[Huhhhhhhuh. Uudesta vuodesta selvitty ja sillai...?]

Kattelin tossa pari päivää takaperin Buffya.. ja itkin kun siinä tuli sellane kohtaus että vastoin kaikkee sitä mihin Buffy on tottunu – ettei sen panosta juuri huomata – se saikin yhtäkkiä hirveesti tunnustusta päättäjäistanssiaisissa. Tuli itku siitä onnesta, että joku joka on jääny näkymättömäks kaikesta siitä huolimatta mitä se todellisuudessa jatkuvasti tekee muiden eteen, et se yhtäkkiä huomataanki! :) Oon tykännyt siitä sarjasta siitä saakka ku ekan kerran näin yhtäkää jaksoa. Mä samaistun Buffyyn. Olin koko päivän miettiny että miks – siis sen takia että usein sitä haukutaan ja tavallaan kyseenalaistetaan mun siitä tykkääminen. Mun on aina tehny mieli antaa jotenki tosi ”pätevä” vastaus, että mikä siinä sarjassa nyt on niin ihanaa. Tavallaan en oo osannu sanoo koskaan muuta ku että se nyt vaan iskee. Mutta musta tuntuu että oon tajunnu taas jotain...

Huomasin että samaistun siihen mitä Buffy on: Ulospäin vaikuttaa sellaselta itsensä kantavalta selviytyjältä, joka ei tarvitse mitään; vetää vampyyrejä, demoneja ja muita olioita levyyn ja on vaan ihan bad-ass tyttö. Mutta sisältä Buffy on hauras, pelokas ja kaipaa lämpöä ja läheisyyttä. Tiiättekö, se kuva sellasesta hakatusta, vuotavasta ja pahoinpidellystä, itkeneestä tytöstä, joka kuitenki on voittanu sen taistelunsa. Vaikka se on pahasti ottanukki turpiinsa, niin se on selviytyny; se on kukistanut sen viholliset – ja nyt se saa paljastaa sen heikon puolensa, luhistua ja käpertyä jonkun sitä rakastavan syliin ja itkee kaiken sen pahan pois. Nyt kun se on peitonnut vihollisensa. Se olen minä. Se oon aina ollut minä. Olenko mä sellanen koska oon tyttö vai oonko ite tullut sukupuolistereotypioiden aivopesemäks monien muiden tavoin ja sen takia alkanut rakentamaan jo pienenä valheellista identiteettiä, koska en oo sopinut siihen lokeroon, johon oon syntyny? Muistan että ihan pienenä jo samaistuin aina – etenkin fyysisesti – loukattuihin hahmoihin lastenohjelmissa. Muistan niiiiiin selvästi ku katon Kaukametsän pakolaisia ja se pyörii niissä jaksoissa ku ne on jo löytäny sen Valkohäntäpeurojen metsän ja asuu siellä. Ne kanit sai kolme lasta, joista yks oli siinä jaksossa astunut ansaan. Se vuoti ja yritti kolmella jalalla epätoivoisesti, tuskissaan ja itkien tassutella kotikololleen. En muista miten toi tilanne päätty [kai se kuoli...] mutta muistan ihan selvästi kuinka halusin olla se. Mä en säälinyt sitä, vaan mä samaistuin niin lujaa että mä halusin olla se. Mäkin halusin kärsiä, olla haavoitettu ja itkeä. Ehkä mä halusin sitä sen takia että ”saisin” itkeä..?

