[EDIT 22.04.2016: Vaihdoin otsikon. (Kuten nokkelimmat näkee tän sivun URLista, joka ei muutu.) Oli alun perin: "Olen kelvoton. Myös ja jopa transsukupuolisena." mutta se tuntu seuraavana päivänä jotenki liian masentuneelta, itseinhoiselta ja jotenki.. en vaan tykännyt enää...]

Tää aihe on ollut mulla mielessä jo pidempään mutta nyt tulee taas niin sydämestä ja on niin hyvä hetki käydä tän kimppuun niin teen sen sit nyt. Tänään (ja osittain jo alkanu eilen) ollu niin ihme itkupäivä, että sopii taklata tää kivulias aihe ja esitellä nää fiilikset kun valmiiks jo oon maassa ja itkuinen...

Mua pidempään lukeneet tietänee että muahan on varjostanut läpi mun elämän jatkuva ja pohjaton arvottomuuden, kelvottomuuden ja riittämättömyyden tunne. Johtukoon nyt sit isoveljen kiusaamisesta, isän poissaolevuudesta, äidin kykenemättömyydestä asettaa rajoja (ja kuulemma siten tarjota turvaa), koulukiusaamisesta tai kaikista yhteensä ja mistä tahansa muustakin.. tän merkinnän kannalta sillä ei ainakaan ole väliä. Mutta ei siis yllättäne että ne samat kokemukset leimaa myös mun sukupuoli-identiteettiä. Tai no.. varmaan ylipäätään ihan koko identiteettiä / minuutta, mutta sp-identiteettihän osa osa kokonaisuutta. Mä oon ollut todella paljon itsevarmempi hoitojen aloituksen jälkeen ja mun elämänlaatu on parantunut enemmän ku sanat riittää kuvailemaan. Toki oon muuttunut itsekin paljon – vakaammaks / itsetietoisemmaks etc. että varmaan silläkin osansa... mutta tässä viime aikoina jotenki alkanut uudelleen kasaantua sellanen synkeys mun persoonan ylle. Tiedän että tarpeettomasti ja perusteettomasti mutta kuten ennenkin, ei sen asian tiedostaminen ole vasta kuin puoli voittoa, sen tunteen selättäminen on edelleen tosi mahdotonta. Ainakin yksin, mutta yksinhän mä tuun ikuisesti olemaan itseni kans – kuten kaikki muutkin, kaiken kans. Let me elaborate.

Fiilikset siis alkoi jonkun aikaa taaksepäin huomasin että lähes.. ei, vaan kaikki muut vaihdokkaat jotka tiedän (esim. vlogaajat / blogaajat, 4chan porukka, yms. jne.) on sekä identifioituneet viimeistään murrosiässä että niin voimakkaan kehodysforian puristuksessa että eivät (ole) voi(neet) kosketella itseään / olla seksuaalisesti aktiivisia. Ja sitten olen minä. Minä joka koko yläasteen ja lukion lähinnä oon omistanut alkoholille, kannabikselle, sekakäytölle, viiltelylle mutta myös seksille – joko vakituisessa tai sit irtosuhteessa. Okei, no se naapurimaan goottitranstyttö, jonka tubekanavan linkitin siihen mun yhteen artikkeliin on edelleen non-op ja identifioitunut kans parinkympin jälkeen vasta – ja kans jotenkin ”seksuaalisesti vinoutunut” kaiketi kuten minäkin – ainakin se vaikuttaa vähän bondage / alistus – dominointi -tyypiltä... Mutta se on ainoa.

