[Oon pahoillani edelleen että nyt on opiskelu, äitiys ja muut asiat vieny niin paljon aikaa ettei oo ehtiny kirjotella juuri lainkaan. Mutta kunhan tää periodi on ohi ja ”aktiivisten” kurssien määrä tipahtaa alle puoleen tästä alkuvuoden hirmupaineesta, niin ehtii taas enemmän sitte.. Nytkin mun pitäis oikeesti koodata noita rästissä olevii tehtävii ku jäin yhdes kohtaa aika pahasti jälkee ku Vintiö oli kipeenä paljon ja Mamma kun käy töissä, niin Äiskän on parempi jäädä sit vaikka jälkeen sillä ettei pääse luennoille / harkkoihin, ku että meidän ”yhteiskasvatustalous” ottais niin pahasti osumaa että Exän palkka pienenis saikkupäivistä... Plus, pakko kirjottaa ku mun pää ei kestä enää. Pakko purkaa jotenki ja jonnekki...]

On ollu taas viime aikojen merkinnät vähän synkempää tasoa vissiin.. eikä tästä välttämättä oo tulossa yhtään sen pirteempi – pahimmassa tapauksessa päinvastoin. Mutta uskolliseen tyyliini kirjottelen tätä aika pitkälti suoraan pään sisältä flow'lla, joten en taas tiiä itekkää millanen tästä tulee, kunhan tulee.

Jotenkin tosta aiemmin mainitusta päivästä lähtien mun mieliala on pysynyt pääsääntösesti tosi alhaalla. Sitä jotenki aina kuvittelee kun ”löytää uuden pohjalukeman” että sen pahemmaks ei voi mennä.. miten vitun väärässä voikaan olla! Vielä 14 vuodenkin jälkeen [tai taas se 24 vuoden – miten nyt haluu laskee..] se on pelkkää harhaa; aina voi olla vielä pahempi olo. Sillon se alko kai jotenki siitä että iski vaan todella lujaa se fakta taas psyyken sirpaleiks, että mä en koskaan ole sellaisessa kehossa millaisen näen itselläni pääni sisällä; ei kohtua, ei munasarjoja, ei raskautta, ei biologista äitiyttä. Mua ei koskaan tule kukaan näkemään kuten biologiset naaraat nähdään; ei tiimalasia, leveet hartiat, iso rintakehä, etc.. Mua ei koskaan kukaan halua samalla tavalla; ei pillua jota naida, ei mehukasta persettä mitä katella takaapäin naidessa. Mä en koskaan saa elää läpi sitä oikeeta murkkuikää, ikätovereiden kanssa, käyden läpi ne ihanat (ja kamalat) kehon muutokset, kaiken sen sosiaalisen elämän ja muun. Mä en tiiä edes miks se sillon hajotti mut. Eihän sen kai tavallaan pitäis – ainakaan enää. Ainahan mä olen tiennyt kaiken tuon, niinku oon selvittäny: En mä ole ikinä ollut niin harhainen että olisin kuvitellut että musta tulee ”konkreettisesti tyttö” vaikka tekisin mitä. [ehkä joskus tulevaisuudessa tiede kehittyy niin paljon että on mahdollista kohtusiirrännäíset ja DNA:n / kromosomien manipulointi..] Ja mun mielialahan oli tosi paljon parempi jo pitkään, yli vuoden. Sitten se vaan jostain syystä hajos miljoonaan sirpaleeseen.. taas.

