Tää on tavallaan jatkumoa edelliseen. Jos siinä oli jotain taustaa / selitystä sille miks oon niin vihainen ihmisille ja nään kaikissa lähtökohtaisesti vain huonoa ja pelkkää paskaa.. niin tässä nyt sitten voi miettiä että mitä se kaikki kokemus on mulle aiheuttanut. Tykkään tunnustella ja tutkia itseäni, koska ajattelen että siten voin edelleen ymmärtää omaa käytöstäni enemmän ja ehkä jopa kehittyä jollain tavalla...

Tää tuli siis mieleen kun tossa hetki sitten ihan täysin vaarattomassa tilanteessa lähdin ihan mielenvikaisen vahvasti puolustautumaan, kun koin olevani ilmeisesti jotenkin uhattuna. Oon siis jo yläasteella oppinut sen itsestäni että oon täysin tilannesokea; osaan ehkä ennakoida miten käyttäydyn tai reagoin tietyssä tilanteessa / tiettyihin asioihin.. ja osaan jälkikäteen analysoida miksi ehkä saatoin reagoida / käyttäytyä jotenki.. mutta itse tilanteessa en pysty mitään. Mä vaan toimin, ihan täysin hetkessä, olkoon kyseessä sitten raivonpuuska ja paiskon tavaroita, pettäminen ja nussin jonku väärän kans tai silmitön ahdistusitku ja vaan tärisen ja poraan...

Se tilanne siis oli se, että mulle sanottiin että ”et kai sä enää viiltele..” ja aloin ihan järkyttävän kärkkäästi puolustautumaan että ”älä painosta mua mihinkään tollaseen.. mulle on kerran joku pistäny valitsemaan viiltelyn ja itsensä välillä ja sillon alistuin siihen.. toista kertaa ei tuu! Jos ei tuu toimeen sen kans että voin haluta tai satutan itteeni niin sitte voi painua helvettiin.” Sain vastaukseks jokseenkin hämmentyneen katseen, ja ihan aiheesta. Mutta jouduin heti ahdistuksen valtaan kun joku olis saattanut ehkä mahdollisesti toivoa jotain, joka rajoittais mun omaa vapautta. Siis ”vapautta” siten kun mä sen ilmeisesti koen. Sama juttu on ollut aina esim. parisuhteissa; en oo koskaan voinut antaa sen rajoittaa mun rumpujen soittamista / taiteilijanuran jahtaamista, ystävyyssuhteita tai päihteiden käyttöö – se on ollut deal with it or GTFO se periaate tavallaan. Samoin oon ahdistunut aikoinani ihan hirveesti siitä tilivelvollisuudesta, että pitäis olla yhteydessä kun on vaikka jossain ystävien kans; että ilmottelee että nyt ollaan siellä ja siellä ja tehdään sitä ja sitä. Eikä ne kumppanit oo ees ollu mitenkään sillai siis vainoharhaisia, vaan muutamaa viestiä toivoneet sillon tällön, ihan vain että tietävät että kaikki on hyvin. Mutta mulle se on tuntunut vapauden rajoittamiselta.. pitänyt olla tilivelvollinen. Miksi mulle on niin helvetin tärkeetä tietyt vapaudet? Vapaus mennä kun tuntuu siltä, oikeus vetää pää ihan sekasin jos tuntuu siltä että ahdistuu hengiltä muuten...

Jos miettii sitä että oon koko ajan varuillani ja skannaan ympäristöä, haluun olla aina ”hallinnassa tilanteesta” ja analysoin kaikkien puhetta, äänenpainoja ja kaikkee mahdollista. Sen voi kuitata jotenki ainaki sillä koulukiusaamisella – sillon oli ihan oikeesti jatkuvasti ”hyökkäyksen vaara” ja samoin toisaalta sitte vanhempana.. kun oli meikkaava kundi ja kaikkee, niin aina sai tarkkailla ympäristöään että millon joku lähestyy uhkaavasti. Toisaalta taas sitten en oo koskaan osannut nähdä uhkaa niissä tilanteissa, joissa mulle on luvassa läheisyyttä ja hellyyttä – joka näkyy nyt vasta paljon selvemmin. Kuinka se pizzakuski pääsi tunkemaan sillon kielen mun kurkkuun ja se hyypiö otti kuvan mun hameen alta ja muuta tuollaista; en osaa lukee sitä vaaratilannetta. Mutta toisaalta.. haluanko ees? Sehän veis multa pois sen uhriuden?

