattas verta bäkkärillä ennen keikkaa. Sillä kävi sillon ajatus mielessä että se ei ehkä selviä siitä. Mutta se sano että ei se haitannu, koska siitä tuntu että se oli jo saavuttanut niin paljon. Musta tuntuu vähän samalta, että ihan sama vaikka kuolisin tänään, koska en usko enää saavuttavani. Mitään. Koskaan.

Elän vain sellaista itsetuhoista kierrettä, jossa oma paha olo saa tekemään asioita mistä tulee vaan entistä enemmän paha olo. Sellanen noidankehä, jota en osaa murtaa. Mun on niin vitun vaikee kohdata sekin että se (mahdollisesti) ainoa elämä, joka on.. en saa koskaan elää sitä oikein. En koskaan voi kokea sitä tyttöjen teini-ikää, sitä ku istutaan yökkäreissä sängyllä ja puhutaan kaikesta. Ollaan yhtä. Ei sitä että on se yks bestis, joka on kaikkein tärkeintä koko maailmassa, se läheisyys ja toisten tukeminen. Että en koskaan voi kokea sitä kun mun kuukautiset alkaa. Kun mun keho kasvaa tytöks ja siitä naiseks. En sitä kun kannan mun lapsen ja tuon sen tähän maailmaan, annan sille elämän. Mulla ei ole sanoja miten ilmaista se ahdistus, suru ja kaikki tunnemyrsky mikä noista mun psyykettä itsepäisesti kiusaavista ajatuksista nousee. [millanenkohan fiilis olis ilman hormoneja ja testoblokkereita...]

Jostain syystä sitten ku toi kaikki – tai joku tosta kaikesta – alkaa hajottaa, niin alkaa hajottaa kaikki. Se jotenki kasaantuu. Sitte alkaa itkemään kaikkea menneisyyttä, niitä ihania muistoja ja aikoja, sitä että ei enää ole sitä samaa.. ei sitä porukkaa, ei sitä sosiaalisuutta, ei niitä bileitä.. elämä on.. muuttunu. Kaikilla on kiire, ystävät ei oo enää yhtä tärkeitä... Mutta itkettää kaikki se paha myös mitä on kokenu – ja varsinki tehny.

Oudointa oli se, kun tossa kerran tulin bussilla himaan... ja kattelin ikkunasta pihalle (niinku 99% kaikista ihmisistä ja aina), niin näin kaikkia eläkeläisiä, haparoimassa hauraasti eteenpäin rollaattorillaan.. densoja kittaamassa lasolia tai kiljua tai niiden sekotusta.. toisilleen mesoavia pariskuntia.. humalassa riitaa haastavia kavereita.. Mun mielen valtas sellanen synkkyys ja toivottmuus, että en oo niin syvää pimeyttä vielä kokenut. Päähän vaan tulvi kaikki se pahuus ja synkkyys mitä maailmassa on.. sodat, murhat, tapot, raiskaukset, nälkä, sairaudet.. kaikki se paha mitä ihminen tekee, palvoo teknologiaa jumalana, kehittäen sitä hinnasta riippumatta eteenpäin, uhittelee toisilleen (ydin)aseilla, urkkii kansalaisten tietoja, riistää niitä verotuksella, diktatuurilla.. tuhoo yksityisyydensuojaa, sananvapautta.. tappaa toisia käyttäen perusteena uskontona, myös syyttää toisia ties mistä, nojautuen omaansa.. aiheuttaa uusia tauteja, viruksia, bakteereja.. biologiset aseet.. kaikki ne elämät mitkä olis voitu pelastaa jos tää koko meidän eläinrotu ei olis kehittyny näin vitun vinoon. Jos kaikkea ei leimais ahneus, välinpitämättömyys, antipaattisuus, itsekkyys ja julmuus. Aloin itkemään aurinkolasieni takana, bussissa.


Miksi en puhu jollekki tai jotai?