Joku vois taas potkia mua päähän – vaikka ihan konkreettisestikki niinku yläasteella kerran.. – ja vähän muutenki alistaa, kurittaa ja heitellä. Huutaa että ”Vitun transulutka, kasaa ittes ja lopeta toi masentelu!” Syyttää taas kerran kuinka ryven ulkopuolisen silmissä itsesäälissä ja oon todella toivoton tapaus. En mä sano että se mitään auttais edelleenkään, mutta koen edelleen ansaitsevani vain pahaa. Jotenki on sellanen mielikuva itsestään edelleen sellasena 15v goottimimminä, se on se miltä näyttäisin jos mun mentaalisesta omakuvasta tehtäis digitaaliprojektio (viittaan The Matrix:iin). Se on se millasena nään itteni kun itken yksin pimeessä sängyllä peittoihin käpertyneenä ja silti palellen. Joo, olen varsin tietoinen siitä että se on vinoutunut. Monellakin tapaa. En oo 15. En oo mimmi.. tai no.. synteettinen mimmi oon kyllä. Siinä se. Mutta kenenkään on edelleenkään ihan täysin turha syyttää mua itteeni näistä fiiliksistä. En muista [enkä jaksa nyt tsekkaa..] selitinkö aiemmin, mutta mähän oon yrittäny nähdä itteni paremmassa valossa jo 14 vuotta. Ihan aidosti oon taistellu kaikkia kelvottomuuden, arvottomuuden, esineen, saastaisuuden, epäonnistuneisuuden, virheellisyyden ja muita tunteita vastaan. Ihan tosissani. Se vaan ei ole johtanut mihinkään. En edelleenkään keksi parempaa metaforaa ku se että ne ympäröi mut kuin joku jättimäinen koura – ja puristaa.. kuristaa.. niin että meinaan tukehtua siihen ahdistukseen ja pahaan olooni.

Siinä ei todellakaan tahtois olla vaan ja sietää sitä. Mutta ei mikään auta. Mitä lujempaa yritän vakuuttaa itseni toisin, sitä lujempaa se koura puristaa. Sitä tiukemman otteen ne negatiiviset tunteet musta saa. Sitä enemmän mun oma psyyke huutaa mulle: ”Sä olet vitun kelvoton, saastainen, epäonnistunut, virheellinen ja arvoton esine, jolla ei ole muuta tarkoitusta kun antaa toisten hyväksikäyttää ja panna sua miten huvittaa – huora sä olet, etkä mitään muuta. Huomiohuora, kamerahuora ja transuhuora. Mene myymään sitä kelvotonta persettäs jollekkin ukolle baarissa ja toivo että se raiskaa sut – koska sen sä ansaitset, senkin ihmisjäte!”

Jotenkin siinä tilanteessa edelleen luo sellasen kuvitteellisen (toive)skenaarion päässään, että joku tulis sisään sillon kun vaan tärisee paniikissa ja ahdistuksessa kyynelten virratessa kuin ämpäristä kaatais. Joku voimakas hahmo – ei sen tarvis olla kundi, kunhan olis sellanen että se sais mulle turvallisen olon ja tuntuis siltä että se suojelee mua kaikelta. Mutta sekin taas aiheuttaa sitten vastareaktion, kun mun psyyke syyllistää mua vaan entisestään lisää ja hakkaa mun tajuntaan että en ansaitse mitään sellasta. Tavallaan tahtois nähdä itsensä sellasena että ansaitsee sitä huolenpitoa, suojelua ja muuta – että saa olla heikko, hauras ja tarvita apua. [stereotypia tytöistä? en tiiä sallinko itselleni koskaan aiemmin mitään noista..?] Mutta kun en saa; ei mulla ole oikeutta mihinkään noista. Mun pää vaan hyökkää lujempaa mua vastaan ja selvittää mulle kuinka ansaitsen edelleen vaan tulla raiskatuks ja hakatuks.

