[Joo, menny taas hetki ku ehtiny kirjottaa opiskelukiireiltä. Pahoitteluni. <3 Olen edelleen täällä, hengissä ja hyvinvoivana.. itseasiassa paremmin voivana ku koskaan! :) Tässä merkinnässä on myös uus tag: "perhe" jota tuun tästä edespäin käyttämään kaikissa mitkä liittyy perheeseen. Siis ei mun lapseen ja sen äitiin, niihin tulee tästä eteenpäin varmaan sit "vanhemmuus" tai jotain... Mulla on paljon muitakin kehitysideoita tähän blogiin tullu viimeaikoina, mutta niistä sitten sitä mukaa ku aiheellista... ;D]

Eli oli taas aika rankka viikonloppu, kun ”joutui” viettämään sen parin vanhemman sisaruksen kanssa. Mielenkiintoista, että nykyään en itse mitenkään edes nosta transsukupuolisuutta keskusteluihin, sen enempää itseäni koskien kuin yleisemmällä tasolla, vaan aiheen aukaisu tulee aina joltain muulta. Siis ymmärrettävää toki, mutta on jotenki jännä että sitten ne samat, jotka sen aiheen aukaisee, on kovin haluttomia ymmärtämään, sisäistämään ja keskustelemaan, sanotaanko, asiallisella tasolla. Hyvä puoli tässä kaikessa on se, että mua ei oikeestaan nykyään enää kiinnosta, mitä mieltä muut (olkoon perheenjäseniä tai ei) on koko mun korjausprosessista. Jos on niin suppeaa ja kykenemätöntä porukkaa, että vaikka koko helvetin muu maailma olis sitä mieltä että ilmiö on todellisesti olemassa ja että hoidot auttavat ja että ne on perusteltuja, ja silti oltais sitä vastaan, niin mä ihan aikuisten-vitun-oikeasti en vaan voi auttaa enää mitenkään. :D

En siis nyt muista enää että mistä se keskustelu taas aukes jotenki yhtäkkiä viikonloppuna (saatto olla ehkä masennuslääkityksestä – ei liittyen muhun mitenkään BTW) mutta jotenkin taas ajauduttiin siihen mun diagnoosiin ja hoitoihin. Sitten tuli taas jotenki älyttömän kiree tunnelma – ylläri ylläri – ja sitte se tykitys alkoi: ”sä oot masentunu” ”sulla on niin paljon käsittelemättömiä ongelmia että sun pitäis olla terapiassa” ”miten ne on voinu ohittaa kaikki sun muut mielenterveysongelmat ku asettivat diagnoosia” ”ei lapsi ymmärrä sitä että on äiti ja [Tähtisimmu]” (kuten on sovittu meidän lapsen bioäidin, ystävien, yms. kanssa miten mut tittelöidään; eli ei mitenkään) ”tekeekö estrogeeni susta onnellisemman” ”ihmisen pitäis hyväksyä ittensä sellaisena ku on” ”jos et oo veli, etkä isä niin mikä sä sitte oot” ”tajuutko että oot ollu mulle 26 vuotta veli niin se on vähän vitun vaikeeta yhtäkkiä muuttaa sitä käsitystä” ja mitähän vielä... en ees muista kaikkia mitä viikonlopun aikana tuli mutta tossa nyt ehkä noi mieleenpainuvimmat... Mutta parasta oikeesti koko hommassa on se, että olen oppinut jotain. Mä olen oppinut kunnioittamaan itseäni, identiteettiäni, ”häiriötäni” (kuten se on meidän psykiatrisessa tautiluokituksessa!), kehoani [mä en oo viillelly oikeesti niin pitkään aikaan etten ees muista milloin viimeks on tehny mieli edes! :)], ja kaikkea. Oon tajunnut, että mun ei tarvitse loukkaantua siitä että jos muut ei hyväksy mun hoitoja tai ymmärrä että kyseessä on ihan oikeasti todellinen ilmiö. Mun ei tarvii välittää, jos mua ei tunnusteta ja vaan mitätöidään ja väheksytään. Mun ei tarvii kiinnostua väitteistä mitkä koskee meidän lasta ja tätä aihetta. Mun ei tarvii pelätä muiden pelkoa. Mä olen oma itseni (tai no.. tulossa itsekseni? ;P) ja läheiset / ympäristö saa luvan valita: deal with it or perish! Tässä toki jälkimmäinen ei ole sanan konkreettisessa merkityksessä, vaan pikemminkin mun elämästä katoamisen mielessä... ;)

