[EDIT: On muuten 150. artikkeli tämä.. :)]

Tää on nyt siis tavallaan jatkoa edelliseen tälläseen. Eli luvassa on itsetutkiskelua á la cybergothpunk transtyttö. (Ja tää todellakin voi olla viimeinen tällänen...? jos palaset on nyt kasassa...?)

On taas ollu jotenki itkuisen oloinen ja pala kurkussa -ilta niin nyt on taas hyvä avata itteensä, kun se tulee luonnostaan ja aitona – tunteenpurkauksena. Eli ihan tietoinen valinta olevinaan että koko maailmalle kirjoitan ilman suojamuureja ja hauras ydin paljaana... Miksi? Koska haluan näyttää että transsukupuoliset on ihan tavallisia ihmisiä, samoine ongelmineen kuin muillaki. Koska haluan saada ihmiset ajatteleman. Koska haluan tarjota jotain... Osoittaa, näyttää, todistaa, antaa, .. jotain!?

Tullu mieleen pari muutakin esimerkkiä menneisyydestä kun oon samaistunut uhriin, kuten Xenaa katellessa teininä. Siinä oli jakso, jossa se roikku ristillä limbossa ja siltä lyötiin jalat paskaks. Tai kun näin ekan kerran Hellraiserin, oi että<3! se kivun ja tuskan määrä kun jossain tyypissä on kiinni jotain 50 sellasta ketjujen päässä olevaa koukkua.. lävistää sen lihan ja saa sen vuotamaan..!

Mut niin, siis uutta mitä oon saavuttanu pohdinnallani, on se että mä siis kaipaan ystäviltäkin sitä. Sitä että saan olla uhri. Kaipaan sitä sellasta voimakkaampaa ja turvallista suojaa, siipiä joiden alle mennä pakoon pahaa maailmaa. Monet ystävät on mulle kuin vanhempia sisaruksia. Ja niillä on myös luontainen auktoriteetti muhun. Siis kelatkaa: MUHUN?? Tyyppiin, joka aina sanoo kuinka auktoriteettiongelmainen on. Mutta se kun oon monesti sanonu että mua pitää osata käsitellä, se ei oo alun perin mun omasta suustani. Se on muiden sanomaa... eli muutkin näkee mua esineenä..? jollain tavalla..? Ehkä oon vaan ite onnistunu aivopesemään ne vuosien varrella siihen että oon esine ja räsynukke..?

Ja tota samaa siis kaiketi oon sit aina hakenu parisuhde- / säätökumppaneissa? Sitä, joka oikeuttaa mun olemassaolon kertomalla kuinka en ookkaan arvoton ja kelvoton ja turvaa mut sulkemalla voimakkaisiin käsivarsiinsa pahalta maailmalta. Ei ihme että kaikki suhteet on päättyny. Eihän sellasta paskaa kukaan jaksa. Ihan ymmärrettävää. Se käy taatusti päivittäisenä aika raskaaks vuosien myötä... Eikä ihme että oon aina ajautunu pettämään; ihan sama kenen syli ja siivet, koska ”heti kaikki mulle tänne NYT” – jos se ”vakituinen suoja” ei nyt satu olemaan lähistöllä ja joku muu tarjoutuu, niin... sinne meni taas meidän naiivi, moniongelmainen pikku [Tähtisimmu]...

Mut toi uhriutuminen leimaa siis aivan helvetin kaikkea mitä oon koskaan tehny!? :O Toisaalta nytkin pelottaa ja ahdistaa se että pitäis olla sellanen itsenäinen ja selviytyä. Olla se soturi. Nousta itkeneenä, verissä päin ja hengästyneenä, ottamaan jälleen yks revanssi elämän paskaa ja pahaa maailmaa vastaan. Peläten että taas vaan joutuu kaatumaan ja maistaa betonia...  (Ja huom.: tossakin kuvauksessa itestäni niin kai olen uhri enemmän ku mitään muuta, kuten muissakin samaistumisissa; ei se tuska ja muu, vaan se hauras uhri, jota on kohdeltu kaltoin ja muuta..) Ahdistaa että pitäis selviytyä yksin, pitäis olla vahva, pitäis kantaa vastuu itestään taloudellisesti, pitäis mennä duuniin vaikka ei tykkäis siitä koska niin vaan kuuluu tehdä; pakko ansaita.. pitäis pitäis ja pitäis... Mutta miksi? Miks pitäis olla ees itsenäinen!? Miks pitäis pystyä olemaan yksin ja jaksaa ja lentää yksin omilla siivillään ja kaikkee..? Toisaalta joo, oon samaa mieltä mutta iso paha maailma kuitenki pelottaa ja ahdistaa kohdata yksin... kaikki ahdistaa ja pelottaa yksin...

