[Osaan I tai Osaan II tästä]

Heräsin ekan kerran jo pari tuntia sen jälkeen ku alunperin olin nukahtanu, enkä tietenkä meinannu saada unta millään enää. Oli kyllä siin vaihees viel onneks seuraa.. mutta enpä meinannu vaan nukahtaa senkään jälkeen ku jäin yksin hereille. Koko yö meni sellasena jokseenki blur että ei oikein osaa sanoo että nukkuko ton jälkee enää ollenka ja jos niin kuinka paljon. Jossain vaihees ainaki huomasin että ulkona alko kirkastumaan ja ahdisti jo se että ei ehdi enää takuulla nukkuu kunnolla ennenku herätys soi. Ja enhän mä missään unessa ees ollu sillon. Ihme kyllä, ei alkanu ees isommin väsyttää ku herätys oli soinu. Torkutin vissiin kerran ja nousin. Oli sinänsä tosi helppo lähtee, ku ei voinu meikkaa, syödä tai juoda ees aamukahvii (joo se 2dl olis sallittu mustana, mutta mieluummin sit kokonaan ilman ku rajatusti :D nimim. kofeiininarkki) nii ei menny valmistautumiseen käytännössä yhtään aikaa. Vähä laitoin hiuslakkaa ettei olis simmuilla kokoajan toi sivuotsis.. en tiiä olisko saanu laittaa, mut... :D

Sitte kävely ensimmäiselle etapille, josta julkisilla seuraavalle, vaihto toiseen julkiseen ja olin perillä jotain kymmentä yli seittemän.. hihittelin sille tiskin tätillekki että en oo varmaan ikinä ollu näin ajoissa missään! :D :D Sain siltä ihan hyvät ja selkeet ohjeet että piti seurata sinistä viivaa lattiassa.. yritin olla kävelemättä samalla ketään (tai mitään) päin, ku olin vähä kuutamolla jo siin ku se univaje..mutta vähänpä arvasin kuinka kujalla tulin olemaan hetken päästä! :O :D

Mut tultiin noutamaan siit aulasta, sellanen tosi symppiksen oloinen kundi, jolla oli kahvikuppi kädessä. Sen nimi oli Jouni vissiin. Aivan ihanaa poikkismatskua jollekki tyypille hän. <3 :) Ei mun makuun kyllä sillä tavalla, mut takuulla jonkun makuun. Se vei mut seuraavalle hoitsulle, joka otti mut ihan älyttömän lämpimästi vastaan.. jotenki kaikki oli niin ihania – mutta palaan siihen myöhemmin. Se ohjas mut pukkariin (joka BTW on sukupuolineutraali – siellä käy kaikki samassa :) Siis siellä on erilliset kopit sit sen pukkarin sisällä, missä saa kyllä ihan yksityisyydessä vaihtaa ne ah-niin-ihanat sairaalakuteet, mutta siis se ite huone on sama kaikille, oli haaroissa sitte mitä tahansa. ;) hihi..) Sitte tuli se vittumaisuus ku piti ottaa kaikki lävärit pois. Olin jo ennakkoon varottanu että on sellasii mitä en oo saanu koskaan auki.. enkä saanu tälläkään kertaa. Joten menin pyytämään sitte apua. Mut ei ollu mitää pihtei tai mitään. Sanoin että kyllä tän takii saa vaikka voimapihdeillä leikkaa poikki, kunhan saan sen mukaan että osaan ostaa saman kokosen tilalle, ku en ees muista kuinka paksuja / isoja mikäki on.. :D Mutta hoitajat pääty yhdessätuumin sit siihen et leikkaavat salissa pois tai teippaavat tai jotain, jos kokee tarvetta.

