[Noniin, ja heti käyn sieltä arkistosta nappaamassa ensimmäisen, vaik tänää ei ehtiny kirjottaa uutta tilalle... No, huomenna tai sunnuntaina sitten. Tästä aiheesta on itseasiassa mielessä jo seuraava, koska katoin jotain, joka sai ajattelemaan lisää... Siitä myöhemmin. Pahoittelut niille, jotka on kyllästyneet näihin mun "henkilökohtaista" juttuihin, mutta seuraava on taas jotain ihan muuta. *purrr* <3]

Niin. Eipä ole helpottanu oikeestaan vieläkään tää jatkuva mureneminen. Ei se nyt ehkä kovin merkittävästi ole pahentunutkaan... mutta avaanpa päätäni jälleen lukijoideni iloks<3

Mua on jatkuvasti vaikeempi saada syttymään. Siis seksiin. Mitä pidempään on ollu nyt tätä seksielämää niin sitä vaikeemmaks se on alkanu menemään. Mä oon jotenkin todella tietoinen siitä että se toinen tiedostaa että mulla on muna eikä pillu. En jotenkin osaa kokea olevani tyttö. En mitenkään. Onko kaikkien kanssa niin? Siis että onko mahdollista löytää joku sellanen, jonka kanssa se ei tuntuis siltä? En tiiä. Ainakaan baarista ei tarjonnan perusteella löydä edes etäisesti itseä kiinnostavia tyyppejä.. tai no.. ainakaan jätkiä. Mimmejä kyllä, mutta koska suurin osa on heteroja, niin harva lähtee tsekkaileen mua, jos meen läpi. Mutta onko se sitten loppujen lopuks ihmisestä kiinni edes, vaan musta itestäni.

Kehodysforia on vähintään pysyny yhtä vaikeena, joka osittain siis kietoutuu ylempään asiaan. Mulla on edelleen tosi hyvä olla tän uuden kroppani kanssa – en oo sekuntiakaan katunut missään vaiheessa hormonihoitoja. En vois kuvitella edes ohjastavani enää sitä edellistä versiota itsestäni, en mitenkään! Mulla on tissit<3<3 Ne mitä olis kuulunut olla jo 14-vuotiaasta asti (vähintään). Oon ihan sikatyytyväinen siihen miten ne on kasvanu ja kehittyny ja miten ne tekee sitä kaiketi edelleen. Miten ne ihan oikeesti tuntuu toimivan erogeenisinä alueinakin jopa<3 :o :) Mutta jotenki samaan aikaan mitä enemmän tuntee olonsa kotoisaks tässä kehossa niin sitä enemmän se syövyttää psyykeä että vyötäröstä alaspäin kaikki on väärin. Edelleen. Tuntuu että se.. hmmm.. vois sanoo että ”vinoutunut” kokemus (siinä mielessä ettei se vastaa fyysistä todellisuutta) siitä että on pimppi on voimistunut viimesten kuukausien aikana. Siis aina kun vaan on tavallaan ”mahdollisuus” eli mikään ei kosketa mun tyttömunaa / -kiveksiä niin koen että alakerta on järjestäytynyt oikein. Paljon voimakkaammin ku ennen. Samoin masturboidessa tuntuu että fantasiointi siitä että työnnän jotain olemattomaan pilluuni tuntuu realistisemmalta ku ennen. Voiko hormonit vaikuttaa niin paljon että oikeesti minäkuva alkaa muuttumaan? Itsevarmuus? Jakomielitauti? Entiiä, mutta jotenkin se kokemus siitä pimpistä ja se ”tarve” oikealle vartalolle on paljon mieltä särkevämpi ku koskaan aiemmin. Varoituksena siis kohtalotovereille, että voi mennä näköjään näinkin päin, että dysforia lisääntyy hormonien myötä.

