Noni. Nyt on sitten ohi, kaikki transpoli käynnit! <3 :) Seuraavaks mulla on sinne asiaa, jos päätän lähtee siihen kirurgiaan. Tavallaan kai nyt vasta olis pitäny tulla se edellinen achievement, mutta selkeesti mun versiointiin on luikahtanut bugi ja se tuli sen takia liian aikaisin... ;) Noh, sellasta sattuu kun kiireessä ohjelmoidaan; joskus tulee ohjelmoitua väärä sukupuoli väärään kehoon ja joskus jotain muuta. :D

Olin eilen kyllä niin levoton ja malttamaton tän päivän kanssa että unta ei meinannu saada oikeesti millään – se kun muutenki on niin ”helppoo” mulle.. – mutta heräsin aamulla vaan puolituntia ekan herätyksen jälkeen.. vissiin siis kolmanteen torkkuun tjsp. Olin onneks osannu varautua siihen, että perseelleenhän se herääminen menee, ku vielä yöllä kolmen aikaan kirjottelin blogijuttuja, joten mulla oli ihan riittävästi aikaa. :) Jotenki kummasti silti sitä kehittää huomaamattaan jotain ”ylimäärästä” koko ajan, sitten kun sitä aikaa olis sillai että ilman sitä ylimäärästä olis ”etuajassa” – niinku esimerkiks että just tällä kertaa pitääki laittaa hiuslisäkkeet. Siis ei, ei loxit, vaan ihan lisäkkeet.. vähän pitkäkestosempi homma ku pitää tupeerata tyviä ja asetella sillai ettei klipsut näy ja kaikkee – loxit tulis vaan ponnarilla niin se on parin minuutin homma.

Ehdin kuitenki meikata hyvin, juoda jopa aamukahvit kohtuu rauhassa (vihaan sitä jos en saa nauttia mun kahvihetkestä) ja onnistuin tupeltaan jopa ne lisäkkeet kaikessa kiireessä. Bussissa oli kauheeta kun hirveesti sai taas tuijotusta osakseen, niin heti kelaili että ”ei vittu, onko nyt joku huonosti, kuitenki!?” sit siinä vähän väliä vilkaset peiliin ja näytät entistä turhamaisemmalta... :D

Oli jotenki poikkeuksellisen rento ilmapiiri oikeesti siellä transpolilla! :O Siis olin ihan hämmästyneen hämmentynyt, kun ei ollut yhtään sellasta sairaalloista urkintaa, kaivelua ja tarkkailua enää..! Psykiatri ja hoitsu oli kummatki tosi hyväntuulisen oloisia, lempeitä ja ystävällisiä jopa → WTF!? Keskusteltiin tosi lyhyesti ja pintapuolisesti, että mitä oon tehny kesällä, miten on sosiaalinen elämä muuttunu ja kaikkee. Kyselivät että oonko ollu tyytyväinen muutoksiin ja niin eespäin. Yks mikä eniten yllätti oli se, että ku ennen tota oli tullu postissa sellanen kyselylomake, mistä ehkä jossain jutussa oon maininnu... Nii siinä oli niitä samoja peruskysymyksiä, että onko ollu yksinäisyyttä, huimausta, etc. etc. .. mut siis sitä ei käyty läpi – ollenkaan! I'm not even kidding! Oli vähän outoo, mutta positiivista. Sen verran se psykiatri sitä vilkas että huomas että olin muutamaan kohtaan maininnu erikseen muista perheenjäsenistä.

Yksinäisyyteen laitoin täydet, niin siitä muutama lause vaihdettiin, muttei sen enempää. Selitin että alkuvuodesta oli vielä vaikeeta vaikka en ollut suoranaisesti enää kii Exässä mutta en ollu ikinä koskaan kuitenkaa ollu näin konkreettisesti yksin. Mutta kyllä sitä kevään ja kesän aikana varsinkin viimeistään tavallaan tottui siihen ja ehkä jopa on hiukan innoissaan taas sinkkuuden vapaudesta, ehkä. Tietää useiden iltojen perusteella että mulla olis vientiä esim. biopoikien keskuudessa, mutta ne varmaan haluaa pillun jota naida, joten...