Mistä tää kaikki sit voi johtua? Isoveljen kiusaaminen? Koulukiusaaminen? Se ettei äiti kyenny asettamaan mitään rajoja (oli ns. ”turvaton koti”)? Se että isä ei ollu ollenkaan läsnä vaikka oli koko ajan paikalla? Ei rajoja – niin ei teini-iässäkään → johti moniin irtosuhteisiin ja pettämiseen.. joutu oppimaan että niitä rajoja on, alkoi ahdistaa... ei tottunu? Monia asioita joutunu oppimaan parisuhteiden kautta – ja yleensä niiden kustannuksella...


Avauduin tossa hetki sitten yhdestä toisesta asiasta ihan ohimennen vaan yhdelle ystävälle: Jos esimerkiks en saa jotain kiinni sillai et se ei vastaa puhelimeen tai viesteihin, niin alan heti pelkäämään ja epäilemään että se jotenki on jossain salaliitossa mua vastaan. Ja etenki jos sama toistuu vielä parin – kolmen muun kohdalla. Alan menemään ihan paniikkiin ja pakokauhuun; ne on jossain kokoushuoneessa porukalla suunnittelemassa että mitä ne saa mut seuraavaks tekemään, miten ne saa mut reagoimaan, kuinka ne leikkii mulla; käsikirjoittaa mun elämää ja sit seuraa sitä ja nauraa kuinka vitun tyhmä oon kun en tajuu.. Oonko ollu vaan liian pieni ku näin ekaa kertaa Truman Show'n? Se ystävä totes tohon että: ”Siis sä [Tähtisimmu] oot niinku kokoajan ihan hulluuden rajalla..? Toi on varmaan aika raskasta..” Viitaten siihen kuinka joudun monesti päivittäin tavallaan pitämään itteeni järjissäni. Taistelemaan omaa harhaisuuttani ja muuta vastaan – itteeni vastaan!? :O Oon ansainnu aikanani tittelin että oon kotipaikkani oudoin mies. Oon myös monien mielestä julmin ihminen ketä ne tietää. Silti monet sanoo että mussa on joku maaginen viehätysvoima, joka toimii kaikkiin... En tiiä.. onko noi hyviä, kun tavallaan ehkä ne on vahvistanut jopa sitä harhaisuutta että oon jotenki ”oman leffani päähenkilö”? Mutta toisaalta tiedän onneks et se on harhakuva. Mutta aina oon miettiny mikä mussa on, oonko joku poikkeama koko helvetin todellisuudessa..? Joku mitä ei vaan pitäis olla olemassa...?

Sit ku tosta mennään syvemmälle vielä niin päästään siihen että kun meette peilin eteen ja liikuttelette käsiänne ja muuta, niin yrittäkääpä ihan oikeesti miettiä että mitä vittua te ootte!!? Missä on se ”minä”?? Jos aivot otetaan irti kaikista aisteista ja laitetaan vatiin, ei oo mitään aistiärsykkeitä – mistä tietää olevansa ees olemassa? Mitä on olemassaolo? Mitä on kuolema? Millasta on kuolla? Tai syntyä uudestaan? Millasta on edes olla saatana olemassa!!??

Mä en todellakaan mitenkään vapaaehtoisesti kelaa ylisyvällisesti kaikkee noin sakkasta – mä en voi sille mitään! :( Mulla on pakkomielle redusoida kaikki aina siihen perimmäiseen kysymykseen. Sen takii en osaa jättää itteenikään rauhaan. En osaa vaan jättää sitä siihen että ”mä oon trans ja sillä hyvä” Ei! Mun on saatava siitä yks askel taaksepäin – selitys, peruste, oikeutus. Ihan kuten sille että oon kaunis, nätti yms., pitää saada oikeutus joltain muulta. Ei riitä (ainaka vielä) että ajattelee niin ite – jonku pitää vahvistaa se. Vaikka kuinka yritän miettiä niin ei, en keksi mitään. Miksi uhriudun ja pelkään sitä että en oliskaan se hauras ja hoivattava haavoittunut pikkuolio...