Koska en tahdo. En pysty. En halua. Jotain noista tai kaikkia.. Vaikee selittää sitä(kään), mutta... En voi olla enää riippuvainen kenestäkään. Ennen mulla oli pakko olla joku aina vierellä, seurusteltiin tai ei. Joskus oli monta säätöä / panokaveria päällekkäin.. Mutta juttu oli se että ahdisti olla yksin. Nyt olin sen pari vuotta täysin yksin. Kaiken ahdistuksen, pelon, paniikkikohtausten (jos niitä nyt sellaseks voi sanoo, en vaan keksi parempaaka termiä) ja kaiken kans... Elin ne läpi, yksin. Oon jatkuvasti vaan enemmän ja enemmän jo 2010 vuodesta asti ehkä about pyrkiny siihen että en tarvitsis ketään. Että pystyisin olemaan täysin riippumaton. Opettelin höylään takareidet ja pakarat peilin kautta (ennen hormoneja ku karvat oli jotain ihan muuta), vaikka apua olis ollut tarjolla. Opettelin värjäämään hiukset ite, kaikki 5 väriä, jaottelemaan, ym., myös takaa. Aloin paikkaamaan vaatteet ite, vaikka en omista ees ompelukonetta, teen sen käsin kunnes sen saan. Ja nyt sen jälkeen kun pari vuotta olin täysin vailla läheisyyttä, lämpöä, kosketusta.. en halua enää koskaan olla riippuvainen silläkään tavalla kenestäkään.

Mun siviilisäätyni ei mun mielestä liity tähän mun blogiin mitenkä olennaisesti, mutta sanotaan nyt vaikka että en ainakaan ole vapaa (ollut nyt jokuseen kuukauteen), mutta se on myös opettanut mulle asioita itsestäni. Kämppis sano sillon ku Exän kans erottiin että satutin Exää niin pahasti että ”seuraava ehdokas saa kaivaa sen sydämen jäästä esiin talikolla” ... kukapa olis uskonut että paljon paremmin ku Exään, se alkoki sopimaan muhun..!? Mä en pysty / osaa / halua / <jotain> ketään lähelleni enää. Siis tunnetasolla. Pystyn kyllä peuhaamaan ja kaikkee, mutta oon henkisesti jotenki.. eristäytynyt. Pelkään niin vitusti että kaikki murenee ja hajoaa taas, että en halua. En halua pudottaa mun muureja, paljastaa ydintäni, päästää ketään enää käsiks siihen mikä on herkintä ja haurainta mussa. Toisaalta haluaisin että voisin olla se hauras, haavoittunut ja hoivattava, jonkun mua voimakkaamman käsivarsilla ja turvallisessa syleilyssä.. joka auttais mua paranemaan. Mutta ei. En tahdo. Jos jotain tapahtuukin, niin oon taas entistä pahemmin rikki. Mun sydän on jossain ikiroudassa. Pidän täysin mielenvikaisena jokaista yritystä saada musta jotain muuta ku (kertakäytttö)pano, nyrkkeilysäkki, lelu tai pakkopenetraation kohde. Mutta toivotan yrittäjät silti tervetulleeks. Aina voi katsoa mitä tapahtuu...


Mitä oon tehny?

Tän parin kuukauden aikana oon – vaikka voi olla vaikee uskoo – pyöritelly mielessäni uutta otsikkokuvaa, kirjannu muistiinpanoja huikean määrän artikkeleille, alottanu jopa noiden ”Sota transsukupuolisuudesta” -juttujen kirjottamisen; Osat 0 ja I on valmiit, osa II viitteet poisluettuna. Alan julkasta niitä sitte viimeistään siinä vaiheessa ku yli puolet on valmiina, jotta voin olla varma että se ei taukoa. Ja julkasen ne kerran viikossa periaatteella. Siitä lisää sitku se on ajankohtainen. Oon siis periaatteessa työstäny kyl tätä blogiakin, vaikka on ollu hiljasta. On välillä ollu jopa pari viikkoo ku en oo kirjautunu ollenka. Tuntuu siltä että on turha edes pahoitella enää tässä vaiheessa. Vituttaahan se, ja tuntuu siltä että oon pettäny pahemman kerran kaikki lukijat, kaikki, jotka on saaneet multa toivoa, tukea ja kaikkee...

