Jos et kestä nähdä viiltelyarpia lähikuvissa niin älä lue tätä merkintää tai kato niitä kuvia. En oo vastuussa jos oksennat tai jotain. Mun tarkoitus on avata aihetta, antaa vertaistukea / ajateltavaa ja omien arpien kuvaaminen on hyvä havainnollistuskeino. Ja nillittäjille: Ihan turha haaskata aikaa siihen että kirjotat mulle väheksyviä, paheksuvia tai vittuilevia kommentteja ku ne ei vaan heiluta mitenkään. Sori, että pilaan sun päänaukomisilon. :)

 

[Joo on menny ihan laittoman kauan taas kun edellisen kerran tänne kirjotin. Ollu ehkä taas vähän huonoja päivä eikä oo jaksanu mitää.. eilen piti kirjottaa mut pojat ylipuhu mut pelaan (oon niiiiiiin huono kieltäytymään mistään..) niitten kans Unreal Tournamentia ja Alien vs. Predatoria... Oli kyllä ihan hauskaa ja piristävää jopa. :) Otin dunkkuun vaan tosi lahjakkaasti ku olin jotain muuta ku ihminen tossa jälkimmäisessä, mutta ei se hauskaa poistanu.. :D]

Mä en ehkä uskalla tehdä tätä omalla nimellä tai omilla kasvoilla, musta ei ehkä oo transsien keulahahmoks, mä oon ehkä häiriintyny monella tapaa ja haluan että saan olla huonostivoiva uhri ja prinsessa ja tahdon vaan että joku hoivaa mua ja pelastaa mut pahalta maailmalta... mutta viiltely on asia, josta voin todella olla puhumassa, kertomassa ja avaamassa aihetta. Siinä kontekstissa musta on esille tulemiseen – ei siltikään omilla kasvoilla / nimellä tässä blogissa luonnollisesti. Mutta mua on elämän aikana ihan ystävienkin suusta sanottu millon sekopääks, sairaaks, oudoks, friikiks, ikiteiniks, kusipääks, julmaks, kylmäks ja vaikka mikskä, osa varmaan tullu tilanteissa ku mulle on oltu vihasia mut kuitenki. Siihen päälle ku miettii vielä mitä kaikkee tuntemattomat on mulle sanonu – myös noista arvista – niin eipä paljon liikuta vaikka mitä sais kuulla täälläkin ja tän seurauksena. :D Aivan vitun sama. Mutta toivon enemmänki että voin

[EDIT 14.08.16: Muutettu lista yhteneväisen väriseks..]

 

a) avata sitä miksi joku viiltelee, ehkä saada ne toiset ymmärtämään vähän sitä ilmiötä(?)

 

b) tarjota vertaistukee / ajatuksia toisille jotka tekee sitä

 

c) tarjota jotain niille, jotka ei ole muiden mielestä vielä niin oksettavan näkösiä ku minä oon, että ne voi harkita onko se lopputulos minkä kans ne itse tulee toimeen, jaksaa ja kestää sen kaiken tuijottelun, nimittelyn, vittuilun ja muun

Eli mulla on jälleen siis ihan hyvät tarkoitusperät tässä. <3 :)

