SAATANA!!!

En voi kuvitella ees kuinka vittumaista, turhauttavaa, hermoja kiristävää ja kaikkea muuta ikävää on jos on ihan diagnosoitu oikee insomnia.. mä en olis valmis vastaanottamaan sitäkään diagnoosia vaikka tää nukkuminen tällästä onki usein. Ei sitten nukuta! Jossain vaiheessa taas oon tarpeeks väsyny niin tipahdan, mut sillon kello on jo kuus tai seittemän aamulla – yritä tässä nyt sit pitää ”ihmisten unirytmiä”!? Vittumitäpaskaa.

Joo, en oikein tiiä mikä taas valvottaa... Ei oo sillai paha mieli – ihmeen monta päivää menny ilman niit itkukohtauksiiki. Ehkä psyyke on palautumassa osittain ees siitä järkytyksestä kun tajus millanen on kaiken sen itsensä päälle liimatun nätin brändin alla..? Toisaalta, kuka ei brändää itseään... Kai ihminen on vaan niin jotenki häilyvä otus luonnostaan, että kukaan ei todellisuudessa ole ”aito” / ”oma itsensä” → ja mitä se sitten ees on? Kuinka moni oikeesti ihan deeply on kelannu sitä että kuka tai mitä on? Monia tuskin kinostaa ja monet ei myöskään kykene; toisia alkaa ahdistaan jo senkin ”tason” kysymykset ja jotkut on ehkä tietoisesti jossain vaiheessa elämäänsä sulkenu sen ”tason” itestään pois suojautuakseen...

Aloin miettimään ens viikon transpolin aikaa tossa äsken, ennenku luovutin ja nousin sängystä tähän koneelle skriivaan tätä. Sieltä siis soitettiin pari päivää takaperin ja sanottiin että olivat unohtaneet lähettää uuden ajan postissa, että pääsisinkö ens viikolla tulemaan. Pyysin tietysti iltapäiväajan.. Hih.. :D Tuli jotenki mieleen kaikki edelliset seurantakäynnit ja että mitä siellä on kyselty ja jotenki aloin etukäteen miettimään että mitä kertoisin ja miten muotoilisin. Teki mieli kirjottaa lista että muistaisin kaiken.. minä ja mun perusteellisuus ja neuroottinen organisointihalu ja kaikki – yhdistettynä spontaaniin, arvaamattomaan ja kaoottiseen yleiskäytökseen / persoonaan. Hassua. Miten voi olla sellasia ominaisuuksia tälläsessä päässä...

Ajattelin että ekana kysytään tietysti hoitojen vaikutuksista (taas!) ja niistä voisin kertoa vaikka kuinka monta tarinaa, kuinka mua on tsekkailtu [joopajoo! neiti [Tähtisimmu] kuvittelee taas liikoja! :D] kuin tyttöjä, kuinka mulle availlaan ovia, sanotaan likaks / mimmiks / muijaks, kuinka vanhatkin tyttö ystävät suhtautuu kuin vertaiseen vaikka tietää historian, kuinka kaikki karvat (paitsi kasvoista) on hennonpia, kuinka peppu on alkanu kerätä rasvaa (huom.! hyvässä mielessä), kuinka tissit kasvaa, kuinka iho on ohuempaa, kuinka kivekset on minikokoiset nykyään, kuinka sperma on kuollu, kuinka kropan mitat muuttunu – ylipäätään kuinka tuntuu että vasta alotan mun elämäni tietyllä tapaa, ensimmäisen kerran. Kuinka kaikki (edelleen!) tuntuu täysin luonnolliselta ja oikeelta. Kuinka voisin näyttä keskisormea sille transpolin psykiatrille ja tahtoisin mesota kuinka se saatanan tätiämmä riisti multa 2 vuotta mun elämästä pitkittämällä hoitojen alotusta! Ei, katkeruus ei auta mitään. Se menee ajan myötä pois, antakaa mun olla vihanen sen aikaa ku luonnostaan oon. Joku sais ostaa mulle sen sormuksen kaiverruksella ”This too shall pass.” <3 :)

