[Joo, nyt tulee vammasesti kaks julkasua peräkkäin, mutta nyt oli niin kova inspis kirjoittaa tää luvattu itsereflektointi / -tutkiskelu avautuminen summausjuttu että se tuli nyt. Ja en haluu pitkittää sen julkasua yhtään. Toivottavasti kukaan ei traumatisoidu tästä...]

Muistelisin että oon joskus jossain tilanteessa jollekki väittäny, että ei kukaan synny pahoinvoivana tähän maailmaan – ja jossain toisessa blogissakin kirjoitettiin että ” - - ei ihmiset vain mene rikki - - ”... Sillon kun sanoin noin, valehtelin. En mä siihen uskonut. Mun mielestä siinä ei ole mitään järkeä ja sen ei ainakaan pitäis olla niin... ... mutta mä en tiedä ees miten jatkaa tosta. Koska mä olen voinut huonosti niin kauan ku muistan. Ja voin edelleen. Siis oon ihan jäätävän paljon toimintakykyisempi ja voin älyttömän paljon paremmin itseni kanssa, kiitos hoitojen. Tuntuu siltä osin täysin eheältä ja ehjältä jopa, kokonaiselta, omalta itseltäni, luonnolliselta ja hyvältä. Ette tiiä kuinka monesti nykyään katselen itseeni peilistä ja intoilen sitä kun saan otettua kroppani takas. Se kun kävelee kadulla ja kuulee ku joku ohimenevä lapsijoukko keskustelee: ”Hei näätsä ton rokkaritytön!!? Vähänkö sillä on siistit hiukset!” :) Tai kun menee johonki paikkaan ja kuulee että joku sanoo mitä tahansa missä on ”toi tyttö” jossain muodossa. Toki edelleen tulee niitä ku joku on sillai et jos oon jonku pojan / poikien kans, nii just joku ohikulkija oli sillai et ”Mä meen jätkät tästä” kun se tyyppi pujahti meidän välistä... Mutta toi ei enää tavallaan ees särje tai murjo. Se vaan tuntuu siltä kuin jos olisin biotyttö ja se nyt vaan sattu luulemaan pojaks kun (kyber)gootit nyt on mitä on.. ;)

Mutta mikään ei muuta siis sitä että voin monilla muilla tavoin huonosti – niillä samoilla tavoilla kuin aina. Ei ne tästä mihinkään muutu, koska kuten oon transpolillakin aina sanonut: Ei ne liity tähän mitenkään; sukupuoliristiriita on ollut erillinen pahan olon lähde, joka on nyt fiksattu. Tai siis no ei vielä kokonaan, mut kuitenki. Jo pelkästään nyt sen vaikutukset on niin käsittämättömiä volyymiltään että on vaikee uskoa ees ite! :o :) Tossa toi pari viikkoo siis kun oli sellasta ihme tunnehelvettiä.. tuli kelattua itteensä aika paljon taas. Mulle on elämän aikana todettu kerran yhden eron jälkeen että oon tosi raskasta seuraa, et jos voisin etsiä toisen yöpaikan seuraavaks yöks. Mä en ottanut sitä henkilökohtaisesti, enkä vieläkään, mutta jotain toi mun mielestä kertoo musta yksilönä. Mä olen siis niin raskasta seuraa ajoittain että vedän läheisimpiä ystäviänikin maan alle niin lujaa, et ne tarvii happea välillä mun luomasta tukalasta ilmatilasta. Viime vuonna mut jätettiin alkavassa ystävyyssuhteessa sillä perusteella että mä kuulemma vaikutan etsivän jonkinlaista pelastajaa, johon kyseisestä henkilöstä ei sit itsensä mukaan ollut. Tää on pyörinyt mun mielessä siitä asti... Siltäkö mä oikeesti vittu vaikutan!?? Mulle on myös todettu että oon yks parhaimpia ystäviä joka tiedetään, sen takia että vaikka mulla olis minkälainen tilanne omassa elämässä tai kuinka tahansa paha mieli, niin jos ystävä tulee ja pyytää apua ja tukea, niin mä kuuntelen tarjoan sitä. Se on totta. Mä en tee sitä edes tietoisesti; mut mä työnnän kaikki mun oman pahan olin johonki sivuun ja kuuntelen, tuen, annan olkapään ja mitä vaan. Ja tiiän että mua on varmasti käytetty tässä monesti myös hyväksi. Varmaan on pantu myös vaan koska itseä halutti ja mä olin helppo viedä siitä tuen antamisesta askeleen pidemmälle.

