[Pakko myöntää että nyt ei oo enää ihan samanlainen fiilis ku sillon ku alun perin suunnittelin uutta itsereflektioartikkelia, mut jos tästä nyt tulee ihan kakka tai tuntuu että jotain jää puuttumaan niin sitte vaan kirjotan uuden, eihän siinä sen kummallisempaa..? :)]

Sillon siis viime joulukuusta johonki ehkä helmikuun loppuun, maaliskuun puoliväliin, oli sellasta aika jotenki oudolla tavalla raskasta aikaa yksinään ja sillon sitä sit tuli mietittyä itteensä taas vähän liikaakin ehkä jopa... mutta ei kai itsetutkiskelua voi koskaan toisaalta liikaakaan sinänsä harjottaa? Tuntuu vaan hassulta kun joskus tuntuu ettei edelleenkään tiedä edes että kuka on...

Varmaan kaikki siis alko siitä kun alko tulemaan yksinäisyydestä sellasii ihan hillittömiä itkukohtauksia iltaisin. Joojoo, varmasti hormonit näytteli jonkunlaista osaa myös, mutta tuntuu epäoikeutetulta (ja -realistiselta) laittaa kaikkee niiden piikkiin. Mutta se jotenki tuli siis ainakin siitä että oon yksin. Niin saatanan yksin! Mutta niinhän on moni muukin – ”deal with it!” vai mitä? Itse voisin jossain mielentilassa jopa olla noin julma, ainakin jollekki.. miksen siis itelleni(kin)... En kuitenkaan ajatellu siis niin sillon kun neljäs tunti siinä mun parkuoopperassa lähti käyntiin. Pakko myöntää että oli / on edelleen tosi haastavaa yrittää erotella että kuinka paljon siitä olosta johtu siitä että oon edelleen ihan rakastunut Exään (mun lapsen biologinen äiti – uusille selvennykseks) ja kaipaan sitä, kuinka paljon oli ihan vaan pelkästään yksinäisyyden itkemistä, kuinka paljon pelkoa että jään ikuisesti yksin ja kuinka paljon ihan mun perus murenemista, jota tapahtuu (edelleenkin) sillon tällön. Tottakai kaikilla on huonoja päiviä – miks helvetissä mä en sais olla ajoittain surullinen ja itkuinen, vaikka olisin kuinka oikeessa kropassani!? Se on se sama asennevamma ku että äidit ei saa olla surullisia tai muuta – varsinkaan yh-äipät!

Mun muistaakseni oon käsitelly edellisessä tälläsessä tota mun tunteita mun Exään, joten en anna tässä nyt sille ton enempää tilaa, vaan mennään eteenpäin. Sitten kun avasin suuni viimein Exälle tunteistani ja odotetusti sain vastauksen että se ei nyt halua musta mitään toista äitiä enempää, vaikka ei kuulemma oo mitään muutakaan kiinnostuksen kohdetta ja tollai, eikä se varsinaisesti sanonu myöskään ettei tulevaisuudessa vois olla mitään. Kaikki jäi oikeestaan auki. Mut se helpotti ku sain kertoo kuinka rakastunut oon edelleen. Mutta sellaset sattumanvaraiset itkukohtaukset ei loppunu siltikään – mutta niistä tuli sattumanvaraisia.. mun mielestä se on aika olennaista. Sillon ne voi oikeesti laittaa joko estrojen piikkiin tai sitten ihan vaan sellaseen tavalliseen ajoittaiseen pahaan mieleen, joka nyt tosiaan iskee kaikille aina sillon tällön...

Tajusin kuitenkin kerran pienen säännönmukaisuuden niissä fiiliksissä. Mä useimmiten itken ensinnäkin kun ei ole ketään läsnä – en tiiä miks mulle on taas ja edelleen vaikeeta itkee seurassa. Kerran jo oon opetellu sen että ei tarvii tunteitaan piilottaa... mutta kai musta on jotenki tullu taas varautuneempi, pelokkaampi ja epäluuloisempi. Palaan siihen kohta... Mutta itken 99% ajasta nykyään siis yksin.. ja aina ajattelen sen sillai että kunpa se olis sellanen leffamainen kohtaus; että itken jossain huoneessani yksin ja yhtäkkii Kämppis vaik tuleeki kotiin – vaikka sen ei olis pitänykkää sinä päivänä tulla sieltä kumppaniltaan – et se yllättää mut. Ja vaikka tietysti yrittäisin (kuten leffoissa) peittää sen pahan oloni ja itkuni, niin se näkis mun läpi, kysyis mikä on ja tulis ja ottaisi syliin. Sit murtuisin. Koska saisin murtua.

