[EDIT 18.01.17 poistettu ristiinlinkitys osien välillä, koska mahdoton ylläpitää kun näiden määrä kasvaa rajattomasti. Osat löytyy tuolta oikeelta kaikki sitä mukaa kun kirjotan! :)]

[Edelliset: Osa I, Osa II, Osa II.I, Osa III]

[Nyt voi hyvinkin tulla vielä sekavampaa ja jäsentymättömämpää tekstiä ku mitä normaalisti kirjotan ja syy selviää lukiessa... tää on tämmöstä ajatuksenjuoksua – halusin vaan pian talteen kaiken ennenku se karkaa...]

Ette ikinä arvaa mitä teen. Itken. :’D Mullahan kun niin harvoin onkin noi tunteet pinnassa nykyään. Mä oon oikeesti valehtelematta tuijottanu kohta tunnin meidän vintiöstä otettuja kuvia vaan ja porannu. Hymyillyt ja porannut. :’) Mä en tiiä onko tää se mitä ”normaalisti” pitäis tuntee alusta asti – tai ainaki aiemmin.. onko tää jotain mihin estrot vaikuttaa – huomioon ottaen että siitä nostosta → 6mg alkaa olemaan just sillai kivasti jokunen viikko, että voi olla mahdollista että sekin potkii tässä... En tiedä mutta musta tuntuu että nyt ymmärrän mitä Exä on kokenut sillon kun se mulle kyyneleet silmissä sanonu: ”Mä oon niin kiitollinen sulle tästä lapsesta.” ..vaikka mun laskujen mukaan se teki noin 9kk ja etenki viimeset 28 tuntia, sanotaanko, hiukan enemmän ku minä. Oon edelleen sen lupaamani mitalin sille velkaa – ja aion sen ihan vitun tosissani joskus vielä kaiverruttaa sille! <3 <3 Mutta en siis tiiä.. en tiiä oonko koskaan ollu näin onnellinen! :’) En mä tiiä ees mikä mua vaivaa.. mä vaan katon noita kuvia ja itken. Mulla on ikävä tuota pentua, vaikka tulin sieltä just tunti sitte vasta kotiin. Mä aloin alun perin vaan kattomaan yhtä videoo minkä olin kuvannu sen synttärijuhlien jälkeisenä aamuna.. ja aloin vaan itkemään siitä silkasta, puhtaasta onnesta että mulla on lapsi. Mulla!? Mulla joka on murskattu ala-asteen aikana maan rakoon useita kertoja. Mulla, joka on monta vuotta vaan vetäny viinaa, lääkkeitä ja jotain muutaki sekasin. Mulla, joka on viillelly koko kehonsa täyteen useasti. Mulla, joka ei meinannu päästä yläasteelta pois huonon käytöksen takia, meni lukion lukematta läpi, joka ei oo koskaan (kesätöitä lukuunottamatta) ollu ees töissä. Mulla, jolla on ongelmia kantaa vastuu itsestään, joka on perheenjäsentensä väheksymä ja mitätöimä, sukulaistensa syrjimä ja yhteiskunnan halveksuma ja paheksuma. Mulla! Vastoin kaikkea järkeä ja ”oikeutta” niin mulla on lapsi. Ja mä oon siitä niin onnellinen, että tällä nestemäärällä mitä oon onnesta itkeny vois pestä auton. :’)

Oon ollu siis kovassa flunssassa [joka tarttui siltä vintiöltä] mutta olin sopinu jo, että 3v synttäreiden jälkeen Mamma pääsee bailaan ja Äiskä jää tällä kertaa sitten tuon pikkuolion kans ottamaan rauhassa, niin enhän mä sitä takas vetäny vaan sen sijaan vedin ibuprofeenia nassuun ja Mamma pääsi rillutteleen. Mä en oo koskaan varmaan ollu tuon pikkuihmisen kans niin pitkää aikaa putkeen ku nyt, enkä tiiä mikä aiemmin on ollu muutenki mun ongelma. Enkö oo antanu itteni rakastua edes omaan lapseeni vai mikä helvetti muakin on vaivannu. Miks oon ollu sen ekan pari vuotta ihan kyrpä!? Mutta nyt jotenki ihan uus maailma on auennu mulle. Mä ihan oikeesti rakastan jotain niin paljon, että ekaa kertaa elämässäni voisin sanoa että jos joku yrittäis ampua meidän lasta, niin hyppäisin luodin eteen, enkä ees epäröis. Se olis refleksi, vaisto.. suojeluvaisto.. äidinvaisto [tuleeko paskamyrsky tuleeko?? ”ei voi olla ku vaan OIKEILLA ÄIDEILLÄ” joojoo, haista vittu!] ei siinä ees miettis, sen vaan tekis..! <3 <3