Entä se kirurgia? En oo varma auttaisko se oikeesti mun tilanteessa. Mun pää on niin myrkyttynyt paitsi siitä stereotyyppisestä tytön kehosta (ettei olis näin(kään) leveet hartiat yms. etc.) mutta myös sen toiminnoista, että korjaisko se mitään? Edelleen, jokainen dilaatiokerta muistuttais mua siitä että se pimppa on synteettisesti, mekaanisesti silvottu mun kullista, eikä mitään muuta. Keinovagina. Valepillu. Transuonkalo. Ei kuukautisvuotoa, ei omaa hormonituotantoa, ei kohtua. Tiiän että pitäis olla tyytyväinen ja voida paremmin ja blah blah.. ei kai kukaan nyt vittu kuvittele että omasta tahdostani ja tahallani kärsin jatkuvasti näistä jutuista ja itken tuntitolkulla iltaisin!? 14 vuotta yritin hakata kallooni että en oo arvoton, en oo tarpeeton, en oo merkityksetön, en oo kelvoton ja kaikkee muuta. En voittanut niiden vuosien aikana edelleenkään yhtäkään taistelua omaa itseäni vastaan. Pahimmat viholliset on lähellä.. sun pään sisällä, jopa. Samoin nyt. En pysty mitenkään pääsemään yli siitä että näytän vaan oksettavalta transulta; mieheltä jolla on tissit ja joka yrittää epätoivoisesti näyttää naiselta... :S Eikä se auta vaikka kaikki jaksaa edelleen ja taas tukea, lausua kohteliaisuuksia ja kaikkee... vaikka kuinka tahdon sen kaiken uskoa ja yritän ottaa sisään ja hyväksyä, niin vittu ei. Ei mitään toivoa. Mutta siitähän oon muutenki kirjottanu, että ei oo mitään toivoa, ei mitään uskoa, ei mitään enää. On vain loputon tyhjyys ja päättymätön toivottomuus ja lohduttomuus. Elämän tyhjiö. *huoh* :(

Mutta kirurgiasta ei siis välttämättä ole hyötyä mun kohdalla. Liika ajatteleminen sattuu, lyö maihin ja pakottaa kärsimään. Älkää ihmiset ajatelko liikaa, jos vaan pystytte. Mä en tiiä miten ollaan ajattelematta mitään. En oo koskaan osannu. Ihannoin ihmisiä, joille elämä on yksinkertaista; arjen toteuttamista, tavallisia kiinnostuksen kohteita ja ei mitään paria tasoa syvempää ajattelua – vain sen verran että on individualistinen yksilö, eikä aivoton massaihminen ja määkivä lammas. Tai ihmisiä, joilla on joku suuri kantava usko. Kristittyjen, islamistien ja muiden elämä on takuulla helvetin paljon mutkattomampaa – ei kuolemanpelkoa, ei skeptisyyttä, ei turhia pohdintoja. Pelkästään se vilpitön usko ja nojautuminen siihen omaan maailmankuvaan ja muuhun. Olkaa onnellisia, ketkä kykenee siihen<3 Mä en pysty. Mutta kun olis uskoa ees johonki – ees itseen tai suhteisiin tai johonki.. ihan mihin vaan saatana! Alan olemaan oikeesti todella epätoivoinen.