Jos oonkin niin tottunut siihen että kaikki ystävät aina kattoo mun perään ja saan olla vastuuton ja huostaanotettava.. mennä nuppi ihan sekasin viinasta (ja aikoinaan myös lääkkeistä) tuolla kyntää nurmikkoa ja joku aina kattoo ettei mulle tapahdu mitään. En ees jaksa pitää huolta itestäni – en koe sille tarvetta, mähän oon arvoton. Jos sammun jonnekki ja joku mut raiskaa, niin ansaitsen sen; se on mun oma vika. Samoin kuin se, kun se pizzakuski ahdisteli ja jokainen muukin vastaava tapaus.

Siis yritetääs nyt alottaa ihan alusta. Neljänvanhana muistan kun Kaappi (ei ansaitse edelleenkään titteliä ”isoveli” sen takia miten on ottanut mun transsukupuolisuuden..) sai mut leikkimään sellasta leikkiä että mentiin tavallaan sotaa. Juttu oli vaan siinä, että se oli kuolematon. Kun ammuin sitä nii se ei kuollut. Enhän mä tajunnu keksiä tollasii sääntöjä tai niinku taistella niitä vastaan sanallisesti, vaan alistuin. Sitte kun menin ite piiloon, niin sillä oli sellane ase että se osui muhun aina, vaikka olin miten piilossa ja vaikka sanoin olevani kans kuolematon, niin se osu silti. Hävisin aina. Uudelleen ja uudelleen. Miten se sai mut leikkimään sitä aina uudestaan, sitä en tiiä. Samoihin ikävuosiin sijoittuu se Äitiäkin hämmentänyt täysin mystinen tapaus kun tahallani pissasin vessanpöntön päälle. Osasin kyllä avata sen mutta miksi tein niin? Muistan myös kun ainakin kerran tahallani pissasin housuni. :o En osaa sanoa yhtään että mikä sai mut tekemään niin. Muistan että ekasta tapauksesta sain myös piiskaa, lujaa, isältä.

Alla on se legendaarinen ”kirje”, jossa pyydän Äitiä tappamaan mut, ”[Kaapin] takia” ja toisella puolella pyydän viemään palavaan taloon, jotta kuolen. Oon siis ollut Äitin muukaan joku neljä- – viisvuotias ku oon kirjottanu ton. En tiiä mitä mun pitäis ajatella. Psykopatologi (sen asenne mun vaihdokkuutta kohtaan on parantunu oikeesti, mutta en vieläkään tunne sitä niin isoveljeks, että sanoisin niin) joskus kerto kuinka kattelin sitä ku se vaihto autoonsa renkaita ja masentelin ku oon niin huono ku en osaa ees renkaita vaihtaa. Se sano että sillä oli tosi lohduton olo, kun se ei saanut mua mitenkään ymmärtämään ettei mun viisvuotiaana olis tarvinnut edes osata mitään sellasta.

