Niin se vaan on rakkaat ihmiset. Huomenna todella tulee vuosi siitä kun mun hormonikorvaushoito aloitettiin. Kaikki aina päivittelee kuinka hitaasti aika menee tai voivottelee kuinka nopeesti se menee.. mä oon edelleen sitä mieltä että se kulkee ihan vakiovauhtia. Tää vuosi ei todellakaan oo mennyt nopeesti tissien kasvua odotellessa, mutta ei kyllä hitaastikkaan kun on katsellut oman rakkaan veitikkansa kasvamista. Joskus vielä mullakin on ihan oikeen kokoset tissit (toivottavasti) ja samoin joskus siitä meidän ihanasta rakkaasta pikku taaperosta tulee aikuinen... Tähän vuoteen on mahtunu niiiiiiin paljon kaikkee, niinku oikeestaan koko mun elämääni. Hetkeäkään en vaihtais pois, en niitä pahimpia kuiluja kun kattoo parvekkeelta alas ja ajattelee ”tästä kun vaan hyppäis, sit ei tarvis ikinä tuntee tätä kärsimystä enää..”; en niitä hetkiä kun oon vetänyt viinaa pään täyteen, jotta voisin viiltää pahempaa jälkee itteeni – itken omassa veressäni marinoituna ja mietin miksi oon niin vitun paska ihminen että huolestutan taas kaikki, en niitä hetkiä kun herään keskellä yötä ja alan itkemään ihan jostain tuntemattomasta syystä, enkä niitä hyviäkään hetkiä; kun ystävien kanssa naureskellaan että jos mut yritetään raiskata niin voin aina todeta matalalla miesäänellä: ”hei, luuletko löytäväs jotain mieleistä mun hameen alta?” en niitä kun sovitellaan mulle uusia vaatteita ja mietitään mitkä saa näyttämään eniten tytöltä; en sitä kun Ämmä puristelee mun tissejä ja mä vaan.. oon; en mitään vaihtais. Paljon on itketty, paljon on naurettu, paljon on ollut tuskaa kun on iso rintakehä, paljon on ollu ihanaa kun tajuaa kuinka tytöltä sitä näyttääkään. Ystävien kauniit sanat, tuki, rohkaisevat kommentit, ymmärrys.. kaikki. [kohta tulee kyyneliä..]

Todella iso kiitos myös kaikille lukijoille!<3 :) Jokaiselle kommentoijalle, jokaiselle jakajalle, jokaiselle joka on laittanut mailia, kaikille jotka on edes kerran avannut mun blogin. Kaikille jotka on auttaneet mua siinä että tää kaikki tavoittais aina vaan suuremman yleisön. Kaikki, jotka on auttaneet sellaisia löytämään mut, jotka kaipaa apua, tietoa, tukea tai rohkaisua – tai haluavat vaan lukea millaista on olla trans(tyttö). On ihan älyttömän ihanaa ja liikuttavaa lukea sellasta että oon saanut jonkun ajattelemaan positiivisemmin, oon antanut jollekkin toivoa / rohkeutta / uskoa itseensä, että oon auttanut kohtaamaan asioita, löytämään itsensä, tutkimaan itseään, selviämään. Musta ei lainkaan tunnu että tää olis yksipuolista, vaikka pyrinkin antamaan tosi paljon tälle blogilleni, päinvastoin, mä myös saan teiltä kaikilta enemmän kuin osaatte edes arvata. Olen niin käsittämättömän ja vilpittömän iloinen ja onnellinen sen puolesta että saan, voin ja onnistun tarjoamaan niin paljon niin monelle. Ja toivon että voin aina vain tarjota enemmän ja aina vain useammalle. Tahdon auttaa, kuunnella, tukea, antaa tietoa, auttaa pohtimaan ja löytämään, rohkaista olemaan ja näyttää että vaikka transsukupuolisuus voi olla todella kova kohtalo, niin siitä todella voi selviytyä.