Oon viiltänyt nyt kahdesti jo tänä vuonna. Mun kummatki käsivarret on kyynärpään ja olkapään välistä täynnä uusia tuoreita arpia, punottavat jonnekki kilometrin päähän. Toisen kerran oli niin paha olo, että en edes puuduttanu itteeni alkolla eka; viilsin selvin päin kun oli niin ahdistunut taas ja sellane pakokauhu että millä siitä olosta pääsee. For the record, voin sanoo että olin jumpannut sinäkin päivänä, että se usein tarjottu urheilu oli kokeiltu. Ei noihin fiiliksin vaan valitettavasti tunnu auttavan mikään (muu). Sattu niin helvetisti viiltää masuun, vasempaan kylkeen.. mutta tuli syvempiä ku oon koskaan tehny siihen kohtaan. Myöhemmin alko pelottaa ku se näytti vähän epäilyttävältä.. että nytkö se sitten ensimmäisen kerran joku noista tulehtuu ja vielä just masussa. Mietin että kuinkakohan pian se olis menoo, jos siitä menis joku super-pöpö sisään ja suoraan sisäelimiin..? Entiiä vaikuttaako haavan sijainti tollasiin... Mutta niin paljon pelkäsin että menin taas ”isosiskon” luo; Kämppikselle menin kysymään että ku sillä oli joskus jotain ihme voidetta noihin mun haavoihin.. huomasin yllätyksekseni että mulla oli kysyessä pää sillai häpeilevästi painuksissa... Se kysy: ”Millanen haava sulla on?” Kattelin vaan lattiaa.. sit se oli että: ”Aha.” Ei mitenkään pettyneesti mutta vähän sillai että ”no eipä tullu mitenkä yllätyksenä”... Se sitten hoiti sitä ja duunas siihen peitteen. Rauhoitteli ”pikkusiskoaan” että ihan normaalilta se kuulemma näytti, että suihkun takia vaan oli ”oudon” näkönen. Tuntu oikeesti tosi kamalalta taas vaivata ketään ystävää mun omalla itsetuhoisuudella; ihan sama ku mun paha olo → ne on kestäneet sitä jo ihan tarpeeks tän 14 vuoden aikana, ei mun tarvii enää inflict it on them.

Mutta en tosiaan osaa sanoa mikä mun ongelmani on. Oon tammikuun alusta tehny 2 päivää viikossa sellasta jumppaa kotona omalla kehonpainolla.. netistä ja muualta koonnu pilates-liikkeitä ja muita vastaavia. Helmikuun alusta lisäsin sen 3 päivään. Kunhan pääsee vaan rulliksilla meneen tuolla pihalla niin meen, heti. Tää on lähteny tosi hyvin, saan vielä sen kiinteen masun, mihin voin mennä ottamaan lävärin mistä oon haaveillu yläasteelta asti. Kulkee napapaidoissa. Kaikkea sitä mitä sillon katteli että mimmit teki ja toivoi että vois kans tehdä. Taas tulee väkisin mieleen että kuinka vitun vajukki mäkin oon kun ei tollasestakaan tajunnu mitään! Olis voinu olla paljon paremmat lopputulokset, kun olis tapettu testo jo sillon... mutta voi olla että isä olis tappanut mut vastaavasti... Ymmärrän senkin ratkaisua tappaa itsensä jatkuvasti vaan enemmän. Voin vaan kuvitella kuinka paha olo sillä on ollu ja kuinka pitkään... Jokunen ystävä on taas alkanut pikkuhiljaa kyselemään mun itsetuhoisuudesta, itsemurhasta. Oon yrittänyt pitää sitä onnellisuusnaamiota, mutta selkeesti se joskus vaan väkisinkin pettää.

Oon kaikesta huolimatta säilynyt toimintakykysenä. Monesti luentokalvoja oon lukenut kyyneleet valuen ja kerranhan porasin jo luennon aikanaki ku se paha olo yllätti hiukan. Mutta mikään ei tavallaan oo estänyt mua. Oon ollut meidän lapsenkin kans jatkuvasti vaan enemmän ja enemmän, peittäen kaiken – tulee oikeestaan ihan luonnostaan, sen ei kuulu nähdä kun sen Äiti on ihan rikki – ja itkien hiljaa kun se on turvallisesti tuhisemassa omassa sängyssään. Oon tehnyt duunia viimeks opiskeluiden eteen näin paljon varmaan fuksivuonna... Oon edistynyt. Myös sen jumpan kannalta; masu on alkanut kiinteytyä. Mun piti alun perin ottaa kuvat tammikuun alussa ja mitat ja päivitellä 1kk välein miten edistyn kohti elämäni ekaa bikinikroppaa / -kesää. Mutta se nyt jäi sit kiireiden takii. Kuvia tulkoon myöhemmin siis. Mutta sen huomaa oikeesti ku toi oksettava pönpötys on vähentyny tosta navan kohdalta, huomattavasti. Hyvä alku, pari aerobista päivää täydentää tän kaiken. Mutsiis treenaan, oon äiti, opiskelen ja muutenki kaikki asiat etenee hyvin; ehkä joskus jopa mahdollista tienata jollain taiteensaralla jotain...