Koko yläaste meni siinä kun ystävät kyseli et miks voin huonosti; miks viiltelen. En osannut silloin vastata. Jos nyt voisin matkata menneisyyteen ja sanoo vuoden 2002 [Tähtisimmulle] että ”Hei, sä oot oikeesti tyttö, se on yks syy miks voit huonosti.” Tekisin sen, mutta kun se menneisyyden minä kysyis multa niitä muita syitä, mun olis pakko vastata, että niitä mä en valitettavasti vieläkään tiedä, vaikka oon käynyt terapioissa, puhunut satoja tunteja ystävien kans, avautunu, itkeny, raivonnu, dokannu, miettiny, pohtinu, tutkinut, analysoinut, punninnut ja jopa arvuutellut... Mä en tiiä. Mä en vaan yksinkertaisesti tiiä!! Mä en ees aio väittää että oon syntynyt pahoinvointiin, koska vaikka se tuntuukin siltä niin se on täysin järjetön väite. Mutta en osaa oikeesti sanoa yhtäkään elämäni vaihetta, että en todellisuudessa sisälläni olis voinut huonosti. Outoa. Mutta en mä mitään pelastajaa tähän oo koskaan kaivannut! .. tai voi olla et joskus nuorempana ajatellu naivisti että joku vaan tulee ja ottaa sen pahan olon pois, mut tälläi melkein 30 vuotta ku sitä kestäny, niin vähintään toivo on menny. Mutta jotenki myös tajunnu sen että ei sitä kukaan voi fiksaa muuta ku minä – jos kukaan. Ja siis ton oon tajunnu jo vuosia sitten. Kahdenkympin jälkeen tajunnu muutenki monia asioita...

Ton kahden viikon aikana huomasin että en oo osittain muuttunu mihinkään yli kymmenessä vuodessa. Itken yksin, jotta kukaan ei näe että voin huonosti. Kun oon seurassa vedän sellasen naamion ja nauran ja hymyilen, tapahtuu automaattisesti. Tunnen olevani taakka ystäville ja muille läheisille ja että ne vois paremmin jos mua ei olis. Tuntuu että mun ei pidä avautua kenellekkää vaikka paine kasvais kuinka isoks, mun on vaan pidettävä kaikki sisälläni ja selvittävä sen kaiken kans. Kukaan ei jaksa enää et voin huonosti. Kaikilla on omatkin huolensa. Mutta jotain on muuttunut silti, kiitos hoitojen (tai vain hormonien?). Se että itkeminen helpottaa. Oikeesti. Ihan kuten viiltely joskus – tosin kyllä vieläkin tekee mieli niinkin tehdä mut hel-VEtin paljon harvemmin ku ennen. Enkä myöskään ajattele itsemurhaa enää, ollenkaan! Eikä vähiten sen takia että on oma lapsi, jolle haluaa olla äitinä, vanhempana, miksikä se nyt sitten tuleekaan mua nimittään joskus, niin kauan kuin mahdollista ja rakastaa sitä ja tukea ja antaa kaikkensa. <3 Se pieni palloposki on mun maailman keskipisteeni. [jännä kuinka paljon vanhemmaksikin kasvetaan..]