183_02.jpg?1472162781Mä en ole mikään maailman iloisin tai positiivisin tai optimistisin ihminen. Oon edelleen monesti tosi syvällä pahassa olossani, johtui se sitten ristiriidasta tai mun omista pään sisäisistä sodista. Mutta mä olen selvinnyt tästä vuodesta – siitä mikä on kaikkein pahin (jos ei lasketa aikaa ennen hoitoja). Mun pitäis olla todella iloinen ja onnellinen siitäkin, oon tilastollisesti selvinnyt. En ole saanut keuhkoveritulppaa tai muita sivuvaikutuksia, en oo luovuttanu ja hypänny sieltä parvekkeelta, en oo viiltäny liian syvään, en oo ankkakännissä hoiperrellu auton alle, en oo juonu niin paljon etten olis heränny seuraavana aamuna. Mä voisin melkein vannoa, että vaikka väitän että kirjoitan muille ja pyrin lisäämään tietoa ja ymmärrystä, kaatamaan ennakkoluuloja ja murtamaan stereotypioita ja harhakäsityksiä, niin osasyy mun selviämiselle on tämä blogi. Ja jos ei se itsessään niin se kuinka ihania ihmisiä kaikki mun lukijoista on. Kuinka kaikki te jaksatte lukea toistamiseen niitä(kin) juttuja kun mun on vitun paha olla.. väitän että kerron sen koska haluan kertoo millasta on olla trans(tyttö) mutta se kyllä taitaa olla puolitotuus vaikka en itse haluaiskaan myöntää sitä. Kyllä tämä on henkireikä mulle, varmasti. Jos ei muulla tavalla niin sillä kuinka mulle tulee toiveikas ja iloinen fiilis siitä, kun kuulee että oon auttanut jotain toista kohtalotoveria kirjotuksillani. Se oli yks mun alkuperäsistä tavoitteista ja on edelleen.

Mulla on ollut koko päivän sellainen todella outo fiilis. Mulla on niitä [ja nyt itketään..] monesti ja erilaisia, mutta tää on sellanen olo että se on ollut – ainakaan näin vahvana – nyt vasta muutaman kuukauden aikana aina sillon tällön. Mutta tänään se on ollut koko päivän ja tosi vahvana. Mä yritän pukea sen sanoiksi, mutta alotan musiikilla. Ne jotka on ns. Nintendo-sukupolvea (tai muuten pelannut sillä) ja selvinnyt joskus jonkun pelin viimeiseen kenttään, niin tietää millanen musiikki niissä monesti on. Sellainen todella haikea, mutta silti jotenki iloinen. Tulee haikeus siitä että pian jotain päättyy, mutta samaan aikaan saavuttaa jotain. Voi kuulostaa todella tyhmältä puhua jostain ”pienestä merkityksettömästä” videopelistä näin, mutta se onkin se musiikki, joka ratkaisee. Seuraavista ekan oon linkannu aiemminki jossain postauksessa. Mikään ei oo se alkuperäinen 8-bittisen versio, mutta kaikki noudattaa täsmälleen sitä melodiaa:

https://youtu.be/JRI2CVJh3Zs?t=10

https://www.youtube.com/watch?v=47P15QL43Bc

https://youtu.be/ohvX8oYTg8c?t=423

 

En mä sano että vastaavia fiiliksiä ei sais nykyajan pelien musiikeista, mutta noi nyt vaan on itselle sellaset mitkä tosi lujaa tekee sen fiiliksen. Mutta se fiilis.

Siis tiiättekö kun tulee vaikka ero, niin tuntuu että maailma kaatuu päälle. Tuntuu että tukehtuu ihan konkreettisesti, että happi loppuu, ettei selviä seuraavaan päivään. Mutta sitten se seuraava aamu, tai joka tapauksessa jokin aamu kun pääsee eteenpäin, kuten Bestis sanoi: ”uusi aamu” -fiilis. Se kun on haikea fiilis siitä että jotain päättyi, mutta on samalla iloinen että kuorma on nostettu sun yltä, sun sydämeltä. Voit mennä eteenpäin, oot itkenyt joa kaiken sen tuskan edestä mitä voit itkee. Tulee murros. Jokin kaunis ja suuri kuolee, henkäisee viimeisen kerran. Mutta voit viimein hengähtää, jättää sen tuskan taakse. Se on nyt ohi. Tai kun joku läheinen kuolee, niin se fiilis mikä on sinä hautajaisaamuna (ennen sitä hillitöntä poraamista), kun oot menehtymisen jälkeen vaan miettinyt sitä menetystä ja parkunut. Se kun muistellaan että millon se teki mitäki ja kaikki ne ”muistattekos sen kerran, kun - - ” ja kaikkee. On haikeaa, mutta kaikki tietää että se on se päivä jonka jälkeen kaikki on takana. [Iso kiitos Bestikselle tästäkin metaforasta, krediitit menee sinne<3] Se fiilis mulla on ollut kokopäivän. Suoraan sanoen mulla on ollut fiilis että ”mun elämä oli tässä” – ei sellainen ahdistunut, pelokas tai surullinen tai itsetuhoinen. Ei oo ollu fiilis että ”tänään tapan itseni”, ei todellakaan, vaan jotenkin vaan sellainen todella rauhallinen ja levollinen, mutta tuntunut että tää vaan oli tässä.