Silti. Kaikesta huolimatta ne tunteet omasta kelvottomuudesta ym. ei mene minnekkään. Tykkään mun peilikuvasta. Mulla on ihan OK tissit, edelleen ne valloittavat simmut ja hymy, mistä oon saanu kuulla ihan lapsesta saakka. Liekö sitten ne, mitkä hypnotisoi jengin aina rakastumaan muhun. Oon huomannu että saan jatkuvasti enemmän ja enemmän huomiota kundeilta, baareissa, kadulla, kaikkialla. Mua tsekkaillaan. Mulle puhutaan, mua kehutaan. Mua lähestytään. Yks ilta baarissa, niin tuntu ettei mimmienkään mielenkiinto oo kovin paljon ees tippunu. Ehkä en osaa lukee oikein, mutta musta tuntuu että mä vetoan kaikkiin ihmisiin; sukupuolesta ja suuntautumisesta riippumatta. Jotain tapauksia tiedän jopa, että oon saanu ne kyseenalaistamaan oman suuntautumisensa – ja niitä on siis useampi. Mulle tarjotaan baarissa, koska ”oot niin nätti” ja kaikkee. Jokaiselta, jolta oon kysyny että uskoisko ne että en oo biologisesti nainen, niin ne kattoo aina monttu auki ja on ihan että ”no en todellakaan! siis ei tosiaan uskois!” Ystävät muistaa kertoo mulle jatkuvasti kuinka tärkee ja rakas oon niille. Exä (ja minä vastaavasti sille kans) vähän väliä kertoo kuinka hyvä ja loistava Äiti mä oon. Äideistä tuli mieleen että mun omani hämmentyi kun vaihdoin taannoin vaatteita, niin se oli että: ”Sun tissit oon kasvanu! Siis ihan hirveesti!” Mahdollisuudet tienata musiikilla, kirjottamisella, malleilulla tai millä vaan paranee kokoajan, ystävien kautta olis jatkuvasti enemmän ja enemmän kontakteja. Kaikki menee ihan aikuisten oikeesti tosi hyvin!

Miksi sitten tänäänkin oon ollut pala kurkussa jo monta tuntia. Ei oo tullu pihalle (tällä kertaa) mutta ehkä alan sitten parkumaan kun tää on valmis ja yritän mennä nukkumaan. Musta tuntuu ihan vitun mielenvikaiselta että just mulle on paljon markkinoita, että just mulla on paljon ystäviä ja kaikkee. En mä ymmärrä miks kukaan tahtois lähtee kokeilemaan että kuinka helvetin vaikeeta mun kans on seurustella; koskaan ei voi arvata millon vaan purskahdan itkuun enkä pysty olemaan lähellä lainkaan, en kestä yhtään kosketusta. Koskaan ei tiiä millon vedän herneen nenuun jostain ihan random asiasta – siis ulkopuolisen silmin, mullehan siinä tietysti on aina järkevä selitys. Mulla ei ole vastauksia siihen mistä kaikki se johtuu mitä mun päässä on rikki.. ja mä olen niin uupunut näihin fiiliksiin että en ihan vitun oikeesti jaksa ees ettiä sitä enää. En vaan jaksa! Mä en edistynyt mihinkään 14 vuodessa, mä en vaan jaksa. Joskus tuntuu että mun olis pitänyt antaa vaan tukehtua mun ristiriitoihin ja muihin; miks edes hoitaa jotain sellasta, joka on niin rikki ettei sitä ehdi saada kuntoon ennenku se rapistuu ja stirbaa? Mulla on ihan älyttömän paljon helpompi olla tässä kehossa nykyään, joten ne hoidot on todellaki ollu sen arvoisia. Mutta tiesin jo alun perin ja oon monesti sanonu (tietäväni) ettei trans-hoidot ratkaise mun kohdalla läheskään kaikkea. En tiiä onko se verrattavissa enemmänki hengityskoneeseen, kuin uuteen elämään? Kauanko ihmiset selviää yleensä sellasella?

