Jos vertaa tuohon edelliseen postaukseen, niin olin oikeessa: Se itkuinen ja tavallaan epätoivoinen fiilis menikin ohi jo seuraavana päivänä – kyllä mä sen tiesin että niin käy. :') Mutta on kyllä viimein vähän samanlainen olo ku vois kuvitella että joillain biotytöillä on ollu omassa teini-iässä, tai menkkojen huudeilla (vielä) aikuisena(kin)... Siis. Ihan hassua. Sen itkuisen illan jälkeisenä päivänä kattelin X Factor -ohjelmaa ja tuli ihan älytön tunteenpurkaus siinä kohtaa ku se juontaja nimes ne putoamisvaarassa olevat henkilöt ja toinen niistä oli se brunetti tyttö... Mä aloin ihan hillittömästi vaan parkumaan taas... Välillä nauroin itselleni että oon ihan hassu ku tollai liikutuin siitä... :') Tavallaan kauheeta, mutta samalla niin ihanaa ja etenki luonnollisen tuntuista. Hormonit on alkanut sekoittaan mun päätä niinku tytöillä ”kuuluukin” tapahtua. ;')

Ja joo, se tuntuu vaan jatkuvan, koska – en tiiä mikä ihme tänään on! :'D – mutta kattelin tossa vuoden '96 dokkarin 'Sukupuoli X' ja jotenki sitä kattoessa tuli ihan kauheen yksinäinen, syyllinen ja pelokas olo. Ja aloin itkemään. Ja itken edelleen... En oikein ees tiiä miks. Ei musta oikeestaan tunnu mitenkään erityisen surulliselta – eikä varsinkaan masentuneelta! – mutta nyt vaan jotenki itkettää... :')

Tavallaan jotenki on sit vähän paha mieli jotenki sillai että on jotenki syyllinen olo... että mitä kaikkea mä laitan mun ystävät kokemaan läpi, mun perheenjäsenet, sukulaiset, exän ja viime kädessä mun oman lapsen... :'( Että kärsiikö ne kaikki siitä että mä yritän epätoivoisesti helpottaa omaa oloani kaiken ristiriidan keskellä? Mä tiedän että mun ei kuuluis tuntea syyllisyyttä, mutta tää nyt on kai tätä... :'D En mä tiiä... mä oon jotenki sekaisin ja hämmentynyt... Tuntuuko mun sisaruksista samalta ku siinä dokkarissa niiden kuvattujen ihmisten sisaruksista, että ne joutuu tutustumaan ihan uudestaan koska mä oon jotenki ihan eri henkilö? Tai tuntuuko mun äitistä siltä että sen poika on kuollu? Että se on menettänyt sen? Onko se pettynyt? Mitä jos mä menetän mulle rakkaita ystäviä kaiken tän seurauksena...? :'( Mitä jos ne ei kestä? Kaikki on mun syytä. Mä saan ihmiset mun ympärillä kärsimään...

Tiedän että mun ei kuulu ajatella niin tai tuntea mitään tollasta... Pitäis lopettaa jotenki ajattelu ihan kokonaan. Ehkä helpottais. ;') Tai niinhän se yleensä onki, etten mä kelaa koko asiaa, ihan niinku en mieti sitä että oon jotenki erikoisen näköinen tollai tyylini puolesta. Mut en mä tiiä... Sit jotenki ku ei en enää pysty olemaan ajattelematta niin kaikki pelottaa. Pelko on ehkä mun pahin vihollinen. Mä en oo kovin montaa pelkoa voittanut elämässäni. Pelkään että kuolen mahdolliseen korjausleikkaukseen. Pelkään että mun lapsi ei ymmärräkkään kaikkea. Pelkään että jään yksin. Pelkään etten koskaan enää saa sitä suhdetta mitä todella tahdon. Pelkään että menetän kaiken. Pelkään että se mitä voidaan rakentaa ei autakaan, että tunnen itseni vajaaksi silti. En mä normaalisti enää ees mieti näitä, enkä siten pelkääkään. Mutta ei kai kukaan voi koskaan säästyä näiltä huonoilta päiviltä...? :'(

Sitten kaiken päälle tulee se moninkertainen viallisuuden tunne, paitsi yksilönä, niin jopa transsukupuolisena; olenko mä jotenki feikki ku oon pystynyt (ainakin aiemmin) panemaan väärillä genitaaleilla? Tai että pystyn vieläkin masturboimaan? Siis, en väitä etteikö kaikki tuntuis vähä.. no.. ynnnhhh.. en tiiä miten ilmaista. Mutta koska yleensä ajattelen itseni tytöks ja että mulla on pimppa kun masturboin, niin ei se nyt tavallaan sit haittaa niin paljon. BTW, ei se mun mälli mihinkään oo loppunu mutta se on niin vettä – melkein kuin biotyttöjen ejakulaationeste – että ei sitä edes erota esim. suihkussa lauetessa. :'D Tai kaikista pahin: Vaikka en ole enää vuosiin epäillyt itseäni / päätöstäni lähteä korjausprosessiin, niin silti se pelko siitä mahdollisuudesta katua leikkausta ja kaikkea on aina näinä hetkinä. Siis mä en koe että se on ees mahdollista, not in a million years, että katuisin, mutta se pelottaa silti, koska se on ylipäätään mahdollista. Mä oon aina ollut pelkojeni vanki ja hävinnyt melkein kaikille niistä.

Mä tiiän että muhun on rakastuttu ”tyttönä, jolla vain sattuu olemaan penis.” ja että se rakkaus on jatkunut myös sellaisena. Mutta kuinka moni ihminen kykenee siihen? Kuinka monen ”arvomaailma” tai whatever mielenmaisema tai jotai, pystyy siihen? Kuinka monelle oon vaan joku friikki, jos en mee kirurgiaan? :'(

Tää kaikki olis niin paljon helpompaa kun olis joku vierellä... edes näinä päivinä... edes hetken... pitämässä kädestä kiinni ja valamassa uskoa ja sanomassa ”Älä oo niin huolissas. Kukaan ei hylkää sua ja kaikki tulee rakastamaan sua ihan yhtä paljon ku tähänki asti. Sä et ole kelvoton vanhempi ja sun lapsi kasvaa siihen maailmaan, eikä se sua hylkää koskaan. Kaikki tulee menemään hyvin.” :'(

Anteeks. Tää on ihan hölmöä taas! En mä tajuu mikä mun on! :'D :'( Vitun hormonit. :'D Mutta tosiasia on se että oon yksinäinen ja ikävöin. Kaikkea sitä lämpöä ja läheisyyttä... Mutta en mä koe olevani masentunut. Mä nyt vaan itken tän hetkeni ja sitten se jossain vaiheessa loppuu. Mutta nyt tajuan entistä enemmän sen, ku sanottii että tää vaatii henkisiä voimavaroja. :'D Joo, no niitähän mulla riittää. Oottakaapa vaan ku taas tästä itkukohtauksesta selviän niin tulee ehkä taas jotain normaalia [Tähtisimmua]... :'D

* Tähtisimmu *