Mulla on menny välillä filmillä niin oman elämän pahimpia kuoppia kuin kohokohtiakin taas, samoin muistoja omasta lapsuudesta ja millane Äiti on ollu mulle.. ajatuksia vanhemmuudesta yleisesti; kuinka sokeasti tuollainen suojaton, avuton ja hauras pieni pentu luottaa meihin – muhun ja Exään; Äiskään ja Mammaan – että me karkotetaan kaikki paha, suojellaan kaikelta, halutaan vain hyvää, neuvotaan kaikessa, ratkaistaan kaikki ongelmat, parannetaan kaikki pipit ja muutenkin, ollaan kaikki. :’) Kaikki mun menneet ongelmat, mitä oon täälläki pohtinu; miks en osaa ottaa vastuuta itestäni, miks en osaa suunnitella / käsitellä raha-asioita, miks en haluu / kykene tehdä duunia mistä en tykkää, miks, miks, miks.. jotenki kaikki tuntuu yhtäkkiä täysin tyhjältä. Tarpeettomalta. Turhalta. Merkityksettömältä.

Mitä sitten, vaikka en haluis tehdä sitä työtä? En mä tekiskään sitä itseni, vaan tuon lapsen takia! Sen takia että voin osallistua siitä huolehtimiseen ja kantaa sen 50% vastuustani. Mitä sitten jos ei kinosta toi opiskeltu alakaan duunina paskaakaan, en mä sitäkään itselleni tee. Ehkä taas kuulostaa epäterveeltä – kuinkakohan moni muu vanhempi / holhooja sanoo jotain tän suuntasta.. – mutta haluun tehdä mitä vaan ja kaiken mahdollisen, jotta voinkin olla kaikkea sitä, mitä tuollainen ihmislapsi odottaa; kaikki se turva, viisaus, suoja ja rakkaus. Mä ehdin olla rikki sitten kun se on kasvanut aikuiseks; sitten voin jatkaa siitä mihin nyt ilmeisesti oon jäädyttämässä itseäni.. koska en ehdi eheytyä enää mitenkään nyt tähän tarpeeseen, koska se on NYT. Ja mä en aio hukata enää yhtäkään vuotta, päivää tai edes tuntia, mitä ei pakko ole.. siis meinaan että kun se on päiväkodissa niin en mä nyt sinne ala tunkemaan.. :’D

Musta tuntuu niiiiin ihanalta, kun se juoksee mua kohti ja huutaa: ”Äiskä, äiskä, äiskä!” :’) mä en.. ei mulla ole sanoja enää..! En mä tiiä pillitänkö nyt eniten sitä että oon tuhonnu ne mahdollisuudet siihen yhteiseen kotiin, sitä syyllisyyttä että hukkasin pari ekaa vuotta omaan paskuuteeni, sitä onnellisuutta että tajusin kaiken nyt enkä sit ku se on 12v, sitä onnellisuutta että se on olemassa, vai kaikkea sekasin tai jotain muuta.. en mä tiiä. Mutta mä tiiän että mä en oo ikinä oikeesti ollu näin onnellinen. Enkä ole koskaan yhtäkään seurustelu- / säätökumppania kaivannu näin paljon näin lyhyen erossa olon jälkeen. Ei, kukaan ei ole koskaan ollut mulle näin tärkeä. Joo, oon sanonu jo kaikki nää 3 vuotta noin, mutta mun on pakko myöntää että se on ollu emotionaalisesti vajaatodisteinen se... jos mun sydämestä olis voinu purkaa jotain ”rakkauskäyrää” niin se ei olis heilahdellu samoin ku nyt. Nyt musta ihan oikeesti tuntuu siltä. Musta tuntuu samalta ku millane fiilis tulee ku lukee toisten äitien blogeja – mukaanlukien Exän omaa. Nyt ymmärrän millasta se on mitä ne kokee. Okei, jos äidinrakkauteen jonku mielestä vaaditaan se sikiövaiheen yhteys, niin sit kai f(x) → äidinrakkaus, kun x → ∞; lähestyn sitä rajatta mutta en koskaan saavuta sitä.