Sitten menin kattelee telkkua hetkeks siihen ”odotus- / toipumistilaan” ja jonku ehkä.. vartin?.. päästä se ihana ja lämmin hoitaja tuli sit siihen. En voi uskoo etten muista millään sen mimmin nimee.. Sini? Suvi?.. jotain siltä linjalta. Miks se kundin nimi jäi hei päähän, mut sen tytön ei!? :D No, anyway, koska olin taas tilanteenkin takii outattu jo, niin tietysti kysyin siltä että olisko se arvannu mitään, jos ei olis nähny HeTusta. Se vastas ihan rehellisen ja vilpittömän olosesti että ei todellakaan olis. Selitti että se ku katto mua ja sit vasta ku alko koneelta tsekkaa sen jälkee mun tietoja ku se alko noita rannekkeita tulostaan, niin havahtu et on miehen HeTu. Niillä oli siis edelleen järjestelmissä se vanha tunnus. :( Mutta siitä se mun ihastelu sitä lämmintä kohtelua, ja hellää hoivaamista ja niin jotenki.. huomaavaista, välittävää, kaikkee.. kohtaan alkoki; se hoitsu kirjotti kynällä noihin mun rannenauhoihin sen uuden HeTun sen vanhan alle, joka oli printattu. <3 <3 :) Että voi tulla pienestä hyvä mieli! <3 [olikohan taas joku estropiikki meneillää..? :D] Ja sit viel se kuinka ihanasti se suhtautu koko vaihdokkuuteen: kyseli kaikkee että kauanko oon ollu hormoneilla ja miten on menny, miten kaikki on suhtautunu ja kaikkee.. juoruttiin siin alussa varmaan vartti ihan muita asioita ennenku alettiin ees läpikäymään kaikkee tulevaa ja sitä esitietolomaketta (taas, jo kolmannen kerran.. :D Mutta hyvähän se on olla varma kaikesta..) 228_20.jpg?1493157970Noi rannenauhat muistuttaa mua ikuisesti maailman ihanimmasta hoidosta, huolehtimisesta, hoivaamisesta ja kaikesta mitä sain osakseni siellä.. jättimäinen kiitos kaikille siellä jo tän tekstin tässä vaiheessa.

Siinä oli sit joku puol tuntii aikaa ennenku se meinas et tuo mulle esilääkityksen. Meinasin eka hakee sen mun ämppärin siihenki, mut päädyin loppujen lopuks kattoo vaa telsua. Kun se mimmi sitte toi sen lääkekipposen, niin siinä kohtaa mulle valkeni, mihin oon menossa! Kun jos mulle syötetään ennen operaatiota 2g parasetamolia ja 7.5mg diapamia, niin voi vittu arvata että ei saa ihan tajuissaan olla..! :O Siis ku 1g on niinku vahvin mitä saa vissii ilman reseptii (oisko joku Paramax nimeltään tai jotain?) ja siis vakavaan paniikkihäiriöön käytetään 5mg – 10mg 2 – 4 krt päivässä[1], niin antaa vähän perspektiiviä... :D Siis tietysti se nyt naurattaa mutta sillon ei kyl..paitsi sitte vartin päästä ku ne nousi hattuun ihan kunnolla! :D Se oli niinku *pim* ja kaikki oli ihan helvetin hauskaa. :D Siis vähänku olis ollu pajakännissä tjsp. Tsiigailin vaan seiniä ja kattoo ja hymyilin ja tirskuin itsekseni.. varmaan näytin just niin mental case -tapaukselta ku vaan voi [tai ku mitä oonkin.. ;P]...