Mä muistan vielä ensimmäiset jäljet mitä oon tehny elämässäni. Se oli joku talvipäivä ja olin kasilla. Sitä en muista että millä ne tein, mutta luulisin että mattoveitsellä. Mä en muista yhtään että mistä sain sen idean. Oliko joku muu viillelly? Kuulinko että jengi jossain tekee niin? Tuliko se vaan omasta päästä? Ei hajuukaan. Mutta tein sellasia toooosi pieniä viiruja vasempaan kämmenselkään. Ne ei ollu varmaan ku joku pari senttiä pitkiä ees siinä vaiheessa ja näytti lähinnä kissan raapimilta. Meillähän ei oo koskaan ollu siis lemmikkejä koska osa lapsista on ollu allergisia (mä en oo, luojan kiitos!) joten ku äiti kysy et mitä ne on niin väitin kaatuneeni käden päälle ja hiekotus raapi. En tiiä menikö täydestä mutta kysely loppu ainaki. Hämmentävimpiä juttuja oli se että toinen.. [niijoo, jos pidän kiinni siitä periaatteesta että perheenjäsenet, jotka ei mua hyväksy ja kenelle on vaikeeta, ei ole titteleidensä arvosia nii tarvii taas keksiä joku kiertoilmaisu... Olkoon mun toinen isoveli siis tästä eteenpäin Kaappi.] ..siis Kaappi tuli jossain vaiheessa keittiöön ku olin siinä yksin ja sit se vaan totes että se tietää mitä ne jäljet on. Että sekin on kokeillu nuorempana kuulemma ja että se ymmärtää kyllä. [meissä kahdessa varsinki näkee sen, mitä lähes olemattoman poissaoleva isä – joka kuitenki muisti välillä heitellä (ja vaikkei mua, niin jotain meistä jopa lyödä) ja muuten fyysisesti pahoinpidellä – saa aikaan..] Sitten se vaan kehotti mua että pitäisin huolen etten tee liian pahoja tai syviä ja ettei porukat tajua mistä on kyse. Etenkään faija.

Siitä se alko. Sitten vaan jotenki aloin telomaan itteeni useemmin ja useemmin. Kesällä olin monesti ”lentänyt ruusupuskan läpi” kun oli ”raapaumia” käsivarsissa. Mun on pakko huomauttaa, että jopa ystävät tohon aikaan ei kattonu sitä muuten ku tosi huolestuneina – siis ne ei ajatellu ees että se olis huomionhakua tai mitään. Edes sillon. Eikä se ollukkaan. Korkeintaan se avunhuuto, että ”pelastakaa mut” – mutta miltä? Multa iteltäni? Mun häiriintyneeltä mieleltä, miljoonassa sirpaleessa olevalta psyykeltä ja sairailta haluilta? Ei mua olis voinut pelastaa sillon sen enempää kun nytkään. Vika on mun päässä; minä koen tarvetta olla uhri ja muuta – ei sitä muut paranna. Ei vaikka kuinka hoivais, mut kuten sanottu: mä en jaksa enää yrittää eheytyä, joten vitun sama. Mutta ainaki yhdestä tyypistä siis puhuttiin selän takana paskaa, että kuinka se raapii omia viiltelyjälkiään ja kovaäänisesti ilmottaa että ”vittu nää kutiaa!” – tosta uskon että ihmiset ärsyynty ja piti huomionhakuisena! Mutta mä en tehnyt sillon koko jutusta sen enempää numeroo ku koskaan myöhemminkään elämässäni. En mä oo koskaan kokenu tarvetta puhua mun arvista / itsetuhoisuudesta tai tuoda sitä esille tai ilmi. Kyllä se aloite on tullut muilta. Mä oon vaan ajatellu että kunpa ystävät vois olla huolestumatta mun jäljistä ja antaa niiden vaan olla, kun ei ne kerran voi auttaa kuitenkaa.

[EDIT 08.08.16: PAREMMAT KUVAT: sääret. vasen ja oikee, vasemmalta ja oikeelta puolelta.. jossain järjestyksessä. anteeks taas että omistan ihan paskan kameran. tosi suttusia ja epäselviä kuvia..]

167_025.jpg?1470642705

167_026.jpg?1470642707167_027.jpg?1470642710167_028.jpg?1470642712

Mutta jossain vaiheessa joko tila alkoi loppumaan käsivarsista – tai tajusin viimein että jos teen muualle niin ne ei näy ja siten ihmisten huoli ja kysely laantuu. Toki kaikki jotka mun kans pikkusenkaan sääti jotain, niin tunsi niitä joka puolella mun kehoa, tai jos meni sänkyyn asti, niin varsinki näki missä kunnossa olin; olkapäistä nilkkoihin asti haavotettuna... Muistaakseni yks seurustelu- / säätökumppani on vaatinu mua lopettaan kaikista mitä on ollu. Taisin lopettaa sillon... En muista ihan varmaks enää...