Kaikki, jotka on täällä mun blogissa jo pidempään pyörineet, niin tunnistaa noissa mun yllä mainitsemissa samoja argumentteja, joita oon kuullut viimeisen vuoden – ja itseasiassa jo ennen blogin aloitustakin – samoilta henkilöiltä. Mitä se kertoo? Kertooko se ihmisten mielestä, että nuo henkilöt on oikeasti yrittäneet sisäistää asiaa ja hyväksyä mua? Vai kertooko se siitä että ne tavallaan vaan toivoo, että mä ”tuun järkiini” jonain päivänä? Että ne toivoo, ettei niiden tarvitse tehdä sitä jokaiselle ihmiselle (minäkin olen kokenut monia näitä hetkiä elämäni aikana!) maailman pelottavinta ja painajaismaisinta asiaa: kohdata jotain itselle todella vierasta, jotain joka ei ole ”yhteensopiva” oman sen hetkisen maailmankuvan / käsitysten / tms. kanssa? Että ne toivoo, ettei niiden tarvitse kohdata sitä kivuliasta tosiasiaa, että niistä riippumaton maailma ei ole välttämättä sama, kuin maailma siinä kuplassa, jonka sisällä ne itse elää? [olin ehkä vähä johdatteleva tossa joo, anteeksi siitä... mutta toivottavasti se on ymmärrettävää...] (Törmäsin hetki sitte YLEn sivuilla juttuun, jossa käsitellään just ihmisten hankaluuksia hyväksyä asioita, jotka ei esim. sovi omaan maailmankuvaan)

No sitten noihin varsinaisiin argumentteihin:

Ensinnäkin toi ikuinen väittely siitä että koska vaihdokkailla on todella useasti muita”kin” mielenterveysongelmia, niin vedetään johtopäätös että se sukupuoliristiriita / -dysforia johtuu myös niistä. Parasta mun mielestä oli se, kun broidi oli sillai että ”Usein näissä asioissa kausaliteetti kääntyy päälaelleen.” . . . siis... okei... sanot noin, mutta etkö samalla tajua että saatat sortua siihen myös itse? Siis että entä jos just sen sanojan kausaliteetti onkin se, joka on kääntynyt päälaelleen? ;) Ei, eihän se niin voi olla, eihän. Koska broidi on aina oikeassa kaikessa. (huomattu muissakin asioissa...)

Sitte toi että oon masentunu / mulla on paljon käsittelemättömiä ongelmia. On jotenki vähän epäuskottavaa kuulla tollasta ihmiseltä, jolle on avautunu ehkä jotain kymmenen kertaa elämässään epähuomiossa kun on ollut kännissä ku pingviini. [epähuomiossa ku ei olis todellisuudessa halunnut avautua sille henkilölle sen takia ku tietää kuinka tuomitseva / suppee se on...] Verrattuna joihinki läheisiin ystäviin, joille on avautunu monille kymmeniä ellei satoja kertoja elämänsä aikana, vaikka ne on tunteneet mut vain puoliks yhtä pitkään. Että mitähän nää sisarukset meinaa että ne tietää mun ongelmista, ku en ikinä edes oo puhunu niille mitään. Just sen takia että suhtautumisen on voinu arvata... Sanoin sen myös niille. Menivät aika hiljaiseks...

Tosta menetin ihan totaalisesti itsehillintäni ku broidi tostakin tuli jo syyllistämään että ”ei lapsi ymmärrä” >:( TOI on jo jotain aika törkeetä! Oikeesti! *Grrrrrrr!!!* :@ Ensinnäkin mihin helvettiin se sen perustaa? Eikö lapsi ymmärrä just sitä maailmaa mihin se kasvaa. Eikö mun lapselle muka muodostu sellainen maailma ihan luonnolliseks, jossa se kasvaa? Eikö näistä jutuista oo näyttöä jo sateenkaariperheissä tehdyissä tutkimuksissa? [vittu mä vielä kaivan tästä(KIN) aiheesta tukun tutkimuksia opiston kautta ja teen poikkeuksellisen postauksen missä selvitän vähän...!] Mutta olkoon tai ei, niin mikä oikeus sillä on tulla siltikään arvostelemaan tuollaista asiaa!? Se jos joku on ihan suora hyökkäys mua, mun identiteettiä ja vanhemmuutta kohtaan! Jos lukijoissa on jotain jotka tuntee vaihdokkaita tai muita vähemmistöläisiä (riippumatta vähemmistöstä) niin olkaa kilttejä, älkääkä ikinä, koskaan sanoko mitään noin loukkaavaa kenellekään – ja siis pätee kyllä vaikkei kuuluis vähemmistöönkään. Hirveintä mitä voi vanhemmalle sanoa on se että se on huono. :(