Siinä sit jonku 45min jälkee alko vähä hiipua se ensihuuma niistä pillereistä. Siin oli pari muutakin potilasta venailemassa, joku nuorempi tyttö, joka oli menossa kitarisaleikkaukseen (tai nielurisa-?) ja sit joku vähä vanhempi nainen, jolta muistaakseni oltii laajentamassa nenäonteloita.. -käytäviä..? tjsp. Se vanhempi siis jossai vaihees kysy meiltä että minne ollaan menossa. Sit ku sanoin että oon menossa kilpiruston hiontaan niin ne vähä ihmetteli ja sit selitin että oon trans. Ja jälleen – täysin meikittömänä yms. – sain hämmentyneitä katseita siitä että en ollutkaan (bio)tyttö. <3 :D Saatoin ehkä pikkusen siinä lääkehuuruissa puhua biologisella äänelläni.. :D ..kai jotenki kuvittelin että piti ”todistaa” että oon biouros tai jotain.. en vittu tiiä tälläi in retrospect että mikä helvetin järki siinäki oli taas!! :O ..mutta tehty se on nii turha rutistaa ku paska on jo housussa. :D Sit se kirurgi tuli juttelee mulle, kertomaan leikkauksesta ja kaikkee. Seki kysy että jännittääkö, niin tirskuin vaan että ”ei enää.. :D :D” olin oikeesti ihan kujalla niistä lääkkeistä. Sen jälkee vein luurin pois taskusta ja jäin odotteleen että ne tulis noutamaan mut saliin. Sain sentään käveltyy sinne ite sit ku hetki koitti, aika pian sen jälkee ku kirurgin kans oli juteltu. No turning back, not anymore! :O Siinä kohtaa iski sellanen ahdistus ja jännitys että voi perkele!..

Leikkaussalissa oli liuta ihmisiä valmiina, kaikki ihan oikeesti sillai samalla tavalla verhoutuneena sinisiin essuihin ja kaikkeen, niinku aina näkee kaikissa sarjoissa ja leffoissa.. :D Mutta se ei kauaa jaksanu naurattaa kyl. Kipusin siihen leikkelypöydälle. Yks hoitaja kiristeli siteitä.. siis mut todellakin sidottiin kiinni siihen pöydälle, kuin joku oikeesti hullu. Syyks kerrottiin että joutuvat kallistelemaan mua.. mut en tiiä oliks oikee syy se etten paniikissa heilu tai jotain.. :O Oli vähä ahdistavaa. Toinen hoitaja alko teippailemaan näköestettä ja muutenki ”eristämään” mun kaulaa, samalla ku kolmas tökkäs mulle kanyylin kyynärtaipeesta sisään. Kirurgi asetteli päänuppia sillai että kaula olis mahdollisimman paljastettuna. Kyseli ihanasti että jaksanko olla pari tuntia siin asennossa. Pari kertaa paranneltiin sitä ja sit totesin vaan että ei se sen paremmaks mee, että enköhän mä kestä. En tiiä yhtään mitä mun pulssi oli todellisuudessa, mut oma fiilis oli että sydän tulee pihalle rinnasta.. mullahan oli ties mitä sensoreita siis rinnatki täynnä ja kaikkee, nii kai se sedaatiohoitsu näki pulssista että mulla pettää psyyke, joten se ilmoitti ystävällisesti ja ihan oikeesti tosi ymmärtäväisellä ja huolehtivalla äänensävyllä että voi antaa mulle rauhottavaa suoraan suoreen sieltä kun tuntuu siltä, että haluisinko nyt. Sanoin jotain suunnalta: ”Joo! Olis aika hyvä..” Sen verran ahdistava tilanne nimittäin. :S

[Wow. Vittu millasta tätä on muistella ees..! :O :D Huhhhuh.. ei muuten varmaan ikinä unohdu tällänen kokemus, ei helvetissä!.. uuuhhh..]