No kirurgiasta varmaan kysyttäis, koska se että se olis ”sallittua” lähenee... Se vasta laittoki miettimään. Ensinnäki oon tajunnu asioita haluistani sen perusteella mitä viimesessä itsetutkiskelujutussa kirjotin; sen takia että uhriudun, niin varmaan on se tarve tulla alistetuks.. haluan olla ensin pahoinpideltävänä, jotta musta tulee uhri, jotta mua ”saa” hoivata, jotta ansaitsen sen. Kun tekijää / tekijöitä ei ole ollut niin oon itse hyväkskäyttäny itseeni laukeemalla omaan suuhuni? Siten oon voinu olla itse oman hyväkskäyttöni uhri, saaden sen pahan olon siitä että mulle on tehty väärin, samalla kun sen että tunnen olevani uhri ja väärinkohdeltu. Oon saanut kaiken mitä oon halunnu / kaivannu. Samaan aikaan arvottomuuteni ja kelvottomuuteni tunteiden ruokkimana kohdeltu kuin halpaa huoraa minkä kokee ansaitsevansa, mutta samalla saanut olla samasta syystä uhri, koska se tuntuu pahalta vaikka kokee ansaitsevansa sen. Kuinka helvetin monimutkainen ja fucked up voi pienen tytön pää olla? :O

No tota en tietenkää selittäis – todellakaa! – eihän ne antais mulle ku pakkopaidan ton jälkee... Mut siis mietin sitä että kaiken sen itsensä löytämisen seurauksena ja jälkeen, mun itsetunto suhteessa omaan kehoon on nousukiidossa, samoin omanarvontunto.. vaikka ne ei yletäkkään psyykeen asti, mut mä oon kusipää-lutka-hyväksikäyttäjä-paska-uhri, joten ei tarviikkaan ylettää. Mutta minäkuva on jotenki vähän sirpaleinen silti; toisaalta vahvistuneen identiteetin myötä tuntuu ristiriitaisemmalta ton peniksen kans eläminen, mut toisaalta kun kroppa on alkanut tuntumaan konkreettisemmin omalta niin tavallaan monimutkaisen-vaikeen-paradoksaalisesti niin myös se penis tuntuu – se on osa tätä kroppaa, vaikka ei se tunnu siltä et sitä kuuluis olla... Tavallaan riippumatta siitä peniksestä näen peilissä ihan oikeesti ”vain” tytön. Sen tytön haaroissa vain kasvaa penis. Se on poikkeama sillä tytöllä; ei keskiverto tytöllä ole penis vaan pimppa. Mutta tässä tyttökehossa nyt on penis ja siinä se on.

Monesti masturboidessa ajattelen itselleni erilaisen kropan, vaginan yms., joka on nyt ihan älyttömän paljon helpompaa ja ihanampaa kun sperma on kuollu! <3 :) Toisaalta ajatus harhailee aina ajatuksiin että mua panis joku biotyttö / transpoika, sillai et olisin alla ja vehkeet ”sopivat”... Kaikki kiihottaa. Sekä ajatus että mun sisään tullaan, että se että oon ite jonkun sisällä. Mälläämistä en kaipaa! Mietin että miten voisin muotoilla tän kaiken asiallisesti – koska yks lykkäyssyy oli se persoo-vitun-nallis-saatanan-häiriö. Että kun rajatilapersoonalle on niin tyypillistä epätodellinen, vinoutunut tai sirpaleinen minäkuva. No, periaatteessa se on nyt sellane, mut silti se minäkuva on aina tyttö. Aina minä. Aina minä, tyttö. Se sirpaleisuus kohdistuu vaan tohon alapäähän. Fiiliksiin siitä. Toisaalta kaipaan biologisesti oikeaa kehoa itelleni – mut toisaalta ei sitä voi rakentaa mulle (vielä! – ollaan optimisteja, jooko?) niin kannattaako se kaikki riskit, henkensä altistaminen ja vaiva? Lopun elämääni pitäs sit laajentaa sitä onkaloa. Onkaloa, jonka limakalvot ei vastaa biologisen emättimen limakalvoja ja joka ei puhdista itse itseään myöskään vastaavalla tavalla. Tuntisinko oloni sen kotoisammaks? Tässäkin on vaivannäkönsä, kun pitää piilotella ja pitää noita kuristimia, mut onko se pienempi päänsärky?