Tänäänkin ennen ku kirjotin tätä, itkin jonku tunnin pari. En tiiä miks, mutta ahdisti, tuntui että happi loppuu... Sitä se on ollu nyt useemman kuukauden jo. Melkein joka päiväistä. Silti oon edistyny opiskeluissa enemmän ku neljään vuoteen yhteensä. Oon ollut Vintiön kans ja muutenki toiminu ns. normaalisti. Mutta melkein poikkeuksetta yksin vietetyt hetket koostuu siitä että kastelen tyynyä mun kyynelillä kuin ämpäristä kaatais vettä. Se vaan tulee. En osaa selittää. Ja samaan aikaan pyörii mielessä taas menneisyys, kohokohtineen ja pohjakosketuksineen... Ahdistaako mua vanheneminen? Se että kuolen jonain päivänä, enkä edes tiedä mitä vittua se tarkottaa – kun edes tiedä mitä vittua tää olemassa oleminenkaan tarkottaa!!? Mitä tää tietoisuus on? Simulaatio? Koe? Kuvitelma? Harha? Uni? Tulee taas mieleen aivot vadissa... Mutta jotenki elän uudestaan ja uudestaan pääni sisällä teini-ikää ja muutenki aiempaa elämääni. Ne muistot vaan jostain syystä kummittelee mun mielessä – pulpahtaa aina jostain vaikka en ees ajattelis että ”ajattelenpa menneisyyttäni” tai mitää! Teini-iän epävarmuus. Leimaa mun nykypäivääkin? Oonko oikeesti jotenki jäätynyt mentaalisesti siihen ikään? Jälkeenjäänyt? Seonnut? Irrallaan todellisuudesta? No siitä vois ainaki keskustella; jatkuvasti useampia sellasii muistoja että vaikee erottaa, onko ne tapahtunu oikeesti, ollu unta, vai oonko vaan kuvitellu kokonaan ne. Siis sillai et esim. suunnitellu tekevänsä jotain mut ei tehnykkää mut silti muistaa tehneensä. Tuntuu että mun todellisuudentaju horjuu jatkuvasti vakavammin ja enemmän. Millon sekoan vaan lopullisesti ja joudun lataamoon? :o Pelottaa ja ahdistaa ajatus että ei olis tietoinen ees tällä tasolla ku nyt, mitä tää tietoisuus nyt sit vittu ikinä onkaan.

Miettiny myös itseään seurustelukumppanina. 14 vuotta hoin että oon seurustelukelvoton. Sitten muutin mieleni. Mutta taidanpa olla tosiaan. Kun miettii palautteita ja kaikkee mitä on kuullu itsestään ja kaikkee.. Pelkäänkö sitoutumista niin paljon että en oo koskaan todellisuudessa ees ollu sitoutunu vaikka on jopa neljän vuoden pitunen suhde takana menneisyydessä? Enkö edes silloin lopullisesti laskenu muurejani, paljastanu ydintäni? Pelkäänkö aina niin paljon että kaikki menee päin helvettiä että pidän itteni alitajuisesti tai muuten, jotenki etäällä kokonaan siitä toisesta. Mielenkiinto yleensä kuolee vuoden sisällä, viimeistään sen vuoden päästä → Haluanko vaan valloittaa kaikki, ja valloituksen jälkeen ne ei enää kinosta ku kerran se on saavutettu jo? Haluanko vaan huomiota, mutta en vastuuta ja tilivelvollisuutta ja kaikkee muuta mitä kuuluu parisuhteeseen? Miks himoitsen muita aina ja ne tuntuu jossain vaiheessa aina ”paremmilta” kuin se nykyinen ja sitten petän taas? Oonko vaan oikeesti huora? Transuhuora. Vittu mies. Mies, joka haluaa olla nainen. Oon säälittävä. Muut vaihdokkaat ei ole. Mä oon ainoastaan. Niinku aina. Sallin muille asioita mutta itseäni ruoskin samoista, tunnen olevani virheellinen ja kelvoton ja muuta. En ymmärrä miks vedän ihmisiä puoleeni ja saan kaikki rakastumaan itseeni kun oon tällänen vikasikiö!? Mua ahdistaa se, kun tuntuu että en oikeesti ole kykenevä muuta ku satuttamaan! Ihmisten pitäis pysyä kaukana musta. Tai voi olla ystäviä mutta mun kanssa ei saa tehdä mitään ja ei saa edes ihastua..! Mä en tee hyvää kenellekkää. Oon paha ihminen. Itsekeskeinen ja julma. Välinpitämätön ja kylmä. Mutta en ystäville. Muutenhan niitä ei olis ympäri suomee ja kymmeniä.

