[Miksi taas tällästä? No sen takia, että kohtalotoverit saa käsitystä, kuinka yllättävän pieni lohtu korjaus saattaa olla. Ei oo mikään taikasauvan heilautus, ei.. -.- Ja skeptikoille tää varmaan tarjoaa mielihyvää... Entiiä. Syökää päänne.]

Niin. Tuli siis mieleen taas avata syvemmältä mitä mun päässä liikkuu. Eilen. Kun yöllä kolmen aikaan aloin parkumaan ihan kuin joku vajaamielinen pahkasika. Itse laukaisija oli jälleen se ”liljankukan” blogi – joko se itsessään tai se että se tuli päätökseen. Se loppui. Niin loppui muuten Olympialaisetki. Kämppis katteli raksunsa kans niitä. Katoin minuutin ja totesin: ”Ei kyllä voi kattoo; vaara että alan poraamaan kun jotain päättyy.” Tosiasia. Päätin kuitenkin Frendit, ja tein sen yksin. Oon melkein ylpee itestäni että selvisin siitä. En muista olinko selvin päin.. tuskin. En ees sillon itkeny ihan koko jakson ajan...

Mutta siis vaikka se laukaisija taas oli joku tollane, niin se vyöry mikä seuras sitä, oli ihan se sama, vaikka se laukaisija olis ollu joku ”perinteinen” – syyllisyys, arvottomuus tai joku muu mun rakkaista ystävistä mun pääni sisällä. Taas mun päässä pyöri vaan Exän fiilikset kun tunnustin panneeni sen silloisen parhaan ystävän kans. Mun ekan pitkän suhteen kumppanin fiilikset kun tunnustin panneeni yhden tyypin kans muualla. Jota en ees tuntenu varsinaisesti – tutustuttiin Galtsussa ja menin sinne dokaan.. sit se kysy jossain vaiheessa kun olin juonu melkein koko 0.7l viskipullon raakana (koska niihin aikoihin ”Kaappi” oli tosi iso idoli ja piti olla itekki ”tosi mies” ja nehän ei blandaa!) että saako se ottaa multa poskeen. Se oli vuoden pari mua vanhempi, mut oltii kumpiki vielä alaikäsiä, just for the record. Tietysti suostuin. Mitennii tietysti? No, koska olin humalassa ja halusin panna... läheisyyttä, hellyyttä, hyväksyntää.. kaikkee sitä mitä varmaan se toinenki kaipas... Joten ihmekkö se että sit jo yhtäkkiä oltiinki vehtaamassa. Se kuinka murensin silloisen seurustelukumppanini... kuinka se jälkikäteen (ennenku sano ettei haluu ikinä nähdä mua enää) kerto että se oli ”vähän seonnu” – ollu pari vuotta himassa eristäytyneenä ilman sosiaalisia kontakteja. Se oli neitsyt ku alettiin olemaan. Hienosti hoidettu, [Tähtisimmu]. :/ Vitun hienosti.

Se kuinka oon monesti valehdellu ystäville, esim. mihin tarviin rahaa lainaan.. missä oon ollu, kenen kans, mitä oon tehny.. vedättäny.. manipuloinu, väittäny asioita muista.. juorunnu tai liiotellu.. pitäny kaikkia ihmisiä sätkynukkeina itelleni... vain jotta saisin kaikilta huomiota, rakkautta, läheisyyttä.. jotain mikä pitäis mut hengissä seuraavaan päivään. On pitäny saada aina se mitä haluaa, hinnalla millä hyvänsä. Mitä sit jos jonku ilta menee vituiks sen takia. Mitä sit jos jollain menee poikki sen takia. Mitä sit jos juonki salaa ton viinat ku omat loppu kesken. Mitä sit jos syönki ton pizzan salaa ku tekee mieli. Mitä sit jos otan pari röökiä, ei se huomaa kuitenka – tai syyttää humalaista kumppaniaan kuitenki. Mitä sit jos annan ton nukkuu mun vieressä.. mitä sit jos annan sen vähän hiplata tai panna mua...

Mä oon aina sanonu että en tunne syyllisyyttä pettämisestä. En mä tunnekkaan siitä, vaan siitä kuinka sitä toista sattuu. Kuinka mä satutan sitä! Kuinka vedän käsivarteeni syvimmän haavan mitä oon ikinä itteeni tehny, siten että vielä osa verestä roiskuu sen päälle jota halusin satuttaa niin pahasti ku osasin... Mitä sit jos annan ton ymmärtää että sillä on mahis muhun ja säädän sen kans ku haluun nyt läheisyyttä.. ihan sama mitä se kuvittelee... eipä tullu mieleen että sen elämä voi tuhoutua siitä, koska se oli aika nuori – tosin olin mäki, mut kaks vuotta vanhempi silti...

