[Joo tulee kolmas artikkeli vuorokauden sisään, mut ei kinosta, koska en jaksa odottaa. Ja. Mä. Olen. Selviytyjä. Mä pystyn. Mä kykenen. Mä en tarvii ketään ja jaksan silti!]

Nyt on niiiiiiiiiin voittaja fiilis!! :) :)

Kävin siis ostamassa rintsikat. Mähän olen siis käyttäny jo toista vuotta niitä jotka se mun exä anto sillon ku oltiin vielä yhdessä. Ne oli korjattu molemmista olkaimista, kummastakin päästä ja jouduin paikkaan vielä innovatiivisesti sen reiänkin josta oikee kaari alko puskemaan ulos. Pointti on siis ollut se etten oo tahtonut mennä liiviostoksille ku ollu liian epävarma olo ja pelottanu ihmisten / henkilökunnan reaktiot etc. etc. sitä samaa perus paskaa... ja jotenki ajatellu et olis noilla selvinnyt vähän pidemmälle asti tossa kasvussa. Mutta. Niistä napsahti vasen kaari kokonaan poikki viikonloppuna, joten tuli paniikki. Onneks äiti on ymmärtäväinen ja rakastaa mua lapsena – ei poikana – ja rahoitti ne. <3 :)

Mutta joo. Taatusti oli hyvä päätös se etten aiemmin lähtenytkään mihinkään. Sen verran taas tuli tuijottelua – mun mielestä sitä ”mitä toi täällä tekee?!!” typpistä, sen ”mitä tollaki on pää täynnä ja meikannu ittensä tollaseks haamuks?!” – että olisin varmaan murentunut aiemmin. Nyt vaan ihan normaalisti kattelin niitä liivejä ja alkkareita, kuin kaikki muutkin asiakkaat. Selkä suorana, itsevarmana, goottityttönä. :) Vanhemmat naiset vaikutti katseen perusteella jopa iljettyvän tai säikähtävän – just se vissiin et oonko tirkistelemässä.. voi nyt jumalauta ihmiset. Jos nyt tahtoisin alastomia naisia nähdä, niin kyllä mä osaan warettaa pornoa siinä missä kaikki muutki. *hohhoijaa* Mutta en välittäny mitään katseista enkä mistään. Nuoremmat ei monet ees kiinnittäny erityisemmin huomiota. Enkä tosiaan jaksa nyt sen enempää kelata että ihmettelikö ne mitä teen siinä liikkeessä ku ei siellä ole mitään mun tyylistä, vai sitä että mitä teen naisten alusvaateosastolla...

Reippaasti otin vaan 80B -kokoa sovitukseen (ne exän liivit on sitä) ja marssin sovituskoppiin – tuijotusten saattelemana. Myymälän puolella pelkäsin koko ajan että millon tulee joku henkilökunnasta kyseleen multa että ”mitä vittua??” ku joku asiakas on vaivaantunut. Sovituskopissa sit skitsosin sitä et joku ottaaki oikeuden omiin käsiinsä ja tulee vetämään sen verhon auki. Kumpakaan ei tapahtunu. Minä ja mun vainotus. :D Se 80B oli odotettua tiukempi, mut kuitenki OK, ku ei kerran kiinnittäy huomiota että on pukenut sen. Unohdin taas sen minkä opin vasta muutama vuosi takaperin, että miten rintsikoiden koot toimii, niin koska mun rinnanympärys on tuskallisen maskuliinisen iso, kylkiluiden ja rintakehän koon takia, niin varmaan olisin oikeesti sit 75C jos nyt oikein muistan miten noi menee, että siinä on isompi ympärysmitta mut sama kuppi. Siinä sit peilailin itteni ja hymyilin. Paljon. <3 :) Sit hain toisen samanlaisen liivin ja kassalle.

Myyjä oli ihan neutraalin oloinen, ei vaikuttanut kyseenalaistavan tai mitään, katseella tai mitenkään. Joko se ei oikeesti tehnytkään niin, tai sit oli vaan niin jäätävä asiakaspalvelija että osas peittää todellisen reaktionsa. Liivit kassin ja ulos! Pääsin hengittämään.

Mutta

MÄ TEIN SEN!!! IHAN YKSIN VOITIN EPÄVARMUUTEN JA PELKONI JA KAIKEN!

Tuntuu jotenkin julmalta että ”normaalisti” tässä tilanteessa on iso tukijoukko, kun kaikki ikätoverit menee samaa läpi ja mahdollisesti on äiti / sisko / etc. tms. jotka on kokeneet samat asiat. Mutta mulla ei ole eron jälkeen ketään. Joo, olis mulla ystäviä vaikka kuinka paljon, mutta on paradoksaalisen ahdistavaa alkaa puhumaan enää nykyään kenenkään kanssa kuin ei olis tyttö. Että on matkalla vasta siihen. Se ihan oikeesti ahdistaa ja murtaa mua. En syyllistä todellakaan ketään joka kyselee ja tollai, oon sanonut et mielelläni avaudun aiheesta ja kaikesta siihen liittyvästä, ja niin teen tulevaisuudessakin. Mutta sisältä se pilkkoo mua joka kerta vähän kun rikotaan se seinä ja revitään se illuusion kudos, että ollaan kaikki ”vaan tyttöjä”.. se kun erotetaan siitä muusta porukasta kun kysytään ”onks sun tissit alkanut jo kasvaan?” ”vähänkö oot onnistunu hyvin äänes kanssa” ”et sä olis halunnu olla tyttö yläasteella ja siinä helvetissä mitä se sosiaalisesti oli; tytöt on ihan kauheita!” ”vieläkö saat itses seisoo?” ”oo onnellinen ettei sulla oo menkkoja” Ja. Niin. Edelleen.

Sen takia en voinut oikein pyytää ketään mukaankaan, koska se olis tullut mukaan mentaliteetilla että ”nyt kun [Tähtisimmusta] korjataan tyttö niin se tarvii apua naiseksi kasvamisessa” tai vastaavaa... Enkä voi intoilla muutoksista tai mistään muustakaan kenellekkään, etten itse riko sitä seinää... Mutta voin kirjottaa blogia. ;) Tänään on muuten tasan 6kk estrojen aloituksesta! :)

Kävin hakemassa takastulomatkalla kaupasta pizzan ja suklaata. Palkinnoksi kun olin niin rohkea ja reipas tyttö. :) Nyt oon selvinnyt kaikesta muusta paitsi julkisista naisten vessoista. Ja ihan yksin. Ilman tukea, ilman olkpäätä, ilman neuvoja, yksin itkien, hammasta purren ja taistellen. Ehkä musta tulee soturiprinsessa vielä joskus... :o :)

On kyllä niin hyvä mieli nyt... <3 <3 Enkä ylistä itseäni, enkä halua kuulostaa itsekeskeiseltä / -rakkaalta, mutta intoilenpa vain omasta mielestäni ansaitusti että selviän. On tää niin helvetillinen kohtalo kaikkiaan että.. Toivottavasti useimmilla olis isot ja vahvat tukijoukot näissä tilanteissa. Mä nyt oon niin kävelevä paradoksi ja elävä dilemma muutenki että mua on vaikee tukee, olkoon asia mikä tahansa... saati sit tälläne. Mut tuntuu siltä että paras tuki on se että ei tee tästä sen suurempaa numeroa ku se mulle on; mä oon tyttö, joten virittää aivonsa vaan (uudelleen) niin. Joo, pyöritän taas samaa tyhjää vaan.. :D Meen nyt herkuttelemaan pizzaa ja sit kahvia ja suklaata..! <3 :)

* Tähtisimmu *