Oon myös harkinnu itsemurhaa. Enemmän kuin koskaan elämässäni. Ja vakavammin kuin koskaan. Oon aina pelännyt ihan vitusti sitä että kuolema tarkoittaa sitä että tietoisuus päättyy. Se on yks syitä miks monesti on jääny vaan suunnitteluun... Nyt on ollu sellasii hetkii ku se ei enää oo ahdistanu, vaan tuntunu todella helpottavalta.. kun on itkeny ensin viis tuntia ihan hysteerisenä ja vaan tärissyt.. alkanu tietoisuudenki päättyminen tuntumaan jo ihan kivalta. En ole kuitenkaan yrittäny siis mitään, ei syviä haavoja, ei pillereitä + viinaa, ei korkeelta / auton alle hyppäämistä tai mitään muutakaan.

Oon ollut ennen kaikkee mun lapsen kans. Enemmän ku koskaan aiemmin. Ollu pidempiä aikoja ku koskaan aiemmin.. vaikka oon ollu ihan loppu koko ajan. Toukokuussa vielä jaksoin opiskella hetken.. kunnes vaivuin syvimpään.. hmmm.. kuiluun. Kesän aikana en siis oo saanu edistymään oikeestaan mitään. Aika mitä en oo ollu vintiön kans, niin en ees tiiä mitä helvettiä oon tehny. Päivät on vaan *menny* jotenki... En oo kirjottanu yhtään uutta runoa, en tehny yhtään uutta biisiä tai jatkanu edellisiä, en koodannu mitään (omaks iloks), en mitään. Jokunen viikko sit päivitin Linuxin ku tuli Debianista 9 versio. Sen kans leikin hetken ja sain selville että Compizista on nykyään oma versio sille; taas palaa ikkunat sulkiessa pois pinkeillä liekeillä ja ilmestyy paikalle pinkeillä säteillä, kuin teleportaten, työpöytäkuutio, expo, hyytelömäiset ikkunat ja vaikka mitä, sekä helpottavaa että turhaa<3

En oo edes pelannu juurikaan. Parina iltana taisin innostua pelaan Path of Exilea mutta siihen se sit suurin piirtein jäiki. En tiiä. Oon vaan ollut niin lamaantunut ja loppu.. ei jaksa mitään.. kaikki on jotenki.. vaan sellasta synkkää ja toivotonta. Koko elämä, maailma, ihmiskunta. Jos mulle ilmestyis joku hyvä haltijatar ja kertois että koko maapallo tuhoutuu viikon päästä, koska tänne iskeytyy metoriitti. Jos se antais mulle vaihtoehdot että estää koko törmäys, estää se siten että peruutetaan myös aikaa että olis mahdollista että säästyttäis joiltain virheiltä ihmiskunnan historiassa tai antaa vaan osua, niin en edes miettis. Sanoisin suoraan että antaa osua vaan, ei oo mitään järkee pelastaa mitään täältä. Ei ole toivoa, vaikka tehtäis kaikki uudelleen; kattokaa mitä käy virtuaaliyhteiskunnissa: EVE Online on yks vanhimpia massiivimoninpelejä netissä ja siellä kohtalo oli sama kun meidän reaalisessa historiassa; alettiin sotimaan.. palattiin neuvotteleen tuhansien alusten tuhouduttua (ja ihmisten ostettua oikealla valuutalla uusia sodan keskellä).. ja umpikujaan tultua sodittiin lisää, isommilla joukoilla.

Yks mikä on kans pitäny, niin jumppa. Olin joulukuussa n. 82kg, nyt olin viime viikolla 78kg pelkästään sillä että 2 – 3 päivänä viikossa vähä nostellu itteensä ja heilunu.. mutta tossa maanantaina käytii Äitin kans vähä baarikierroksella niin sen takii sit vähä noussu taas ja muutenki sit aina menee sillai et ku sen yhden päivän dokaa ja seuraavan kiskoo pizzaa, sipsua ja mässyä, niin voi arvata että paino nousee vittu kilolla viikoks ainaki. Mutta se jumppa mitä teen omalla kehonpainolla, liikkeitä on pilateksesta, aerobicista ja sit vaa ”fitness videoista” Tubesta, niin se meni joskus viime vuoden lopulla aikaan 40min – 36min, nyt se menee 29min – 28min. Mittoja otin alunperin tosi säännöllisesti, sit sekin jäi. Bikinejä en oo käyny ostamassa, joten niit kuvii ei tuu vieläkään. Mutta luulen että oon myös kiinteytyny ja että oon muodokkaampi ku ennen, mutta varmaan vaan ittensä kusettamista se(kin). Saa nähdä. Mun tavoite on kuitenki edelleen rohkaista ja antaa toivoa, niin mikäli siihen pystyn, niin sen myös teen. Luulis että olis mahdollista poikakehoakin ees vähän muokata tollasella...