Joka kerta kun näen jossain sarjassa, leffassa, dokkarissa, ohjelmassa, missä tahansa synnyttäneen äidin, mä alan itkemään. Itken siitä tuskasta että musta ei voi koskaan tulla sitä. Mä en voi ikinä koskaan kokea sitä synnytyksen jälkeistä rakkautta sitä kohtaan mitä oon just tehny. Mä en saa koskaan niin ainutlaatuista linkkiä keneenkään, koska joku on aina 9kk edellä mua sen siteen rakentamisessa. Niillä on aina ylemmän tason yhteys... Ei ole siis masentelua, ihan vaan pohdintaa. Luulisin että senkin asian itkeminen vielä menee ohi .. myös...

Ajattelin myös painottaa että oon alkanut jumppaan, onnistunu teknisesti lopettamaan säännöllisen röökin vetämisen ja muutkin päihteet (poisluettuna kofeiini) on vähentyny viikottaisesta käytöstä. Tahallani käytän yleistermiä, vaikka useimmiten se onkin alkoholi mitä käytän, mut ei aina. :P Viihdekäyttö pitäis olla ihan OK, mun mielestä kaikille... ;)

Mietin tietysti tätä yksinkin olemista taas.. ja viiltelyä. En oikein osaa ees sanoo miks. Monesti kattelen noita käsivarsia, sääriä, reisiä, kylkiä, masua ja tissejä, mitkä on ihan täynnä arpia, niin silti tahtoisin tehdä lisää. Vaikka ei olis ees paha mieli. Onko tääki sitä ku mun pitää olla uhri, jotta ansaitsen mitään sillai että voin vastaanottaa sitä? Hmmm... Mä oon tosi vaikee, rikkinäinen ja hankala... Onnee vaan seuraavaalle idiootille joka muhun rakastuu. <3 Anteeksi jo etukäteen. :( :D :|

Ajauduin pari päivää takaperin nettiin ettiin tietoa mustasta magiasta, verimagiasta, okkultismista, saatananpalvonnasta (jos ei tarpeeks usein oo sanottu, niin se on eri asia ku satansimi!) ja muusta. Pimeys. Synkkyys. Toivottomuus. Tyhjyys. Lohduttomuus. Se kaikki, mitä oon ollu yläasteella, oon edelleen. Aina ajatellu et sellanen pimeys jotenki suojelee mua – sen takii mulle ei ikinä oo käyny mitään oikeesti pahaa... En tiiä. Kuka tietää onko jotain enemmän ku mitä aistit kertoo meille? Ei niihinkään voi kuitenkaa luottaa; kukaan ei maista kanaa samalla tavalla ku joku toinen; kukaan ei nää värejä samoin; aistit on pettäviä; havainnot ja kokemukset on pettäviä. En oo pitkään aikaan selaillu mitään tollasia juttuja.. varmaan viimeks just yläasteella. En tiiä, ehkä etin epätoivoisena jotain voimanlähdettä jaksaa yksin kohdata kaikki – joka on kuitenki pakko. Kymmeniä hyviä, läheisiä ja rakkaita ystäviä, silti oon yksin. Yksin sitä joutuu kaikki kohtaamaan kaiken. Tai.. entä jos kuolee yhtäaikaa jonku kans? Voitteko ylittää rajan yhdessä? En tiiä mitä saisin jollain rituaaleilla tai muulla aikaan, vuodatin vertani tai en, mut miten voisin siitä havainnosta olla yhtään sen varmempi ku siitä että hellanlevy on oikeesti kuuma. Miksei se vois olla vain illuusio, että mun käsi palaa? Mitä jos joku toinen aistii sen meistä riippumattoman maailman niin, ettei siinä kohtaa ees ole hellaa, vaan puu? Mitä oli ennen alkuräjähdystä? ”Ei mitään” – ai sullekko se on noin yksinkertasta? Eikö sua jää vaivaamaan se tiedonpuute? Ikuinen tietoisuus itsestä on yhtä vaikee käsittää ku ikuinen tiedostamattomuus. Kumpiki aiheuttaa sellasen olon, että ku yrität hiffata sen, niin tuntuu että pyörryt; ne on jotenki liian isoja asioita prosessoitavaks tälle yksinkertaiselle biologiselle koneelle? Jotkut on sanonu jo vuosia sitten pilke silmäkulmassa et mä oon myynyt sieluni Saatanalle aikoja sit jo... voihan sekin olla. Tai jollekki muulle entiteetille.. senkö takia kaikki on tyhjää ja menee päin helvettiä aina?