Mutta niinku sanoin voin siis edelleen huonosti. Tunnen myös syyllisyyttä siitä että kuormitan läheisiäni – varsinkin jos avaudun, vaikka monesti tunnen syyllisyyttä vaan olemassa olostani. Tunnen olevani edelleen myös kelvoton edellisen pointin takia. Oon syyllinen kuormittamiseen ja se tekee musta kelvottoman – koska ystävien ei kuulu olla taakka, vaan kevenne. Toki, se pointti et mikään mun paha oloni ei ole koskaan este, eikä edes hidaste, sille et ne ystävät saa tukensa ja kaiken. Mutta entä jos kaikki se että nykyään ei avauduta ja kaikkee, entä jos se ei johdukkaan siitä en ”aikuistuttu” vaan siitä et kukaan ei enää halua avautua mulle, koska oon jo kuormituksellani ajanut ne niin kauas. Sehän on mun pahimpia pelkoja; jäädä yksin. En tiedä miks. Enkä tahtois taas sanoa että ”koska koulukiusaaminen” – mun mielestä on perusteetonta ja epärealistista vetää aina kaikki siitä johtuvaks. Mutta en mä osaa siis mitään vaihtoehtookaan tarjota... Lisäks jotenki kannan syyllisyyttä ja jotenki kaunaa itselleni sellasista kamalista asioista mitä oon tehnyt / mihin oon syyllistynyt elämäni aikana.. En haluu ees kirjottaa niitä. Asioita joista olisin aikoinaan joutunut oikeusvastuuseen. Kukaan ei tiedä kaikkea. Ei kaikkee mitä oon tehnyt tai edes miettinyt tekeväni... Enkä varmaan ikinä tuu luottamaan keneenkään niin paljon et kertoisin... Mut sit kun tulee heikko hetki ja murenee, niin kaikki noikin nousee pintaan ja jotenki huutaa mulle kuinka sairas oon päästäni – jälleen, riippumattomasti sukupuoliristiriidasta. Taatusti en oo ainoa syyllistynyt sellasiin tai edes harvinaisuus, ku en nyt sentään oo ketään murhannu tai tappanu, mutta kyllä mulle varmasti olis aikoinaan sopivia rikoksentekijänimikkeitä löytyny ja varmaan psykiatrin mielestä erinäisiäkin diagnooseja... En mä mitään synninpäästöä kaipaa. Myin sieluni paholaiselle, niin joudun helvettiin kuitenki. Sen huoraksi.

Mä en kuitenkaan enää tunne oikeesti olevani luonnonoikku tai muuta sellasta.. Saasta. Mitään sellasta. Monesti tekis mieli kirjottaa käsivarsiin ja selkään ja muualle, mikä nyt vaan näkyy ”epäkelpo”, ”luonnonoikku”, ”virhe”, ”tahra”, ”saasta” ja muuta vastaavaa, ihan vain jotta kaikki ne ihmiset, jotka tuijottaa vois tajuta kuinka paljon se voi polttaa. Tietysti siis vain ne tuijotukset, jotka liittyy sukupuolijuttuun – ne jotka tuijottaa sen takia et oon niiden mielestä joku friikki ku on enemmän hiuslisäkettä ja loxia ku omaa tukkaa ja kasvot pakkeloitu ja meikattu täyteen, niin niille pitäis saada erikseen osotettua vaan yks teksti: ”SAATANAAKO TUIJOTAT” :D :D Edelleen, paras teksti ikinä. Tuska<3 Mutta oikeesti siis. Kirjotin aiemmin etten enää mieti, enkä pääasiassa kelaakkaan sitä et punnitteeko ne mun (bio)sukupuolta, mutta välillä oikeesti tulee viel sellasia niin vittumaisia virnistyksiä että ne tuntuu siltä et ”luulekko meneväs läpi, transu!!?” Että en mä ihan 100% vielä oo sen itsevarmuuteni kans, mut ennen se oli alle 1%, joten aika jäätävä edistys tapahtunut siinäkin! :)

