[Tiiän että oon saattanu – ja tässäkin saatan jonkun mielestä aika ajoin – vaikuttaa joltain angstiselta teiniltä, eikä jaksais lukee sellasta paskaa. Mutta tän alussa on pakko sanoa, että suosittelen ja toivon, että tän jaksaa lukee. Ehkä ajattelen että tää voi opettaa jotain – avata joidenkin omaa mieltä tai auttaa kohtaamaan myös itsensä – en tiiä. Mut ei oo tarkoitus ainakaan kuulostaa itsesääliseltä / -vihaiselta teiniangstiltapaskalta, vaan yrittää jotenki kypsästi kohdata kiistattomia tosiasioita... ja todistaa tän avulla kuinka transsukupuolisuus on irrallinen asia mielenterveysongelmista.]

Olin aiemmin oikeessa. Oon ollu yläasteelta asti: Mä todella olen arvoton, kelvoton, saastainen, epätoivoinen ja kaikkea muuta. MUTTA. Eri syistä. Mä olin oikeessa myös sillon että mun ei pitäis koskaan antaa kenenkään koskea muhun, koska mä en tee muuta kuin satuta. Mä olin osittain myös oikeessa ku sanoin aina ”Love doesn’t exist.” mutta se pätee vain multa ulospäin; ei yleisesti. ”Normaalit” ihmiset kykenee rakkauteen. Mä en. Mä en kykene edes ystävyyteen. Mä en kykene mihinkään. 14 vuotta pelkkää valetta, illuusiota, mun itseni kutomaa harhakuvaa. Mun silmiin sattuu. Mä oon itkeny teoriassa koko ajan, viimeiset 18h, vaik onhan siinä luonnollisesti ollu taukoja kun en oo konkreettisesti itkeny. Sain nukuttuaki aamukuudelta viimein, joku 6h ja kun heräsin ensimmäisen aloin parkumaan. 14 vuotta, 6 suhdetta, [EDIT 02.11.16:] 9 sänkykumppania, 8 yhdyntäkumppania (jotka muistaa, useampiki sellane ettei mitään tietoo koko illasta eikä kumpikaa muista että onko naitu) ja kymmeniä joiden kans tehny kaikkee muuta mutta ei ole koskaan ”edennyt” siihen asti, kymmeniä säätöjä, tuhansia kauniita kehuja ja sanoja, kahden ensirakkaus; niiden jotka hajotin miljoonaan sirpaleeseen – pahemmin ku mitä ihmispsyyken pitäs kestää, monen kokeilunkohde; kunnes tajusivat olevansa heteroja, kenen tahansa itselleen saama, ei kenenkään oma mutta silti kaikkien omistama. 14 vuotta katos mun elämästä just. Mä en oo eläny niitä.

Aiemmin jo mietin elämäni tyhjyyttä ja omaa lohdutonta epätoivoa. Mutta siihen vissiin tarvittiin se viimeinen synninpäästö ja sovitus, jotta ymmärrän viimein mitä oon, mitä oon tehnyt kaikille, miten oon ilmeisesti rakentanut vain jonkun roolin / brändin itseni ympärille valloittaakseni muita. Saadakseni ne uskomaan että ne on jotain erityistä, jotain jotka todella omistaa mut, eikä kukaan voi mua ryöstää... Kun viimeinen ihminen, jolle olin velkaa paljon siitä miten oon kohdellut joskus sanoo sen saman mitä ainkin 5 muuta: ”Mä en halua olla yks monista.” Se että kuten kaikille jotka mut on kerran saanu vallotettua, portit (ja haarat) auki, niin niillä on aina pääsy. Ei kukaan ole erityinen mulle. Ei ole koskaan ollutkaan. Mä olen elänyt muiden kautta. Syöden niiden energiaa.