Sitten tuli kirurgi tuli takas jostain, missä ikinä olikaan käyny, ja kertoi että kohta tulee se ikävä osuus [ai sekö ei oo ikävää ku alat hommiin!?] kun se laittaa puudutuspiikin mun kaulaan. Ja joo, kyllähän se pisti vähän vitusti enemmän ku muualle mihin oon saanu piikkejä! :S Mutta pian se oliki jo puutunu. Rauhottavaa lisää suoneen. Kirurgi ilmoitti alkavansa hommiin... unohdin aiemmin mainita sen, että se kuvas koko toimenpiteen, mun luvalla tietysti, ja se lähettää mulle linkin siihen tiedostoon, niin saan sen itelleni. Ajattelin jakaa sen täällä niille, jotka sen haluaa nähdä.. en tiiä vielä miten, ku Tube-tilin tekeminen vaarantaa liikaa yksityisyyttä ja anonymiteettiä mut ehkä kehittelen jotain... Mun tavoite on ollu koko tän blogin ajan tarjota vastauksia ja tietoo sellasistakin osista transitiota, joita muut ei uskalla tai tahdo jakaa, ja aion pitää kiinni periaatteestani tässäkin kohtaa. :) Lukijoille, kohtalotovereille, suppeuden kaatamiselle, ennakkoluulojen murtamiselle, ilmiön kohtaamisen helpottamiselle ja kaikelle muullekki. <3 Niin.. se kirurgi siis selosti kai osittain sen kuvauksen takii, osittain sen takii että tietäisin mitä se duunaa ja osittain sen takii että sillä kai oli joku opetuslapsi siinä myös, niin selosti ku se tekee viillon. En tuntenu mitään. Jotain meni kaulalla. Homma oli alkanu. [Vittu kun tekee pahaa ajatella mitä mun kaulalla on ollu meneillään tossa kohtaa..! Ja mä en tosiaan oo mikää herkkä ku voin kattoo normisti kaikkee leikkauksii ja muuta..] Mä en tiiä että laittoko se jonku sellasen puristimen siihen ympärille, että se rusto nousis paremmin esiin, mut silt se ainaki tuntu, ku se niinku puristi jotenki. Sit alko vaan kuulumaan sellanen saksimisen ääni. Siinä sitten olin; pää taakse kenossa, kaula auki ja kaikki mitä näin oli yks niistä hoitajista siinä leikkauspöydän päädyssä. Välillä kirurgi aina kysy että ”Miten potilas voi?” Vastasin kipulääkkeiden ja rauhottavien sumentamalla äänellä vaan aina jotain että ”ihan hyvin...” Mutta ihana ku se tarkisti aina välillä! <3 <3 Siis ne oli jotenki kaikki niin hoivaavia ja ihania ja lämpimiä ja välittäviä ja ihan kaikkee!! Se hoitaja siin päädyssäki kyseli aina välillä ku kurkisti mun simmuihin vähä lähempää että oonko ihan OK<3 Samoin se sedaatiohoitsu kyseli että haluunko lisää rauhottavia. <3 Ei tohon olis saatana ”selvin päin” kyenny, ei sitten millään! :O Pulssi (ja ahdistus) pysy aisoissa ihan oikeesti vaan sillä.. ja sekin oli just sillai et silti jännitti koko ajan ja kaikkee.

Sitten se eteni poraamiseen. Kuulosti ihan tarkalleen samalta ku hammaslääkärin se pora. Tuntu vaan ku jotain painautuu kurkkua vasten. Ei kipua. Mutta sitten! Yhtäkkiä kirpasee!! Inahdan siitä lääkehuuruistani jotain ”AU!” tjsp.. kirurgi keskeyttää sillä sekunnilla ja kysyy että sattuko. Vastasin että joo, niin se laitto vaan lisää puudutusta. :D Homma jatku. Mutta se meinas mennä vissiin liian pitkälle sen poran kans – porata äänihuuliin? Koska se kipuilu jatku, jolloin se sit vaihto kohtaa. Musta on siis todella ihana että se teki kaikkensa että tulis mahdollisimman silee! En todellakaan valita pikkusesta kivusta tuossa tilanteessa, kunhan omppu lähtee helvettiin! Mutta se jossain vaihees kai sano sille oppipojalleen jotain mun äänihuulista.. en nyt pysty muistamaan kauheen tarkkaan – jostain syystä.. :D Sitte se alko ihan huolella murjoa sitä kaulaa; nosteli paremmin esiin sitä rustoa, paineli kaulaa ja siirteli koko henkitorvea ylös ja alas, ja vasemmalle ja oikeelle. Jossain vaiheessa totes jotain että oon ihannepotilas tai jotain.. en tiiä meinasko se sitä kuinka rauhallisena onnistuin pysymään ja kommunikaatiota vai sitä että mun rusto oli ihannetapaus.. eikä se ikinä selvinny mulle ku en tajunnu höyryissäni sitä kysyy – siis myöhemminkään. Sit se siirty siihen mun aataminompun alempaan osaan – se oli jo aiemmin mulle maininnu että se on jotenki kaksosanen.. nyt se selitti sitä sit sille oppilaalleen vielä. Siinä se mun mielestä siirteli mun kaulaa kaikista eniten ja puristeli sitä esiin. Musta tuntu että olin ollu jo sen kaks tuntia – yliki – siin pöydällä mut samalla kelasin päässäni että varmaan oikeesti on menny joku vitun puolituntia.. että olis ihan helvetisti viel jäljellä. Onneks tuli tosiaan tasasin väliajoin se: ”Mä annan täältä sulle vähän rauhottavaa taas” ilmotus <3 <3 Joka kerta helpotti ihan tajuttomasti se.. siis sekä ilmotus että se aine ite.