Synttäreillä oli niiiin ihanaa, kun joku kysy multa jotain mun lapsesta, kuin koetellakseen että ”no, katotaan tietääkö [Tähtisimmu] mitään muksustaan..!” niin mä oikeesti tiesin. Tasan-vitun-tarkalleen, mikä on lemppariruoka, mitä ollaan pitkiä, mitä painetaan – you name it niin mä tiesin sen. Tunsin itseni oikeesti sen ihmispentuni Äiskäks – se ei ollut enää ”vain” titteli, vaan arvonimi. Kuten se Mamma myös on. Se on meidän lapsi ja kyllähän me nyt oma lapsemme tunnetaan! ;’) Mä tunsin ylpeyttä, en pelkästään siitä että osoitin että musta on siihen, mutta siitä että sillä oliolla on 50% mun geeneistä! Mä oon puoliks se ja se on puoliks minä. <3

Kyllä mä sen myönnän, että eilisessä ja muutenki, niin kyllä tässä on sellainen pieni käry siitä ”vittu mä näytän teille kaikille vielä!” -mentaliteetista... ...joka varmaan on aika tyypillistä ex-koulukiusatuille [joita ollaan Exän kans kumpiki..] mutta niin kauan ku siitä ei tule elämän päätarkoitus ja tekee asioita vain siksi, niin en näe että siitä olis haittaa. Kyllä mä ensisijaisesti tahdon yksinkertasesti olla se maailman paras Äiskä ja sen takia tehdä mitä vaan ja kaiken mahdollisen – se että voin siinä sivussa näyttää keskaria epäilijöille, sortajille ja muille ihmisjätteille ja huutaa ”ampukaa ittenne, säälittävät kusipäät!” .. se on vaan ylimäärästä plussaa..! ;’) Mutta mä tulen näyttämään oikeesti. Mä näytän että mä olen hyvä äiti, vaikka kukaan ei sitä mulle ole ikinä sanonu ja en itseluottamuksen puutteen takia ees ite usko siihen. Mä näytän että osaan suojella lastani, vaikka en osaa itseäni. Mä näytän että osaan kasvattaa lapsestani ehjän ja kokonaisen ihmisen, vaikka mä en oo. Mä näytän että osaan kasvattaa lapsestani vastuuntuntoisen, vaikka mä en oo. Mä näytän että mä pystyn tähän! >:’) Me tehdään se kaikki yhdessä Exän kans – tuskinpa siihen ympäristö tai moni muu sen paremmin uskoo ku muhun – ollaanhan me tämmösiä friikkejä kumpiki...

Mä oikeesti mietin että pitäiskö sittenki muuttaa yksin asumaan. Ettei olis Kämppistä ja sen raksua ”tiellä”.. → jos nyt haluisin tulla tuon rakkaan pentuni kanssa tänne, niin siinä on aina se että pitää olla sillai ettei noi oo esim. dokaamassa tai jotain, koska en halua sit toisaalta rajoittaa niidenkään elämää tälläsellä.. ei tää lapsi niiden oo nii ei sen pidä niiden elämää vaikeuttaa / rajottaa. Toki, joojoo, onhan ne vapaaehtosesti pitää mua kämppiksenä... mutta oon siis hokenu koko tän 6 vuotta etten enää koskaan halua asua yksin. Oon hokenu myös yläasteelta asti, etten haluu tehdä töitä mitä en tykkää – mutta varsinki viimeset joku 4v... Mutta nyt olisin valmis kaikkeen tuohon, ihan vain jotta voisin ottaa lapseni luokseni sillon kun haluaisin. Että en joutuis olemaan siitä erossa.. :’( ..tää on ihan hassua..! :’D ..mä oon ollu erossa jotain tunteja ja mä ihan oikeesti itken että mulla on ikävä sitä..! <3 Miten jokin vaan voi olla jotain niin rakasta..? Tuntuu siltä kuin mun joku rakkauskeskus olis ylikuormitettu..! :’D  [ei tää nyt, rutto sentään, voi kaikki johtua hormoneista.. vai voiko? :D onko mulla kerran elämässä -menkkojen sijaan loppuelämän menkat? xD] 