Mun sisällä on loputon ja päättymätön tyhjiö, joka tulee siitä että tunnen olevani arvoton ym., ja vastaavasti tunnen olevani sellainen, koska ei mun sisällä ole kuin lohdutonta epätoivoa. Noidankehä. Ei ole yhtään mitään. Se on varmaan tosi vaikee ymmärtää. Mutta on siis vain sellanen ihan täydellinen tyhjiö. Ja sitä oon yrittänyt täyttää niin ystävillä, hakemalla niiltä tukea, oikeutusta itselleni, kauniita sanoja ja muuta; mutta myös jokaiselta jonka kanssa oon ollu intiimimmin. Ihan sama kuinka pitkälle se juttu on menny, niin se on se sama. Oon halunnu hyväksyntää, lämpöä, läheisyyttä. Yrittäny täyttää sen loputtoman tyhjiön mikä mun sisällä on. Tarrautunut aina ensimmäiseen, joka vaan on vähänkään sen oloinen että siltä sitä kaikkea saa. Sen takia ajautunut pettämäänki; ei ole ollut merkitystä onko se ollut silloinen kumppani, oon vaan hätääntyneenä juossut sinne johonki siipien suojaan pakoon omaa arvottomuuden ja kelvottomuuden tunnettani. Kun tarpeeks kauan jokaiselle oon valittanut noista tuntemuksista itteeni kohtaan, niin ei mikään ihme että sen toisen energia on loppunut. Eihän kukaan voikaan jaksaa sellaista loputtomiin! En mä syytä ketään! Tottakai niiden on pitänyt pelastaa itsensä multa. Mä olen kuluttanut ne loppuun ja sen jälkeen vaan ettiny seuraavan.

Ainoastaan yksi organismi toimii samoin ja se on virus. Mä meen kuin solusta soluun, saastuttaen ja kuluttaen elinvoiman kaikesta mihin kosken, ja minkä päästän lähelleni, tappaen kaiken tieltäni. Ja jos joku nousee henkiin takas, oon valmis uusintaotteluun.

Ympyrä sulkeutuu tässä monellaki tapaa. Oon aina verrannut mun parisuhteita sillai; että teen aina ympyrän ja en koskaan yhtään kulmaa. Että toistan saman kuvion, enkä opi mitään. Mutta oon yrittäny oppia vääriä asioita. Nyt vasta opin totuuden itsestäni. Ja se tulee siltä viimeiseltä, jonka kans historian tuskat mitä oon aiheuttanu on / oli vielä selvittämättä. Aika kivasti ympyrä sulkeutuu siis. Se, jonka hajotin kaikista pahiten palautti sen takas mulle, kuten ansaitsinkin. Sai mut näkemään totuuden, miltä muut on vaan suojellu ku jotain pelokasta ja avutonta kakaraa. Mikä olen ollutkin sit kai...

Totuus siis on se, että mä vain tarraudun kaikkiin, enkä oikeesti tahdo sitä ihmistä itseään, vaan haen itsekkäästi sen kautta hyväksyntää itselleni. Yritän täyttää sen tyhjiön ja voittaa sen epätoivon sisälläni. On tosi raskasta yhtäkkiä tajuta et edelliset 14 vuotta on ollu vain itse rakennettua harhaa. Ja oon saanu kaikki muutkin mukaan siihen; jokainen kumppani on aikansa uskonu että on ollu erityinen. Että on "saanut mut" vaikka todellisuudessa oon ollu koko ajan kenen tahansa "saatavilla"... Mä oon kiitollinen kaikille ystäville kaikista kauniista sanoista mitä ne on sanonut mulle ja kuinka ne on jaksaneet aina hokea että en ole arvoton ym.. Mutta nyt mun on aika kohdata viimein totuus.

En mä sano että haluan tuntea niin. Mutta mä olen niin täysin neuvoton ja avuton nyt tän asian kanssa, että mä en usko enää että voin koskaan parantua tai eheytyä. Se noidankehä jatkuu mun elämäni loppuun saakka ja mun täytyy vain pitää huoli etten satuta enää ketään, etten päästä ketään enää mun lähelle sillai että voin johtaa sen harhaan ja kuluttaa sen loppuun. Toisaalta tuntuu myös edelleen siltä että pitäis vaan antaa hyväkskäyttää edelleen; jos haluu multa seksiä niin sitähän saa. Senku ottaa vaan. Portit on auki ku kerran sisään päässy. Ja eka pääsykin on helppo: Sanoo vaan että en oo arvoton ja oon nätti ja himoittava. Mutta miten suojautua siltä että en tarraudu, en tiiä.. pitää kai potkia mut sit panemisen jälkeen heti helvettiin, etten ehdi manipuloida uskomaan että välitän jotenki eritavalla ku muista...? Mä olen maailman epätoivoisin ja säälittävin ihminen...

