Ihan kauhea syyllisyyden tunne.

Kämppis näytti sen perjantaieväitä: jotain herkkukahveja alumiinitölkeissä. Oon viimeaikoina tullu ihan skitsoks alumiinin kans. Piti vaihtaa deodoranttikin ja meikkivoide pitää kans vaihtaa ton purkin jälkeen. Totesin sit vaan sillai vitsikkäästi että ”Hyi! Alumiinia. Alumiini tappaa.” Ja kämppis tietää kyllä mun tilanteen ja kaiken ja on tuntenut mut melkein kymmenen vuotta, ollaan todella hyviä ja läheisiä ystäviä. Tiedän että sen ei ollut tarkoitus loukata. Tiedän että se ei halua satuttaa. Tiedän että se oli vahinko ja lipsahdus ja että on haastavaa oppia... mutta kun se sanoi: ”Nii! Jätkä joka on koko elämänsä juonu siideriä alumiinitölkeistä!”

Jätkä.

Pala nousi kurkkuun. Välittömästi. Mutta kykenin pitämään itseni kasassa, jättämään huomiotta koko asian ja vastasin jotain edelleen huumoripitoista yrittäen pitää tilanteen epätoivoisesti ei-kiusallisena.

Nyt istun huoneessani itkua pidätellen kirjoittamassa tätä. Ehkä on liian läpinäkyvää, mutta ei kiinnosta. Jos sille tulee paha mieli siitä että mulle tuli paha mieli, niin en voi mitään.

Saako mulle tulla paha mieli tuollaisesta? Vaadinko taas liikaa...? Ystäviltä. Niiltä rakkailta ihmisiltä joita en tahdo yhtäkään menettä...

Olenko mä huono ihminen?

Taas se olo että maailman olis parempi jos vaan lopettaisin itseni. Tunnen olevani taakka ja rasite.

Tuntuu siltä että pitää pyytää anteeksi kaikilta; anteeksi siitä kuinka helvetin vaikeaa teen kaikkien läheisteni elämästä. Olemalla oma itseni.

En pyydä. Koska mun ei kuulemma pidä.

En tiiä...

* Tähtisimmu *