Kämppiksen kans meni toukokuun lopussa vähä sukset ristiin ja vedin parit ihan kunnon pleksit sen seurauksena, joista yhtenä iltana ku filmiki pätkii aika pahasti, niin yks kundi tuli kotiovella jostain ihan yöstä molo pystyssä anellen että tekisin sille jotain.. tuli ihan ns. päälle.. ja mä kun olen kusipää, huora ja kaikin tavoin perseestä + vielä aivan sekasin viinasta ja elämäntilanteista ja kaikesta.. niin aloin vaan nuoleskeleen sen kans ku se tuli huulille ja handutin sitä samalla.. kysyin että onks sillä kumia, olisin tarjonnu että otan poskeen siltä ku heittää viiskymppiä. Onneks sillä ei ollu.. selitän tuon ajanjakson ja tapahtuman tarkemmin joskus...


Mitä seuraavaks?

Sen takii ku Kämppiksen kans meni asiat hetkeks vaikeeks, niin muutan yksin asumaan ens viikolla. Yli 7 vuoden jälkeen muutan pois Kämppiksen huostasta, joka on kuin isosisko mulle oikeesti. Aina pitänyt huolta sekin musta niinku moni muukin ja aina kyselly missä meen ja että missä oon ku en oo tullu kotiin... Rakastan sitäkin ihmistä ihan hirmupaljon<3 <3 Mutta me ei pystytä asumaan tässä kämpässä. Ja tää alkaa muutenki olemaan tiensä päässä tää aikakausi; mä haluan oman tilan ja rauhan mulle ja vintiölle sillon ku se on mun luona. Mä haluan järjestää kämpän miten huvittaa, ilman että tarvii mitään sopia muiden kans. Mä haluan kuunnella musiikkia sillon ku huvittaa ja niin lujalla ku haluan – toki naapurit rajoittaa tuota edelleen, mutta en mäkään niin kovalla kuuntele. Mä haluan kämpän missä ei ole yhtäkään vitun karvapalleroa tai muuta tarpeetonta alempaa elämänmuotoa sotkemassa ja tuomassa paskaa kämppään – tai paskomassa sinne (jos on masu sekasin)... Muutenki. On ehkä vaan aika.

Ahdistaa. Niinku muutokset aina. Joudun asumaan konkreettisesti yksin. Toisaalta, kuten ylempänä oon todennu, niinhän olin sillon sen pari vuottaki, vaikka asuin tässä ja selvisin siitäki. Oon periaatteessa asunu yksin aiemminki, mut se oli opiskelija-asuntola, ei tuntunu samalta. Nyt tuntuu siltä että ihan oikeesti lähden ekaa kertaa yksin tonne.. isoon ja pahaan maailmaan. Sellasena heikkona, haavoittuneena ja avuttomana ku oon. Oon koko tän viikon kelannu vaan sitä että voin viillellä ihan millon vaan huvittaa (paitsi jos vintiö on mulla, tietenki)... Odotan sitä. Oon halunnu jo niin pitkään, mutta on ollu paljon ennalta sovittuja viikonloppuja tai muuten päiviä.. Ens viikonlopun jälkeen ei oo mitään sovittu pitkään aikaan Exän kans, niin vedän omassa uudessa kämpässäni puudutuslärvit ja avaan kaikki noi arvet, joka raajasta. Oon odottanu sitä. Ei, mikään muu ei vaan helpota. Ei sekään helpota, ei se ole ratkaisu, se on pakoon juoksemista. Säälittävää heikkoutta ja eskapismia. Mutta sillä mennään.