Tosi raskasta ymmärtää tuo ja kohdata se aivan täydellinen tyhjyys ja lohduttomuus ja toivottomuus. Ei sillä oo mitään merkitystä vaikka saisin kenet tahansa, ei sillä että olisin miljonääri, ei sillä että saisin treenattua itelleni unelmakropan, ei sillä että olisin maailman paras rumpali, ei sillä että olis rajattomasti ystäviä, rakkauta ja lämpöä elämässä... Kaikki on täysin turhaa, koska mun sisällä on siltikin tyhjää, onttoa; pelkkä toivottomuus ja lohduttomuus. Itsekkäästi silti haalin kokoajan lisää ystäviä, joille toki oon tukena milloin vain ja kuuntelen ja mitä vaan, mutta kulutan 4 kertaa enemmän ku mitä annan. Se on haitallinen suhde sen toisen kannalta.

Ensimmäinen asia eilen illalla mikä tuli mieleen oli (tietenki) että tapan itteni. Että mun pitää kuolla. Että se olis oikeudenmukaista ja niin kuuluu tapahtua. Mutta kai sitä on 28 vuoden aikana vaan addiktoitunu niin pahasti tähän elämään ja siihen kaikkeen mikä vaikuttaa tietoisuudelta, että ei millään tahdo kattoo rajan taakse ennenku on pakko. Pelko. Ahdistus. Sitte teki mieli viillellä. Etenki kasvot. Että olisin niin vastenmielisen näköinen ettei tarttis pelätä että kukaan enää haluaa mua tai rakastuu muhun. Mutta ei sekään mitään ratkaisis, eikä se että vedän kaikella mitä käsiini saan pääni ihan sekasin, eikä se että lähen rullaluisteleen niin lujaa ja pitkään kunnes oksennan... Ei mikään ”rangaistus” ole ensinnäkään tarpeeks, mutta mikään ei myöskään muuta totuutta. Sitä miten oon kaikkia hyväkskäyttäny – vaikka toisaalta muakin on, emotionaalisesti vähintään – ja saanu uskomaan kaikkee paskaa 14 vuoden aikana.

Sit ajattelin et jos vaan katoan. Jätän puhelimet, koko omaisuuteni.. lähen vaan jonnekki vittuun koko maasta. Alotan uuden ”elämän” jossain... Mitä sekään ratkaisis? Ihmiset itkis hetken että oonkohan hengissä enää, mutta kaikki unohtuu. Niinhän sitä tekee edesmenneille läheisillekki; joskus vaan havahtuu siihen että on käsitelly sen ja sujut asian kans. En mä ole sen erityisempi. En mä ole yhtään sen tärkeämpi tai merkityksellisempi, vaikka kuinka harhailisin että oon joku Pimeyden lähettämä demonitar tai whatever, tehny sopimuksia Saatanan kanssa tai mitään. Tyhjää ja merkityksetöntä mun elämä on. Toisaalta, se harha että on jotenki ”leffan päähenkilö” on aika monella. Todellisuudessa kaikki ollaan vaan mitättömiä paskoja. Ihan sama, ootko ateisti, kristitty, islamisti tai mikä vaan; jollet ole mitätön universumin rinnalla, oot mitätön J/jumalan rinnalla tai mitätön evoluution tai minkä tahansa rinnalla. Senkin tajuaminen on kai kova pala. Ei sillä oo merkitystä mitä sä teet elämäs aikana. Sä oot yks vitun paska yhdellä toisella vitun paskalla jossain niin suuressa ja käsittämättömässä kokonaisuudessa, että ei sitä voi tajuta.

Mä kerron tän kaiken siks, että mun identiteetti ei ole muuttunu mihkää. Ihan yhtälailla näen itseni tyttönä itkemässä sängylläni nyt, ku aiemminki. Mä olen nyt virallisesti sit edes elävä todiste, että sukupuoliristiriita vähintään voi olla irrallinen mielenterveysongelmista.. tai mistä vaan. Jos en mitään muuta. En osaa sanoa että voiko mun kohdalla niillä olla yhteyttä... Mutta ehkä sekin on mahdollista että en olis aiemmin ees kyenny tätä kohtaamaan kaikkee.. nyt vasta kun ei oo enää sitä ristiriitaa (ainaka niin pahana / voimakkaana), niin voin alkaa työstämään itteeni oikeesti? Miettimään että kuka helvetti ees oon sen kaiken tyhjyyden, toivottomuuden ja muun takana? Mutta oon niin väsynyt jo, niin uupunut, että en jaksa. Mä en oikeesti jaksa. Mä aion pyrkiä siihen samaan missä olin joskus; en paljasta kenellekkään enää yhtään miltä musta tuntuu. Luon itselleni uuden onnellisuuden naamion ja pakenen sen taakse.. en kestäis enää itekkään jos huomaisin kuluttaneeni enää yhtäkään ystävää / kumppania loppuun. Kai se tarkottaa että mussakin on jotain hyvää jos se toisten hajottaminen sentään hajottaa mua itteeniki.