Tollasta samanlaista kuvioo oon ajatellu varmaan tuhansii kertoja mun päässä eri tilanteissa, että olisin kadulla ja joku turvallisen oloinen iso kundi tulis siihen ja veis vaikka johonki kahville tai jotain, että olisin baarissa istumassa jossain nurkassa sama skenaario, tai bussimatkalla – vaikka kuinka kattoisin pihalle ikkunasta niin joku näkis mun kyyneleet heijastuksesta ja tulis siihen... Aina jotenki romantisoin tota fantasiaa, että se johtais johonki yllätystreffeihin tai jotain – ehkä jopa uuteen rakkauteen.

Sitte tajusin tosta edelleen että toi sama romantisointi / leffafantasiointi on värittäny mun elämää ihan pienestä pitäen! :O Siis se kuinka teatraalisesti oon muksunaki aina .. !! .. tai siis! eiks muksuna vähä niinku kaikki oo sillai jotenki teatraalisia? [tajusin siis nyt vasta tän..] Siis tiiätte kyllä, ku kaatuu ja vähän koloo itteensä niin kauhee parku ja tollai... onko mun kasvatuksessa menny oikeesti tuo(KIN) asia ihan päin helvettiä vai onko mussa vaan synnynnäisesti sit jotain vialla..? No mut kuitenki, siis toi lapsuus ja sit senkin jälkeen se miten oon aina käyttäytyny jotenki tollai. Muistan ihan kristallinkirkkaasti yhden päivän eskarista. Seisoskelen yksin siellä eskarin pihan laidalla, aitaan nojaten. Itken. Katon sinne suuntaan siihen pikkuseen mettään mistä äiti aina saattoi mut ja tuli vastaan. Mutta en tänä päivänäkään muista että miksi mä itken! Oliko mulla vaan niin ikävä äitiä? Jos, niin miks? Olinha mä nyt kuitenki jotai kuus vai minkä ikäsenä eskarissa ollaan oltu sillon... Ihme mammantyttö (tai no.. -poika kai sit sillon vielä?) .. en tajuu itteeni.

Sit se sama on jatkunu yläasteella viiltelyn kans. En oikeesti esitelly niitä mitenkään mutta en sillonkaan pitäny mitään pitkähihasii kesäkuumalla, oli tuoreita jälkiä tai ei. En hakenut huomioita, en olis halunnu keskustella kaikkien kans ”kuinka tarviin apua” ja muuta paskaa. Toivoin vaan että mut jätettäis rauhaan ja annettais asian olla – mun kroppa, mun oikeus, mun päätös. Mutta samaan aikaan toivoin että joku tulis samalla tavalla, ottais syliin ja pitäis hyvänä, kertoen että en oo ruma, ällöttävä ja kaikkee minkälaisena nyt yleensäkki nähdään ittensä [etenki teininä]...

Tästä tulee toi otsikon eka kysymys: Onko mulla joku tarve / taipumus uhriutua!? Siis jotenki mun itseni tiedostamatta, koska nyt vasta oon tajunnu tän koko piirteen... Muistaakseni oon jossain selittäny sen kuinka lapsena jo ihailin jossain Kaukametsan Pakolaiset -piirretyssä sitä kun joku niistä kanin poikasista oli loukannut itsensä ja vuoti. Enkö mä samaistunutkaan siihen jo lapsena sen takia, että se oli haavoittunut niinku aiemmin selitin ja oon oikeesti itekki luullu – samaistuinko siihen koska se oli uhri!?? Siis se, että joku pitäis hyvänä koska oon haavoittunu (vaikka oliski omasta kädestä), itken / voin huonosti, jne., niin tekis musta uhrin ja sitten se toinen tulis ilmeisesti hoivaamaan mua – kuin jotain loukkaantunutta soturineitoa. (viittaus aiempaan omaan kuvaukseen itsestäni) Jatkokysymys seuraa: Miksi mä kaipaan sitä noin kovasti ja etenki tuolla tavalla??

