[Tän voi ajatella tavallaan olevan kolmas osa tähän ”sarjaan” missä viimeaikoina oon taas läpikäynyt psyykettäni (linkit edellisiin tossa alemmassa kappaleessa) ja asioita mitä oon löytänyt / oppinut itsestäni hormonien alotuksen jälkeen.. ovat nämä tämän tyyppiset kuulemma hirmu mukavaa luettavaa, niin avaanpa tässä taas kerran nyt sitten tuota monen mielestä niin kovin omituista / mielenkiintoista / kiehtovaa asiaa: mieltäni. :)]

Tässä on siis useampikin puoli tässä asiassa. Mutta mä alotan sillai että yritän jokseenki nivoa tän yhteen edellisen tälläsen kans. Kun aiemmin avasin päätäni siltä osin että mistä mun ihmisviha on lähtöisin ja miten on ehkä alettava myöntämään oma persoonallisuushäiriö, niin jatkan siitä että miten rikki mahdollisesti olenkaan; se että usea ihminen ei vastaa viestiin / puheluun ja tulee vastentahtoisesti vainoharha siitä että kaikki on salaliitossa mua vastaan.. se on vaan yks miten mun pää hajoaa...

Oli tossa hetki sitten sellanen tapaus että pelattiin Silent Hill 3:sta ja tää pelaaja ei ollut ikinä nähnyt sitä kun se peli lataa. Siihen ruutuun tulee sellanen tosi sakkanen animaatio, kuin se kuvaruutu vähän niinku ”palais” tai jotenki sillai.. hämärästi. Vaikka oon hakannut sen pelin aika puhki joskus aikanani kun yritin saada erialisia niitä loppuja (se voi loppua usealla eri tavalla) ja pitkälti se ”fiilis” siitä oli menny, niin kyllä se silti jotenki onnistuu edelleen luomaan sellasen psykologisen kauhun monissa kohdissa se peli. Sellasen painostavan tunnelman ja siis ylipäänsä toimii kauhupelinä edelleen. Mutta mä kun oon muutenki jo vähän epävakaa ja epätasapainoinen, niin mulla täytyy olla joku ”linkki” tähän todellisuuteen tai mun psyyke alkaa murenemaan liian lujaa. Todellisuuskerroin putoaa liian alas ja vaivun dissosiaatioon, vainoharhaan ja derealisaatioon [jos nyt osaan tuota käyttää oikein tuota sanaa..] Ja siinä ku se latausanimaatio sit tuli, niin se linkki mureni; tää pelaaja, joka ei ollu nähnyt sitä hämmentyi ja tavalla joka mulle kuulosti siltä että se hätääntyi ja alkoi pelkäämään, huudahti: ”Mitä vittua!?” Ja sillä hetkellä se tuki – se linkki joka pitää mut todellisuudessa kiinni ja ”järjissäni” – katos. Putosin tyhjään. En voinut enää luottaa että se toinen on varma siitä että se helvetin mönmö siitä ruudulta ei ala leviimään huoneen seinille ja ettei kohta ala kuulumaan sireeni ja seinille ilmesty vaan ruostetta ja verta.. ja Pyramid Head sinne eteiseen... [no vittu joojoo, se oli Silent Hill kakkosessa mut kuitenki..!]

Tässä kohtaa moni vois kysyä että miks sitten koettelen psyykettäni, kun kerran siinä on se mahdollisuus että se hajoo. Miks haluan kokeilla happoja / sieniä ja vääntää todellisuuteni vielä enemmän vinoon hetkellisesti? En osaa suoralta kädeltä vastata. Pakko myöntää. Mutta oliskohan se sitte jotain sellasta että toivon vahvistuvani.. tai että kun se oikea todellisuus ei tunnu niin ahdistavalta sitten jonkun sellasen kauhupeli- / hallusinaatiotodellisuuden jälkeen? Jaa-a... Mutta niin voi tapahtua ilman minkäänlaista laukaisijaakin! Saattaa olla että oon luennolla, ystävien keskellä, yksin, miten vaan.. ja yhtäkkiä. Alkaa tuntumaan siltä että ”mitä nää ihmiset puhuu?”, ”ketä nää on?”, ”oonko mä olemassa?”, ”onko nää kaikki vaan mun mielen tuottamaa harhaa ja oikeesti oonkin yksin jossain pimeessä huoneessa?”, ”mikä tää keho on mitä ohjaan?”, ”missä se minä olen?”, ja niin edespäin... Lamaannun ja tukehdun niihin ajatuksiin, siihen ahdistavaan epätodellisuuden tunteeseen. Joskus tää johtaa hallitsemattomaan itkuun. Hysteriaan. Tuntuu että en saa happea.. tuntuu että keuhkot painuu kasaan ja tukehdun – kirjaimellisesti. Mutta tästä vasta päästäänkin mielenkiintoiseen kohtaan..! :O

