[osa I]

[Nykyisellään en näköjään mitenkään saa kirjoitettua enää päivittäin… harmittaa, mutta minkäs sitä tekee… Haluisin kyllä. Vähän painaa kaikki trans-asioihin liittymättömät asiat – joten ne ei kuulu tähän blogiin, mutta kunhan selvensin, että ei johdu mitenkään niistä. Oikeestaan tää prosessi päin vastoin piristää kaiken tän muun ahdingon keskellä.. posiluettuna se kuinka vaikeaks se tekee suhteet sisaruksiin… :/ No, mutta kuten sanottu, mä en voi juuri enempää enää tehdä sen asian eteen…]

Joo, siis tosiaan tuo edellinen oli siis jostain muutaman kuukauden päästä, tyyliin just ennen E-päivää tai jostain siitä huudeilta ainaki. Joten se oli aika vanhentunut, mutta päätin sen periaatteesta julkaista.

Ensinnäkin, eräissä bailuissa pienellä porukalla keskusteltiin näistä asioista – jotenkin nää nousee aina puheenaiheeks, vaikka ei sitä enää nykyään mitenkään tuo itse esiin! :D – niin joku sitten sanoi jostain lukeneensa [joo, tosi vakuuttavaa taas ”joku”, ”jostain”, ”joskus” etc.… :D] että se kehon hahmottaminen ei tule olemaan ongelma, että monet miettiny sitä mutta sitten kun se varsinainen ”oma keho” on aktuaalisesti olemassa, niin pää hoitaa loput tavallaan. No, mä nyt tietysti sillai hiukan epäileväinen oon tuosta, kun kerran niin säikky ja pelokas persoona oon muutenki. Mutta toisaalta, kun miettii tätä kuinka paljon pillerit tehnyt tähänki asti, niin vois olla ihan tavallaan luottavaisin mielin suhtautua tulevaisuutenki. :) Mäpä selostan.

Ensinnäkin ja edelleen, niistä mun kasvoista: Musta tuntuu jotenki päivä päivältä että mä näytän konkreettisesti enemmän tytöltä [a.k.a. enemmän itseltäni] – jopa ilman meikkiä! :o :) En tosin tiiä et onko se vaan mun omaa optimistisuutta, koska meikittömänä musta tuntuu että mua tuijotetaan kaupassa esim. melkein enemmän ku mun perusmeikissä (jonka tyylin nyt voi arvata ku puhutaan gootista ;D). Mutta toisaalta nehän nyt voi silti tuijottaa jonku vaatetuksen tms. takia, mutta tietenki musta tuntuu että ne mittailee mun ”todellista” sukupuolta. Pakko myöntää että enää en kelaa tuota kun oon meikannu; nykyään sillon vaan on se fiilis, että joko se tyyppi tsekkailee [no vittu joopa joo… *reps* :D] tai sitten että se vaan kyylää mun tyylin takia. Noniin, itsensä toistoa taas… Siis, tuntuu kuitenki että kasvot jotenki.. en osaa ees sanoo… mikä tekee kasvoista ihmiselle (mä tarkoitan tällä nyt sitä meidän aika lujaa kovakoodausta meidän aivoissa…) feminiinisen näköiset? Mutta kuitenki tuntuu että niin tapahtuu koko ajan enemmän. :)

Sitten. Vaikka tiedän että mun tapauksessa tuskin tapahtuu sitä erittäin pienimuotoista, mutta mahdollista, lantion luuston muutosta, niin siitä huolimatta tuntuu että ihanku olisin vähän enemmän tiimalasi ku aiemmin. :) <3 Siis ei tietenkää paljoo, mutta anyway. Lisäks, se alapään hahmottaminen. Se on kokoajan vaan enemmän se että hahmottaa entistä ”intensiivisemmin” senkin oikein; se ei särjy… ?? särky… ?? [helvetin suomenkieli! :D] … enää niin helposti. :) Toki oon entistä enemmän miettiny esim. sitä että nyt kun jännitän lantiopohjan lihakset, niin tunnen sen kuinka se liikuttaa enemmän tai vähemmän tota vehjettä, niin että miltähän se sitte tuntuu ku se ei enää olekaan liikkumassa siinä… :o :D En tiiä. Jänniä juttuja… Mut ei kyllä pelota enää oikein mikään tavallaan melkein ollenka, paitsi ne terveysriskit. Mutta mitä pidemmälle tässä ollaan menty, niin sitä oikeammalta, luonnollisemmalta ja aidommalta tuntuu itsestä. :) Tietenki sitä pelottaa edelleen tietyssä mielessä kaikki mikä on peruuttamatonta; samalla tavalla ku vaikka läheisten kuolema, parisuhteen päättyminen tai joku muu vastaava, mutta ei mitenkään sen erilaisemmalla tavalla enää (oikeestaan pitkään aikaan). Ja jotenki vieläkin oon sitä mieltä, että enemmän kaduttais kymmenen vuoden päästä tajuta että ”olis pitänyt silloin aloittaa” ku tajuta silloin että ”vittu, tää meiniki väärin” – plus, eihän mun ole pakko mennä leikkelemään alapäätäni! Ainoa mitä menetän on tirrien käyttömahdollisuus… joka on tietysti yks mitä oon halunnu aina [teinistä saakka ehkä jopa...? :o] mutta ei se kyllä ees ilman kiveksiä pelkällä penikselläkään oikein toimi… kai..? :D

