[Tulee arkistosta, kirjotettu viime viikolla joku päivä, ehkä perjantaina.. En halunnu vaan pitkää väliä julkaisuun, että on jotain uutta lukemista kaikille rakkaille ihmisille taas<3 :)]

On pakko kirjottaa vielä tästä vaikka tää tavallaan tuli käsiteltyä jo, mutta kirjotin sen sillon päivällä ja illalla tuli vielä sellaset fiilikset, että voi taivas.

Siis kirjotan nyt sen päivän illalta, jona sain sen ekan kolmesta paperista HeTun muuttamista varten. Kerroin kyllä jo aiemmin että oli sellanen levollinen, rauhallinen mutta samaan aikaan tosi ontto olo – tuntui (taas) kuin mun elämä olis päättymässä. Mutta se ei tullut heti. Siis se päivä oli kohtuu normaali jopa, ajattelin vaan että transpoli on ohi, jollen ite tarvii sitä esim. siihen kirurgian lähetteeseen tai muuta. Mutta sit illalla se iski jotenki. Olin vielä yksin kotona, joka on aina mulle huono juttu, olin sitten millä tavalla tahansa herkässä mielentilassa – positiivisella tai negatiivisella tavalla. Nyt olin kyllä positiivisella tavalla periaatteessa mutta oli se silti se haikeus ja päättyväisyys tavallaan negatiivisia fiiliksiä.

Vähemmän yllättäen aloin jossain vaiheessa itkemään, ihan hulluna jälleen. Mun oli vaikee analysoida sitä ihan tarkkaa syytä, mutta löysin itseni ainaki ajattelemasta sitä kaikkea mitä on tähän mennessä kokenut. Kaikki ne hetket ystävien kans, kaikki ne parisuhteet, kaikki ne kerrat kun on aivan ihanaa seksiä jonkun kans, kaikki ne läheiset hetket kun kyhnää jonkun kans, kaikki ne bileet kun on kymmeniä hyviä ystäviä lähellä ja kaikilla on hauskaa – ketään ei paina murheet tai muuta, kaikki ne ylästeen dokailukerrat ulkona pakkasessa, kaikki ne kahdenkeskeiset liikuttavat keskustelut niiden kymmenien läheisten ystävien kans, kaikki tapahtumat kun on ollu jossain huvipuistossa tai muualla isolla porukalla, kaikki festarit, kaikki parisuhteet, kaikki erot, ylästeen aikainen pelko, ahdistus, riidat vanhempien kans, Äidin uhkaaminen veitsi sen kurkulla, rahojen varastaminen faijalta, autolla kännissä ajaminen että saa järjestettyä dramaattisen lähdön, kaikki viiltelyt, kaikki ne kerrat kun on ollut ihan järkyttävän paha mieli ja joku on ottanut syliin, halannut ja rauhotellut että ”kaikki tulee olemaan vielä hyvin”, kaikki se läheisyys, rakkaus ja intohimo, kaikki se viha, katkeruus, kateus ja inho, kaikki se ilo, onni ja lämpö... jotenki kelasin mun elämää huomaamattani edestakas; katsellen eri kohokohtia tähän asti kertyneestä filmistä...

Itkin siitä kaikesta liikutuksesta, kuinka paljon mulla on rakkautta ollut, kuinka paljon ihmisiä ympärillä, jotka on tukeneet.. ei koskaan kadonneet vaikka olisin mitä tehnyt. Kuinka monta ihanaa ja pitkää suhdetta oon saanut kokea, vaikka oonkin ollut se huora ja kusipää joka on aina pettänyt. Mutta kaikki se mitä oon kokenut. Oli jotenki todella liikuttava ja pysähdyttävä hetki. Itkin samaan aikaan niitä hyviä ja ihania asioita ja samaan aikaan niitä pahoja ja kauheita. Välillä nauroin kun tuntui niin hölmöltä vaan maata sängyllä ja itkee hymyillen samalla. :D En tiiä onko tää jotain jonkin sortin kasvamista tai paranemista; oppimista siihen että asiat päätyy ja kappaleita sulkeutuu elämästä..? Se mikä on ollu mulle aina se ahdistavin asia; eroissakaan ei ole ollut syyllisyyttä pettämisestä eikä isoin psyykkisen tuskan aiheuttaja oo ollu ees se suhteen päättyminen tai se että on satuttanut sitä toista niin hirveällä tavalla.. vaan se, että joku on päättynyt, se on se mikä mut on aina murentanut kaikista pahiten.