Mutta se kaikki on ollut osa mua kaiketi koko mun elämän: Oon melkein aina halunnu ulospäin näyttää sellaselta pirteeltä bailuhamsterilta ja sen mun ytimen, jossa oon haavoittunut, hauras ja itken, on saanut nähdä vain ne ketkä on tarkoin valikoitu. Tosin joskus se titaanikilpi on murtunut ”väärissä paikoissa” ja sillon sit on nähnyt moni sen mun ytimen, jota oon aina suojellut niin tarkasti.. sit mulla on ollu entistä pelokkaampi olo. Ihan ku kaikkien olis sitte helpompi satuttaa mua ku ne tietää ”kuinka” heikko oon ”oikeesti”... Miksi mä oon halunnut olla haavoittunut? Sekö mut on osittain ajanut viiltelemään kaikki nää vuodet? Enkö oo omasta mielestäni voinut olla poikana se mitä olen luonnostaan, joten mun henkiset defenssimekanismit koodas mun persoonan / identiteetin uudelleen – tytöksi – jotta sopisin yhteiskuntaan (ees vähän paremmin)? Miksi oon aina halunnut pukeutua paljastavasti ja tuntea itseni halutuks? Miksi kaipaan toiselta aloitteita seksiin parisuhteessa, jotta tunnen itseni halutuks? Miks haluun näyttää ulospäin soturilta mutta sisällä vuodan ja itken, enkä uskalla näyttää sitä? No okei, oon aina ”osannut antaa” itteni herkistyä ja tollai, mut on eri juttu herkistyä-itkeä ku itkeä-itkeä...

Joskus katson peiliin itteeni silmiin ja mietin että mitä mä oon. Kuka mä oon. Mitä on oleminen.

Jos joku tulis sanomaan mulle, että mun on mahdollista saada biologisesti täysin oikein toimiva kroppa, joka täsmää siihen mitä koen pääni sisällä, kohtuineen kaikkineen, mutta riskit nykyoperaatioon verrattuna on kaksinkertaiset. Mä varmaan ottaisin sen tarjouksen. Niin vahva se identiteetti ja kokemus on siitä että oon 100% tyttö. Mutta aiemmin ku oon kirjottanu et ehkä nykyisellään riskit ei oo sen väärti, että ku se lopputulos ei oo ”aito” / ”täydellinen” / miten nyt sit haluu asian panna... En mä halua elää mun kullini kanssa. Ei se ole mun. Ei se ole minä. Se vehje on joku muu. [senkö takia se kiihottaa..?] Mutta ainakaan tähän mennessä se ei hajota niin paljon, että se eläminen ei onnistuis. Mutta paljon ehtii vielä muuttua ennenku ees tarvii päättää mitään koko leikkauksesta... Mä oon aina ollu itselleni tosi julma ja ylikriittinen ja -vaativa itteeni kohtaan – ehkä perfektionisti kuvaa sitä, ehkä ei – vaikka toisille en ookkaan. Ehkä se heijastuu tohonki; mitä jos kärsisin siitä lopputuloksesta, sen jäädessä ”vajaaksi” biovastineestaan... [oon kelannu tätä kaikki nää vuodet...] Toisaalta, mitä jos mun elämästä tulee täysin mahdotonta ilman kirurgiaa... Sit oon vasaran ja alasimen välissä: Jos en mee leikkaukseen, hajoan koska alapää on väärä, jos meen voi pää hajota siihen ettei se oo ”tarpeeks”. Miks mun pitää olla näin helvetin hankala?..

Mä kaipaan niin paljon jotain. Oikeastaan, mitäs vittua mä tässä kiertelen. Mä kaipaan sitä yhtä tiettyä. Mut en mä uskalla tehdä mitään, koska en ole päässyt yli torjutuks tulemisen lamaannuttavasta pelosta. Mä elän toivemaailmassa, että joskus se vaan tulee mun luokseni ja sanoo että jatketaan. Musta tuntuu että mä en osaa olla rakastamatta sit ku oon kerran rakastunut johonki. Mutta pystyn tulemaan toimeen sen kanssa, että rakastan ja nään sen jonku muun kanssa. Kaikkeen tottuu. :) Ja tässä on ihan liian paljon pelissä seuraavat vajaat 20 vuotta että se kannattais riskeerata. Enkä mä sano et on mahdotonta et taas tulis joku uus, mut en mä sitä aio ettiä yhtään sen enempää ku koskaan aiemminka. Tulee jos on tullakseen. Mutta pointti on siis se, että jälleen mun mielestä mun väitteeni puolella – että trans* synnytään – on se, että ihan niinku stereotyyppisesti tytöt, niin mä kaipaan sitä kaikkea samaa. Sitä syliä, johon voi sitten kaatua ja itkeä. Missä kukaan ei voi satuttaa. Sitä joka sanoo mulle aina että kaikki järjestyy kun mä meinaan kaatua ja hajota miljoonaks sirpaleeks. Ja sillon ku mulla on se niin mä toimin tietysti samoin. Parisuhde on sitä.