Ja mikä tarve mulla on olla jotain? Haukun aina Sara Forsbergiä kun se pomppi telkussa, että seki vitun ”Smokahontas” pääsi uralleen puhumalla pseudokieliä. Että ”mä oon vittu halunnu aina muusikon tai muun vastaavan uran ja toi yks nousi pinnalle puhumalla ei-mitään kieltä!” Oon katkera paska. Myönnän. Ihan jäätävän nätti mimmihän se on ja takuulla aivan ihana ja valloittava persoona, ainaki siviilissä. Sen julkimoroolista / -persoonasta en nyt sit tiiä. Mut kuinka usein se heijastaa sitä henkilön todellista olemusta muutenka. Mutta mikä tarve mulla on sinne vitun valokeilaan, ihan sama millä, drum cover -videoilla, soolomusiikilla, runoilla, kirjoilla, bändin kans.. miks mä haluun olla muka jotain? Etenki ku samaan aikaan tiedostan että mikään ei vie sitä sisäistä lohduttomuutta, toivottomuutta ja tyhjyyttä pois multa. Vaikka olisin maailmankuulu metallimusiikkistara, ruton rikas ja rajattoman rakastettu.. olisin tyhjä silti. Ontto ja häilyvä kuori, jonka sisällä ei oo mitään. En edelleenkään enää tiedä mitä ees oon – kuka oon. Oon vaan vikasikiö. Fucking embryonic defect and nothing more.

Usein tuntuu ku itkee sängyllä peittojen alla tärisemässä pimeessä.. että painaa jonku tonnin. Siis ihan oikeesti tuntuu että keho painaa ihan mielettömän paljon. Tuntuu että ei jaksa liikkua yhtään, koska ei oo voimaa liikuttaa niin raskaita raajoja. Anti-androt voi kuulemma laukasta masennuksen. Sitäkö mä alan syyttämään kaikista mun ajatuksista ja fiiliksistä? ”Henkistä sairautta”? Vai taas koulukiusaamista, mitä moni tarjoaa ”oikeutukseks” paljolle mitä mun päässä on rikki ja viallista. Ja millon mitäki. Ihana että ystävät tukee ja on niin rohkaisevia. Mutta mitä jos tosiasia onkin vaan se että oon yksinkertaisesti huono ihminen? Mitä jos kukaan ei vaan haluu sanoo sitä mulle? Taas se, että entä jos mä en ansaitsekaan sitä suojelua maailmalta ja kaikkee, vaan että mua lyödään ja kerrotaan millanen arvoton paskakasa oon, jos se naksauttais jotain ”oikeelle” kohdalle mun päässä? Mutta ei, ei kukaan saa enää ikinä koskaan ihastua muhun..! Mä en halua enää satuttaa ketään. Ehkä tällä lelulla on leikitty jo tarpeeks, pitäiskö laittaa kierrätykseen. Ehkä niistä osatekijöistä muodostuis jotain oikeesti kaunista ja onnistunutta? Tai sitten mun kaikki atomitkin on saastuneet.. viallisia saatana nekin.

En tiiä mihin tässä oon menossa ja mitä tapahtuu, mutta niin kauan ku ihmiset näitäkin juttuja tahtoo lukee ja tietää, niin voin kirjottaa kyllä mitä mun päässä liikkuu Mitä vain mun lukijoille<3 Ootte niin muruja ja ihunia. Pyrin kuitenki ehkä muissa jutuissa jotenki siihen ettei näkyis mun synkeät fiilikset... ❤

[Harmi kyllä tää bändi lopetti jo.. </3 :( Ja uudempaa levyä ei saa ton Bandcampin kautta ees.. mut aivan ihanan synkkää ja saatanallista indua!<3]

https://www.youtube.com/watch?v=8Hnqp4YqncU

https://t3chn0ph0b1a.bandcamp.com/releases

 

★Tähtisimmu ★