Edellisessä ”psyykepostauksessa” selitin sitä että mulle tulee oloja että mun pitää eristäytyä, että kukaan ei saa koskea koska oon vaan saastainen ja tahraan kaikki. Tässä on yhtymäkohta. Oon huomannut tässä nyt kun ollut vientiä jokusen kuukauden, kuinka rajusti mun rikkinäisyys vaikuttaa niihin suhteisiin, jotka on niinku ystävä+ -suhteita jos nyt niin voi sanoa. Jokainen mun exä ja vähän enemmän mun kans säätänyt tietää sen millanen oon; saatan yhtäkkiä vaan muuttua ihan ”ilman syytä” täysin kylmäks, välinpitämättömäks ja etäiseks. En koskaan oo tajunnu mitä tapahtuu.. oon kokenut että mua syytetään turhasta ja se on tietysti johtanut konflikteihin suhteissa aina. Mutta nyt oon tajunnu sen että samaan aikaan kun ristiriitaisesti tahdon kaikkee sitä läheisyyttä, että mun annetaan olla uhri, mua hoivataan, mun perään katotaan, saan olla vastuuton teini ja huoleton yms. yms., niin samaan aikaan ei ainoastaan se että koen että oon saastainen, käytetty ja tahraan ja satutan vaan.. mutta vielä lisäks – osittain ehkä jopa samanaikaisesti – musta tuntuu että haluan eristäytyä..! Että mun ei ainoastaan kuulu olla hylättynä ja yksin – vaan että mä haluan olla. Ahdistaako mua sitten se tilivelvollisuus tekemisistä ja menemisistä sille toiselle, se että en oo enää ”vapaa” tekemään mitä huvittaa ja kenen kanssa huvittaa, vai mikä, sitä en osaa sanoa. Mutta tulee sellanen että toinen saattaa osata lukee mua, että mulla on paha olo, tai sitten tuon sen jotenki ilmi – kuten alan poraamaan ihan hysteerisesti. Mutta toisen yrittäessä lähelle ja tavallaan tukemaan ja auttamaan, mä työnnänkin sen pois. En halua että se auttaa – vaikka tarviin apua. Mä tiedän että tarviin, mutta en voi antaa sen koskea, joko sen syyllisyyden tunteen takii että oon saastainen ja muuta, tai sitten sen takia että mua ahdistaa niin silmittömän paljon että en pysty olemaan kenenkään lähellä. En vaan pysty. Tuntuu että tukehdun – tarviin tilaa hengittää. Vaikka yritän taistella sitä vastaan ja olla toisen lähellä, niin en pysty – mun on pakko paeta. Tähän liittyy myös nyt sit se mistä kirjotin edellisessä, että jos yrittää estää mua lähtemästä niin joudun ihan täyteen pakokauhuun ja raivaan pakenevan vangin tavoin kaiken tieltäni mitään ajattelematta kun on päästävä pakoon. Tönin kaikki pois ja ei pysty kinostumaan että sattuuko jotakuta, en ajattele mitään vaan pelkästään toimin. Ihan ku haavoittunut eläin pakenis ansasta tai jotai.. :O

Myöhemmin tulee sitten yleensä se kun toinen toivoo mun avautuvan – joko itseni takia tai koska se haluaa oppia tuntemaan / ymmärtämään mua.. mutta olkoon syy mikä tahansa, niin en haluu. Mua ahdistaa se kuinka haavoittuvaiseks saatan itseni. Päästän sen toisen mun ytimeeni; paljastan itseni ja kaiken sen haavoittuvuuden mun sisälläni. Sen mikä on vaurioitunut pahasti ja lujaa jo menneisyydessä; koulukiusaaminen, jatkuva pelossa eläminen, pahoinpitelyt, hyväkskäytöt, ym., en halua enää kärsiä. Yhtään. Joten en pysty avautumaan, vaikka haluisin sen parisuhteen mahdollisen onnistumisen takia. Mutta en kykene. En pysty ottamaan sitä riskiä että taas sattuu. En kykene ottamaan vastaan enää ainuttakaan psyykkistä haavaa. Ja kaikki tää on menny vaan pahemmaks jokaisen yrittäjän kohdalla. Jokaisen kohdalla, joka on onneaan kokeillut siinä että saa mut pidettyä itsellään, oppii mua ymmärtämään ja käsittelemään. Kukaan ei ole onnistunut. Moni on yrittänyt, kaikki ei oo menny edes suhteeks asti, ja jokaisen siivet mä oon repinyt ja vetänyt ne mukanani tänne pimeään helvettiin mistä oon joko lähtöisin tai minne oon ajautunut.