Nyt, vaikka se kaikki mitä transpolilla on ollut, kaikki se urkinta, kaivelu, nöyryyttävä tutkiminen ja ahdistava asioiden auki repiminen. Kaikki se analysointi, ajoittain jopa syyllistäminen, ja muu – jotta ”saatais varmuus” että ristiriidan fiilikset ja muut dysforiat ei johdu jostain persoonallisuushäiriöstä tai vastaavasta. Se kaikki mikä on ollut ehkä raskaimpia aikoja mun elämässä. Ja sitä vielä pitkitettiin, kun piti käydä terapiassa kun olin niin vitun epävakaa ja muuta. Ne hormonithan ei olis voinu korjata sitä jo sillon!? Ei... Kyllä ammattilaiset tietää. Kaikki se kun olin niin ahdistunut siitä että mut nähdään poikana, että en voinut liikkua muuten kuin ihan pakolliset kauppareissut ja muut. Katselin suomalaisia elokuvia niinku Espoon viimeinen neitsyt, Sisko tahtoisin jäädä ja muita vastaavia, itkien sitä että en ikinä koskaan voi kokea sitä teini-ikää minkä menetin. Ei sitä yhtä bestistä, ei niitä läheisiä hetkiä, ei sitä ilojen ja surujen jakamista, ei sitä kun jutellaan ekoja kertoja pojista.. ei sitä kun suunnitellaan miten saatais joku jakke huomaamaan että me tykätään siitä... Ei mitään sellasta. Ei mulle. Ei koskaan.

Se on ehkä totta että oon vähän aivopesty ja mulla on liian stereotyyppinen kuva siitä mitä tyttöys on, mitä sen tiettyyn ikään kuuluu ja muuta – mutta tosiasia on se, että oon yläasteelta asti elänyt toinen jalka siellä ja toinen jalka poikien maailmassa; mä tiedän että mun mielikuva ei oo ees kovin kaukana totuudesta! Mutta siis kaikki noi ajat, kaikki ahdistus ja paha olo siitä ristiriidasta, kaikki se jää taakse. Musta tulee virallisesti, juridisesti nainen. Kun aataminomena on hiottu ja HeTu on vaihdettu, niin... se on siinä. Ei ole enää mitään. Sitä kirurgiaa en nyt laske, kun siitä ei oo selkiytyny tarve vielä. Mutta siis se kaikki päättyy! Ja vaikka paljon siinä on ollut paskaa, niin silti on tosi ontto olo. Muutoksethan jatkuu estrojen voimalla vielä useemman vuoden, kuten aiemmin totesin, mutta jotenki silti on tyhjä ja ontto olo.

Taas se sama, mä en ainoastaan saa vaan mun pitää sulkea se kappale mun elämästä. Mä en tiiä mitä sitten tapahtuu!? Alkaako sitten se teinitytöstä aikuiseksi naiseksi kasvaminen?? Ahdistaa ajatuskin, mennä töihin mistä ei pidä, alkaa suorittamaan elämää ja tulla vanhaks noita-akaks, joka on katkera kaikesta ja vittumainen kaikille. [mulla taitaa olla stereotyyppinen kuva vanhoista ihmisistäki..] Pitäis ottaa vastuu itestään.. seistä omilla jaloillaan – kylmässä, pelottavassa, ahdistavassa ja pahassa maailmassa. Siellä pimeässä kaikkien pahantahtoisten, ajattelemattomien, välinpitämättömien ihmisten seassa.. ja yrittää selviytyä. Oon saanut jo maistaa sitä mitä on tytön / naisen elämä, mua on ahdisteltu jo useasti. Ja kaikki ne on mahdollistanut mun jälkeenjääneet aivot, jotka vaan hakee lämpöä ja läheisyyttä, eikä tajua jos joku yrittää hyväkskäyttää...

En mä ole valmis kasvamaan aikuiseks! :( Jos lasketaan hormonien alotuksesta ja laitetaan vaikka niin että hyppään murkkuikään kohtaan 14 vuotta, niin nyt vuoden hormonien jälkeen olisin sit 15. Aika lähelle varmaan mun käytöksen ja asenteiden puolesta menee... Hih.. :) Enkö mä saa rauhassa kasvaa aikuiseks; olla teini – elää sen teinin elämän mitä voin enää..?

On todella julmaa että joku joutuu jotain tällästä kokemaan. :( Mä en todellakaan toivo tätä kenellekkään – tai jos on trans* niin että edes sen tietäis ennen teini-ikää, niin ehkä sen sais omassa kropassa ja sosiaalisessa sukupuolessa... Mutta tää on yksinkertaisesti ihan älyttömän ahdistavaa ja hirveetä; multa jää kokonaan tietyssä mielessä puuttumaan ekat 26 vuotta mun elämästä. Tosin elin ne kyllä jokseenki menestyksekkäästi poikana... Kyllä sitä seksiä, säätöä ja läheisyyttä oli. Mutta kyllä sitä silloin jo kaipas sitä mitä tytöillä oli. Aina sitä on kaivannut. Vitun idiootti, mikset tajunnu ajoissa ittees!

Mutta niin se nyt kuitenkin on. Aika näyttää tapahtuuko kasvua vai mitä helvettiä tulevaisuudessa odottaa. Olkoon se mitä vaan, niin voitte olla varmoja, että tänne siitä kirjotan ihan yhtä avoimesti ja intiimisti kuin tähänkin asti. Olette kaikki lukijat todella rakkaita ja on edelleen ihan hirmu ihana nähdä että lukijamäärä jatkaa kasvuaan! :) Kiitos kaikille jälleen ja pysykää ihanina. ❤

[Koska yläste ja eräs pari vuotta vanhempi gimma, jonka kanssa oli hetken säätöö – yläasteikänen poika ja lukiomimmi.. siitä ei kukaan nostanu meteliä..]

https://www.youtube.com/watch?v=4KT7AKNfOpI

 

★Tähtisimmu ★