Onko se sen takia että en oo saanu olla koskaan heikko – isä ei ikinä näyttäny heikkouttaan. Se ei ”saanu” – sen piti ”olla mies”.. varmaan kasvatuksessa jotain taas osattu? Oonko vaan mallintanut sen heijastuksena? En oo saanu näyttää koskaan tunteita koska ympäristö on määritelly mut pojaks ja pojat on kovia kivipatsaita..? Nyt viimein saan olla se herkkä ja hauras pikkuinen tyttönen, joka oon sisimmissäni aina ollu?.. sen takii poraan monet illat ihan vaan siitä parkumisen helpotuksesta..? ..ja toivon niin kovasti että olis joku syliin ottaja... :(


Edelleen oon yrittäny miettiä et onko mulle tehty seksuaalisesti jotain pahaa, mut ei, en muista mitään sellasta. Ainoo mikä edelleen tulee mieleen on ne satunnaiset ihan mysteeriset kerrat kun oon tahallani pissannu housuun – ja sen kerran vessanpöntön kannelle... 4 – 5 -vuotiaana kaikki... Mut en tajuu. Monissa leikeissäkin piti olla jotain pissajuttuja...? Onneks silloinen aika vakituinen leikkikaveri ei ajatellu siitä kai oikein mitään.. sit niitä vaan sisällytettiin erinäisiä pissaa sisältäviä tilanteita – mut melkein joka leikkiin... mikähän siinäkin oli... Muistan myös et ku leikittiin Street Fighteria (perustuen peliin, ei siihen naurettavaan keinoelokuvaan.. :D) niin olisin tahtonu olla Cammy mut en voinu, ku se oli tyttö. Joten kirjotin hommat niin että olin sit Guile ja Cammy oli mun muija tjsp. Monesti sama efekti. Tietenkään en koskaan sanonu tuolloinkaan noista asioista mitään kenellekkään – eihän mun sopinut esittää tyttöä tai ihannoida tyttöjä, koska olin poika. Ei, mulle ei sanottu niin, vaan osasin lukee sen ympäristöstä...

Viimeinen pala mun palapelistä on se että mistä tulee se arvottomuuden, kelvottomuuden ja saastaisuuden tunteet. Siitäkö että kun 4-vuotiaana oon ekan kerran osannu muotoilla asian äitille niin että haluan kuolla ja että sen pitäis tappaa mut .. mut samaan aikaan oon kauhuissani pelänny sitä kuolemista.. tuntematonta.. Sekö se ongelma on aina ollukki??? Se että en tiedä mitä on oleminen? Miksi mä / me ees ollaan täällä? Onko tää simulaatio? Sattuma? Mikä vitun Big Bang? Mitä oli ennen sitä? Mikä on oikeutus mun transsiudelle? Mitä on universumin laidalla? Mitä on olemassa olo? Onko ”henkiolentoja” olemassa? Mitä jos näkisin jonku edesmenneen tyypin – mistä tiiän että aistin jotain enemmän ku muut, enkä vaan oo tullu hulluks? Jos joku muukin näkee sen? Mitä vittua tää KAIKKI EDES ON????

Uskokaa vaan, jos tietäisin miten saan kytkettyä aivoni ees hetkeks lepotilaan hereillä ollessani, tekisin sen. Pelaaminen tai muu vastaava yleensä vaatii niin paljon suoritustehoa aivoilta että pystyn suuntaamaan kaiken siihen niin noihin pohdintoihin ei jää ”prosessoriaikaa”.. tai rumpujen soittaminen<3 <3!!

Mutta tota mun pään sisällä asuminen on. Mutta oonko nyt viimein valmis? Jos oon tajunnu viimein tuon uhriutumisen ja ees mahdollisuudet mistä se vois johtua ja sit vielä et jos noi negatiiviset fiilarit ittee kohtaan kumpuaa jotenki siitä elämän tarkoituksettomuudesta ja tyhjyydestä...? Nytkö oon valmis? Nytkö oon löytäny kaikki palat itseeni? Kohtako heräänkin unesta? ..tai keinotodellisuudesta...? :O Vai nytkö sit kuolen!!? :O Apua! :( Mitä vittua mä teen täällä?? Tai kukaan meistä!??