Mua pitää samaan aikaan osata lukea, odotan että toinen tietää mitä millonki ajattelen – mutta vain sillon kun musta tuntuu siltä ja siinä määrin ku toivon. Mua pitää samaan aikaan kohdella kuin arvotonta huoraa ja esinettä, mutta silti pitää pitää hyvänä ja hoivata kuin sitä haavoittunutta pientä ja avutonta tyttöä, joka on vaan saanut koko pahan maailman huonon kohtelun ylleen. Samaan aikaan pitää alistaa mua, mutta alistua mun tahtoon kun mä tahdon jotain. Ja mun on saatava aina ja kaikki mitä mä haluan. Jos haluan lähtee bilettään, mun on annettava mennä. Jos haluan että toinen menee kauppaan hakemaan mulle jäätelöä niin se on mentävä. Jos haluan olla sylissä niin on otettava. Jos haluan pitää toista sylissä on tultava. Jos haluun että mut sidotaan niin turha odottaa seksiä muuten ku toteuttamalla. Jos en halua että toinen osaa lukee mun ajatuksia niin sillon se ei saa tietää mitä ajattelen – enhän voi olla tylsä ja ennalta-arvattava koska sit oon taas ihan perseestä. Mutta jos odotan että toinen tuo kaupasta mulle suklaata vaikka en oo sanonu mitään, niin sen vaan pitää tietää se maagisesti. Ja jos odotan että se ottaa mut syliin ku mulla on paha mieli, niin sen pitää tajuta se, vaikka sen kysyessä kiistäisinkin – ikään kuin koetellakseni että ”no tunteeko toi mua yhtään” ... Että onnea vaan kaikille ketkä mut haluu. Josta päästäänkin sitten siihen ehkä kaikista mielenkiintoisimpaan aiheeseen!

Kaikki tämä mitä nyt on sanottu edellisessä kahdessa osassa ja nyt tässä, niin miksi, jumalauta, kukaan tahtois olla mun kans? Ehkä lukijalle nyt ei tullu tuo kysymys mieleen, mutta moni on sitä miettinyt – minä itse mukaanluettuna. Ja vastaus on aina: En tiedä. Multa on kysynyt kymmenet läheiset ystävät, joille oon ollu ehkä ainoo jolle on jotain asioita kerrottu tai sitten yksi niistä harvoista, jotka on avautunut mulle enemmän ku kenellekkään muulle, joille oon ollut tärkein ihminen kaikista muista ystävistä ja joille minä oon avautunut kaikesta vastaavasti. Moni niistä on kysynyt: ”Miten sä [Tähtisimmu] teet ton että kaikki tykkää susta!?” Mä. En. Tiedä. Mua on sanottu millon friikiks, millon oudoks, taiteilijaks, mystiseks, maagisen viehätysvoiman omaavaks ja vaikka mitä muuta – sen ohella että oon monesti ollu myös kusipää, narsisti, itsekäs paska ja huomionhakuinen ikiteini... Olin nyt sit mitä tahansa ja oli se syy mikä tahansa, mutta niin se vaan on. Kaikesta siitä kaoottisuudesta, arvaamattomuudesta ja ristiriitaisuudesta mikä musta huokuu joka-vitun-ikinen ajanhetki. Kaikista itkuraivareista, vittuiluista, päänaukomisista, misantropiasta, kapina-asenteesta, välinpitämättömyydestä, julmuudesta, kylmyydestä, ajattelemattomuudesta, huutamisesta, raivokänneistä, huomiohuorauksesta.. ja muusta.. kaikesta siitä riippumatta. Kun mä oon tullut johonki uuteen porukkaan, niin tunnin päästä oon ollut huomion keskipiste, se joka kertoo kaikki ne hauskat jutut, viihdyttää jollain vitun typerillä vetäsyillä (niinku kokeilla mahtuuko 20 sentin kolikko mun nenuun lappeelleen tms.), jonka kanssa kaikki tahtoo keskustella, jonka ajatukset kiinnostaa kaikkia, joka on se ylivoimaisen kiehtova ja puoleensavetävä – monesti sitä vieläpä seksuaalisestikkin.. ja toisen sukupuolesta riippumatta. Se aarre, jonka jokainen haluu itellee.. tai vähintään koeajaa millasta sen kans on. En todellakaan tiedä että miten jokin niin vammanen, häiriintynyt ja rikkinäinen kuin oonkin, niin miten kaikki just muhun sitten rakastuu. Miks just mut kaikki tahtoo itselleen, omistaa ja pitää. Ja yrittäessään ottavat niin lujaa henkisesti turpaan että se on pahempaa ku yksikään fyysinen lyönti...

