[Tulee taas suoraa tajunnanvirtaa pään sisältä, osittain perusteluna pitkälle julkaisutauolle, osittain koska palautteen perusteella mun psyyken avaamista tykätään lukea hirmusti, osittain koska haluan osoittaa kuinka pystyn silti olemaan hyvä äiti ja osittain koska haluan (taas) osoittaa että transsukupuolisuus on irrallaan oikeista psyykkisistä ongelmista – koska se ei ole sellainen.

 

Lisäks, haluun painottaa ja tehdä varsin selväks että keskiverto transsukupuolinen ei ole niin ”moniongelmainen” ku minä ja mun psyykkisestä kunnosta ei voi vetää mitään yleistystä että ”kaikki vaihdokkaat on aina tollasia ihmisriekaleita, joita hoidot ei oikeesti auta yhtään kun hoidetaan väärää asiaa” tai mitään muutakaan vastaavaa paskaa! Ja sama pätee goottiuteen. Joten skeptikot voi heti alkuunsa lopettaa sen yleistämisen ja äänisaasteensa.]

Tuli tehtyä aika iso virhearvio siinä, että kun ottaa 5 kurssia opistolla – eli palaa normaaliin (mikäli tavoitteellista valmistumisaikaa on uskominen; 5 + 2 vuotta) – yhdistettynä äitiyteen, bändiin ym. omiin rautoihin joita on tulessa ja yrittäen pitää vielä yhteyksiä ystäviinkin ja nähdä niitä, että kuinka paljon aikaa jää jäljelle. Kuten on nähty; ei yhtään. Edellinen julkaisu on 19. tammikuuta ja se on vain yksi syy miksi haluaisin olla ruoskittavana verille jälleen.

En tiiä että oonko nyt sitten ihan-vitun-oikeasti masentunut vai onko vaan jotain ”normaaleja” psyykkisiä ala- ja ylämäkiä tavallaan, vai onko taas hormonit [vittu ne enää mun mielestä voi päätä näin sekottaa..?] mutta ollut taas pelkkää murenemista nyt viikon. Siis ei nyt kirjaimellisesti oo ollu itkemistä joka päivä mutta fiilis ollut maassa ja itkua sitten kun on ollut niin tyyliin koko päivä taas kerrallaan. Ei, en oo muuttanut hormoniannostusta tai aikoja millon otan pillerit, ihan samoin ku ennenki, joten sen takia ainakaa ei oo tasot heitelly. Tiiä sit että kasaanko vaan niin paljon paineita itselleni että se purkautuu hallitsemattomana parkumisena, oonko tosiaan niin hajotettu aiemmin, niin viallinen jo syntyessäni vai mikähän helvetti mua vaivaa, mutta ainakin olen viimeisen kerran täysin vakuuttunut siitä että mun kanssa ei olis pitänyt eikä pitäis kenenkään koskaan (yrittää) seurustella, rakastua tai edes säätää. Olen just nimenomaan se mitä oon ihan alunperin jo sanonu yläasteella; saastainen, virheellinen ja arvoton esine. Esine, jota korkeintaan voi hyväksikäyttää, raiskata, pahoinpidellä, lyödä, ruoskia, viillellä, väheksyä, fuduttaa päähän ja sylkeä tai vaihtoehtoisesti kusta päälle. Vaikka kaikki olis olevinaan hyvin, oon sisältä täysin tyhjä, mun mielen viruessa (vastentahtoisestikin) täydellisessä lohduttomuudessa ja epätoivoisessa tyhjyydessä, vailla uskoa mihinkään. Ja ollessani ahdistuksen, synkkyyden ja pahan olon ympäröimä ikuisesti. Oon edelleen sitä mieltä että jos Helvetti on olemassa, se ei voi ainakaan olla pahempaa kuin tämä.

Mä en tiiä tosiaan mistä nää tulee. Mutta viime tiistaina se alko. Siis siihen asti koko tammikuu ollut vaan sellasta tosi painostavaa kun ollu todella vähän omaa aikaa opiskeluilta, äitiydeltä ja muulta. Ja ei, en valita että ”vittu kun on toi lapsikin” en todellakaan! Rakastan sitä Vintiötä enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa ja se on tärkeintä mitä mulla on. Mutta ei se vie multa oikeutta sanoa että kaipaisin enemmän omaa aikaa. Vanhempia muutenki haukutaan ja väheksytään heti kun ne sanoo jotain mihin ei-vanhemmilla on ”täysi oikeus” – jostain syystä vanhemmat ei saa kaivata omaa aikaa (tai aikaa keskenään), rauhaa tai lepoa, me ei saada olla väsyneitä, eikä kiukkuisia. Meitä ei saa koskaan vituttaa ja ei saada tehdä yhtäkään arviointivirhettä. Jos oot sitä mieltä niin voitko ystävällisesti ampua nuolen polveesi. Kiitos.