Mä muistan edelleen kuinka eskarissa joskus itkin siellä leikkikentän laidalla yksinäni ja kun muut tuli kysymään ”mikä on?” niin jo sillon vastasin vaan ”ei mikään”. Jos en väärin muista, niin ikävöin äitiä niin paljon. Eikä todellakaa ollut mun mielestä eka päivä eskarissa siis tai mitää. Mä oon kyllä aina ollut itkuherkkä. Joskus aloin itkemään sen takia et naapurin poika selitti E.T.-leffasta jotain ja aloin niin hillittömästi pelkäämään sitä mielikuvaa valkoisesta avaruusoliosta, että itkin. Ala-asteella kun mua kiusanneet pojat sai selville jotenki että mun koulumatkalla oli puu, joka jostain syystä oli mulle älyttömän tärkeä ja ne repi siitä oksia ja kaikkee, itkin ihan älyttömästi. Se oli muuten kai tammi ja nimi oli vissiin Sami. Kun sain raivarin ja revin yhdet äitin sen äitiltä perimät koristeet, itkin. Kun hajotin naapurin poikien yllytyksellä broidin tosi harvinaisen pikkuauton, itkin. ..oonko jotenkin koko elämäni kerännyt syyllisyyttä, osittain teoin ja osittain ihan ”muuten vaan”, ja en osaa jotenki vapautua siitä? Mä oon samaan aikaan neljä - viis vuotiaana. Pelännyt, siis kirjaimellisesti kauhuissani täristen ja itkien, kuolemaa mut samaan aikaan pyytänyt mun äitiä tappamaan mut.

Kuudennella kun löysin masturboinnin, koin ihan järkyttävää syyllisyyttä kun tein niin. Tuntui likaselta ja syylliseltä. En osaa sanoa miten tää suhteutuu sukupuoliristiriitaan. Oon myös teinistä asti haaveillut (monesti nähnyt unia) että kykenisin ottamaan itseltäni poskeen. En sen takia että ”pääsis helpommalla” tai ”ei tarttis toista” tai mitään ei, vaan sen takia että oon kokenut sen kiihottavana. Oon siis halunnut kirjaimellisesti suuseksiä itseni kanssa. No enpä oo tähän päivään mennessä ylttäny ku kielen kärjellä koskettamaan itteeni. Mut ainaki voin sanoa että mun mälli ei maistu(nut) pahalle. Oon yläasteelta asti nähnyt itseni arvottomana räsynukkena ja esineenä ja vaikka en oo halunnut että mua kohdellaan kuten sellaista, niin oon kokenut että niin kuuluu tapahtua. Mä en ansaitse parempaa. Toi auto-oraaliseksi on osittain palvellut tuota fiilistä; oon saanut aiheutettua itselleni esineellistetyn ja hyväksikäytetyn olon. Vaikka se oon ollut minä itse, mut ku toisaalta se ei oo ollu, ku ei tää oo mun kroppa eikä vehje. En oo kuukausiin – ehkä jopa vuosiin – enää kuitenkaan tuntenut itseäni niin arvottomaks, että mua pitäis kohdella huonosti. Varsinkin viime aikoina ku omanarvontunto noussut räjähdysmäisesti niin jos joku kohtelis mua ku mulla ei olis arvoa niin sais kyllä suksia helvettiin. Luistimilla. Olis vaikeempaa.