Yritin miettii vaan että kuinka voisin mennä ulos.. kauppaan, opistolle, bileisiin, baareihin.. kaikkialle!.. ilman että on pakko laittaa jotain kaulan peitoks. Mut samalla oli jotenki ihan tyhjä pää siitä kaikesta huumauksesta.. välillä olin jo nukahtaa – ehkä sen takii ne joutu pitämään sen rauhottavanki rajallisena, että en nimenomaan nukahtais, ku tossa pitää olla hereillä. Tuntu että se oli jatkunu jo ikuisuuden. Se vaan vaihteli poran ja saksien välillä ja mä vaan olin. Niijoo! Ja siis nieleskely oli siis oletuksena ihan sallittu! Se siis erikseen kerto aina kun ei saanu nielasta. Ja siis aina kun pyysin viel erikseen, niin aina sain luvan, että sitä ei tarvii hei pelätä, kohtalotoverit! <3 :) Tosin nielin aika harvoin, koska siitä kaikesta kivunlievityksestä ja muusta, plus pään asennosta johtuen, mulla oli suu aika pitkälti auki kokoajan, joten ei kauheesti tullu nieleskeltävää. Jossain vaiheessa tuli kauhee mielikuva, että entä jos kurkku kuivuiski silla tosi ahdistavasti et sinne jää sellane tavallaan kuiva ja hankaava kohta – mitä vittua sitten tehtäis!!? Jos alkaisin vaikka yskimään tai jotain..! :O Entiiä, mut onneks ei tarvinnu ottaa myöskään selville! :S

Just ku olin ajatellu että ”vittu tää kestää ikuisuuden..” niin kirurgi ilmotti että: ”Potilaalle tiedoksi: ollaan ihan kohta valmiita.” Päässäni olin ihan innoissani mutta suusta en saanu huumattuna juuri muuta ku: ”Okei. Kiva..” :D Sit se ilmotti hetken päästä että alkaa ompelemaan kiinni sitä. Lopputulos oli kuulemma sen mukaan ”todella hyvä” ja kysyin vielä että ”Saitko tehtyä parhaan mahdollisen vaikka uikutin välillä?” Se Ahmed naureskeli vaan ja sanoi että kyllä se sai. Ja siis kyllä, se tosiaan oli Ahmed Geneid se kirurgi. Ihan loputtomat ja ikuiset kiitokset sille ihanalle miehelle, joka mulle antoi ison osan mun uudesta elämästä tuolla operaatiolla! <3 <3 <3 <3 Pakko myöntää että alkuun pelkäsin nimen perusteella että se olis joku stereotyyppinen ulkomaalainen halpa puoliammattilainen, mutta onneks oon aina avoin ja valmis tarkistamaan kantani; kun se tuli jutteleen ennen operaatiota, niin kaikki pelko ja ennakkoluulo meni sileeks sillä sekunnilla ku se avas suunsa ja puhu virheetöntä suomee. Ja muutenki, niiiiiiiiiiiiiin ihana ihminen ja samalla tavalla lämmin ja hoivaava niinku kaikki siellä, että vaikka se olis puhunu pelkästään englantia, niin olisin sellasen miehen käsiin luottanu kaulani millon vaan! <3