212_01.jpg?1481261119212_02.jpg?1481261305

Noi on niinku lähtökohdat, sitten siihen ala-asteen kiusaaminen, muutama pahoinpitely ja jatkuva pelossa eläminen. Onko se sen kautta ymmärrettävää, että vieläkin helposti tulkitsen olevani uhattuna, oli kyse sitten mun vapaudesta tai mistä vaan. Räjähtelen – nyt entistä arvaamattomammin, koska estrogeeni – ihan yhtäkkiä ja millon mistäkin, pelkään että kaikki on mua vastaan.. että se on juoni ja mä oon vaan joku naurunalainen päähenkilö. Jos laitan viestiä vaikka kolmelle ystävälle ja kukaan ei vastaa muutamaan tuntiin, niin mulle tulee heti ihan äärettömän voimakas tunne ja pelko, että ne on jossain yhdessä porukalla suunnittelemassa miten ne käsikirjottaa mun elämää eteenpäin. [Tästä Bestis sano sen että ”Sähän tanssit siis hulluuden rajalla joka päivä!?”] Että kaikki vaan esittää mun ystäviä ja todellisuudessa ne vaan nauraa mulle verhojen takana ku on niin idiootti etten tajua mitä on meneillään (vrt. elokuva Truman Show). Ja joudun ihan oikeasti tekemään aivan jäätävästi töitä, jotta en anna sille ajatukselle valtaa kuten kerran annoin. Olin jonkunlaisessa paniikkikohtauksessa joskus ja syytin ihan vakavissani kaikkia ystäviä siitä, syytin mun kumppania, että ei se todellisuudessa musta välitä, kaikki on vaan käsikirjotettua valetta. Olin vihanen ja peloissani, olin täysin yksin. Kaikki ahdisti ja kukaan ei ollut mun mielestä aito, ei edes Bestis. Ehkä sen eron tosiaan ansaitsin kun mut jätettiin seuraavana päivänä. Mutta joudun siis oikeesti vakuuttelemaan itelleni nykyäänkin että ei se oo niin, se on ihan helvetin työlästä ja ajoittain meinaan ihan aidosti hukkua sinne vainoharhaan ja siitä meinaa tulla taas ihan totta..!

Sen lisäks siis sit se, että heti jos jotenki koen olevani uhattuna, niin hirvee puolustuskanta. Nousen varpailleni heti ja alan kiivaasti puolustamaan oikeuttani viillellä, vetää pää sekasin tai muuta. Lisäks, jos siin ku oon ahdistunut ja haluun pois tilanteesta, asettuu mun tielle, sulkee mut siihen tilanteeseen ja ei päästäkkään lähtemään.. sitten flippaan ihan täysin! Siis heitän sivuun, potkin, hakkaan, raivoan ja itken, ihan paniikissa, siis sellanen hallitsematon pakokauhu valtaa mut. Sit mun on päästävä pois – karkuun! En halua että kukaan koskee, ei halausta, ei pienintäkään kontaktia! Oon ahdistunut, saastainen ja haluun eristäytyä. Mun täytyy eristäytyä. Oon syyllinen, saastainen, likainen, mun iho on täynnä piikkejä, jotka vaan satuttaa jos joku koskee. Saan kaikki vuotamaan verta ja tahraan ne mun saastalla. Mun pitää kadota maan päältä, kokonaan... tai siis kaikki toi on jo siin kohtaa ku haluun pakoon, mutta siis jos yrittää estää niin tosiaan sekoan ihan lopullisesti enkä rauhotu ennenku pääsen karkuun. Sen on saanut useampikin ihminen kokee kun oon raivannut tieni porukan läpi väkisin, ajattelematta yhtään sattuuko niitä kun tönin tai mitään, ollu pakko vaan päästä pois!

Sit se sama, minkä oon jo miljoona kertaa selittäny, eli tiivistetysti: Koen olevani saastainen, arvoton, kelvoton yms., joten ajaudun hakemaan jatkuvasti hyväksyntää, omaa arvontunnetta yms. itseni ulkopuolelta. Ensimmäinen vapaa syli, joka on, niin sinne juoksen.. ilmeisesti ajattelen että ”tuo ihminen hyväksyy mut, siltä saan hellyyttä, läheisyyttä ja lämpöä” olin sitte suhteessa ja tuo kohde joku muu kuin se suhteen toinen osapuoli.. tai olin sitte sinkku ja se kohde joku epäilyttävä tyyppi, josta en osaa nähdä muutaku sen lupauksen hyväksynnästä ja muusta.. Koko toi kuvio puolestaan ajaa mut siihen että mua on äärimmäisen helppo hyväksikäyttää; ottaa se mitä haluu ja heittää pois – joka puolestaan ajaa mut pahemmin tuohon noidankehään. Tunnen olevani entistä arvottomampi ja siten haen kaikkee vielä lujemmin muualta...