Senkö takia että koen olevani niin arvoton, kelvoton ja huono, että en oikeuta itselleni tavallaan rakkautta paitsi jos oon tosi kriittisessä tilassa?

Vai senkö takia että on oikeesti lapsuudessa menny jotain tosi pahasti vinoon joko kasvatuksessa tai sit jo.. en tiiä.. kohdussa saakka?

Tästä tuli sitten ihan jäätävän pelottava ajatus, kun keksin yhdistää ton siihen että tytöt / naiset nähdään useemmin uhreina – ja helpommin siis kans. Niin onko se selitys mun sp-ristiriidalle!? :O Olenko sittenkin feikki!!? Oon vaan saanut (taas tää sama teoria) itekkin itteni uskomaan tohon omaan, itse kutomaani valheen kudokseen? Tosta etenin vaan sitten useampaan asiaan, että mikä on yleisesti (stereotyyppisesti) ”oikeutetumpaa” tai ”sallitumpaa” naisille / tytöille... ...ja panikoin entistä enemmän. Yritin taas kerran kyseenalaistaa kaikki tuntemukseni ristiriidasta. Mutta en mitenkään onnistunu kaatamaan mitään. Ei, musta vaan tuntuu nyt oikeelta kun mulla on tissit. Musta tuntuu ihanalta pukeutua tyttöjen vaatteisiin, tulla kohdelluks tyttönä ja nähdyks tyttönä. Mutta! Miksi mä en ahdistu tosta kullista tän pahemmin?? Miksi non-op on edes mahdollisuus mulle?? [Toi on niin levee ja mutkanen tie, että sinne tarvii lähtee ihan erikseen toisessa merkinnässä..]

Toi kaikki kun yhdistetään siihen että vaikka kuinka hoen että en hae huomiota pukeutumisella ja muulla tyylillä, mutta toivon että mua pidetään jollain tapaa erikoisena.. annan esimerkin ennenku moni käsittää mut väärin! Yläasteella moni ystävä sano mulle päin naamaa että oon outo. Samaan aikaan ne tosi suurella mielenkiinnolla kuunteli mun ajatuksia todellisuudesta, jumalahahmoista, henkimaailman asioista ja muusta tollasesta enemmän tai vähemmän metafysiikan ja tietoteorian osaston jutuista. Olin otettu paitsi siitä että mun ajatukset kiinnosti, mutta etenki siitä että niiden ääneenpuhumisen seurauksena mut eriytettiin siitä aivottomasta, kriittiseen ajatteluun kykenemättömästä, harmaasta, persoonattomasta, lammasmielisestä massasta, jota oon vihannut (niiiin gootin sterotypiaa ku voi vaan olla, tiietään :D) aina. Se että olin nimenomaan ”outo” oli sinänsä samantekevä. Olis riittänyt että olisin ollu ”erilainen ku suurin osa”. ;) Oon jotenkin nähnyt unelmaitsenäni siis sellasen joka erottuu, jota kunnioitetaan, mutta joka ei ole kuitenkaan siinä mielessä pääosassa, että se olis se erottuvin. Se hahmo, joka on tyyliin toiseks tai kolmanneks suurimmassa roolissa, joku neuvonantaja, jolla on suvereeni tietämys jostain tietystä alueesta sillai että kun se sanoo niin kaikki uskoo, jonka jälkeen se voi painua taas sinne taka-alalle josta ne nousikin älähtämään... ..tosi kankee kuvaus mun hahmosta ehkä, mut jotain tohon suuntaan..? Sit sen hahmon pitää olla jotenki just jatkuvasti haavottuva, sillai että oon oikeutettu jatkuvasti hellyyteen ja hoivaamiseen mutta sen totuuden saa vain tietää ne jotka hoivaa ja muille sen hahmon pitää näyttää sellaselta murtumattomalta linnakkeelta. Pahalta velhottarelta. Lisäks kukaan ei oo oikein varma että onko se hahmo hullu vai nero – koska se vaikuttaa toisinaan toiselta ja toisinaan toiselta...