Vaikka sanon etten mitään pelastajaa kaipaakkaan, niin aina oon halunnut saada hellyyttä, läheisyyttä ja lämpöä. Ei, se ei tarkoita seksiä. Mä oon kaivannut tukea siihen kun yritän voittaa tän kaiken pahan olon ja muun itsessäni – selättää sen, jotta voisin viimein elää. Mutta en mä kaipaa ketään tekemään sitä mun puolesta. Mutta se on niin voimakas ja suuri vastus, että en mä yksin pärjää sille. Toisaalta oon monesti sanonut, että tarviin muita ympärilleni jotta oon olemassa. Että oon Helinä-keiju; jos muhun ei uskota niin lakkaan olemasta. Nykyään musta tuntuu että en tarvii sitäkään enää, mä uskon niin paljon itseeni jo. Mutta kuitenkin imen kuiviin [joo, monessaki mielessä! :P] sen senhetkisen seurustelukumppanin. Aina. Mä kuormitan sitä kaivatessani tukea suhteessa enemmän ku mitä annan energiaa sille takas, vaikka annankin paljon.

Oon aina sanonu, että voin jo valmiiks niin huonosti, että mielelläni kuuntelen kaikkien ystävien murheet ja huolet, koska ne ei paina mua yhtään koska mun sisällä on sellainen musta synkkyys ja vuotavat arvet että ei se tunnu ees taakalta olla tukena jollekkin muulle. Plus, mä haluan tehdä niin. En mä koe et se olis joku velvollisuus, vaan ihan aitoa tahtoa multa. Mä rakastan kaikkia niitä kymmeniä ihmisiä jotka on mulle avautuneet, mua auttaneet, kuunnelleet ja tukeneet, ja minä niitä. Mutta musta tuntuu et se on vaan oikeesti loppu se.. aikakausi? Mun on pakko pitää itteni suljettuna, yritettävä pitää sydämeni jäädytettynä ja jatkaa teeskentelyä onnellisuusnaamari kasvoilla. Muuten menetän kaikki elämästäni... Eikä se sydämen jäädyttäminen onnistu. Mun lapsen äiti sulattaa sen edelleen. Yks viesti Telessä tai miten vaan niin haluun taas käpertyä sen hellään syleilyyn.

Mikähän mun ongelma siinäki on?.. Miks en lakkaa koskaan rakastamasta. Oon ihan tunnevammane. Jumiudun vaikka haluun ja yritän eteenpäin. Tosin tässä nyt on sekin että en yksinkertaisesti usko että kukaan (vaikka yks olikin kerran) voi rakastaa mua sellasena ku oon. Jos jään pidemmäksikin aikaa genitaalilimboon venaan lääketieteen kehitystä tai jotain... Ja koska en edelleenkään tykkää että mua pannaan kakkoseen.. niin pitäis olla siis joko homotyttö jota ei okseta penis (yhdynnän osalta) tai sit heterotyttö, jota ei okseta tissit (ja joka kestää sen et jos joutuu turvautumaan strappikulliin.. jos toi mun kroppani uloke lakka vielä kokonaan toimimasta)... Vähiin käy, kulkaa.