En tosiaan siis tiiä mistä taas tuli, mutta tiistaina olin matkalla opistolle ja mun ämppäristä alko soida tää: https://www.youtube.com/watch?v=Ia24-a7-4Iw Kun sen intron jälkeen tulee se eka kerta ku se biisi ns. lähtee, niin sillä sekunnilla nousi pala kurkkuun.. jostain syystä(?)... Olin kuullu saman biisin monia kertoja aiemminki, joten ei se ainakaan mitenkään ollu sellane joku ”ensi-isku” tunnetasolla tjsp. Mutta jostain syystä vaan katoin muita siinä onnikassa olleita tyttöjä. Niitä biologisia. Ja iski vaan todella lujaa että mua ei ikinä tule kukaan näkemään niin. Ja en voi koskaan kokea sitä elämää mikä mulle piti olla. Menin silti luennolle, koko ajan kantaen sitä palaa kurkussani. Onneks oli aamuluento, niin se luentosali oli normaaliakin himmeempi, ku mitä yleensä sen kalvoesityksen takii. Saatoin rauhassa murentua loxieni ja muun tuccavärkkini takana sen verran että muutama kyynel karkas väkisin poskille asti. En tuntenut enää vajavuutta pelkästään tyttönä, vaan ihan kokonaan yksilönä; olin vain synteettinen imago. Rakennettu illuusio. Kudottu valhe.

Tuntui että oon vielä vähemmän ku sellanen ”synteettinen identiteetti” mistä kirjotin edellisessä. Tuntui että en ole mitään muuta. Oon pelkkä tuote, markkinointikikka. Itse itseni luoma. Kaikki meikit, säärystimet, loxit, korut, vaatteet, kengät ja asusteet. Koko käytös, olemus, ulosanti, puhetyyli, sanavalinnat, kävelytyyli, pukeutuminen, huumori(ntaju).. kaikki luonteenpiirteet; ystävällisyys, emotionaalisuus, empaattisuus, ystävien loputon tukeminen ja ymmärtäminen, huomionhakuisuus, itsetuhoisuus, kaikki hyvät ja kaikki huonot.. että kaikki on vain mun luoma naamio. Naamio, jonka oon luonut miksi? Vältelläkseni sitä että koskaan joutuisin kohtaamaan mitä todellisuudessa oon? Vältelläkseni että en ikinä saa edes selville sitä mitä oon? Peittääkseni sen, koska en kestä elämää sellaisena? En kestä itseäni? Haluan paeta? Oon jakomielitautinen? Oon possessed? Se koulukiusattu, sosiaalisesti kyvytön, yksinäinen, pelokas, arka, eristäytynyt ja introvertti nörttipoju halus olla kaikkea muuta kuin sitä mitä oli? ...vai toisin päin – se ei ollut sitä todellisuudessa koskaan vaan sellaiseksi muodostui kun ei annettu työkaluja tajuta itseään jo lapsuudessa?

En tiedä enää mitään. Mutta tuli silloin niin saastainen, arvoton ja virheellinen olo, että vaikka myöhemmin olis ollut tarjolla taas syli johon mennä. En pystynyt. En halunnut että kukaan koskee muhun. Varsinkaan mun tisseihin tai mihinkään mitä on vyötäröstä alaspäin. Tunsin olevani, en pelkästään varjokuva, vaan feikki. Pelkäsin taas että en ole todellisuudessa trans, vaan tää on ”taas joku mun juttu” – pitää saada huomiota tjsp. Ehkä mun päähän on liian helppo murtautua ja istuttaa ajatuksia..? Samastahan on syytetty viiltelyä ja ties mitä. Kaikki vaan huomionhakua. Niin, ja itsesääliä! Aina kaikki oli huomionhakua ja itsesääliä – yläasteelta tähän päivään saakka. Joka helvetin asia.

En tiedä, onko ne sittenki oikeessa ne skeptikot.. siis mun kohdalla! Vain mun kohdalla! Ja vaikka ei oliskaan, niin biologisesti oon ikuisesti uros. Miksi haaveilen siitä että saisin elämäni? Sen yläasteen millon on se oma tyttöbestis, jonka kanssa jaetaan kaikki. Se oma mimmilauma, jonka kans tehdään kaikki. Ja myös se paska – se kun käydään kaksnaamsta sotaa ja juonitaan; mä olisin helvetin hyvä siinä kaiken lisäks! ;) Se kun puhutaan kenestä tykätään, kun jaetaan tuskat ja kivut murrosiän muutoksista, ilot ja onnet ekasta suudelmasta ym.. Kun mennään ekan kerran baarin (lainanaamalla). Kaikki se mistä oon jäänyt paitsi... Miksi ne haaveet kiusaa mua? Miksi kidun vain koko ajan? Miks oon niin virheellinen ja vammanen? Niin fucked-up?..