Tuli niin sellanen jotenki.. epäoikeutettu olo omille tuntemuksille, ristiriidalle, koko identiteetille. Kyseenalaistin itseni taas ihan kokonaan.. ”miten voisin olla trans ku noi kaikki muut on tienny sen itessään niin paljon aikaisemmin”, ”miten voisin olla trans kun noi muut muistuttaa ulkoisesti jo luonnostaan paljon enemmän sitä kokemansa sukupuolen edustajaa”, ”miksen mä oo ristiinpukeutunu tai muuta lapsena”, ”oonko vaan luonut valheellisen identiteetin koulukiusaamisen seurauksena, josta on tullut totta ja elän tälläkin hetkellä valhetta”, ”mitä mä edes oikeasti oon”, ”kuka mä ees oikeesti oon”... etc..

Sit katoin – kiitos yhden äärettömän ihanan ystävän – tallennetuista ohjelmista sitä 'I am Jazz' ja itkin. Itkin koko sen kolme tuntia kun katoin niitä jaksoja... Itkin sitä kuinka se on niin onnekas että ymmärsi kaiken jo 2-vuotiaana; se saa blokattua biologisen puberteetin kokonaan ja korvattua sen oikeammalla. Itkin sitä kuinka se on jo valmiiks niin tytön näköinen ja nätti – ja kuinka kaunis nainen siitä tuleekaan! :'( Mutta sitten siin ohjelmassa näkyi se, että siitäkin huolimatta se painii samojen asioiden kans; sitä tuomitaan, sitä kyseenalaistetaan, sitä ei ymmärretä, sillä on penis, se on epävarma, sille huudellaan, se on ”jatkuvasti hengenvaarassa” (kuten me kaikki)... ja kuinka sekin miettii sitä että kun on tottunut siihen kroppaan, että miten se alapääleikkaus... Itkin vielä enemmän. Sit joku ohikulkeva sen koulutoveri sano sille: ”Hey Jazz.. you tranny freak!” :'( Itkin vielä lisää! Ja sit katoin sitä aina vaan tarkemmin ja tajusin, että vaikka kuinka aloittaa ajoissa transition niin biologia ja kromosomit on kuitenkin armottomat. Meillä on kaikilla aina raja, jota ei vaan voida ylittää. Ylittää sinne sukupuoleen, joka koetaan omaksi. Saada sitä kehoa joka meiltä syntymässä vietiin... Itkin jo melkein hysteerisesti..... .

Tunsin itteni niin kelvottomaksi. Kelvottomaksi oman yhteisöni silmissä; ”[Tähtisimmu], tyttö joka on pystynyt olemaan pojan roolissa yli 20 vuotta, joka on voinut panna kullillansa ja mukautua pojan rooliin” Mikä helvetin tyttö minä muka olen!?? :( :( Mä oon yläasteella ”vaan” hengannut gimmojen kans ja ihaillut niiden vartaloa ja miettinyt että miltä tuntuu kun on tissit ja pimppa, kuukautiset, ... mutta kesti vuosia ennenku koin että niin pitäis olla omallakin kohdalla. Mistä se nyt yhtäkkiä mulle sit tuli?? Lueskelin noita mun menneitä potilaskertomuksia ja mietin menneisyyttäni. Mietin kuinka paljon ne muistot on jo vääristynyt; kuinka paljon oon omassa päässäni niitä tajuamattani muokannut, jotta ne sopis tähän kaikkeen.. mä en voi edes enää erottaa. Ehkä ne toisetkaan, jotka on ollut niiden muistojen syntyessä läsnä ei muista enää niitä oikein? Onko mun tuntemukset, mun identiteetti, mun ristiriita, kaikki, koko minä ja mun elämä vaan yksi helvetin suuri valhe, jonka oon itse rakentanut, jotta mun ei tarvitsis olla se koulukiusattu, läski nörttipoika, jota kaikki, sekä tytöt että pojat, piti ällöttävänä...?