Estrogeeni-kysymykseen totesin vaan lyhyesti, että tuskinpa se hormoni itsessää musta onnellisempaa tekee, ku muutenha sitä varmaan annettais kaikille, joilla on todettu kliininen depressio? ;) Siihen oli tulossa sitte jotain vastausta mut se päätty ” - - tai ei mitään.” :D Mä sanoisin itselleni siin tilanteessa: Mission Accomplished. ;)

Tohon veli- / isä-kysymykseen esitin sitä samaa, mitä sanoin äitille jo kauan aikaa sitte: Jos tuntuu vaikeelta tai haastavalta opetella kutsumaan mua tytöks / tyttäreks, niin sano vaikka vaan ”lapsi”. :) Se on sukupuoleton, painottumaton ja latautumaton. Samoin sanoin sitten noille muille, että miks ette vaan pudota koko titteliä ja viittaa muhun [Tähtisimmu]na tai jos on pakko joku titteli siihen eteen tunkee, niin miksei sit vaikka ”meidän nuorin” / ”meidän kuopus” / ...? Eikö toi nyt sitten osoita mun puolelta vastaantulemista, vai? :) Kyllä mä ihan oikeesti yritän ymmärtää mutta kuten muutakin oon tajunnu, niin sen myös ettei mun tarvii loputtomiin kuunnella kaikkee... Koskee myös tota ”26 vuotta veli” -juttua, että kyllä. Kyllä kyllä mä tiedän että voi olla aika haasteellista muuttaa puhumistaan, mutta hei, jos mun ystävät on monet oppineet sen joissakin vuosissa ja ne on tuntenut mut puolet lyhyempään, niin mun matikalla tosta voi johtaa, että ei noillakaan siis pitäis mennä ku korkeintaan tuplaten se aika? ;)

Ja viimesenä toi isoveljen ikuinen ”ihmisen pitäis hyväksyä ittensä sellasena ku on” -inttäminen. Kyllä, se on jo sillä tasolla, että voi käyttää noin väheksyvää sanaa. Mä oon tuosta postannu jo aiemmin mutta tällä kertaakin sitten yritin vähän sokratesmaisesti johdatella broidia siihen sen epäjohdonmukaisuuteen sen ajattelussa. Ensin kysyin taas että pitääkö kädettömänä, sokeana tai afasian kanssa syntyneiden hyväksyä se. No se vastas tietenki myöntävästi. No sitten kysyin, että jos vaikka sille sokealle tarjoutuu mahdollisuus saada näkökyky, niin pitäiskö sen kieltäytyä siitä, koska sen logiikalla niin kuuluis toimia. Että jos vastaanottaa apua, niin silloin ei hyväksy itseään... No sen oli tietysti pakko vastata myöntävästi, jotta sai pidettyä hommansa kasassa. No sitten esitin, että entä sellaisen, joka perii reuman ja sairastuu siihen tai syöpäalttiuden ja sairastuu (vaikka kuinka eläis terveellisesti) ja muiden vastaavien, niin kuuluisko niidenkin vain alistua kohtaloonsa ja kuihtua kuolemaansa, eikä vastaanottaa apua, koska sen vastaanottaminen tarkoittaa etteivät hyväksy sitä... Tässä vaiheessa alkoi jo vähän mennä luu kurkkuun... :D Sitten sanoin, että omalla kohdallani se, mikä on ollut hyväksyttävä on se tarve (huom. juuri minun kohdallani) lääketieteelliseen interventioon, johtuen tilasta, johon olen syntynyt; aivan kuten perinnöllissairaat ym. tarvitsevat (voivat tarvita) omaansa. MOT. Tän jälkeen tuliki sitten ”nii, mut... no joo mut...” :)

[Tähtisimmu] 2 – isoveli 0. Oho... :D

Joo, nyt tuli taas niiiiiiiiin pitkä, että anteeksi. Piti vielä selostaa yks juttu liittyen tähän, mutta en viitti pitkittää enää, niin säästän seuraavaan. :) Mutta toivottavasti jälleen olen voinut olla tukena kohtalotovereille, jakaa tietoa ja ymmärrystä kaikille ja levittää.. no vaikka voita leivälle... :P [”rakkautta” olis ollut liian cliché jopa mulle... :D]

Mä kyllä teen sellasen tiedeartikkelin vielä. Odottakaas vaan kun kerään aineistoa, niin kerron mitä maailmalla on tutkittu ja todettu transsukupuolisuudesta ja vanhemmuudesta siihen liittyen. Prkl. :P Mutta teen senkin sitten tietysti omaan tuttuun tyyliini, enkä ala kirjottaa mitään kuivaa tieteellistä paskatekstiä, eihän sitä nyt kukaan jaksa lukee, vai mitä? ;) Pysykää ihmiset ihanina. <3

* Tähtisimmu *