Kaikkee tätä kestää taas vaan johonki rajaan.. kunnes alkaa pudota todellisuudesta jotenki kauemmaks ja kauemmaks.. epäillä omaa olemassa oloaan.. omia ystäviään.. rakkaitaan.. kaikkea. Ei tiedä enää mistään mitään. Vaikee erottaa taas että mitkä muistot on hereillä olosta ja mitkä unesta. Alkaa tuntumaan että unet on paljon todellisempia ku mitä väitetään → kehosta irtaantumista(?).. Kuula menee pahemmin jumiin kokoajan.. samalla itsevihan yltyessä. Jatkuvasti tuntee olevansa kelvottomampi, arvottomampi ja ansaitsevansa vain tulla sidotuks sänkyyn ja väkisinmaatuksi.. ruoskituks.. häväistyks ja alistetuks.. Kunnes kuppi menee nurin. Ja se päivä oli lauantai. Mietin koko päivän taas itseni satuttamista. Itkin koko päivän. En pystynyt tekemään mitään muuta. Illalla hain puudutusainetta lähikaupasta.. join mahdollisimman nopeesti joku 4 pitkää lonkkua ja tein muutamat väkevät valkovenäläiset vielä päälle. Tuntui että kipuaisti oli vähän turtunut ja tartuin toiminnalle omistettuun mattoveitseeni. Olin melko tyytyväinen sinä iltana kuinka pahasti pystyin viiltämään mutta nyt noi näyttää säälittävän pieniltä ja ei läheskään tarpeeks syviltä. Joku olis voinu kyllä laittaa näihinki ”jo” tikkejä.. entiiä. Mutta kyllä noi nyt ainaki ens kesänä koristaa hauista / ojentajaa ja reisiä...

Oon alkanut haluumaan sulkeutua entistä enemmän taas. En halua avautua. En halua kertoa että voin huonosti. Kotona tietysti voin kävellä ihan huoleti esim. pyyhe päällä suihkuun sillai että noi uudet jäljet näkyy käsivarsilla – ei Kämppis ja sen raksu mitään sano. Ne tietää jo ihan silkasta kokemuksesta että ei mua voi auttaa ja että se on mun asiani miten tuhoan itseäni. Olen niille rakas tästä huolimatta. Mutta muuten haluan peittää kaiken. Vedän ties monennenko (ja monenneko kerran taas saman) naamion ylleni; ”Mites sulla [Tähtisimmu] muuten menee?” ”–Ihan hyvin, ei tässä mitään erikoista. :)” Joopa joo. Tietäisitki. Tai oikeestaan, kunpa et. Koska se on se sama mitä on ollut nyt 14 vuotta.. tai 20, miten nyt taas lasketaan sitte... Mutta kuitenki. En mä aio enää kasata taas sitä samaa taakka sun(kin) harteille, että kerron kuinka vitun rikki oon ja kuinka tunnen olevani arvoton, kelvoton ja nyrkillä tapettava huora [*Impaled Nazarene reference*] koen olevani, vaikka oon yrittänyt 14 vuotta kokea toisin. Etsiä tosissani keinoja eheytyä, parantua. Käynyt terapiassa, kokeillu liikuntaa ja kaikkee mahdollista. Ei. Ei mitään.

Mutta siitä huolimatta kun tänään luurin herätys pakotti mut avaamaan silmäni kaheksan aikaan, ja näin että Exä oli soittanu pari kertaa ja laittanu viestiäkin. Meidän Vintiö oli laatannu aamulla. Soitin heti takas ja sanoin että tuun niin nopeesti ku pystyn että se pääsee ajoissa lähteen. Päässäni kelasin että oon niin vitun loppu edelleen että en todellakaan jaksais, eikä kinostais yhtään. Nopeesti vähän ripsaria vaan ees ja kaupan kautta masupipi-Jaffaa ja sit matkaan. Heti kun pääsin Exän kämpille, meni ihan automaattisesti ”happiness mode” päälle → ei mitään uupumuksen merkkejä (tai niin ainaki kuvittelin). Huppari peittämässä kaikki tuoreet jäljet, ettei Vintiö näe että Äiskä on täysin mielenvikainen – ja tietysti Mammankaan ei tarvii tietää. Sillä on ensinnäki ihan tarpeeks siinä ku se on lähiäiti ja on silläkin takuulla omiakin huolia, jotka ei mulle kuulu edes. Mutta kunhan arvaan – 4 vuoden suhde on kuitenki melko pitkä. Ja täysin vailla ongelmia jaksoin koko päivän, ja niin jaksaisin huomennakin, vaikka nyt kirjotan tätä kyyneleet silmissä pahasta olosta. Että en kyllä todellakaan usko sitä että en voi olla mukamas tasapainoinen äiti vaikka oon ihan paska.. na.

Kaikesta tästä johtuen en osaa sanoa yhtään millanen julkaisurytmi tulee tässä parin kuukauden ajan olemaan (kun tää tappoperiodi opistolla kestää) mutta kyllä se kolahtaa aika saatanan lujaa kun sivulataukset on pyöree nolla 5 päivää, niin ei sitä nyt kovin mielellään kattele; parista sadasta tiputus nollaan parissa päivässä on aika julmaa, vaikkakin perusteltua ja ansaittua. Toivottavasti palaatte ja onnistun tarjoamaan yhtä mielenkiintosta luettavaa tänkin ajan mitä tässä on varmaan aika raskasta edessä (taas).. Ootte ihania. Kuunnelkaa, tukekaa ja pitäkää huolta toisistanne, immeiset. ❤

https://www.youtube.com/watch?v=hnbXZdP6OHw

 

★Tähtisimmu ★