Pakko myöntää, että ei oo koskaan, ikinä, aiemmin ollu näin vaikeeta. :’( :’( Ei todellakaa. Mutta nyt näköjään on. Johtuuko sit pelkästään hormoneista (taas), siitä että oma identiteetti on vahvistunut entisestään ja jokainen pienikin mitätöinti ja muu tuntuu pahemmalta, siitä että yliajattelen ”aitouttani” (taas), vai jostain muusta vai monen tekijän summasta mutta on kyllä ollu tosi vaikee päivä! :’(

Aamulla itse asiassa oli positiivinen ylläri ja tavallaan ihmettelen etten sillon jo alkanut parkumaan onnesta; isoveli herätti mut ja kysy että tahdonko kahvia. Sanoin et joo. Sit se tuli hetken päästä taas ja kysy et haluunko puuroa – vaikka ei olis hilloa. Sanoin että en sit jos ei sitä oo. No sit! Se tuli hetken päästä toisessa kädessä kahvikuppi ja toisessa puurolautanen, jolla oli hilloa myös ja.. voitteko uskoa: toivotti mulle hyvää äitienpäivää! :O :) Mä en tiiä mitä nappeja se vetää, mutta luulis nyt että kyllä jotain, jos yhtäkkiä se sama ihminen, joka läheistapaamisessa teki kaikkensa mun kyseenalaistamiseks, nyt yhtäkkiä noin! Oli kyllä tosi ihanaa. Mut jotenki nii hämmentävää etten osannu oikein itkee enkä nauraa, olin vaan ihan monttu auki et ”aha.. okei.. joo.. just.. jaa.. OK.. nii.. tööt..”

No sit tulin myöhemmin himaan ja tein safkaa itelleni ja aloin sit kanavia selailemaan siinä syödessäni ja osuin just sopivasti Ykköselle ku sieltä tuli Uutiset ja just oli se juttu missä niitä mitaleja saaneita äitejä kuvattiin. Murenin siihen paikkaan välittömästi. Ihan yhtäkkiä, ihan yllättäen. En tiiä. Aloin vaan ihan hillitöntä huutoitkua... :’( Jotenki se iski niin helvetin lujaa ja pahasti: ”Musta ei koskaan tule äitiä”, ”Mulla ei koskaan tule olemaan sellasta sidettä lapseeni”, ”Mä en koskaan voi kantaa”, ... ja sit kun se lähtee, niin mulla ainaki jotenki kasaantuu, koska sen jälkeen alkoi hajottamaan vaan useampi asia, ku sit niitä vaan niinku tulee mieleen, vaikka yrittäis harhauttaa ajatukset muualle. Yrittää kattoo jotain, kuunnella jotain, miettiä jotain, lukee jotain – ei, ei voi tehdä yhtään mitään, koska kaikkialta jotenki hyppää silmille se alkuperäinen pahan mielen aiheuttaja ja sen johdannaiset!... Niin sitten lopulta itkin sitä(kin) että multa puuttuu ikuisesti se oma kroppa – se millaiseks olisin kasvanut oikeella kromosomiyhdistelmällä. Ei mitään oikeita osia sisällä, eikä ulkona. Jälkimmäiset voi tehdä mekaanisesti, mutta ehkä oon kuunnellut liikaa kritiikkiä tai jotain, mut sillä hetkellä päässä pyöri vaan se että se on kuitenkin keholle vaan iso onkalon muotoinen haava, jota se yrittää korjata...

Sit alkoi tulvimaan aina vaan synkempiä ja surullisempia ajatuksia: Kuinka oon ihan yksin, kuinka en koskaan saa sitä teini-ikää mitä muut on kokeneet; ne tyttöjen illat ja muut ihanat jutut..! Kuinka oon ihan yksin tällä hetkellä – ei ketään joka nytkään pitäis sylissä ja sanois että mä olen ihan yhtä äiti kuin muutkin, että mä olen ihan yhtä tyttö niinku muutkin, että mä olen kaunis, nätti ja himoittava... ...oli alapäässä mitä tahansa... Ei ketään kenen kanssa jakaa tää itsekseen kasvaminen, kaikki ne hauskat jutut, kaikki se ilo – eikä ketään lohduttamassa sillon kun on allapäin ja maailma murentaa mut...