Takas aiheeseen taas.. :D Mut siis sitte ommeltiin kiinni ja kärrättiin hetkeks heräämöön lepään. Se kirurgi tuli sit sinne ja mä en muista muuta kun sen että sanoin sille että ”Halaisin sua jos vaan pystyisin!” <3 :) Olin ihan oikeesti niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin onnellinen! <3 Siinä sit hetken makoilin ja yritin saada ees hetken nukuttuu, mutta se oli vähän vaikeeta, ku oli se kanyyli ja muutenka osaa oikein selälläni nukkua. Ehkä joku 20min – 30min päästä kuljettivat mut sitte sinne odotteluhuoneeseen. Samaan tuotiin ne mun keskustelukumppanitki hetken päästä. Siellä oltiin kaikki muijat selällään ja huumattuna rivissä sit.. :D

Se ihana hoitajatyttö toi mulle sit vettä ja mehua. Kehotti että yrittäisin levätä ja vaikka nukkuu, ettei oo mikään kiire.. tunti ainaki ihan rauhassa siinä, eikä tarvii ees yrittää nousta tai mitään. No, yritin tosiaan nukkuu, mut vitut siitä mitään tullu. Se tuli sit jossain vaihees kyselee vointia taas ja kyseli kivun tuntemusta asteikolla yhdestä kymmeneen.. sanoin että seittemän, koska juominen oli aika helvetin tuskallista. Se toi mulle 2g Panadolia lisää. Helpotti, ainaki hetkeks. Uskalsin sit alkaa jo nousemaan istuun. Hoitaja kyseli että pystynkö käveleen, vai pitääkö huilata vielä. Sanoin että ajattelin yrittää, mennä sinne jääkaapille kattomaan valikoimaa. Pysyin jopa pystyssä (toisin ku yks toinen leikkauksesta tullu, joka meinas pyörtyy ku se kokeili omii jalkojaan..) ja laahustin hakemaan proteiinijuomaa ja jotain muuta.. en ees muista mitä.. Sain ne alas ihan OK sen kipulääkkeen voimalla. Ai jumalauta että oli ihanaa kun sai niin pitkästä aikaa jotain ees masuunsa! <3 :)

Seuraavan kerran ku se hoitaja tuli niin keskusteltiin jo lähdöstä. Mikä oli mulle ihan fine sillai ku se rauhottava alko olemaan jo sen verran haihtunu ja halusin muutenki johonki muualle makoileen tavallaan ettei tarttis sit missään vaihees liikkua / lähtee enää mihkää.. Kanyyli irti, mutta neula jäi viel paikalleen ja sain mennä pukemaan. Oli tietysti vähä haastavaa sen kans siin kyynärvarressa mut oon näppärä tyttö niin onnistuin kuitenki. Kuvan otin heti ekana ku pääsin omalle kaapilleni. Tietenki! :D Dokumentaatio ennen kaikkea. ;) Sitte se ilmotti että saan ehkä uudella HeTulla jo saikkutodistuksen (vaikka oonki opiskelija, niin otin sen..) ja KELA-taksia varten sen lapun.. ne ei siis saa päästää sieltä missää julkisissa tai muuten – pitää joku tulla hakee tai sit tolla KELAn korvaamalla taksilla, eli omavastuu on 25€. Se oli mun leikkauksen aikana ilmotellu tekniikan puolelle että vaihtaisivat sen HeTun. <3 Menin siihen odotustilaan ja yritin epätoivoisesti saada lävistyksiä takas paikoilleen. Siitähän ei nyt tullu vittuakaan. Tai siis sain mä ne reikiin mutta mitään palloja tai muuta en kyllä tod. saanu paikalleen.. Vaikka yritin koko sen ajan ku venailin taksia. Se ihana hoivahoitsu kävi viel kerran kysyy vointii ja sano että voi antaa mulle kipulääkkeitä mukaan; 2 x Burana 600 ja 2 x 1g Panadolia sain. Mitä enempää en kuulemma sais sit enää ees ottaa. Reseptin sain kans noille samoille. Siis kuussataselle Buranalle ja grammaselle Panadolille. Sit otettiin kanyyli pois ja mä kiittelin vaan vuolaasti ja puoliks liikuttuneena kaikesta siitä ihan silmittömän ihanasta, lämpimästä ja hellästä hoidosta ja hoivasta mitä kaikki oli oikeesti tarjonnu. <3 <3 <3 Ihana kokemus sinänsä, jos ei tota kurkun telomista itseensä oteta huomioon. Nii, ja se yritti tarjota mulle vielä että hakisin pakastimesta itelleni jäden tai jonku mehujään tai muuta.. <3 :) ..mutta sanoin että en vaan kehtaa enempää ottaa... ja oon siis ihan tosissani. Jotenki oli syyllinen olo siitä.