Mä oon tehnyt vaan niin paljon pahaa elämäni aikana! :( Ystävät piristää sanomalla, että vaikka niin, niin oon silti yks ihanimmista ihmisistä ja kaikille niin kovin rakas... joo. ehkä. Mutta en oo ansainnu siitä paskan vertaa. Mun pitääki olla yksin. Ikuisesti. Ja kärsiä siitä yksinäisyydestä. Ahdistua siitä lohduttomuudesta, kylmyydestä ja läheisyyden puutteesta. Ehkä tää mitä nyt on, on nimenomaan Kosmoksen rangaistus viimein kaikesta siitä paskasta mitä oon tehny kaikille. Kaikesta siitä itsekkyydestä, niistä ihmisten pyörittelyistä.. kaikesta.

Nii, en oo varmaan ikinä antanu itseni / osannu / voinu tuntee syyllisyyttä.. Miten tuntuu että nyt vasta tulee kaikki – kun siitä edestä on hoidettu se akuutein juttu pois; sukupuoliristiriita. Nytkö joudun kohtaamaan 14 vuoden ajalta kaiken syyllisyyden? Kaiken sen yksinäisyyden, mitä olis pitäny olla aina? Kaiken sen ahdistuksen kerralla? Mä olin niin luhistumassa viime yönä. Itkin vaan lähes hysteerisenä ja puristin vaan tyynyä ja toivoin että nukahtaisin. Mutta eihän se tuska antanut mun nukkua.. ei, vaan se kiristi aina vaan otettaan. Kyyneleet virtas aina vaan vuolaammin, psyyke meni pahemmin sirpaleiks. Näin mielessäni kaikki ne pahat teot.. tunsin sen toisille aiheuttamani tuskan. Tuli epätoivo.. muistaa millasta oli kymmenen vuotta sitten ja taas tajuaa että sitä aikaa ei saa ikinä koskaan elää oikeessa kehossa...

Mä vaan niin toivoin että joku – joku! – olis avannu mun huoneen oven, tullu ja ottanut syliin ja sanonu ettei oo mitään hätää. Että kaikki on hyvin ja mä en oo maailman kamalin ihminen ja hirveä petturihuora ja psykopaattilutka. Se olis voinu olla vaikka joku narkki jostain kadulta..! Mä vaan toivoin että joku kuulis mun itkun, näkis mun tuskan, aistis mun kivun.. tulis auttamaan. Pelastamaan... Ottais siipiensä alle, turvaan. Sinne missä oon saanu aina olla – ja missä en toisaalta oo koskaan ollu. En vieläkään tiiä että johtuuko siitä että Äiti on ollu liikaa läsnä ja siten oon ollu sen siipien suojassa – vai siitä että ei oo ollu sellasta vahvaa puolustajaa niinku isä – jota kiinnosti enemmän tietokoneet / työ ku minä. En tiiä kumpaa etin itselleni – ehkä jotain siitä väliltä? Äitiä, joka on vahva ja pystyy puolustamaan. Onhan mulla aina ollu toi Bestis. Se "isoveli", joka kattoo ja kestää ja jaksaa kaikki toilailut ja sekoilut.. mutta humala on julma liittolainen; hetki sitten vasta sain kuulla ettei sekään läheskään aina oo tajunnu mua. Ja että tuon sille aina ilmi historiani, joka vaikeuttaa asioiden uudelleen järejestelyä sen päässä.. niinpä niin... en haluu kuormittaa, enkä hankaloittaa mitään...