Mutta mikä siinä on sit takana? Miksei juosta niin kauan että oksentaa? Miksei takoa rumpuja niin kauan että ei jaksa nousta siitä jakkaralta? Miksei juoda viinalla itteensä sammuksiin? Miksei kiskoa niin paljon psykedeelejä tai muuta että ei tajua mitään? Miksei hankkia masennuslääkitystä? Miksei tappaa itseään kokonaan? Miksei syödä chilejä sen sijasta? Tai pitää jääpaloja masun päällä? Tai muuta vastaavaa?

En luonnollisesti osaa kaikkien viiltelijöiden osalta vastata. Mutta omalta osalta se on vähän vaihdellut. Joka kerta ei oo ollu tavallaan sama ”mielentila” vaikka onkin viillellyt. Varmaan ihan sillon alussa sitä ei jotenki ees kelannu sen syvemmin. Mä vaan halusin että mua sattuu. En mä tiennyt miks. Halusin että näytän siltä että kärsin. Saattoi olla hyvinkin sitä uhriutumista jo sillon. Mutta siis omassa päässä oli vaan se että kun jokainen ajanhetki on pelkkää tuskaa, niin haluaa visualisoida sen kun se auttoi – noin oon joskus kirjottanu.. jos lueskelee vanhoja kirjotuksia... Se tuntui hyvältä se kipu. Saatto siinä olla myös jotain että sillon tunsi olevansa olemassa – ei tarvinnu ahdistua ja pelätä että on kuollu tai tiedostamaton tai jotain..? En tiiä.. en mä ehkä sillon oo siitä vielä nii paljoo ahdistunu..? Muista asioista vaan...

[EDIT 08.08.16: PAREMMAT KUVAT: reisistä..]

167_020.jpg?1470642687167_021.jpg?1470642690167_022.jpg?1470642695167_023.jpg?1470642692167_029.jpg?1470642714

Sitten kun tavallaan alko tuntemaan itseään enemmän ja vihaamaan enemmän sitä millanen on, niin siitä tuli paljon hallitumpaa myös siitä itsensä telomisesta. Olin syyllinen, likanen, saastanen, käytetty, lutka, toisia hyväkskäyttävä, itse hyväkskäytetty, arvoton, esine, räsynukke, ja muuta. Kaikesta siitä tuli sellanen fiilis että haluan että mua rangaistaan. Ei ollut sillon ketään tekemässä sitä, kun kaikki vaan halus hoivata ja suojella – ystävät siis. Niin satutin itse itseäni sitten. Siitä alko tulla jopa rituaalinomaista; hain 12 kaljaa tai siideriä, join ne, jotta puuduin vähän. Putsasin huolellisesti sen veitsen, ensin liekillä ja sitten Septidinillä. Hain vessapaperirullan valmiiks. Menin peilin eteen ja aloin vetelemään. Jos ei tullu tarpeeks syviä, yritin painaa lujempaa että tulee pahempaa jälkeä. Joskus väkisinkin voihkaisin siitä kivusta. Kyllähän se nyt sattuu se alku kun se veitsi lävistää ihon – ja se ei oo kivaa, vaan se kaikki sen jälkeen. Se jomotus, pistely, kirvely, valuminen, veri, haavat.. se kuinka kärsineeltä, huonosti kohdellulta, rangaistulta, pahoinpidellyltä, alistetulta, arvottomalta esineeltä näytät.