Taksimatkalla vissiin juttelin aika paljonki sen kuskin kans.. olin niin kipulääkitty että en muista kauheesti siitäkään.. muutaku että sillekki paljastin mistä oli kyse ja sekin sano että ei se musta olis ikinä arvannu etten oo biologinen tyttö<3 :) ..ja taisin paljastaa sillekki biologisen ääneni.. mikä vittu mua vaivaa oikeesti ku oon huumattuna!?? :D :D Stna. Ajettiin apteekin kautta, kävin hakee lääkkeet ja mentiin mun toipumiskotiin. Reseptin mukaan oli kumpaakin muuten ”1 – 4 kertaa päivässä kipuun tarvittaessa” → En tiiä meinasko toi että olisin voinu ottaa molempia yhden vaikka kerralla vai että toista vaan.. ihan sama, koska vitusti niitä ainaki kulu siitä eteenpäin. Se taksikuskikin oli niiiiiiiiiiiiiiiin ihana.. jotain höpötin sille omiani, niin se totes olevansa varattu :D Nojoo.. tuskin nyt olisin oikeesti syttyny ees koko kundille, vaikka se oliski ollu vapaa ja pyytäny ulos – ei se ollu todellisuudessa mun tyyppiä, kunhan olin ihan huumeissa vaan. Hihi.. :D

228_21.jpg?1493157972Tää näköjään menee niin pitkäks että parempi katkoa tähän ja jatkaa lisäkuvien kera sitten Osassa IV – millasta oli se eka viikko tuon telomisen jälkeen.. Se oli nimittäin aika raskasta se.. :O :S Mutta niiiiiiiiiiin sen kaiken arvoista! <3 :) Jatketaan huomenna, pysykäähän sekä tutkalla että ihanina immeiset! Loppuun vielä haluun lähettää jättimäiset ja lämpöiset kiitokset koko hoitohenkilökunnalle; hoitajille, kirurgille, lääkäreille, siivoojille jotka pitää paikat kunnossa ja kaikille muillekki! Teitte todellakin yhdestä fyysisesti tuskallisesta ja henkisesti tosi ahdistavasta päivästä älyttömän paljon ihanamman kokemuksen kaikella hoivaamisella ja huolenpidolla. ❤

[Ollu taas tänään jotenki tosi tunteikas päivä (katoin 5D-dokkarin brittiläisestä transparista.. ehkä vaikuttaa osittain..?) niin tuli itku tästä biisistä.. siksi se. Koska liikutti<3]

https://www.youtube.com/watch?v=mKG8BR292oo

 

★Tähtisimmu ★

 

[1]https://www.drugs.com/diazepam.html

[Osa IV :) olkaatte hyvä, samoin Osa V]