Mutta tuostapa päästäänki sitten seuraavaan aiheeseen: Se miten muut hahmottaa mut. Ensiksin, opinpahan tässä hiljakkoin että ainakin yksi menneistä.. sanotaan nyt vaikka että ”säätökumppaneista” mahdollisimman yleispätevästi.. kertoi, että ei ollut koskaan nähnytkään mua muuta kun tyttönä. Tyttönä, jolla nyt sattuu vain olemaan penis, vaginan sijasta. SE on aika mielenkiintoista. Miettikääpä: Meidän sukupolvella on oikeesti ”kyky” käsittää ylipäätään jokin tuollainen asia; mitäs luulette että pystyiskö mun isoveli esimerkiks sisäistämään sellasen käsitteen? ”Penile girl” :) :D ;) :P Ja toi tietysti piristi mua aika paljon senkin kannalta, ku aiemmin pohdiskelin sitä että ei mulla ole nykyiselläni mitään tarjota kenellekään, koska heteropojille en voi tarjota pimppaa, enkä lepakoille, kun taas homopojat tuskin syttyy tissien takia ja heterotytöt taas sekä tissien että sen takia että penis nyt ei aina vaan toimi. Niin tosiaan on ihmisiä, jotka voi rakastua ihan vaan minuun, vitut ja kullit siitä mitä mulla on missäki! :) <3 Lisää esimerkkiä siitä miten ihmiset mun ulkopuolella hahmottaa mut, niin kun oon aina selostanu sitä että toivon että uusille tuttavuuksille ei tuu sitä pakollista kiertotietä mun ajatteluun että se ketju on ”[Tähtisimmu] joka oli poika, mutta korjas itsensä tytöks” vaan että mä olisin ”suoraan” tyttö niiden maailmassa. Niin tää oikeesti meneekin niin! :) Tossa taannoin yhden ystävän työkaveri oli sanonu että ”Se [Tähtisimmu]han on tosi mukava tyttö.” Ja siis se oli ollut just niin luontevaa, kuin oon itse aina toivonut, ei se ollu mitenkää miettiny tai skagannu ku se niin sano. :)

No miten sitten sen itsensä koskettelun kans? Sillon en tietenkään pysty mitenkään hahmottamaan itteeni siten kun oon pääni sisällä, koska se fyysinen kokemus on läsnä. Siinäpä se taika just onkin. Liekö sitten pillereistä vai mistä, mutta mä oon vaan tyttö, jolla on penis. Ei siinä sen kummempaa. :D Siis toki, se ei vastaa sitä kokemusta mikä on silloin kun se fyysinen kokemus ei hajota sitä psyykkistä minäkuvaa, mutta sen sijaan että se nykyään olis tosi tuskallista, niin joko oon turtunut siihen jatkuvaan särkymiseen tai sit jotain muuta… en tiiä. Se ei luonnollisesti ole muuttunut, että koen edelleen että mulla kuuluis olla vagina, kohtu, menkat, the entire package mutta tavallaan se tuskallisuus siitä että niin ei ole, on vaimentunut. :) Vähän niinku sellane olo ku Pinokkiolla, että ”maybe someday I will be a real girl.” Mutta sitten taas ku mennään filosofiseks, niin mikäs sitten on ”realgirl? Miksei sellainen ”voi” olla vaikka ei olis fysiologisesti / biologisesti vastaava muiden sellaisten kanssa. Miksei voi olla vaan tyttöjä ja poikia ja kaikkea siltä väliltä? Tai kuten oon aiemmin täällä todennu: vain yksilöitä? :) Tohon kategorisointiin liittyen, toinen blogaaja käsitteli asiaa (for the record: en ota itse kantaa mitä mieltä olen tuosta otsikon termistä; käyttäköön ken tahtoo.) tosi hyvin, ja siten mitä mäkin joudun kohtaamaan joka kerta sisarusten kanssa.

Eli summa summarum: Olen tyttö, jolla on penis, ja joka toivottavasti jonain päivänä on fyysisesti vastaava oman psyykkisen kokeumksensa kanssa. (vrt. sokea, joka toivoo että jonain päivänä näkee… viittauksena yhteen mun aiempaan tilitykseen… ;D)

Kiitos ihmiset että ette kaikkoa mihinkään vaikka en saa kirjoitettua yhtä usein kun tahtoisin! :) <3

* Tähtisimmu *