[Poikkeuksellisesti käytän tätä blogiani avautumisväylänä...]

Mä oon nyt joku tunnin kohta parkunu sellasta huutoitkua tyynyyn, että eipä oo moneen kuukauteen ollu näin vaikeeta. Sen verran saanu itteni rauhottuun että pystyn kyyneleitten seasta kirjottaan tätä...

Kaikki lähti siitä kun jotenki tuli tajuttua se että kuinka laiminlyöny oon oikeesti omia velvollisuuksiani. Sillon kun saatiin meidän lapsi sen bioäidin kanssa niin tein kaikille hirveen selväks että mua ei sanota sen enempää isäks, äidiks ku vanhemmakskaan.. mä en oikein tiiä mitä mun päässä sillon on liikkunu.. ehkä vastuu pelotti tai en kokenut ansaitsevani mitään noista titteleistä tai jotai, en nyt jaksa sen enempää muistella sen vuoden [Tähtisimmun] ajatuksia. Mutta sit jotenki iski se että mä oon tässä nää vuodet vaikeroinu jotain omia ongelmiani, transsukupuolisuuden vaikeutta ja sitä että en voi koskaan olla ”aito” tyttö ja vaikka mitä, niin samaan aikaan meidän lapsen äiti, todellinen äiti on kohdannut ties minkälaisia ongelmia ja se on jaksanut silti loistavasti hoitaa velvollisuutensa. Tuli niin saatanan kelvoton ja itsekäs olo tosta että iski ihan täydellinen murtumine, joka tässä jatkuu edelleen. :'(

Siis mä oon valittanu kaikkee paskaa elämässäni sillon ku oltiin vielä yhdessäki ja kuormittanut sitä toista aivan älyttömän paljon – sen eron ansaitsin siis! – mutta se että sittenki ku oltiin jo erillään niin en pystyny hoitamaan mitään koska olin niin rikki erosta. No vittu niin varmaan oli se toinenki osapuoli, mutta ei sillä menny vuotta päästä elämässä eteenpäin, koota itsensä ja kaikkee. EI! Se oli äiti myös sinä aikana. Koko sen ajan minäkin prinsessa oon vaan maannu jossain sängyn pohjalla itkemässä sitä että ei olla enää yhdessä ja että kun on niin vaikeeta elämä. Voi vittu mikä paska mäkin oon (ollu)!! :''(

Sitte jotenki taas perinteisesti koko paha olo alkoi vaan yltyä, kun tajusin, että nyt kun missään ei oo mitään ongelmia enää ja ollaan tosi hyvissä väleissä bioäidin kanssa, niin vaikka kuinka olisinkin tulevaisuudessa läsnä, ja vaikka kuinka olis yhtä hyvä side lapseeni, niin mä en silti voi koskaan kokea sitä todellistä äitiyttä. Musta ei voi koskaan tulla äiti. Älkääkä nyt ainakaa vittu sanoko jotain tekopirteetä että ”mutta oothan sä aina isä”!!! :( Haistakaa vittu! Kerrataanpa, että onko mun identiteettini pojan?!?... nii, eipä paljon lohduta just sen takia. Aiemmin pelkäsin sitä titteliä, mutta kohtalo halus taas vetää mua levyyn ironialla ja nyt tajuan että en edes ansaitse sitä koskaan. Ikinä.

Sitte tietysti alkoi tulvia kaikki muukin paska taas mieleen.. se kuinka oon pettäny kaikkia. Se kuinka murjoin henkisesti kaikkia kumppaneitani. Se minkälainen taakka oon ystäville. (jonka takia haluun avautua tänne, enkä niille, enää ku oon kuormittanu niitä jo ihan tarpeeks näitten viidentoista vuoden aikana). Minkälainen saamattomuus oon vanhempana. Minkälainen pettymys oon lapsena ja sisaruksena... Minkälainen epäonnistuja oon kaikella tavalla.

Musta ei koskaan tule ”oikeaa” tyttöä. Mä en voi koskaan olla yhtä kaunis ja nätti. Mä en koskaan voi kokea yläastetta oikeassa kropassa, kaikkea sitä mitä biotytöt. Siitä onkin aikaa kun oon totakin itkeny. Ei mun tee ees mieli viillellä tai mitään... mutta jotenki yritän epätoivoisesti yrittää muistaa että mua olis hyväkskäytetty tai jotain, koska tunnen itteni niin virheelliseks kaikessa sukupuoli-identiteettiristiriidassani, haluissani tulla alistetuks, sidotuks ja ruoskituks, että jotenki haluis löytää ”pätevän” perustelun että miks on niin vitun häiriintyny! :'( Transsukupuolisuus ja kaikki...

En mä tiiä... Mä oon koko tunnin puristanu sitä tyynyä ja yrittäny ajatella jotain muuta ku sitä että oon ihan yksin. Kaikkialla on tyhjää ja mun sisällä mustaa. Mä olen varjo, mä olen pelkkä lankamalli, vain ääriviivat siitä mitä biotytöt. Äidin prototyyppi. Ihmisen irvikuva. Mä tiiän että tää fiilis menee ohi. Mä tiiän että oon huomenna taas se sama pirtee ja itsevarma tyttö mutta nyt hajottaa kyllä niin lujaa että. :'( Paha olo, ikävä ja kaikki muu tuppaa kasaantumaan ja iskemään aina tulvimalla kuin joku ydinlaskeuma...

Mä en jaksa ees oikolukea nyt. Meen takas halimaan mun tyynyä. Avautuminen ei helpottanu yhtään niinku ei koskaan. Mutta tää(kin) kai voidaan luokitella osaks prosessia – tai ainaki mun elämää – joten kai tän voi ajatella kuuluvaks tänne. Mä en myöskään elä menneisyydessä tai mitään mutta pakko myöntää että mä en osaa nähdä tulevaisuutta enää siitä eroavana.. ainakin yksi ystäväpiirissä sanoi samaa... Aika näyttää... Anteeksi.

* Tähtisimmu *