Kyllä mä huomaan edelleen haaveilevani että meistä tulis vielä ehjä perhe joskus – ei mun ja Exän tarvis ees olla pari – mitä jos olis kaks paria..? :’) En mä oikein tiiä mitä ees tunnen sitä ihmistä kohtaan, onko se edes ystävyyttä.. ehkä se on vaan samaistumista äitiydestä? ”Sellasta” se ei ainaka mitään oo.. se haaveilu perheestä ei kulminoidu enää Exään itseensä, vaan tohon lapseen. Haluisin sille sen perheen – missä me kaks oltais elementit, riippumatta muista elementeistä. En mä tiiä tulisko meistä mitään josvaikka Exä yhtäkkii haluiski palata yhteen.. koettaa uudestaan.. olis tosi vaikee päätös ja vaatis ihan jäätävän pitkiä keskusteluja – ei ehkä kaiken sen vaivannäön arvoista..? Mähän oon kuitenki niin tunnevammanen, että mun tunteet ei kaiketi kuole ketään kohtaan ikinä, mä vaan onnistun hautaamaan ne jonnekki tai jotai... oon huomannu jokaisen aiemmanki kohdalla.

En mä tiiä. Mä oon vaan niin sekasin tosta vintiöstä..! :’) Mä haluisin teettää mulle yhden seinän täyteen vaan kuvia siitä..! <3 <3 Lukisittepa transpolin kiusaajatädit tätä tekstiä..! Saatana kirjottelivat sillon niin julmasti ja kauheesti musta ja mun ajatuksista ja fiiliksistä.. No, eipä pystyis enää kirjotteleen sellasta kuraa! On kuulkaa sellanen tunneside ja vaikka mikä, etteivät uskois..! Siinäpä onki seuraava kysymys; onko tää kaikki vaan mahdollista koska hoidot!?!? Olenko kykenevämpi suhtautumaan terveemmin ja kaikkea lapseeni, koska se akuutein ongelma on hoidettu edestä pois..? Vai sen takia koska nyt voin samaistua oikeassa sukupuoliroolissa siihen? Vai tekeekö estrot yksinään neurologisten muutosten ansiosta rakkaudesta erilaista? Yritänkö vaan täyttää jotain emotionaalista tyhjiötä tällä? Sillai huonolla, sairaalla tavalla? [joopa, ihanku moni muu äiti maailman historiassa ei olis tehny niin – tai pariskunnat yrittäny pelastaa suhdettaan hankkimalla jälkikasvua..] En tiiä.. liikaa taas kysymyksiä... Aina enemmän ku vastauksia.

Haluaisin tähän loppuun laittaa kuvan meistä, kuinka rakas tuo pikkuihminen on mulle.. mutta ei siitä olis kauheesti iloa sillä määrällä anonymisointia.. :’D ..ehkä meen vaan itse takas kattelee noita ja tekemään lisää onnenkyyneleitä.. ❤ Olette kaikki ihania ihmisiä siellä, hei! :’) Rakastakaa toisianne ja itseänne ja pitäkää huoli toisistanne ja itsestänne! ❤

[Eka (lyriikat deskriptiossa) assosioitu alun perin Exään itseen / raskauteen / synnytykseen, mutta se on selkeesti nyt korvautunu ihan vaan vintiön assosiaatiolla<3 Jälkimmäistä yritin joskus jopa laulaa, ku pentu oli ehkä joku max. 6kk, sille mutta puhkesin aina itkemään jo ekan kertosäkeen aikaan. :’D En tiiä miks ton biisin sanat on jotenki niin... en oikeesti tiiä.. se että helvetti ja taivas on kumpiki niinku ”ei” ja sit on vaan meidän ”unguided” johdatettavana ja varassa tässä maailmassa.. entiiä. :’D]

https://www.youtube.com/watch?v=4UQ30sFUBPY

https://www.youtube.com/watch?v=4oB9Y409RZg

 

★Tähtisimmu ★

 

[P. S. Ei, tästä ei edelleenkään ole tulossa mitään transäiti & lapsi -blogia, nyt on vaan ollut tosi pinnalla jutut tässä aihealueessa, kun on muuttunu omassa psyykessä niin paljon tähän liittyen.. Ja siis en mä todellakaan ollut täysin poissa ekaa kahta vuotta, erottiinki vasta vähän ennen 1v syndejä, niin siitä eteenpäin näin ehkä joku muutaman kuukauden välein vaan seuraavan 9kk – 16kk aikana.. Eroon asti olin läsnä kyllä – Exälle liian vähän tosin. Ansaitsin eroni... Niijoo, ja virallinen synttäripäivä ei ollu eilen, näitähän pitää aina vähä sovitella, tiiätte kyllä..]