Ja siltikin, ne yrittäjät ei lopu; ei edes vaikka nyt mun kroppakin on jo ristiriidassa ainakin jostain näkökulmasta → keho jossa on sekä tissit että penis. Mutta markkinat käy yhtä kuumana ku aina. Miksi? En valita, enkä mä oo enää vuosiin kaivannut vastausta, mutta moni muu on. Taannoin kysyin yhdeltä ystävältä (joka on muuten mun kans samaa horoskooppia, mut 3v nuorempi), joka on kans sellane ollu aina että on ollut vientiä niin ystävänä ku jonain enemmänki.. niin kysyin siltä että: ”Osaatko sä sanoo mitä me tehdään oikein että saadaan kaikki tykkäämään meistä?” Niin sen vastaus vähän yllätti mut: ”Sä saat ihmisistä mitä vaan, [Tähtisimmu], et pelkästään tykkäämään ne susta!” Olin hämmentynyt ja sanaton. Olihan se positiivista ja ihanaa – taas. Mutta silti oon hämmentynyt.

En ensinnäkään omasta mielestäni edelleenkään ansaitsis mitään muuta ku sitä että mua raiskataan ja hakataan. Että mua kohdellaan kuin paskaa jollaiseks edelleen koen itseni suurimman osan ajasta. Nii! Ja siis tossa hetki sit oli sellane ahdistuskohtaus taas mikä tuli ihan puskista, niin siis oikeesti tavallaan ”tunsin” sen kuinka se ahdistus embraced and devoured me. Se ympäröi mut ja puristi kuin jättimäinen kämmen mut sisäänsä, eikä hellittänyt. Vaikka yritin taistella vastaan ja uskoa että mun ei tarvii kokea olevani huono ja mun ei pidä viiltää.. en voinut mitään. Mulla on uusia arpia kyljet täynnä. Neljän tunnin täysin hysteerisen hallitsemattoman ja selittämättömän itkemisen jälkeen en kyennyt muuhun kuin satuttamaan itteeni lujaa.. taas. En oikein tiiä että onko se nimenomaan se mun ristiriitaisuus persoonana ja kaikki .. sekö kaikkiin vetoaa; halutaan selvittää mikä mun mysteeri oikein on? Miksi voin huonosti? Halutaan pitää huolta? Saa kaiken; tissit, (peppu)reikä ja heppi; voi alistaa ja lyödä mutta sen jälkeen hoivata ja pyytää anteeks... Entiiä... Yks kans mikä jäi ylempänä kirjottamatta on se että joskus pitää myöntää se että oon ihan fucked up. Siis sanoa se mulle, ääneen ja tietysti odotan sitä aina sillä äänensävyllä ku toivon; joskus väheksyen ja joskus hilpeänä. Joskus taas en haluu ees kuulla sitä kun on niin viallinen olo etten haluu ajatella että oon ihan fucked up.

Tässä ehkä oli taas toistaiseks kaikki mitä oon pääni sisältä löytänyt. Niille joiden mielestä nää on vitun puuduttavaa paskaa: tuskin tulee moneen kuukauteen taas kun 2 edellistä oli sellaset että melko staattista asiaa jo nykyään mutta jääny vaan avaamatta aiemmin ja tää kolmas oli itsellekkin monelta osin uutta ja opittu / tajuttu nyt vasta uusien markkinoiden / oman kropan jälkeen... Ens kerralla sit taas jotain ”perinteisempää” Tähtisimmua – vai onko tää jo se perinteisempi? :D

Toivottavasti oli kivaa lukee taas mitä mun sairaassa kaalissani liikkuu. ❤ *purrrr*

https://www.youtube.com/watch?v=4i5uUqaRMv4


★Tähtisimmu ★