[Joo, tiiän kyllä että tänään on laskujen mukaan 28. päivä, mutta eilen jäi opiskelukiireiden ja -paineiden takia kirjoittamatta, niin tänään tulee kaksi postausta sitten vastaavasti! ;)]

Saattaa olla että hormonit alkaa jonkun verran sekottaan päätä tässä pikkuhiljaa... Oli meinaa sitten niin sakkanen päivä toi maanantai! :D Siis.. huhhuh... tavallaan ihanaa, kun on periaatteessa odottanut sitä että pää sekoaa kuten biotytöillä – siis eihän kukaan sitä varsinaisesti halua, mutta tää on se paradoksaalisuus kun oot transtyttö, että kun kaikki se mikä tulee biotytöille luonnostaan tuntuu sullekki niin luonnolliselta että on tyhjä olo vaikka se puutos oliski ”negatiivinen”... [öö.. tuliko nyt taas vähä epäselvä lause...? :D] Niin sitä tavallaan haluaa että alkaa hormonit sekottaan nuppia vaikka ei sitä tahdokaan. Siis sillai. ..? :D Kai nyt joku ees tajus?

Noniin, eteenpäin. Siis joo. Meni sunnuntaina ”vähän myöhään” taas nörtittäessä, joten heräilin maanantaina sit joskus kolmen – neljän aikaan päivällä. Katoin puhelinta. Siellä oli (paljon muutakin mutta tää oli ainoa merkityksellinen) kuvaviesti missä exä harmitteli ettei tullu otettua toissapäiväsiltä meidän lapsen synttäreiltä juuri mitään kuvia, mutta oli yks tosi onnistunu, jonka se sit pisti siin samassa viestissä – ja lisäks totes että kuinka meidän lapsosen silmissä on ihan erilainen uniikki kiilto, kun se katsoo mua ja että oli yks sen ystäväkin kompannu toteamalla että ” - - näkee kuinka onnellinen [Tähtisimmu] on [Nemin] kanssa!” Tuli itku. :') Herkistyin jotenki ihan ja murenin siihen sänkyyn ja rutistin tyynyä niin lujaa että jos se olis ollut pehmolelu, se olis tukehtunut. :')

Eikä se nyt sillai mitenkään erityisen poikkeuksellista sinänsä mulle ollut (kuten tästä voi lukea) mutta sitten ku päivä meni eteenpäin niin mielialavaihtelut vaan kiihty kiihtymistään kun välillä raivostutti ihan silmittömästi lähinnä kaikki mahdollinen ja sitten taas tuntu niin yksinäiseltä ja hellyyden- ja läheisyydenkipeältä että teki mieli itkeä joki ja sit taas yhtäkkiä oli niin levoton ja hilpee olo että ei mitään rajaa... Illalla ku yks ystävä soitti niin olin jo ihan maaninen ja naureskelin vaan omille hölmöille jutuilleni. :D jeesus, mikä päivä!

Sivuhuomiona voin mainita että ei mitään näkyvää muutosta edelleenkään fyysisesti (mikä ei siis ole mikään ihme, ku vasta melkein kuukausi menny) mutta jotenki ”tutnuu” enemmän tytöltä, eli siis luonnollisemmalta ja yksinkertaisesti paremmalta, eheämmältä. :) Eli taas skeptikoille iso up yours! ;P

[Yksi sellanen soitti tossa tokan ja kolmannen kappaleen välissä mulle. Yks perheenjäsen (ei äiti) ja sitten jotenki tuli vähän selostettua sille, kun mä olin taas ”isä”...]

Jotenki sitten ajauduttiin jopa aika kiivaaseen keskusteluunki, kun yritin selostaa että ei mun pää yksinkertaisesti kestä sitä mitätöintiä, että mua sanotaan edelleen veljeks, pojaks ja kutsutaan sellasilla nimillä, jotka on tosi maskuliinisia. Sitten tuli kauhee täyslaidallinen takas, että ” - - koita nyt säkin ymmärtää että vähän hankala on ku oot ollu 26 vuotta mun veli - - ” ja ” - - ei munkaan psyyke kestä sitä että joudun keräilemään sun palasia - - ” (meinaten sitä että kun murenen kun tajuan tehneeni väärin) ja ” - - sä et haluu olla poika, sä et haluu olla isä, sä et haluu olla veli - - ” [joo, no vittu mun halustahan se onki kii!] ja niin eespäin. Joo, kyllä mä tajuan että niinkin vanhalle se on melko vaikeaa, ei siinä mitään. Mutta yritin selostaa, että oon nähnyt itse omasta mielestäni ihan silmittömän määrän vaivaa sen eteen että auttaisin siinä ymmärtämisessä ja kaikessa, kun oon etsinyt tutkimuksia (huom. puolesta ja vastaan!) aiheesta, ollut ymmärtäväinen ja kestänyt vääriä titteleitä ja nimityksiä ja pronomineja oman identiteetin pahoinpitelyn hinnalla ja antanut aikaa ja kaikkee... mutta kun tuntuu edelleen siltä, että nää perheenjäsenet ei edes yritä. Siitä on nyt kaks vuotta kun tän koko asian toin julki, niin mun mielestä se on aika hyvä aika kelailla, yrittää sisäistää ja pyrkiä muokkamaan puhettaan. Joo, tiiän et nää on tuntenu mut vielä pidempään ku läheisimmät ystävätkään, mutta silti... Se neidittely ja tytöttely ja kaikki muu ”sukupuolittunut” kohtelu (niiden ihmisten osalta, jotka ylipäätään harrastaa) on toistaiseks kaikkien ystävien, siis kaikkien kohdalla muuttunut – vaikka niistä osalla oliski vaikeuksia nähdä mua tavallaan ”konkreettisesti” tyttönä / ymmärtää pohjimmiltaan asiaa. Ne ei pidä sitä esteenä, vain hidasteena; ne kunnioittaa ja muuttaa puhetapojaan ym., ihan yhtälailla, ku jos joku vaikka menis naimisiin ja ottais uuden sukunimen. Ei se tunnu kovin paljon poikkeuksellisemmalta monen ystävän kohdalla, siis mun näkökulmasta. Lähes yhtä luonnostaan alkanut kaikilta tulla se ”Hyvä tyttö” / ”Mitäs tyttö?” / etc. etc.. tosin. Tuossahan herää sitte jo taas kai se kysymys, että sanooko ne muille noin, vai onko se tavallaan ”ylipainottunut” mun kohdalla... No, toisaalta, onko mitään väliä, koska siitä se helpommin ja luonnollisemmin ”tasaantuu” kuitenki. :)

Tulipas nyt yhtäkkiä tollanen pitkä lisäkappale... No, eipä se kai ketään haittaa...? ;)

Tulee tässä loppuillan / alkuyön aikana vielä toinenki postaus, jos ootte myöhään hereillä niin tulkaa kurkistamaan tänne taas parin kolmen tunnin päästä! :P *Purrrrrr* <3

* Tähtisimmu *