Tuli niin paha ja epävarma olo. Minä ja mun iso rinnanympärys, muodoton keskikroppa ja kaikki... Nää on niitä hetkiä kun mä ihan oikeesti kaipaisin jonkun... ihan kenet vaan! joka ottais syliin ja kestäis ja jaksais sen heikon hetken mun rinnalla... sen itkemisen ja huutamisen ja epätoivon ja ahdistuksen ja kaiken. Pitäis hyvänä ja sanois että mä olen kaunis ja nätti tyttö, hyvä äiti ja että kaikki on hyvin ja päättyy vielä paremmin. Kyllä, mulla on ystäviä. Paljon! Mutta mä edelleen niiiin pelkään että ne ei vaan jaksa enää tätä samaa kitinää ja parkumista samasta vitun asiasta... mä pelkään että mä menetän ne! :( Mä en haluu olla taakka... Sen Jazzin perhe näyttää (toki tajuan et noikin show't on varmaan kässäröityjä) olevan vielä niin tukeva ja ymmärtäväinen. Pitää yhtä... asia jota en oo osannut ees kaivata, koska meiän perhe on aina ollut etäinen ja sellane... Mutta voi kuinka mä itkisin onnesta, jos oltais jossain mun isoveljen kans ja joku haukkuis mua transufriikiks, niin se puolustais että en mä mikään friikki ole, vaan ihan tavallinen tyttö... Never gonna happen...

Mä yritän jatkuvasti oikeuttaa kaiken itsessäni – mä en osaa vaan antaa itseni olla. Mun on jotenkin pakko löytää syy miks himoitsen omaa vehjettäni, miks tahdon että mut alistetaan ja sidotaan, miks koen olevani arvoton esine ja että mua saa hyväkskäyttää aikansa ja heittää pois, miks koen että mulla kuuluis olla tissit ja pillu, miks miks miks..... . Onko mulle tehty lapsena jotain pahaa? Onko kaikki synnynnäistä? Oonko syntynyt voimaan huonosti? Onko kaikki kiinni vaan koulukiusaamisesta? Miks tissien kasvu tuntuu luonnolliselta? Miks kuitenkin oon harkinnu jääväni penistytöks? En muista mitään muuta kun sen yhden kerran kun se känninen deeku sai huijattua mut nuolemaan sen kans yläasteella mut en ollu tarpeeks kännissä ja tajusin liueta heti. Mut... ei mitään muuta. Äiti ei ikinä ainaka uskois et meiän faija olis mua jotenki hyväkskäyttäny – eikä siinä ees oo mitään järkee! Ei se ollu sellane... entä joku muu? Mut en muista... ei oo voinu tapahtua... No onko mun aivot sit vaan feminisoitunu puutteellisen testosteronipiikin takia kohdussa jo? Oonko neurologisesti biolgoista tyttöä muistuttava? Miks mä oon joskus halunnut kuitenkin kasvattaa parran? Ympäristön paineesta? Yritin omaksua väkisin pojan identiteetin? Miks mä koen olevani tyttö? Mä en voi koskaan elää teini-ikää sillai ku se Jazz – aidosti oikeessa roolissa. Tulla kohdelluks tyttönä. Vaikka sekin joutuu kohtaamaan sen ahdistavan faktan että se ei saa menkkoja niinku sen ystävät...

Mun on vaikee ymmärtää, miten kukaan ajattelis että kukaan meistä haluaa tätä? ”Joo hei, mun elämä on liian helppoo, alanpa tuntemaan itseni eri sukupuolen edustajaks ku mihin mut syntymässä on määritelty, niin tulee vähän jännitystä elämään!” Joo, me halutaankin pelätä henkemme edestä, ahdistua vääräksi sukupuolittamisesta ja väärän edustajana kohtelusta, vääristä kehonosista ja muodoista. En mä ainakaan haluais että mun elämä on tätä! Jatkuvaa syiden hakua, miettimistä, pohtimista, kyseenalaistamista, stressaamista, oikeutusta, varmistelua... Peiliin tuijottelua... miettien että oon epäaito, epäoikeutettu, häiriintynyt keinoihminen. Synteettinen, rikkinäisen persoonani rakentama kompositio. Valhe. Mä en tiiä miks, mut heräsin tänään joskus aamulla seiskalta (joka on mulle vammasen aikaisin), kävin pissalla ja kun tulin takas sänkyyn niin aloin vaan itkemään ihan hullun lailla. Mä en ees sillon kelannu mitään noista edellä mainituista. Mä vaan itkin. Välillä naurahtelin kun tuntui niin hölmöltä ja käsittämättömältä koko poraaminen...