Oon oikeesti kiitollinen kaikille, jotka sai mut uskomaan että oon jotain muuta näiden 14 vuoden aikana – että olisin ees vähän edistyny itteni kans, että olis edes vähän toivoa. Että en ehkä ookkaan yksin ikuisesti. Että en oo arvoton ja kelvoton ja muuta. Että voin tukeutua muihin ja tarrautua loputtomiin. Ei tarvii kasvaa, kohdata yksin sitä ”yhyy niin helvetin pahaa maailmaa”... Nyt on kai aika sit alkaa elämään viimein? Alkaa kestämään se yksinäisyys. Alkaa kasvamaan? Aikuiseks? Entiiä... Niin rikki olen nyt ainakin että vaikee ajatella yhtään mitään kun en osaa kuin itkee. Mutta niin se vaan totuus sattuu. En mä jaksa uskoa että mulle on parannusta tai pelastusta. Olen mitä olen, koska ei mulla oo energiaa yrittää enää parantua ja korjata itteeni. Mulla ei ole toivoa yhtään mistään enää. Mun elämän pohja, jonka luulin että olis ees jotain rakentunu 14 vuoden aikana, oli sitä samaa illuusiota ku se että olisin oikeesti seurustelukelpoinen. Nyt se kaikki katos. Mutta se on hyvä, koska totuus pitää kohdata. Sekin pitää joskus mun kohdata mitä kuolema tarkoittaa; sekin totuus. Koska minkä tahansa päättyminen on ollu aina ahdistavinta ikinä, niin nyt mun pitää varmaan sit alottaa siitä; katon viimein Frendien vikan jakson, sillai että muistan sen. Vien sen loppuun; päätökseen. Ja katon Sentencedin jäähyväiskeikan yksin myös. Ilman että on ketään tukemassa sitä kun kohtaan päätöksen. Koska olen yksin joka tapauksessa, niin kauan ku en saa korjattua itteeni.

Sehän se kai konkreettisesti olis viimenen palanen: ymmärtää se perimmäinen syy noille tunteille itseään kohtaan... tai isommassa mittakaavassa se kun kuolee ja viimein saa vastauksen siihen mysteeriin. Totta toi eka ainaki on. Mutta mä en vaan jaksa. Mä tyydyn tähän totuuten mikä mut saatiin viimein näkemään ja sulkeudun ja eristäydyn vaan taas psyykkisesti. Kiitos lukijoille jälleen. ❤ Tämä oli taatusti viimeinen henkilökohtainen ja itsetutkiskelujuttu – koska ei oo enää mitään löydettävää. Tää oli tässä. Mä olen valmis. Viimeinen pala on asetettu mun palapeliin. Viimeisen kerran päätän ympyräni. Viimeisen henkilön kans sovitan syntini. Viimeisen kerran pyydän anteeksi kaikilta läheisiltä kaikkea... ”- - and thanks for all the fish.” Ens kerralla taas normaalia juttua sitte... Voi mennä hetki... Täytyy kasailla ittensä aika lujaa nyt...

Voisin tunkee vaikka mitä merkityksellistä, symbolista tai sentimentaalista tähän, kuten Kotiteollisuus – Satu peikoista, Pain Confessor – Another Door, Sentenced – Fragile, mikä tahansa Swallow The Sunin biisi.. tai monia muita vaihtoehtoja... Mutta sen sijaan linkkaan tämän. Kaikessa siinä tyhjyyden, toivottomuuden ja merkityksettömyyden keskellä, voi katsoa tuon ja todeta kuinka oikeessa on.

https://www.youtube.com/watch?v=4PN5JJDh78I

 

★Tähtisimmu ★