167_007.jpg?1469052526Yläasteella kannoin mattopuukkoa repussa mukana aina – halusin että mulla on vapaus teloa itteeni missä ja millon vaan tulee sellanen fiilis. Ja se on siis aina ollu niin, että se viiltelyfiilis on jo ennen humalaa – muutamaa kertaa lukuunottamatta kun oon jotain saatanaa tai muuta paholaista huutanu samalla tulemaan noutamaan mut tai jotain ja ollu niin sekasin etten muista yhtään mitään. Se humala on muodostunu lähinnä semmoseks puudutusaineeks että voi teloa itteensä pahemmin. Ja se haavojen hoito on sitten kans työlästä ja tarkkaa hommaa. Mulla ei oo koskaan ykskään tulehtunu, vaikka on ollu sellasiaki mitkä olis tarvinnu monta tikkiäki (ks. kuvassa vasemmalla) niin silti oon osannu kiltisti hoitaa myös ne aina. Pestä huolellisesti suihkussa [aahhh.. se ihana kirvely! se kun tuntee että nyt saa sen kärsimyksen, minkä ansaitsee!] ja sillon viiltelyn jälkeen suihkutella sitä puhdistusainetta kans. Kattoo ettei ne kosketa mitään vaatteitten sisäpintaa ennenku ne on kuivunu umpeen ja muuta. Siivous mudostu tietysti olennaiseks osaks rituaalia. Annoin usein itteni vaan vuotaa muovimattolattialle kunnes haavat kuivu umpeen. Sitten monesti levittelin sitä verta vielä edestakas siinä lattialla tyytyväisenä, ennenku siivosin sen. Joskus taisin valua vahingossa johonki eteiseen tai johonki nii kämppikset oli aamulla vaan todennu toisilleen että ”[Tähtisimmu].” :D Ei ollu tarvinnu kuulemma kauaa miettiä että mitä ne pari mystistä tummanpunasta jälkee oli lattialla...

Mutta miksei jotain muuta sitten? Oon kokeillu urheilua, päihteitä, soittamista, kirjottamista, puhumista, pelaamista, chilien syöntiä, jääpaloja, nipistelyä, ikenien tökkimistä kynsillä, huutamista, tyynyn puremista, oman polven puremista, paperin repimistä, tupakointia, kasvojen läimimistä, ja vaikka mitä muuta. Ei. Mikään ei vie sitä viiltelyn mielitekoa pois. [toinen käsivarsi haukkarin kohdalta]167_010.jpg?1469052540 Ainoa mikä on toiminu, on se että joku ruoskii. Lujaa. Onneks oon saanu mun parhaan ystävän joskus tekemään humaloissaan niin mulle. <3 Säästyny parin illan arpien teot siinä. Rohkaisen kyllä jokaista jota omat arvet häiritsee tai ajatus siitä et menee yhtä pahaks kun mulla näkyy menneen, että ettii jotain korvaavaa ja kokeilee kaikkee mitä tulee mieleen. Mulla ei vaan toimi mikään muu. Kävin ostamassa ihan sitä varten mattoveitsen jokunen päivä takaperin. Vaikka nyt on menny pari kolme vuotta ilman, mut ei... Nyt vaan jotenki murenen niin lujaa siihen kaikkeen että oon a) yksin ja b) <se lista adjektiiveja tähän> Voin olla muiden mielestä säälittävä, itsesäälinen, itsekäs, huomionkipee, vittu mitä vaan, mutta se ei nyt vaan vaikuta siihen että toi on mulle selviytymiskeino. Lisäks ne on väärässä. Tänäänki oon jumpannu, syöny hyvin, nukkunu hyvin -- kaikkee. Tykkään mun peilikuvasta edelleen enemmän ku ikinä. Silti, mä haluan tuhota tätä kroppaa. Haluun näyttää pahemmalta, kärsineemmältä, oksettavammalta (muiden mielestä), kaikkee...

[käsivarret...]

167_008.jpg?1469052536167_009.jpg?1469052538167_011.jpg?1469052543167_012.jpg?1469052546