...siitä muuten tuli keskustelua, että se psykiatri alko taas jotenki helvetin vaivaantuneesti ja epäselvästi sopertaan jotain että ku mä oon niin ”sensitiivinen tulkitsemaan muita ihmisiä” .. että jos siitä tulee ongelma niin siitä mun kannattais ettiä joku kallonkutistaja, jonka kanssa työstää asiaa. Mä sit selitin että kyllä ihan suojellakseni itteeni, kun asenteet on mitä on, ja vaikka ei sais yleistää niin se on valitettava tosiasia, että suurin osa biopojista ei olis kovin innoissaan kun flirtinkään jälkeen outtaisin itseni. Vaikka ei olis ehtiny ees mitään tapahtua, niin raivo vois tulla jo pelkästään siitä ku oon ”vedättäny” ja muuta paskaa. Että ihan tietoisesti oon jättäny sen flirttiin vastaamisen sitten vaimeaks ja totuuden itsestäni piiloon – suojellakseni itteeni. Ne nyt ei vaikuttanu siltä että ne tajus, että en oo tehnyt sitä vainoharhaisuuttani tai muuta.. mutta whatever. :D Älköön uskoko.

Sitten kysyin siitä kilpiruston hionnasta, niin sanoivat että laittavat siitä tietoo eteenpäin foniatrian polille ja ne hoitaa sen siitä eteenpäin. Kysyin myös että mitä noiden laserepilaatioiden kans, kun mulla on se neljäs huomenna ja tarttisin maksusitoumukset seuraavaan neljään. Siitäki kysyivät että onko auttaneet ja sanoin että on – että yllättävän paljon jopa noihin vaaleisiin mitä on poskissa. Senkin lupasivat laittaa eteenpäin.. mä en tiiä tuleeko siitä kutsu sinne ihotautipolille, vai voiko ne laittaa jotenki postissa vaan sen maksusitoumuksen.

Mutta nyt on siis lähete menny toiselle transpolille sitä sen psykiatrin lausuntoa varten ja samoin gyneltä on tulossa todistuslausunto postissa että oon lisääntymiskyvytön. Vieläki välillä tuntuu aika rankalta ajatella sitä.. :O Mutta mulla ja Exällähän on jo toi ihana rakas vintiö <3 nii mitäs tässä huolehtimaan..! ;)

Ollu jotenki tosi levollinen ja rauhallinen olo tuon jälkeen ja taas sellanen ”mun elämä oli tässä” fiilis. Ei yhtä vahvasti ku sillon viimeks, mutta kuitenki. Pian tää kaikki on takana ja sitten tavallaan joutuu ja pitää sulkee sekin kappale elämästään. Mua ahdistaa se ajatus. Tietysti, koska mua ahdistaa kaiken päättyminen. Ja kaikki lopullinen myös. Tässä vaiheessa voin myöntää, että kyllä mulla monesti tulee edelleen sellanen ihan jäätävän ahdistava ajatus päähän, että entä jos teinkin väärin – mitä jos tää kaikki onkin todella mun itse luomaa illuusiota.. että piti tehdä sellainen naamio itselle, joka oli sen pienen, epäitsevarman, hauraan, pelokkaan, koulukiusatun sosiaalisen hylkiön, nörttipojan.. kaiken sen vastakohta. Ja jos itsekin vaan sain itteni uskomaan siihen niin että siitä tuli ”totta” – mutta jonain päivänä tulevaisuudessa herään ja tajuankin että se kaikki on ollut valetta, en koekaan sopivani enää tisseihin ja kaikkeen!?

Siis mullahan ei ole moneen vuoteen ollut enää mitään epäilystä siitä mitä olen, mutta se ahdistus ei kohdistukkaan siihen epävarmuuteen – koska sitä ei oo – vaan siihen mahdollisuuteen; siihen ”entä jos”, siihen johon en oo koskaan osannut luottaa missään asiassa. Vaikka joku olis kuinka todistettu, päätetty tai mitä vaan, niin voin vuosienkin päästä vielä kelata sitä jotain juttua että ”entä jos kuitenki..” Se on taas yks näistä mun oman pään ongelmista. En mä ajattele että sellasta päivää vois edes ikinä tulla, mutta se ajatus että se vaihtoehto on silti ahdistaa. Siis kun eihän oo mitään sellasta millä voisin olla 100% varma siitäkään. Samoin monesti mietin jotain mitä joku on vaikka sanonu, kertonu miten joku juttu on tapahtunu ja millon mitäki, niin kelaan että ”entä jos se kuitenki valehteli mulle?”, ”mitä jos ne kuitenki oli säätäny mun selän takana?”, ”mitä jos vintiö ei sittenkään oo mun lapsi?”, ”entä jos Kämppis kuitenki haluis asua raksunsa kans kahdestaan, mutta eivät halua sanoa?”, ”mitä jos mulla sittenkin on keuhkosyöpä?”, etc. etc., tajusitte varmaan. :D