Menipä taas syviin sfääreihin... Mut tota se on mun pään sisällä. On vaan loputon määrä kysymyksiä, vailla vastauksia – ihan arkipäiväisistä asioista kuten vetoketjun toimintaperiaate siihen että mitä kuolema on, subjektiivisista kuten oman kehon tai sukupuolen kokeminen, objektiivisiin kuten mitä aika on... Valvottaa vissiin moni muukin ku omat jutut... Äitiys. Opiskelu. Muusikon tai muun taiteilijan ura. Rahat. Terveys. Miksi on pakko murehtia ja ajatella? Oon aina ihaillut niitä mun ystäviä, jotka vaan voi olla eikä ne kelaa vastentahtoisesti kaikkee sumeeta ja sakkasta... Niitä taas viehättää kaikki se mitä mä oon. Kämppis sano tänään mulle, että siinä missä mä ihailen Exän äitiyttä, jaksamista, vahvuutta ja selviytymistä, niin se varmaan ihailee mun vapautta, sosiaalista elämää, (erilaista) selviytymistä... Tuskin. Sitä ei kinosta paskan vertaa minä enää – aivan sama oonko kuollut vai elossa. Se ajattelee vaan meidän lasta, että sille on tärkeetä että mä oon, mut sille itselle mä en ole mitään enää. Eikä mun tarvii, eikä pidäkkään.. enkä odotakkaan siis. En mä oo ajatellu et voisin itekkää enää yrittää, haluun vaan unohtaa ja uudet seikkailut. Mut tuntuu vaan ikävältä ku toista ei kinosta ees mitä toiselle kuuluu.. ei se ihminen ole mulle samantekevä vaikka ei mitään suhdetta tai mitään olis ees – se olis yhtä tärkee ku kuka tahansa ystävä.. enemmänki koska se on mun lapsen toinen äiti!

Ei väsytä vieläkään. Anteeks että on ollu tosi sekava postaus. Ollu vaan tällästä tajunnanvirtaa kai..? Oon monesti miettiny et olisinko niin epätoivoinen että laittaisin jonku seuranhakuilmotuksen johonki. ”Mihin, [Tähtisimmu]?” No varmaan vittu johonki SuomiKaksNeljään.. :D *reps*! Voi paska... Anteeks. En mä tuomitse tollasestakaan muita ku itseni. :) Tietenki ihmiset hakee seuraa, ei se oo mun mielestä epätoivosta – vain mun itseni kohdalla. Mut mietin et vaikka olis sellanen avoimempi sivusto, niin en silti koe että mun pitäis laitta itteni ”transtytöks” koska koen olevani "ihan vaan" tyttö – mutta piilottelisin / valehtelisin, jos laittaisin biologiseks.. maailma on niin kauheen vaikee... Aina haaveilen sen lisäks et joku tulis jossain bussissa tai kadulla, näkis mun haurauden ja mut ”haavoittuneena uhrina” josta haluu pitää huolta, niin sen lisäks monesti haaveilen et joku ihastuu tän blogin kautta... Hih.. :) Oon höpsö kai. :D Sitäpaitsi; enhän mä vois koskaan ketään nähdä, kun sit se tietäis kuka mä oon... Se olis riski, vaara jopa.

...taidan lopettaa, ku tää vois jatkuu vissiin loputtomiin. Toivottavasti ei ollu sen tylsempää luettavaa ku mitä mä normaalisti oon. Mä meen nyt hakkaan päätäni tyynyyn niin ehkä nukahdan joskus.. :D *purrrr* ❤

[Tiedoks niille, jotka ei tykkää ko. bändin laulajasta, niin tää on instrumentaali. :) sopi vaan mystiseen fiilikseen...]

https://www.youtube.com/watch?v=t1RTgznup5c

 

★Tähtisimmu ★