Mun kohdalla se näkyy myös muutenki; pariki arpee on jonkun muun tekemiä. Kerran mun paras ystävä otti (oltiin siis ihan naamat) saksien väliin palan mun käsivarresta niin mä aloin yllyttämään että ”et uskalla vetää!” – no parin sanomisen jälkeen se veti. :D Jossain käsivarsikuvassa pitäs olla sellanen vähemmän viirumainen ja enemmän kolmio tai ovaali arpi, niin se on se saksittu pala. En muista ees enää mikä se noista on... Mutta siis se heijastuu se omanarvon puuttuminen ja kelvottomuuden tunne ja muu siis tollaiki, ei se rajotu mun kohdalla vain itsensä telomiseen. Mä voin teloa itseeni sillonki ku tiiän että se satuttaa muita. [iso anteekspyyntö taas ja edelleen Exälle, jos joskus luet tätä..] Tai just oon miettiny että telon itteeni ja sanon noille muille meiän äitin lapsille että sitä ne saa aikaan kaikella niiden asenteilla ja sanomisilla mua kohtaan... Mutta siis lisäks, voin antaa muiden teloa mua. Ei mulla ole väliä mulle itselleni, vaikka kuinka 14 vuotta yrittäny parantua, niin paskat.

[kylkiä... ja selästä kans vähän..]

167_013.jpg?1469052548167_015.jpg?1469052550167_016.jpg?1469052553

[tissien yläpuolelta.. näkyy aivan jäätävän paljon jos hiukankaan ruskettuu -- ja ilmanki kyllä paistaa selkeesti avonaisella topilla.]

167_017.jpg?1469052556Mutta mä siis tuun toimeen noiden arpien kans. Ja oon onnistunu hoitaan kaikki haavat ja kaikki, mutta tosiasia on se että verenmyrkytys on hengenvaarallinen tila. Ja se, että kerran ku vetää liian syvään, niin se voi olla ratkaisevaa. Ei tää todellakaan oo paras keino. Ei se nyt tuhoa aivoja ja maksaa tai keuhkoja, mutta... Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa. Sitä en ymmärrä edelleenkään että miks just viiltely, kaikista keinoista on se ylenkatsotuin!? :O Päihteet, yliurheilu, työnarkomania, toisten satuttaminen, pornoriippuvuus, itsenä oksennuttaminen, ... kaikki muut tuntuu olevan ihan ”sallittuja” selviytymiskeinoja, paitsi viiltely. Voisko joku vastaavasti avata sitä logiikkaa? :o

Mä en siis todellakaan ketää tähän rohkaise, mutta en kuvittele ettenkö olis ainoa, jolle tää on ainoo helpottava asia.167_018.jpg?1469052558 Kannattaa vaan kelaa että jaksaako pitää huolta välineistä, haavoista ja kaikesta. Ja että tuleeko toimeen kaikkien ihmisten väheksynnän, katseiden ja muun paskan kans. Kestääkö? Voiko kulkee minarissa jos on sellaset jalat ku mulla. Kehtaako olla tuubitopissa kun tissit ja käsivarret on arpien täyttämät. Tykkääkö peilikuvastaan silti loppuun saakka. Mähän siis monesti fiilistelen jopa omia arpiani. Kattelen niitä ja oon innoissani siitä kuinka pahalta ne näyttää – kuinka rangaistulta, kärsineeltä ja pahoinpidellyltä näytän. Kuinka oksettavna ja vastenmielisenä ihmiset pitää. Ja toisaalta, kuinka näytän hoivattavalta ja suojeltavalta, hauraalta ja avuttomalta -- uhrilta. Tiedän että se on epätervettä, mutta on vähän saatanan moni muukin asia, joten yritän tässä nyt vähän niinku pehmustaa tätä, että viiltely nyt ei ehkä oo sieltä pahimmasta päästä? Se ei sentään teknisesti vaikuta keneenkään muuhun..! Mutta joo. Kannattaa vaan miettiä että arvet on tässä kehossa sen loppu eliniän. Miettikää vaan että pää kestää kaiken ennenku teette jotain niin peruuttamatonta ku isoja arpia (tai lähette korjaan sukupuolta.. ;) hih..)

Toivottavasti avas nyt ees vähän..? :) Hyvää yötä rakkaat ihmiset.. ❤

Miksei jumalauta mulle kukaan mimmi / kundi tee tai laula tämmöstä:

https://www.youtube.com/watch?v=XleCTkNECko

 

★Tähtisimmu ★

[Osa II sinne siis!]