Jotenki outoa, että joissain tilanteissa ylireagoin siten että puolustan tiettyjä juttuja itsessäni ihan vajaamielisellä raivolla ja toisaalta taas en näe mitään syytä pitää omaa tilaani ja annan ihmisten lähestyä ahdisteluun asti seksuaalisesti ja näen olevani vaan joku saastainen lutka.. mutta toisaalta koen ansaitsevani sellasen kohtelun.. ja toivonko sitten jopa kaikkee pahaa itselleni.. → jotta voin uhriutua entistä pahemmin?

Haluanko että voin olla se vuotava, haavoittunut koiranpentu? Oonko sitä oikeesti? Onko kiusaaminen ja kaikki elämän aikana tapahtunu oikeasti jättänyt muhun parantumattomat haavat, vai käytänkö vain hyväkseni ihmisiä? Osaanko vaan manipuloida niitä, jotta kaikki aina näkee mut uhrina ja antaa mun olla sellanen.. silittelee päätä ja voivottelee..? Onko se mun transsukupuolisuuden tausta; tytöt nähdään herkemmin uhreina? En tiiä monesko kerta on kun epäilen omaa ”aitouttani” mutta enhän mä osaa olla armollinen itselleni – en vieläkään. Voin sallia asioita muille, mutta en itselleni.

Mutta pakko mun on myöntää että jotain totuutta siinä on kun transpolin psyka kirjotti: ” - - kovan paineen alla realiteettitestaus saattaa horjua.” Kyllä. Niinhän siinä käy. Kun alan sekoomaan että joku tai kaikki on mua vastaan. Että oon vaan joku naurunalainen hahmo jossain reaalielämän elokuvassa. Enkä pysty hallitsemaan niitä käyttäytymisimpulssejani; jos jossain tilanteessa flippaan niin sitten niin vaan tapahtuu.. ei mitään itsekontrollia. Moni on sitä mieltä että mua nimenomaan pitää suojella, holhota ja kattoo perään, että en tosiaan osaa sitä ite. Bestis ja Kämppis on parhaat esimerkit, kun ne hoivaa mua kuin oikeesti pikkusiskoaan. Jos en tuu kotiin ja Kämppis ei tiiä missä oon niin viimeistään aamulla on luurissa viesti että oonko hengissä<3 Bestis taas aina kattonu mun perään kun oon nimenomaan menny kuula jumissa jossain pitkin nurmikkoja... Onko se hyvä? Ruokkiiko se vaan kaikkee sitä? Mutta jos ne löiskin päähän ja olis että ”kasaa ittes nyt vittu [Tähtisimmu]! ota vastuu itestäs ja kasva aikuiseks” niin auttaisko se mitään. Todennäköisesti tarttuisin entistä lujempaa kiinni siihen että olisin huostaanotettava ja holhottava.. vastuuton. Miten sitten koskaan voin eheytyä? Jos aina se oikeutetaan.. miten koskaan opin kantamaan itse vastuun itsestäni, olemaan itsenäinen..?

Monesti mulla on fiilis, että mua pitäiskin kohdella huonosti; hakata päähän ja käyttää seksuaalisesti hyväks, raiskata. Oon niin saastainen ja arvoton, että ansaitsen sen. Mutta taas: haluanko sitä vain jotta voin olla enemmän uhri ja hakee taas ”paremmalla syyllä” hellyyttä ja kaikkee? Mitä mulle pitäis tehdä? Toisaalta en haluu että kukaan koskee kun oon niin kauhee ihminen että mun pitäis eristäytyä koko ihmiskunnasta, mutta toisaalta haluun lämpöä ja hellyyttä.. sitä että joku suojelee kaikelta pahalta mua.