183_03.jpg?1472162788Ehdotin Bestikselle että voiko tää olla sitä että nyt vasta oikeesti sitten olen yli Exästä. Että nytkö on se haikeus viimein ja tän jälkeen voin jättää sen taakse? Vaikka on useampi kuukausi ollu ihan normaalit fiilikset siitä ihmisestä – ei mitään sellasta ku vielä alkuvuodesta oli tammi – helmikuussa. Ollaan ”vaan” Mamma ja Äiskä ja meillä on lapsi, ei mitään kummempaa. Mutta Bestis sanoi että tuskin on sitä näin kaukana kun erostakin on jo kolmatta vuotta. Ja se tarjos selitykseks sitä että ehkä oon yrittänyt tosi lujaa – liian lujaa – olla se minä itse. Oon yrittänyt oikein olla se tyttö, vaikka se tulee kyllä ihan luonnostaan. Se siis itse muotoili sen noin. Ikään kuin se olis yrittäny sanoa että ”Älä [Tähtisimmu] yritä olla sitä, kun ei sun tarvii. Oot vaan yksinkertasesti.” Ja se meinas että nyt siis vasta sisäistäisin sitä itse, että mä oon just se mitä oon: oma itseni, tyttö. Ei mun tarvii yrittää – niinku en oo koskaan muutenkaan esittäny tai yrittäny olla mitään, oma itteni vaan.

183_01.jpg?1472162774Sit mä mietin että onko se vaan se, kun tosiaan tajuaa että vuosi on takana. Siis se helpotus ja levollisuus siitä että mä tosiaan oon selvinnyt. Kaikista niistä kuiluista, murentumisista, itkuisista öistä kun on tuntunut niin lohduttomalta, toivottomalta, yksinäiseltä ja kylmältä. Kun oon itkenyt tyynyn kirjaimellisesti märäks kyynelistä. Mutta mä oon selvinnyt. On vähän se fiilis kun Ville Laihialalla kun se sanoo ennen viimeistä koskaan Sentencedin soittamaa biisiä: ”Mä haluun vielä kerran kiittää kaikkia, vaikka eihän tässä tiiä mitä sitä sanois... me jätetään teiät viimesellä biisillä mitä tää bändi on ikinä tehnyt ja ikinä tulee tekemään. Tää seuraava on End of The Road.” Vaikka mä en oo todellakaan lopettamassa yhtään mitään, sen enempää itteeni ku blogia! <3 :’) Mutta on vaan niin haikea olo jotenki. Helpottunut. Tietää että se on niin todella lähellä, että on virallisestikin viimein kaikkialla papereissa ”sukupuoli: nainen”.. se mistä tavallaan mun elämä vasta voi alkaa. Se mitä ei 20 vuoteen ensin ees tajunnu etsiä, sitten meni pari vuotta käsitellä ja hyväksyä se itse ja muutaman vuoden vielä transpolin kyrvät viivytti sitä. Nyt, 28 vuoden jälkeenkö mun elämä viimein alkaa? Onko se todella mahdollista että jonain päivänä mä oikeesti olisinkin niin ehjä ettei tulis sellasia kuiluja, tulis vaan sellasia ”perus pahoja päiviä” mitä kaikilla on joskus? Onko se oikeesti mahdollista että joskus vielä joku rakastaa mua – sellasena kuin oon? Jaksaa mua? Ja mä en oo ite sellanen kusipää ja aja sitä pois tai käy panemassa muiden kans kun se ei oo läsnä hellimässä ja pelastamassa mua? Voinko mä oikeesti joskus vielä olla onnellinen? :’) Varovainen toiveikkuus ehkä heräs...

Mutta tosiaan, kyllä tässä jää taakse paljon. Paljon siitä mitä oon ollut nää viimeset 28 vuotta. En mä mihinkään muutu tai katoa, sama [Tähtisimmu] mä silti tuun aina olemaan, mutta kyllä siinä kuitenkin muuttuu – jos ei muuten niin muiden silmissä paljon. Kun ne alkaa enemmän ja enemmän näkemään mut tyttönä, kohtelemaan kuin tyttöä, ajattelemaan mut tyttönä. Ei sillä että tuntuis että menetän mitään tai että ahdistais ettei olis poikien kans samanlaista ystävyyttä enää. En mä edelleenkään tuntenu koskaan kuuluvani niihin jätkien iltoihin. Mutta just se, että samalla kun paljon tulee päätökseen, niin paljon alkaa. Voin viimein olla sosiaalisesti tyttö – ehkä joskus vielä jopa nainen. Musta tulee osa sitä sosiaalista ympyrää, naistenillat, naistentanssit, naistenbileet, naisten<P> missä P on mitä vaan.