Mä vaan tiiän että haluun sellasen, joka suostuu aina joskus olemaan juoppokuskina koko illan, antaa mun vetää nuppini ihan koomaan ja kantaa mut kotiin, kiskaisee klyyvarin vinoon sellasilta jotka lähentelee / ahdistelee mua – niinku se hameen alta kuvaaja; siinä tilanteessa olis pitäny olla mulla joku! Joku jolle sanoa että ”hei toi kuvas mun hameen alta – SUN omaisuuttas! Pilko se tohon puuhun, toi mulkunvemppaaja!” Ja niin se olis pyöritelly sitä hetken.. antanu opetuksen. Kaikesta tästä sais sit vastineeks mut.. ihan kokonaan. En osaa suojautua, koska en osaa nähdä itelläni arvoa. Antaisin itseni kuin lelun. Niinku tähän blogiinkin. Jos se toinen tahtois laitta mulle kaulapannan ja talutushihnan ja naida mua perseeseen, niin kai mä lähtisin siihenki hetken suostuttelun jälkeen, vaikka en ees tykkäis ite; ”mutku toi toinen tykkää, niin mun vaan pitää”... ainahan se vois juottaa mut ihan koomaan – sitte katoo ne loputki estot ku en tajuu suojautua sitäkään vähää. Mutta onneks tästä blogista on tullut paljon tosi ihanaa ja rohkaisevaa palautetta ja pystyn oikeesti auttamaan ihmisiä – ees vähän, ees jotenki. Kiitos, ihmiset rakkaat!<3 Sen takia mä kai siitä muusikonkin urasta eniten haaveilen. Haluisin pelastaa ihmisiä – tarjota jotain mitä Sentenced tarjos aikanaan monille tuhansille. Jotain mikä piti hengissä vaikka elämä oli tyhjää paskaa.. Toisaalta, jos joku uus omistaja löytyiski mulle niin sitte taas se, että mitä sitte ku se ei oo siinä ja mä tarviin läheisyyttä... taas ollaan naimassa muiden kans. Jälleen yks uus ympyrä olis piirretty ja seuraava vois alkaa. Uudestaan ja uudestaan piirrän kehää ja joka kierroksella kynttilä palaa vaan lujempaa molemmista päistä...

"Tonight I ease my restless soul

while my body lies in flaming torment

It's long way to turn around

when death is just another door.

...just another door...

 

I close yet another door

in every struggle I feel insecure

close my mind to stay awake

in the last eye of the storm"

 

Mitä ne hoidot ei siis korjaa? Sun psyykettä. Sitä että oot ollu jotenki kummallisesti rikki jo neljänvanhasta saakka, jolloin ekan kerran osasit sanoa että tahdot kuolla. Sitä että koet itses täysin arvottomaks ja kelvottomaks. Että sun elämä on aivan vitun tyhjää, vaikka sulla olis kuinka paljon ystäviä, rahaa, kuuluisuutta, lapsia, rakkaita... aina on vaan tyhjää. Sitä että sellaset käsitteet kuin ”koti” ja ”perhe” on niin saastuneita ja rikkinäisiä ettet voi tuntea olevas missään kotona, eikä mikään tunnu perheeltä. On vaan paljon rakkaita ja läheisiä ystäviä mistä kaikki koet isoveljiks / -siskoiks... koska haluut että ne pitää susta huolen, kattoo sun perään ja ottaa vastuun, kun sä et osaa etkä halua – et kykene. Ehkä mun aivoissa on konkreettisesti jotain vikaa? Ehkä mä jään ikuisesti 15- - 16-vuotiaan tasolle.. oon kehityshäiriöinen...

Vaikka mun keho olis se unelma mitä tavottelen jumpalla ja kaikkee.. vaikka tissit kasvais ihan unelman muotoiseks ja kokoiseks... tää keho olis silti mulle ihan yhtä arvoton. Silti viiltelisin sitä; se olis työkalu, toisten satuttamiseen, ahdistuksen hallintaan, itsensä purkamiseen, ilmaisemiseen.. tuskan visualisointiin.. helpotukseen.. itsensä rankaisemiseen... pari sataa arpee lisää ei paljo tunnu enää. Tai pitäis tuntua, kivulta. Niin helvetin pahalta ja lujalta, että muistan kuinka kauhee ihminen oon. Mutta aina sen unohtaa ja sitten voi muistuttaa telomalla itseään lisää. Arvoton lihakone. Panonukke. Pirunhuora. Tuomittu sieluttomaan rietasteluun ja tyhjiöön.

Mietin eilen enemmän tosissaan ku aiemmin ikinä että tapan itteni. Viillän kyynärtaipeet auki. Tiiän että se toimii. Yks tuttu lähti joskus sillai. Yritin ajatella kaikkia niitä jotka itkis mun perään – ja mun omaa lasta... oli tosi vaikee vakuuttaa ittensä että on parempi että jään. En tiiä onnistuinko vai nukahdinko vaan... Mutta ei mua voi korjata kukaan muukaan, eikä pelastaa. Mun elämä tulee olemaan tätä – loppuun saakka. Millon seki sit koittaa... Sinne asti oon rikki. Epätoivoisesti toisiin takertuva, ja kaikilta ja miltä tahansa huomiota, hyväksyntää, hellyyttä ja arvon tunnetta hakeva ihmissirpale. Saastainen ja oksettava sirpale. Mulla on niin oksettava olo nytkin, että haluisin viiltää syvään. Ei tähän auta hormonit. Ei kirurgia. Ei mikään. Tämä kaikki ei johdu siitä. Mutta tän keskellä se että saan edes tissini, se on jotain.. se on vaan tosi pientä – ja tosi myöhään...