Toisaalta kutkuttaa ja jännittää.. vähän niinku teininä, ku oli menossa jonnekki bileisiin ja oli sellane odottava fiilis, että tuleeko jonku kaa säätöö, onko se kiinnostuksen kohde siellä, mitähän tapahtuu, ketä kaikkii siel on, etc. ... Samanlainen jännitys ja odotus siitä itsekseen asumisesta toisaalta. Toisaalta itkettää jo valmiiks se ajatus että jos tulee jäätävä ahdistuskohtaus ja pelottaa tietoisuuden loppuminen / kuolema, niin ei oo mitään seuraa. Pitää varmaan lähtee sit pihalle siin tilanteessa tai jotai. Hyvä puoli on se että matka mun ja vintiön välillä puolittuu ja asun periaatteessa ”ihan naapurissa” yliopistosta.

Hain opinto-oikeuttani takas ja lisäaikaa opintoihin, katotaan myöntävätkö enää. Olis tarkotus hakee se 9kk jatko opintotukeen... ei oo kaukana enää se että maisterista puuttuis enää se vaadittu 75op. Kun vaan siihen asti jaksais ees, sit helpottais ainaki taloudellisesti. Muulla tavoin en uskokkaan enää että helpottaa. Ei ole uskoa itseen, elämään, ihmisiin, parisuhteisiin, mihinkä. Jos joskus vielä oon jossain lavalla rumpuja takomassa, skittaa veivaamassa tai hoilaamassa, niin se on ihme. Samoin se jos joskus vielä jotain kirjallista saan julkaistua tai jotain kuvallista opin tekeen. Moni kysyy että miks. Mulle se on helpotus. Mulla on tarve purkaa sitä ahdistusta ja kaikkea. Haluisin tehdä musiikiks, kuviks ja sanoiks sen mitä tunnen sisälläni. Enkä jaksa normaalia päiväduunia, mua ahdistaa kaikki vammaset perinteet, kaavat ja konventiot... en tuu toimeen työpaikoilla ja kaikkien normien ym. maailmassa. Haluun vaan tehdä sellasta mistä nautin ja mikä samalla helpottaa mun oloa.

Tissit on kasvanu entisestään, ostin uusii rintsikoita mistä yhdet oli 85B. Ostin yhdet housutki. Oon rakentanu mun cyberloxeja lisää, yks tilaus vielä nii siniset on valmiit. Säärystimiä ei puutu myöskään enää ku pari väriä. Kävin jopa festareilla kesällä. Oli aivan ihanaa! <3 Siis ekaa kertaa vajaa kymmeneen vuoteen ihan normaalia elämää! <3 Sain hirmusti positiivista kommenttiaki tyylistäni / asustuksestani. Ihmiset oli tosi ihania ja reissu ihan bueno-onnistunut! :) Oon löytäny uusia bändejäkin. Lopetin asiakkuuteni yhdessä pankissa ja avasin tilin toiseen... oon siis kai jotain alkanu saamaan tän kuun alussa aikaanki... alkanu kasvamaan? aikuistumaan? entiiä... en halua ainakaan tulla sellaseks ku mikä mun mielikuva on aikuisista.

Mä en enää sano mitää siitä että palaanko normaaliin julkaisurytmiin ja jos niin milloin. Koska nykyään ei oikein pysty muutaku kelaamaan että jaksaa elää huomiseen. Katotaa muuttuuko asiat sen jälkee ku muutan yksin asumaan. Toivottavasti kaikilla on ollut ihana kesä ja menny kaikki hyvin. Toivotan voimia kaikille ja yritän jaksaa olla aktiivisempi tämän bloginikin kans. Älkää unohtako että ootte tärkeitä ja ihania, ihmiset! Ja muistakaa pitää huolta toisistanne ja tukea toisianne. Unelmat voi toteutua. Jokainen voi olla kaunis, nätti, komea, sexy ja mitä vain. Uskokaa itseenne... Ja kiitos että ette ole kadonneet minnekkään ja uskollisesti sadat on jaksaneet päivästä toiseen käydä täällä ja odottaa että pystyn saamaan taas jotain aikaan. Kiitos todella paljon. ❤

https://www.youtube.com/watch?v=SeIICZDyixQ


★Tähtisimmu ★