Onko Äiti holhonnu mua liikaa ja oon jumiutunut lapsuuteen? En halua ees kasvaa ja ottaa vastuuta? Onko syy siinä että isä oli poissaoleva; etsinkö sitä holhoavaa isähahmoa, mitä ei koskaan ollut? Vai sitä äitihahmoa, joka oli liikaa läsnä? Miten voin samaan aikaa tuntea olevani suurimman osan ihmisistä yläpuolella mutta toisaalta olevani maailman kauhein ja saastaisin lutka, joka ansaitsee vaan nyrkkiä ja väkisinnussimista? Mikä on mun transsukupuolisuuden taustalla; oikeesti neurologinen, kromosomaalinen tai muu poikkeama, vai vaan mun itseni kutoma taidokas illuusio – niin taidokas että aloin itsekin uskomaan siihen? Oonko feikki? Edelleen mietin sitä. Vaikka mikään ei viittaa siihen. Ei mulla ole oikeutta olla mitään. En mä voi olla ees trans, sen enempää ku arvokas tai muutakaan. Ei, mä oon jotain aivan hirveetä ja kauheeta – yläasteella kirjotin että oon poikkeama todellisuudessa, jonka ei pitäis olla ees olemassa. Että mun syntymä on jokin virhe koko todellisuuden kudoksessa...

Pitääkö mua hakata vai helliä? Mä en oikeesti tiiä. Oonko oikeesti rikki vai ”teeskentelenkö” vain saadakseni huomiota ja hellyyttä? Miksi pukeudun ja meikkaan niinku teen; saadakseni huomiota, shokeeratakseni, aiheuttaakseni paheksuntaa jotta voin perustella omaa ihmisvihaani? Tavallaan mitä enemmän mietin, sitä syyllisempi, viallisempi ja häiriintyneempi olo mulle tulee itsestäni. Mitä enemmän katon peiliin sitä enemmän se kuvottaa mua. Sitä enemmän koen vihaa ja halveksuntaa itseäni kohtaan, sitä enemmän haluan itteeni satuttaa ja sitä enemmän koen ansaitsevani vaan pahaa. Mä oon paha. Jotain pimeetä, mustaa ja sairasta. Mutta yritän sentään katsoa siihen peiliini.. oppia itsestäni.. yrittää ymmärtää.. miksi oon sellanen ku oon, miks käyttäydyn kuin käyttäydyn... Ainaki mun on pakko myöntää että kun tunteet on aina heitelly äärilaidasta äärilaitaan ja voi vaihtua sekunneissa, yhteen laskettuna siihen että todellisuudentaju horjuu herkästi, koen olevani uhattuna (jatkuvasti) helposti ja kaikkee muuta.. niin pakko se on kai myöntää että kyllä mulla on vähintään se tunne-elämän epävakauden häiriö.. se, että kuten papereissa lukee että kaikki estyneen, epäluuloisen ja huomionhakuisen, kaikkein noiden häiriöiden oireet toteutuu.. siitä voi sit miettii, kuinka monta niistä todellisuudessa mulla on.

Onko se kaikki ymmärrettävää kun miettii mitä oon kokenut? Voinko ihan oikeesti olla niin rikki vaan..? Onko mulla oikeus? Pitääkö mun joskus tulla ehjäksi? Entä jos en ehdi? Onko mun pakko pistää koko loppuelämäni siihen eheytymiseen, vaikka tuntuu ettei se riitä, kun tää keho rapistuu kuoliaaks ennenku mieli eheytyy? Enkö voi vaan jatkaa näin.. oonko oikeesti rikki? trans? minä? olemassa? ...alkaa taas kaaos laajenemaan pään sisällä siihen tahtiin että pakko lopettaa ja katkaista tää tähän, ennenku tulee ahdistus- / paniikkikohtaus... Meen pelaan Skyrimiä tai jotain.. pakenen.. En kestä. En pysty. Pakko juosta pakoon.. liian paljon ja liian isoa... Toivottavasti avarsi taas jonkun verran miks kirjotan jotain asioita niinku kirjotan tai jotain.. toivottavasti antoi jotain tämäkin teksti jollekkin ees.. Kai tästä ainaki saa kuvaa että kuinka rikki ihmsen voi saada – jos nyt sallitaan mulle se että ees oon, enkä oo vaan manipulatiivinen psykolutka...

https://www.youtube.com/watch?v=GRvrs8yDBbo

 

★Tähtisimmu ★