En todellakaa tiiä et mikä ihme taas on. Hormonit? Tänää ollu koko päivän ihan sikahauskaa, sit yhtäkkii tuli kauhee kiukkuraivo-tuittupää ja nyt itken silmät päästäni. Mä tiiän vaan et mulla on nyt paha mieli. Ja mä oon yksin. Täysin yksin. Mulla on kylmä. Musta tuntuu että oon ihan säröillä ja haluisin vaan että mulla olis joku vahva ja voimakas olio nyt, joka ottais mut syliin ja silittäis mun päätä ja pitäis hyvänä.. ja kertois että ei oo syytä pelätä tai olla allapäin. : (

Edelleen: Miettikää sellasta pahoinpideltyä, verta vuotavaa, itkenyttä, meikit-poskilla soturityttöä. Se makaa maassa haukkoen henkeä että sais vuotamisen kivulta ja haavojen tuskalta happea. Mutta se tietää että sen on vaan oltava kova! Sen on selvittävä yksin! Se ei voi tarvita ketään! Ei voi olla riippuvainen, koska mitä tekis sit ku on joku ja sit ku ei ookkaa!?

Pitää haudata ja syväjäädyttää tunteet ja sydän – koko hauras ja herkkä ydin – ettei kukaan enää koskaan pääse siihen koskemaan. Sisältä voi ollakki hauras ja tarvita jonku vahvan vierelle, joka pitää sylissä ja hyvänä, mut ei voi näyttää sitä maailmalle. Ei. Koska maailma murskaa sellaset hauraat pienet avuttomat tytöt.. . Eikä voi paljastaa sitä ydintään kenellekkää, koska pelottaa että kaikki haluu vaan pahoinpidellä sitä.

En mä oo omasta mielestäni masentunu – lainkaan! Mulla on tosi hyvä olla itseni kans ja kaikki tuntuu edelleen aivan ihanalta, luonnollselta ja oikeelta. Mut kai mä vaan oon niin yksin sitte. En tiiä enää ees miks itken. Mä nyt vaan näköjään itken. :'(

En jaksa oikolukee. Tulkaa joku pelastamaan mut. Joku urhea ritarillinen olio. Mä oon pieni ja suloinen, enkä tarvii paljon ruokaa. Yritän itkeä itseni uneen. Kirjaimellisesti. Heippa.

* Tähtisimmu *