Siinä sit kattelin lätkäpeliä, jota johdettiin kolmella maalilla Saksaa vastaan ja taustalla soi Machinae Supremacy – että ei ainakaan voi syyttää siitä ettenkö olis yrittänyt harhauttaa ajatuksiani kaikesta siitä pahasta mielestä ja synkkyydestä! >:/ En ollu missään pimeessä huoneessani taustamusiikkina Swallow The Sun tai muuta vastaavaa!

Nyt tässä vaiheessa monesti ihmisillä on jo muutamakin juttu sanottavanaan. Monet näistä kuulee ympäriinsä (esim. netissä) myös ihan ilman että on äitienpäivä tai kellään ollut paha mieli tai mitään:

Sähän tiiät ettet voi koskaan olla äiti, niin miks se sua hajottaa?

-- Ja varmasti kolarissa alaraajahalvaantunut tietää myös ettei voi koskaan kävellä ja silti se ymmärretään jos se itkee sitä. Tai sokea näön puuttumista. Tai kuuro kuulonsa. Se että hyväksyy jonkun asian, ei tarkoita etteikö siitä vois tulla paha mieli. Monet ihmiset itkee menetettyjä läheisiään kymmeniä vuosia, vaikka on ihan sinut sen asian kanssa. Samoin se, että ymmärrän että miksi useimmat kokee että on väärin jos sanon itseäni äidiks, ei tarkota etteikö se sattuis aivan helvetisti. Miksi tässä tilanteessa tää asia on jotenkin toisin kuin kaikissa muissa tilanteissa? Tätä ei saa itkee ja tästä ei saa olla paha mieli, vaikka muissa tilanteissa saa?

Tosiasiat vaan pitää kestää. Oot poika.

-- Vähän sama juttu jo ton ylemmän kans. Mä olen ihan saatanasti hyväksynyt sen, että miten mun kroppa on ja kromosomit ja kaikki, jumalauta! Mulle ei tarvii tulla jauhaan tätä samaa paskaa toistuvasti. Meneekö nää samat tyypit sanomaan hedelmättömille naisillekki että ”pitää vaan kestää ettet voi saada lapsia”?? Tai syöpää sairastavalle: ”pitää vaan kestää että pian kuolet”?? Miks tässäkin asiassa jotenki transseille vaan saa olla ilkee ja julma ja häikäilemätön, mutta silti kaikkia muita ymmärretään niiden itkun ja tuskailun kans?

Miks se sua kiinnostaa mitä muu maailma ajattelee? Jos tunnet olevas äiti, niin sitten oot!

-- Joo, aivan. Ja kaikki jotka on koskaan kokenut minkäänlaista haukkumista, syrjintää, kiusaamista, hyljeksintää tai muuta vastaavaa, tietää kuinka ”helppoo” tää on. Joo, sitä vaan päättää että ”enpä muuten välitä muiden sanomisista” ja sit taianomaisesti vaan lakkaa sattumasta kaikkien tikarin terävyydellä viiltävät sanat ja vittuilut. Just niin se menee.

Eiks maailmassa oo vähän isompiaki ongelmia ku tollasen 28-vuotiaan ikiteinin transujutut??

-- Joo, no on paljon isompia ongelmiakin kun ilmaston lämpeneminen, saasteet, ydinsota, ihmiskunnan tulevaisuus ja meteoriitin iskeytyminen maahan. Mutta mulle tää on hiukan läheisempi ja ajankohtaisempi ongelma. Että jos jotain tollasta suhteellisuutta pitää hakee niin sit samalla voi huolehtia vaikka meidän auringon kuolemisesta!? Se on kuulkaas aika iso juttu; kaikki elämä kuolee ja sillai. Että jos mun pitää ajatella nälkään kuolevia lapsia, tuhansien kilometrien päässä, joita en ole koskaan tavannut, eikä mulla siten ole minkäänlaista tunnesidettä niihin, niin ajatteleppa sinä sit että kuinka kaikki kuolee auringon mukana ku se nielasee meidät kaikki ja alahan kehittämään siihen pelastusta, jooko? Mä lupaan että oon ratkassu kaikki tän maapallon päälliset ongelmat ainakin siihen mennessä ku sä oot ratkaissu ton oman pähkinäs.

Kuulostat vaan tosi itsekeskeiseltä ja itsesääliseltä transulta. Tapa ittes.