On kuitenkin niin tyhjä, lohduton ja toivoton olo, että kaikki on jotenki samantekevää, meidän Vintiö poisluettuna. Se on ainoa millä on merkitystä. Oon vaan niin menettäny toivon kaikkeen; (toimivaan / onnistuneeseen) parisuhteeseen, parantumiseen, eheytymiseen, uraan, valmistumiseen, menestykseen, selviämiseen.. ei millään oo enää mitään väliä; päämäärät on vaan olemassa, mutta niiden saavuttaminen ei tuo mitään. Ei oo mitään achievements, sen päämäärän tavoittelu vaan loppuu sitte. Sitte ku valmistun nii ei se oo mikää että ”jee, bileet!” vaan ”noni. tehty. mitäs sit..” Ei mitään palkitsevuutta ei mitään intoa. Jotain tekemistä vaan ”matkan varrella” .. Se on se sama: Vaikka olis unelmakroppa, loputtomasti ystäviä ja rakkautta, täydellinen parisuhde, ura josta on aina haaveillu, vailla kaikkia taloudellisia ja muita ongelmia... niin silti olisin se sama tyhjä, ontto kuori. Pelkkä imago. Brändi, jonka oon luonut. Synteettinen persoona ja identiteetti.

Vain häilyvä varjo, joka heiluu aikansa, kunnes vaipuu unohdukseen.

Ja kaikki tukee mua ihan hillittömästi – siis mielenvikaisuuteen asti! <3 Kaikkien mielestä mulla on täysi oikeus olla rikki ja mulla ”on ollu niin rankkaa” ja ”on niin paljon ajateltavaa” .. mutta mun mielestä ei oo; mulla ei ole oikeutta voida näin huonosti. Mun pitäis voida yhtä hyvin ku esim. kaikki muut trans-blogaajat, joita oon listannu, yhtä hyvin ku Jazz tai muut vastaavat henkilöt, joita näkee dokkareissa ympäri maailman. Niille tytöille penis on ”vain” birth defect.. ei mitään ”sen kummempaa”. Pieni virhe syntyessä niinku kuudes varvas tai mikä tahansa muu. Mäkin jotenki aiemmin osasin olla sillä fiiliksellä.. minne se katos sitä en tiiä. Nyt on vaan jäljellä se että oon kokonaisuudessaan yks vitun iso defect. Ehkä mun sikiössä ei ollut vikaa vaan sukuelimissä – tais olla viallinen koko paska. Ehkä Äitin olis pitänykki saada se musta seuraava vasta, joka syntyki kuolleena ja ehkä mun olis pitäny olla se kuollut. Ehkä jonain päivänä jonkulainen autoritäärinen transsendentaalinen entiteetti ilmestyy mulle ja kertoo kuinka mun ei koskaan pitänytkään syntyä ja lähettää mut kadotukseen ja unohdukseen. Poistaen kaikkien muistot musta samalla, ettei ne jää turhaan kärsimään. Menipä taas korkealentoiseks...

Siinähän sitä oli ajatuksia taas 50 päivän ajalta... Ihana että ette ole lukijat rakkaat kadonneet edelleenkään mihinkään. Kiitos että olette siellä, ja kiitos että luette ja jaatte mua. ❤ Ootte tärkeitä. Toivottavasti tästä synkistelystä taas sai jotain irti...

https://www.youtube.com/watch?v=tZzL4jI60p4

 

★Tähtisimmu ★