Summa summarum, mitä tästä kaikesta nyt jää / jäi sit käteen. Ainakin se että voin saatanasti paremmin ku ennen. Oon itsevarmempi, tunnen olevani ”enemmän kotona” kropassani (jo nyt!) ja omanarvontunto ja kaikki on noussut. Mutta kelvottomuus ja syyllisyys on pysynyt. Viiltelen todella harvoin ja vain sen syyllisyyden takia, rangaistakseni itteeni. Yhdessä keskustelussa sanottiin että kaikki transtytöt on sairaita ja pitäis ampua. Mä en koe että on sairasta kiihottua itsestään – varsinkin jos se ”kokemus itsestä” on niin irrallinen itsestä ku mulla. Samalla ottaa muuten osumaa se autogynefiliateoria (en oo käsitelly sitä vieläkään, mut se on tulossa ihmiset!) koska en kiihotu ajatuksesta itsestäni naisena. Samassa keskustelussa joku kirjotti myös että transtyttöjen suhde naiseuteen on fetisoiva. Mä en kyllä koe että toikaan pätee muhun millään helvetin tavalla. En mä fetisoi tai intoile siitä naiseudesta mitenkään seksuaalisessa mielessä, paljon enemmän sillai että saan oikean sukupuolen kaikkiin rekistereihin, se sosiaalinen sukupuoli, vaatteet, tissit, kasvot, rasvan sijainti, kaikki se. Totta kai mielelläni panisin oikeassa kropassa ja jos ei mitään riskejä olis ja olis 100% varmuus että kohtu ja kaikki toimii, niin ottaisin heti vastaan sellasen hoidon. Mutta en tiiä sit miks, mutta jos se toinen vaan rakastaa ja saa mut tuntemaan itseni halutuks, niin tuntuu että pystyisin panemaan nykyiselläni. Vieläkin / taas. En tosin oo kyllä enää varma... Mutta en mä tosiaankaan mun mielestä fetisoi naiseutta(ni) tai muutenkaan ”vedä yli” tai ”ylifeminisoi” tai mitään. [miettiny tekeväni tosta oman artikkelin mut riittääköhän aihe siihen...] Mä vaan oon minä. Se mitä oon aina ollut. Sama [Tähtisimmu], mut nyt mulla vaan on (ainaki pian) tissit, pukeudun vähän eritavalla, puhun eri äänellä ja ehkä elehdin vähän feminiinisemmin ja tollai. Mut ihan sama luonnevikanen, asennevammanen, auktoriteettiongelmainen ikiteini mun päässäni asustaa edelleen! ;) :D Nyt se vaan saa olla todellisemmin se tyttö, joka se on aina ollut.

Mä en oikein tiiä oliko tästä kirjoituksesta apua kenellekkään vai karkoitinko kaikki lukijat liian henkilökohtaisella avautumisella... mutta tän tarkoitus oli palvella mun blogin päämäärää siinä että osoitan että ei ne muut ongelmat todellakaan useimmiten johdu – tai edes liity – siihen sukupuoliristiriitaan. Voihan tosta itsensä hyväksikäyttämisestä ja muusta tietysti vedellä jotain johtopäätöksiä ja rakennella erilaisia teorioita... mutta mun mielestä nekin kaikki on sit niinpäin et syy on sukupuoliristiriita ja seuraus se jokin muu asia. Vaikka olisin syntynyt ilman ristiriitaa / oikeaan kroppaan, niin olisin auringonvarmasti silti yhtä kinky / ”häiriintynyt”. :P Voisin lyödä vetoa. Panokseks voisin laittaa oman moraalitajuni. ;) Voiko sit ajatella et on käyny hyvä tuuri syntyä näin päin ristiriitaan, ku pimppaan olis pidempi matka ylettyä? ;P

Mä meen nyt tonne sänkyyn makoileen ja katon että itkenkö tänäkin yönä vai saanko nukuttua. Itkeminen ei oo enää mikään mörkö tai paha juttu. Nyt se on suurilta osin vaan korvannut viiltelyn jonkunlaisena helpotus- / ”puhdistus”riittinä. Johtuu se silti siitä et on paha mieli ja kaikkee.. mut mitäs sitte. Huomenna taas ku herään niin naamio vaan päälle ja teeskentelemään kaikille että voin hyvin ja mitään pahaa oloa ei enää ole olemassakaan. Ehkä joskus vielä voitan tän taisteluni ja alan voimaan myös loppuosiltani hyvin. :) Pakko siihen ainaki on uskoa / toivoa, vai..?

* Tähtisimmu *

Tiiä vaikka olisin aiemminki linkannu saman biisin mut ei tuu nyt sopivampaa yksinkertaisesti mieleen. Muistakaa, että tää soitetaan mun muistotilaisuudessa. Muistotilaisuudessa, jossa ei itketä, ei surra eikä mitään muuta kun juhlitaan sitä että mä joskus elin, ja pidetään bileet, jollainen mun elämäni oli lähinnä kai yks iso... -> https://www.youtube.com/watch?v=NgNgBZjFJDo