On oikeesti aika sama fiilis kun sillonku oon muuttanu 20 vuoden jälkeen omasta kotipaikasta pois, itkin varmaan koko automatkan, silloisen kumppanin rauhotellessa. Tai kun Bestis muutti pois yhdestä se asunnosta jossa olin paljon – kauemmas kuin mitä ollaan ikinä asuttu toisistamme. Mä rakastan sitä ihmistä niin paljon... Itkettää vaan ihan kauheesti, mutta ei sillai huonolla tavalla... :’) Voin -- ja "joudun" jopa -- sulkemaan nyt ison kappaleen mun elämästäni ja jättämään taakse, menemään eteenpäin. Haikeana, mutta voitokkaana. Ja on aivan älyttömän ihana tehdä se kaikkien teidän kanssa! <3 Vaikka oon aina sanonu että seuraavalla biisillä on yks todella tarkka käyttötarkoitus, niin kyllä sitä voi käyttää monissa muissakin haikeissa tilanteissa:

https://www.youtube.com/watch?v=NgNgBZjFJDo

 

Mä en halua lopettaa tätä kaikkea, tätä kirjottamista, todellakaan! Haluan aina vaan antaa enemmän ja enemmän ja keksiä uusia tapoja rohkaista, tukea ja auttaa. <3 Toivon tavoittavani aina vaan useamman ihmisen. Toivon että voin oikeesti muuttaa maailmaa, edes yhden ihmisen osalta. Jos edes saisin yhden ihmisen maailmaa avarrettua, että me vaihdokkaat ei olla jotain sairaita paskoja, niin oon jo tosi iloinen. :’) Mä vaan niin tahtoisin kovin että maailma olis ihanampi ja turvallisempi paikka kaikille...

Mä haluan vielä kerran kiittää kaikkia, lukemisesta, kommenteista, palautteesta, ideoista, avusta, maileista, vastaavasti mulle antamastaan tuesta, kauniista sanoista, rohkaisevista kommenteista, kaikesta ja kaikkia. Tasapuolisesti. Toivottavasti pysytte mun seurana niin kauan kuin tätä kaikke kirjotan! <3 <3

Mun mielestä kaikki haikeus pitää aina viimeisenä purkaa. Kokoelmalevyt pitäis aina päättää slovarin jälkeen nopeeseen ja energiseen biisin, bileiden tokavika biisi pitäis olla se haikeilubiisi ja sen jälkeen joku voimautusbiisi, niin samoin tahdon tämänkin haikeuden tähän loppuun purkaa [anteeks niille jotka ei pidä siitä] sanomalla että huomenna vedän niiiiiin naamat ja juhlin sitä että oon selvinnyt! Ja lisäks tulee taas spessupostaus, luonnollisesti. Jotain erityistä! Ei ehkä kovin, mutta sen sijaan että tekisin lupauksia niin aion rikkoa niitä. ;’) Huomiseen, rakkaat ihmiset! ❤

183_04.jpg?1472162790

[Olin alottanu jo kirjottaa ja tajusin vasta sen jälkeen, että haluun jotain rohkaisevia kuvia kohtalotovereille taas antaa, joista sais uskoa että todellakin voi näyttää 99% läpimenevältä – uskallan sanoa että kuka tahansa! Älkää rakkaat luovuttako, vaan tavoitelkaa unelmaanne, haaveitanne – ei ne oo tehty päässä haudottavaks vaan kurottamista varten! <3 :) Uskokaa ja pystytte!]

[Vaikka tää viimeinen biisi alun perin mulla assosioitu yhteen tiettyyn rakkaaseen ja etenki siihen eroon, niin nykyään se muistijälki on jo haihtunut, nyt tää on vaan haikeilu- / voimautusbiisi, riippuu kummassa fiiliksessä kuuntelee, mutta toivottavasti se tässä nyt onnistuu olemaan se haikeuden purkaja ja antaa hyvät fiilikset, vaikka sitten perjantaille – kun sillon varmaan suurin osa teistä tätä lukee.. Hyvää viikonloppua siis myös! :)]

https://www.youtube.com/watch?v=prcKWXLQhPg

 

                                                                         ❤                                                                  

 

★Tähtisimmu ★