Koettakaapa kelata noita asioita. Ihmismieli ei vaan kykene käsittelemään sellasta määrää dataa, mitä se vaatis että miettii ikuista tietoisuutta tai tiedostamattomuutta.. mutta ihan kuten yritän olla väkisin ei-uhri, ei-hauras vaan vastaavasti vahva ja itsenäinen ym., niin yhtälailla yritän väkisin tajuta jotain sellasta mitä en vaan kykene... Yritän yhtä epätoivoisesti saada isoja vastauksia kun mitä ulkopuolelta tulee vaatimusta isoista teoista, kuten se epämiellyttävän duunin tekeminen vain rahan takia – vastuunkantoa...

En mä tiiä.. Mua pelottaa ja ahdistaa ja itken... Ja olen yksin. Edelleen. Taas. Vieläkin. Aina. Ikuisesti? Yksin ja kaikki on jotenkin täysin tyhjää, merkityksetöntä, vailla vastauksia, päämäärää ja tarkoitusta... Mitään muuta ei ole kuin epätoivo ja pelko. Ne valtaa mut.. ne syleilee mua ja samalla kuluttaa mut olemattomiin. Eikä siihen edelleenkään mitään pelastajaa kaipaa – ei kukaan voi ees pelastaa. Jos joku tulis ja paljastais kaiken ja pystyisin sen käsittämään.. en kuitenkaan uskois. Aina mun vammapää kehittäis jotain; ”en keksinyt tota ite” tai jotain paskaa.

No, oon ainaki onnistunu sukupuoliristiriidan selättään monilta osin. Sekin on eheytymistä! ja vaikka se on tavallaan jotenki ”laajempi” asia, niin se ei oo yhtä syvällä jotenki ku noi  ongelmat.. Kyllä arvostan oikeesti itteeni enemmän ja tykkään kropastani ihan älypaljo enemmän, ja kaikesta! Uudesta elämästäni.. ekasta elämästäni..? Mutta silti.. monesti mietin että oon niin arvoton ja saastainen, että miksen vaan ala antamaan suihinottoja rahasta ja anna vaikka panna peppuun.. tulis kai hyvin rahaa.. eikä ainakaan vois huonompi olo tai mieli tulla...? Oon monesti vakavissani miettiny.. menis vaan jonnekki kadunkulmaan.. kai sitä markkinoita olis – jengihän on monesti ihan kuumana just ”kyrpätyttöihin” kuten eräs kirjotti... Itkettää ajatuskin, mutta edelleen ja taas, toisaalta tuntuu et sen ansaitsisinki...

En tiiä onnistunko koskaan voittamaan itseäni missään muissa asioissa.

Kyllä vieläkin tulee joskus mieleen: ”It's better to burn out than to fade away.” … :'(

En mä haluu luovuttaa enää 28 vuoden jälkeen... mutta miksi jatkan? Entiiä...

Jos ommellaan mun suu kiinni että en voi kertoa kuinka paljon ahdistaa tai muuta, niin sittenkö pääsisin jonkun siipien suojaan taas..? En vois olla taakka enää... Olisin vaan sellanen alistuva ja arvoton koti- / seksiorja... Pitäisin kämpän siistinä, pesisin pyykit ja muuta..? Vastineeks saisin turvaa, hellyyttä ja lämpöä..? ...tai nyrkkiä.. sillä kai nii väliä...

Ehkä joskus.. ehkä joskus.. ehkä tunnen vielä ihan oikeesti olevani arvokas, kaunis, nätti, seksikäs, haluttava, suloinen ja fiksu...

Siis oikeesti jumalauta! Mikä demonin jälkeläinen mä oikein olen!!? Kuka mut kiros!? Kuka mulle laitto eteen tälläse polun, joka on vaan elämän pituinen helvetti!? Haistakaa kristityt nyt pitkä paska sen Helvettinne kans – tää on sitä jo – eipä ikuisuus kärsimyksessä tunnu kovin pahalta enää tän alkuvoitelun jälkeen. Jaa-a.. ehkä oon joskus tietämättäni myyny sieluni Saatanalle tai jotai.. mene tiedä.. nyt meen myymään varmaan unta palloon... Niinku vittumitäpaskaa taas kaikki...!!

https://www.youtube.com/watch?v=j9Mh6ea67hk

https://www.youtube.com/watch?v=3Y-J7sBT_no

 

★Tähtisimmu ★