Kukaan ei tiiä miltä musta tuntuu. Kukaan ei tiiä kuinka paljon itken kaikesta henkisestä kivusta päivittäin. Peitän kaiken, ihan niinku yläasteella. ”Hymyile niin ne ei tiedä että suhun sattuu” Niinpä. En muista kuuluinko tohon yhteisöön, mutta olis ainaki pitäny. Kämppis sano tänää että oon tosi paljo pirteempi taas. Totesin vaan huokaisten että jos joku laittais webbarin mun huoneeseen, niin se sais tietää sen totuuden kaiken sen mun kutoman illuusion takana. En vaan haluu edelleenkään kuormittaa ketään. Oon niin monesti ollu jo puhelin kädessä, että kenelle soitan, että pakko jollekki kun ei pää vaan kestä enää! Mutta ei, en pysty soittamaan. Häiritsemään ”moisen” asian takia. Mun pitää kestää vaan yksin... Enkä ees vois avautua melkein kenellekkää etten riko sitä kun ne yrittää virittää aivonsa uudelleen sillai et näkee mut tyttönä – konkreettisesti. En mä voi yhtäkkiä purkaa ja hajottaa sitä... mulle on jo sanottu siitäki. Että tuon aina ilmi sen. Yritän olla tuomatta. Enemmän vielä tulevaisuudessa. Anteeksi<3

Mä en oikeesti tiiä miten mä selviän noista / näistä fiiliksistä tulevaisuudessa.. ne menee jatkuvasti pahemmiks. Vaikka kuiluja olis harvemmin, ne vaan syvenee aina. Vaikka niiden kestokin lyhenis, niin se syvyys merkkaa enemmän. Pitäiskö sittenki alistua vaan siihen että ei musta ole mihinkään. Luovuttaa kokonaan ja hakeutua työkyvyttömäks.. lopettaa ton opiskelun epätoivoinen räpiköinti. Tai vaan lopettaa kuoleman pelkääminen ja vetää ittensä kylmäks. Alkaa olemaan naurettavaa että on koulukiusaamisesta asti suunnitellu ja miettiny kaikkia toteutusvaihtoehtoja – ja silti ei mitään saa aikaan. Se vasta on saamattomuutta se. Ikuisuusprojekti: itsemurha. Vitun säälittävää ja naurettavaa. Ehkä mä en tarttiskaan sellasta hoivaajaa, joka ajattelee niinku eräs ystävä: että ei mulle saa eikä pidä huutaa. Se että on kaikki raajat ja kyljet täynnä arpia kertoo niin selvästi siitä että eihän toinen nyt oo koskaan voinut hyvin. Sellasta pitää suojella kaikelta pahalta ja pitää hyvänä. Hoivata ja rakastaa. Eikä huutaa ja haukkua.

Niin. En tiiä. Tuon ihmisen onnekseen se ei enää voi koskaan ihastua / rakastua muhun enää. Mutta sai mut tuntemaan aika lujaa sitä kohtaan, kun jotain tuommosta meni mulle lausumaan. <3 Toisaalta, ehkä olis parempi jos joku tulis ja löis päähän ja huutais niin kauan ”Tee se sitte, saatanan säälittävä ikiteinihuora!” ja ojentais puukkoa – niin kauan että tekisin sen. Mä en oikeeesti ole enää vakuuttunut lainkaan että se olis muiden kannalta huonompi vaihtoehto.

Toivottavasti te muut jaksatte paremmin❤ ... Voimia kaikille. ❤ Niijjoo, ja anteeks ihan vitusti kaikille joiden mielestä tää on sitä hel-VEtin kuuluisaa "itsesääliä"! Mä en oo koskaan tajunnu että miten minä tai kukaan muu on syytettynä itsesäälistä, jos kertoo että on vitun paha olo ja vihaa ja oksettaa itseään. Miten se sana on ees koskaa liitetty tälläseen?? En oo koskaan tajunnu. Eikö sääliminen ole sitä kun tahtoo just ottaa toisen syliin ja pitää hyvänä; feel pity for somebody? Joten itsesääli olis sit sitä että haluan pitää itse itseäni hyvänä? En mä nyt vittu ite halua itteeni ottaa syliin, mitä paskaa, hei nyt ihmiset!?.. Tunkekaa nyt se "itsesääli" ja sen viljelijät johonki anneliin ja syvälle! PERKELE!

https://www.youtube.com/watch?v=9aIcI4FqHSc

https://theinterbeing.bandcamp.com/

 

★Tähtisimmu ★