Ei mun pitäis olla niin pessimisti, että ajattelen ettei kukaan muu voi rakastua muhun tyttönä, jolla nyt vaan sattuu olemaan penis. Aika näyttää senki kai. Mut aika lujaa sen pitää kyllä oikeesti iskee mut, että saa ylikirjoitettua kaiken tän hetkisen rakkauden. Ja jotenki mua edelleen pelottaa paljon vähemmän niistä kahdesta asiasta se, että kadun sitä että korjasin itteni virheellisesti, ku se että jätän korjaamatta aiheellisesti. Samoin ku kahdesta niistä että kun kuolee niin vaan kaikki loppuu tai se että oon ikuisesti olemassa, niin jälkimmäinen pelottaa vähemmän. Mutta mä kun aina mesoan ääripääajattelusta sukupuolissa, niin ei kai pitäis noitakaan asetella noin kahtiajakoisesti. Ehkä jälkimmäiseenki on muita vaihtoehtoja; eri olemisen tasot, hetken tiedostaa ja hetken ei ja sit taas...? En tiiä. Ei liittynyt enää ees aiheeseen... Tai no.. olikohan mulla taas enää varsinaisesti ees alussa aihetta... Se että oon vaan miettiny taas että onko identiteetti syntynyt vai synnytetty...

Senkö takia haluan viillellä tai että mua ruoskitaan? Jotta voin jatkaa sitä fiilistä että oon jotenki ”uhri”? Enkö anna itteni voida hyvin kokonaisuutena? Pelottaako päästää tuskasta irti, ku on aina tuntenu sitä? Katoaisko sukupuoli-identiteettiristiriita sen tuskan / uhri-tunteen / jonku mukana? Pelkäänkö että paljastun itselleni valheeksi? ..vai oonko mä vaan taas sekoamassa..? Musta tuntuu että jotku psykedeelit tai muut vois oikeesti tarjota tähän jotain. Sitä ku hetken aikaa trippais jossai, nii siitä vois oppia jotain itestään.. tai todellisuuden kudoksen luonteesta. Koska mä en oo ikinä osannu pystyny lopettaa ajattelua, niin tuntuu siltä että ainoa vaihtoehto kun sietokyky ihmisaivoista meinaa sakkautua, on laajentaa sitä kapasiteettia... Mulla oli kaikki se mitä oon ikinä kaivannut ja tarvinnut. [kai se on ollu mulla jo moneen otteeseen...] Mutta ei kai sitä mitään nää sillon ku se on silmien edessä, sit vasta ku oot ajautumassa vesiputoukseen ja siitä sen reunalta näät kauempaa, että kuinka kaunis se yhteinen laiva olikaan. Mut sit ootki jo yli sen reunan ja putoomassa teräviin kiviin, jotka lävistää sun mielen ja polttaa sun tajuntaan sun oman havahtumisen siihen mitä just menetit.

Kaikesta edellä kirjotetustakohan [mä tavasin tota vittu oikeesti ääneen et onko se nyt oikein kirjotettu..! :D] johtuu sekin että tunnen edelleen olevani enemmän samalla tasolla teini-ikästen ku vajaa kolmekymppisten kans..? Hmmm... Mun mielestä ”ikiteini” ei ees oo mun kohdalla haukkumista – mä kannan sitä ilolla ja ”ylpeydellä” sitä titteliä. :D

Tää nyt tuntuu taas jotenki niin sekavalta et mä ehkä lopetan tähän... Kuhan siis kelailin tota.. no.. mua... Mitä / kuka mä oon... Mä aina sanon että tiiän että oon tyttö, mutta kai sitä joskus koko maapallokin tiesi että Tellus on litteä, eikä pyöreä..?

* Tähtisimmu *


P.S. Ens kerralla on vuorossa mun 100. artikkeli / postaus! :) <3 Taas kerran kysyn, että onko ihmisillä jotain toiveita tai jotain?? Kuvia? Faktoja? Videoa? En tietenkä takaa mitään, mutta ei voi tietää mitä kaivataan, jos ei kysy. ;P