-- Ja jos en sanois mitään, vaan istuisin hiljaa yksin huoneessani ja sulkisin kaiken sisääni, olisin epäterveesti asioita käsittelevä mielenterveyspotilas. Tikittävä aikapommi, joka sulkee kaiken sisäänsä kunnes joskus räjähtää. Jos taas kaunistelisin asioita, enkä kertois avoimesti kuinka paha olo voi olla näitten juttujen kans ja mitä kelaa, antaisin vääristyneen kuvan ja johtaisin harhaan. Sit syytettäis siitä. Se on ihan älyttömän ja jäätävän kummallinen juttu, että sanot miten tahansa niin aina joku paskantärkeä nillittävä kusiaivo on purkamassa keittiöpsykologin terävällä älyllään ja pistämättömällä ammattitaidollaan sun puheita ja kertomassa mikä sun ongelma on. Mä en ymmärrä miksi ihmiset aina epäilee toistensa aitoutta ja vilpittömyyttä. Jos mun tarkoitus on pitää blogia, jossa mä avoimesti pyrin kertomaan asiat niinkuin ne koen ja ne on, niin miksi mä liiottelisin, vääristelisin tai mitään muutakaan!?? Mä olen niin aito ja suojaton näissä kertomuksissani kuin oon ystävillekki avautuessa. Ihan avoimesti, muurit alhaalla, ydin paljaana ja 100% haavoittuvaisena näitä kirjoittelen. Jos olisin joku puoliks esittävä feikki tai huomionhakuinen julkkispyrkyri, niin tekisin tätä taatusti jo omassa ohjelmassani telkkarissa? Mä haluan antaa todellakin aidon kuvan tästä ilmiöstä. Se siltikin rajoittuu vain minuun, en voi tietää yhtään miten joku muu kokee asiat tai mitä se käy läpi – se on sen henkilökohtainen kokemus.

No eihän toi nyt vielä mitään – mieti niitä jotka on menettäny koko perheensä maanjäristyksessä tai tsunamissa!

-- Joo. No ootas niin mä mietin. *hmmmm* Noniin. Se on oikeesti tosi surullista ja siitä tulee paha mieli, kyllä. Oon monesti itkenyt kun oon kattonu telkkaria ja näen jotain vastaavaa – oli se fiktiivistä tai ei. Mutta millä perusteella joku voi mennä sanomaan kenellekkään että sen tuska ja kipu on mitätön jonkun toisen kokemaan verrattuna?? Se on subjektiivista! Jos jollekki tulee paha mieli siitä kun se ei pääse inssistä ekalla läpi, niin sillä voi olla ihan yhtä paha mieli kun jollain siitä kun sen parisuhde kariutu. Ei ihmisten henkilökohtaisesti kokemia kärsimyksiä voi verrata tollai. Ei oo mitään absoluuttista kärsimysmittaria! Miettikää jos kolarissa neliraajahalvaantunut mimmi sanois raiskatulle mimmille: ”No ei toi mitään; sä sait sentään pitää liikuntakykys!” Olisko se jotenki asiallista jonkun mielestä?

Nii. Siinä nyt mun vastaus muutamaan tosi yleiseen juttuun... en tiiä miks mutta nyt oli pakko avautua tuosta(kin). Mua vaan murentaa nyt niiiiiin lujaa... :’( Totta kai näitäki päivä on aina ja kaikilla, läpi elämän. Olis vaan niin paljon helpompi ja ihanampi kun olis joku sellasen voimakkaan suojelijan turvallinen syli johon vois aina mennä pikkuiselle kerälle näinä hetkinä... niinkun ennen(kin)... Mä oon yksin. Yksin tän ekan oikean teini-ikäni kans. Yksin äitiyteni kans. Yksin kasvamiseni kans. Yksin mieleni kans. ...ja se on tosi raskasta...

Biisi on kaikille äideille, luonnollisesti. Ei ehkä maailman pirtein biisi (mutta jos ei osaa japania tai käännä biisiä, niin eipä haittaa..) liittyen äitiyteen, mutta eipä ole mun fiiliksetkään. Hyvää äitienpäivää, jokaiselle, joka kokee että se toivotus itselle kuuluu<3

https://www.youtube.com/watch?v=hr1b5v7c4rQ

 

* Tähtisimmu *

[EDIT: Sain just tekstiviestin, ehkä vartti tän julkaisun jälkeen. Mun äitiltä. Siinä luki: "Hyvää äitienpäivää [Lissun] toisellekki äidille." Luonnollisesti muutin mun ja Exän lapsen nimen tuosta siis... Voi kuinka onnelliseks yksi viesti voi tehdä... :'') äiti on kyllä rakas<3]