Niin. En siis edelleenkään koe hakevani erityisemmin huomioo meikkaamis- / pukeutumistyylilläni loxeilla ja kaikella – musta vaan on kiva pitää tietynlaisia kuteita yms.. Mutta en voi kiistää etteikö alitajuisesti siinä vois olla jotain sellasta... Sit taas: Miksi kaipaisin huomiota? Eikö ex-koulukiusattu oo saanu sitä jo neljän vuoden edestä ala-asteella?.. Mutta kyllä monesti ilmaisen itteeni vaatetuksella tai muuten.. siis esim. tekstipainatettuja kledjuja, niin en varmasti laita sellasta päälle, minkä teksti ei ole mua. Mutta taas: Kuka ei tee niin? Kuinka moni heittää ”vaan jotain” päälle? Se on osittain sitä mikä näyttää kivalta / hyvältä ja osittain sitä että mitä haluu tuoda ilmi.

Mä en ole oikeesti edelleenkään vakuuttunut yhtään että mun transsius ja noi kelvottomuus arvottomuus ongelmat liittyis paskaakaan toisiinsa! Muistan lapsesta saakka sellasii ihmeellisii itkukohtauksii.. Voiko ihminen syntyä pahaan oloon? Siis kyllähän tossa kaikessa voi tavallaan kuulla kaikuja koulukiusaamisesta, huonosta suhteesta toiseen vanhempaan, toisen vanhemman kyvyttömyydestä asettaa rajoja kumpuavaa turvattomuuden tunnetta, ja vaikka mitä – mutta kuuleeko niitä kaikuja vain koska haluaa?

Jos joku on tuomitsemassa mua taas tän avautumisen jälkeen ikiteiniks, niin annetaanpa vielä yks ammus lisää:

Tohon ku laskee yhteen vielä sen, että aivan kuten vain se / ne lähimmät hellijät ja hoivaajat saa nähdä sen mun todellisen ytimeni, sen haavoittuvaisen ja muurittoman.. niin  toisaalta mä oon myös ihan sellasen teinin naiiviudella oon myös vietävissä. Mulle kaikki ihmiset on kusipäitä, kunnes todistavat toisin. Ja vaikka ajoittain on niin pelokas ja varautunut että kaupassa ku joku aivastaa niin hyppään ilmaan ihan vitun oikeasti, niin suurimman osan ajasta mut saa vakuutettua. Ja sit mulla menee kokonaan itsesuojeluvaisto! Mä en ees tajua sitä ite, kun yhtäkkii avaudun ihan kaikesta ja lähden mihin vaan ja kaikkee – oon ihan vietävissä! :O Osittain tää selittää myös miks oon aina ajautunut pettämään, mutta ei se paneminen yksin tapahtunu todellakaa. Mutta kyllä toi liittyy siihen kuinka vietävissä oon, kun osaa hommansa. Mutta toi on johtanut monesti mulle vaarallisiin tilanteisiin kun en oo aina tajunnu mitä ihmiset suunnittelee... ei oo mitään pahempaa käyny vielä, mut joskus pelottaa et se on vielä edessä...

Tää venyy taas ihan liikaa, niin napsautan tähän tän nyt poikki ja jatkan taas joskus. Lopuks sanon että oon ihan vakavissani mun parasta ystävää kerran kysyny et alkaako se mun edunvalvojaks, koska mua ei kinosta niinku yhtään se että pitää oppia jotain veroilmoo täyttään ja muuta paskaa. Tosi ahdistavaa.. kaikki mikä liittyy ”aikuisuuteen” (edelleen, joo, pidempiaikaisille lukijoille..) – turvattomuus…?

Kiitos lukemisesta ❤ ja pysykää ihanina :) Tuli niin yläaste fiilis ku kelaili itteensä taaksepäin, niin tulee blast from the past myös biisimielessä:

https://www.youtube.com/watch?v=0W3SmOllZ_g

 

★Tähtisimmu ★

[Jos luit tänne asti (ees osittain) ja haluat löytää helposti näitä reflektiokirjotuksia niin kaikissa on tag "henkilökohtainen" tai "itsetutkiskelu" -- klikkaa tosta alapuolelta sitä. Vanhemmissa ei ehkä oo, mutta pyrin lisäilemään niitä kyllä.. :)]