Aina näiden heikkojen hetkien välissä mulle tulee mieleen se soturiprinsessa mielikuva itsestäni, pahoinpideltynä, vuotavana ja meikit-poskille-itkeneenä... että mä nousen sen mun, vaikka nyt, miekkani varassa takas seisomaan ja itkien mutta sisulla jatkan taistoani... kuinka monesti pitää jaksaa nousta uudelleen? Eikö se koskaan lopu ja voin vaan marssia voittajana pois... Mitä mun pitää ees voittaa?... Yksin se on kuitenkin tehtävä... vaikka olisin ystävien ympäröimä, yhtenäisen lapsuudenperheen ja vanhemmat omaava, onnellisessa parisuhteessa elävä ja lapsen saanut......olisin silti yksin. Yksin sen kokemuksen kans, vaikka olis minkälainen vertaisryhmä... Me ollaan kaikki yksin. Jokaisella on eri helvetti mutta kaikilla omansa ja siellä ollaan niin vitun yksin!... Jos joku huutaa kadulla ”tapa ittes transuhuora” niin se huutaa sen vain mulle, ei kenellekkään siinä mun ympärillä. Ne voi puolustaa, ne voi tukea, ne voi auttaa... mutta ne ei voi taistella mun puolesta, ne voi ottaa vastaan sitä tuskaa ja kipua. Sitä mikä tulee kun sun menneisyys revitään auki satojen ihmisten edessä. Sitä kun sun identiteetti kyseenalaistetaan lääkärin vastaanotolla. Sitä kun susta tehdään koe-eläin kyselemällä ”ai oot trans? miten te tyypit panette??” Se oot vain sinä ja ne sanat jotka viiltää sun minuutta ja persoonaa niin syvälle.. sinne sun omaan herkkään, haavoittuvaiseen ytimeen saakka. Ja saa sut vuotamaan. Ja niin sitä taas kaadutaan, vuotavana ja itkeneenä... yksin... ja jäädään haukkomaan henkeä ja keräämään voimia...

...montako kertaa sieltä jaksaa nousta?...

...jos vuoden aikana oman tai toisen käden kautta lähteneet trans-ihmiset jaetaan tasaisesti, yks kuolee joka 29 tunnin välein...

...milloin se on minä?...

...milloin se on joku muu jonka tunnet?...

Mä en ymmärrä transvihan perustaa... Kokisinko mä itse jotenki vähemmän tarvetta oikeuttaa tuntemukseni jos ilmapiiri olis erilainen...? En tiiä... Olisin silti huonompi kuin ne vaihdokastoverit, jotka on tajunnu ajoissa... ne nätit ja luonnonkauniit tytöt... jotka nekään ei silti saa koskaan kohtua, munasarjoja tai kuukautisia...

Taisin joskus kirjoittaa että on mullakin heikot hetkeni... edelleen...

https://www.youtube.com/watch?v=Da8wwVzEROg

Tekis mieli pyytää anteeks että purkaudun ja vuodatan, mutta ihmiset on sanoneet että sitä ei saa eikä pidä pyytää anteeks... joten kiitän sitten siitä jos oot jaksanut lukee koko jutun... ja toivottavasti se toivon riistämisen sijaan olis antanut sitä, osoittamalla että et oo ainoa, jolla on ajoittain aika toivoton ja lohduton olo... yritetään kuitenkin ettei lisättäis meidän kuolematilastoja ainakaan itse...?

Voimia kaikille<3

 

* Tähtisimmu *