Niin sillä tavalla se ahdistaa. Siis kun se olis aika kauheeta – ei tosin niin paha ennenku kirurgia on tehty. Tissit nyt saattais jäädä mut so what, niille vois tehdä jotai. Mutta kun kokoajan tykkään ihan hirmusti omasta peilikuvastani, kun mulla on tissit..! <3 Tuntuu niiiiiin oikeelta, tunnen olevani oma itseni, ees siitä osasta! :) Ja edelleen rakastan meikkaamista, pukeutumista hameisiin, toppeihin ja korsetteihin. Rintsikat ja pöksyt tuntuu oikeelta – ja näyttää oikeelta ja luonnolliselta mun päällä. Tykkään jopa siitä kun viimein voin sallia itselleni sen että kun en saa jotain @ß$æ#! kurkkusalaattipurkkia tai muuta auki, niin voin pyytää apua. Saan olla heikko, saan itkeä, voin olla hauras, mua halutaan suojella – mut nähdään pienenä ja puolustettavana. Kaikki se mitä en oo sallinut itseni olla aiemmin. Toki, voi ajatella että kasvatuksessa menny vituiks – ja niin onkin menny; paljon! – mutta pojan stereotypia on silti myös sellane että noi on ei-sallittuja asioita kaikki. Oon siltikin ollu herkkä itkemään ja muuta, mutta opin piilottamaan sen.

Mutta kaikki siis tuntuu niin luonnolliselta ja oikeelta, että eihän siihen pitäis olla mitään mahdollisuutta että yhtäkkii alanki katumaan ja tajuan olevani jotain muuta. Mutta kun mikään ei varsinaisesti tee sitä mahdottomaks kuitenka, jos tajuutte..? Kyllä tää toimis positiiviseenki suuntaan; jos halvaantuisin vyötäröstä alaspäin, niin mulla olis varmaan aina se ”entä jos kuitenki vielä kävelen joskus” – jos jalat olis amputoitu, niin se olis mahdotonta ja sillon sitä tuskin olis samalla tavalla. Sillon se olis ”jos joku kuitenki keksii exo-skeletonin..” Mutta jos toi nyt yhtään selvensi, että mihin se mun pelko kohdistuu.. toivottavasti. :)

Mua naurattaa kun tästä tulee mieleen oikeesti joku vanha videopeli tästä menosta, kun tarvii hakee yks paperi tuolta, toinen tuolta ja kolmas täältä.. :D Sen takii siis otsikko. Ihan sellanen fiilis että

Miss. I present you with your sixth quest: You must retrieve the lost pieces of The Forgotten Letter. It is a document, which was to be delivered to The Magistrate long time ago, but instead The Adversary tore it asunder and scattered the pieces around this realm. You must search and find them all, and You will receive a great reward from The Magistrate. It is Your destiny, milady.

Tiiättekö.. :D Ja sit toi kuinka julmetun vaikeesti ja muodollisesti pitää tohonki paskapaperiin kaikki kirjottaa..! :D [EDIT: Oli tarkotu laittaa kuva paperista, mutta unohtu; laitan huomenna! :)] [EDIT 08.09.16: Kuva lisätty :)] Mutta se on nyt mulla! Ensimmäinen kolmesta mitä tarviin HeTun muutokseen! :) Loppuja lappuja odotellessa.. Kiitos lukemisesta, ootte kaikki ihan super-ihania ja pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne rakkaat ihmiset. ❤ :)190_01.jpg?1474372578

[Eipä yllätä, että kun kyse on omalaatuisesta musiikillisesta tyylistä, kuten kybermetalli, niin se on taas japanialainen bändi, joka korjaa potin aika huolella! :D Tässä kaikille pirteää ja voimauttavaa menoa!]

https://www.youtube.com/watch?v=2oi-8xl7uZs

 

★Tähtisimmu ★

[Tästä: Osaan II, Osaan III, Osaan IV, Osaan V]