[Joo, oikein lisäotsikon kera tällä kertaa. :P Ja mun mieleen ”tarpeeks” pitkä että täyttää mun ”vaatimukset” yhden päivän merkinnäks. ;)]

Kohtasin tänään viimein viimeisimmän ja tähän asti pahimman demonini: ex-kumppanin, meidän lapsen biologisen äidin. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen nähtiin siis, koska en oo yksinkertaisesti pysynyt näkemään koska en olis pysynyt kasassa. Nyt pysyin. Oikeastaan tuntui yllättävän normaalilta. Ei edes itkettänyt. Tosin, miten olis edes voinut kun näin rakkaan pikkuisen veitikkani myös. :) <3 [tästä ei liene tarpeellista kertoa enempää / tarkemmin, koska ei ole blogin aiheen sisältä...]

Toi tapaaminen sitten sai mut kohtaamaan aika paljon asioita menneisyydestä, jokseenkin aikajärjestyksessä:

teini-ikä (kaikki ne päihteet, sekakäytöt, viiltelyt ja muut itsetuhot, irtosuhteet / säädöt, jatkuva selittämätön paha olo, hämmentävät tunteet siitä että oon yks työistä, etc..)

seurustelut (kaikki ne hajonneet suhteet, se jännitys kun on ihastunu, se sähkö mitä on ilmassa, kaikki pettämiset – sekä omat että mulle tehdyt, petihommat ja se maskuliinisen roolin vieraus, etc..)

se epätoivo kun ei tiennyt mikä helvetti oikein edes on (epäsikiö? virhe? vaan sekaisin? etc.)

se fiilis kun löytää pienen toivon siitä että on mahdollista ettei ole virheellinen, että on olemassa selitys kaikelle: transsukupuolisuus

se kun löytää vielä enemmän toivoa kun löytää sen mahdollisuuden että voi tulla korjatuks – edes hiukan lähemmäs sitä mitä tuntee olevansa

raskaus (ne fiilikset että ei voi koskaan tuntea, se hämmennys ja kunnioitus siitä mitä toinen pistää kroppansa läpi, synnytys – se kuinka uskomattomalta koko tapahtuma tuntu, koko se aika ja mitä käytiin läpi sillon, etc..)

Aloin jotenki taas ajatella kaikkea mahdollista uudestaan, vaikkei omasta mielestä niissä olekaan mitään käsiteltävää.. mutta jotenki palaan toistuvasti pääni sisällä siihen teini-ikään. Siihen ajanjaksoon, joka tuntuu yhtä omalta ku tyttöidentiteetti. Miksi? Senkö takia oikeasti etten koskaan saanut elää sitä? Ei ollut koskaan sitä bestistä, jonka kanssa on ihan uniikki suhde, ei koskaan ollut sitä hämmennystä kun oma kroppa alkaa kehittymään, ei koskaan ollut tyttöjen kesken iltaa viettämässä jonkun kotona yökkärit päällä, ei koskaan ollut shoppailemassa porukalla uusia kivoja vaatteita, ei koskaan kokenut sitä kun sua katsotaan himoitsevasti, ei koskaan kokenut sitä että oot se suojeltava osapuoli, .. ei mitään siitä elämästä jota jo sillon niin hirveesti kaipas ja koki että sellasta sen pitäis olla.

Kelaan kaikkia suhteita taaksepäin ja mietin taas sitä että suurilta osinko just sen sukupuoliristiriidan takia suosin tyttöjä kumppaneina; jotta voin ”elää niiden kautta” sitä mitä en muuten voi? [joo mietin vieläki tätä..] Entä ne muutamat todelliset ihastukset poikiin? Joiden kanssa sitten kännissä tuli nuoleskeltua ja ite ajatteli että ”hei, ehkä tässä olis oikeesti mahku! :)” mutta seuraavana päivänä tuli aina sama isku kasvoille: ”sori, [Tähtisimmu], mut kyllä mä oon oikeesti hetero...” Mä olin ihan messissä... mut joo, jatketaan vaan ystävinä sit edelleen... :(

Mä kaipaan sitä kaikkea edelleen. Kaikkea sitä spontaaniutta, impulsiivisuutta, epävarmuutta (en kyllä epäitsevarmuutta!), menoa, ystäviä, isoja bileitä, sosiaalisuutta, avoimuutta... ja ennenku joku älykkö tarjoaa ikäkriisiä selitykseks, niin oon kyllä kaivannu sitä jo 20v asti, heti kun se kaikki loppu. Heti kun kaikki muutti ympäriinsä ja muuta. Sitte tarjotaan sitä että mulla on ongelma muutoksen kans.. jonka myönnän! Edelleen: mun maailmassa kaiken pitää olla ikuista ja mikään ei saa koskaan päättyä.

Se on hajottanut mut aina ihan palasiks ku tulee ero. Ihan kuten kaikki muutkin tunteet niin myös ahdistus / pelko / paha olo on ollut aina eeppistä kokemustasoa, kuten eräs ystävä on todennut: ”Kun [Tähtisimmu] kokee jotain, niin se on aina eeppistä. Se ei voi tuntea mitään 'vaan vähän' vaan se on aina täysiä!” Niin... Tottahan tuo on. Onko toi nyt sitten feminiinisten aivojen ominaisuus? Onko toi osa sitä tyttöä, joka olen, vai osa sitä persoonaa joka on muodostunut elämän kolhujen muokkaamana? Onko sillä edes merkitystä, jos kerran se on joka tapauksessa...?

Jotenki kaipaan sitä pahaa oloakin, sitä että on aina joku vittu kakskyt ihmistä, jotka yrittää hoivata sua ja ottaa sen olon pois.. sitä draamaa.. siitä tulee jotenki niin sellanen olo että on elossa.. se ehkä on yks mikä ajanut mut viiltelyyn alun perin (jota en BTW ole edelleenkään tehnyt, nyt yli vuoteen)...

Mä en myöskään ole koskaan tavallaan lakannut rakastamasta ketään, johon joskus rakastunut.. varsinki nyt kun oon ensimmäistä kertaa elämässäni ollut yli vuoden yksin niin varmaan tarttuisin epätoivoisena kehen tahansa exään, jos vaan tulis tarjoamaan uutta yritystä yhdessä... se ei silti tarkoita että se olis hyvä valinta... Jotenki tuntuu ettei edellisistä kukaan muu ku viimeisin vois enää onnistua.

Nyt kuuntelen tässä kaikkia ton ajan itselle merkityksellisiä biisejä läpi ja elän uudestaan mielessäni niitä aikoja (niillä muistipaloilla, joita on jäljellä)... ja juon. Myönnetään. Päätin sallia itselleni humalan ja tupakoinnin palkaksi siitä että kestin murentumatta tän päivän tapaamisen. Tyhmä palkinto, tiedetään. Ja ilmeisesti nyt sit vittu vielä maskuliininen tapa.. syökää päänne. :P

Kyllähän mä voin vielä saada aikuisena kaiken sen mitä ”kuuluu” tytöille sosiaalisesti ym., mutta miten? Jos ystävät ei koskaan osaakaan just päästää irti menneestä.. jos mä tuun olemaan ikuisesti [Tähtisimmu], nykyinen tyttö. Ne muuttaa puheensa, asenteensa ym. sen mukaan miten sukupuolisesti kohtelevat muita ympärillään mutta se jää kuitenki ”vajaaks” koska takaraivossa on se tieto siitä että yks ei kuulu joukkoon kuitenka... Jos olisin tajunnut asiat itsessäni edes sillon teini-iässä, niin lopputulos olis voinut olla niin paljon parempi, että tota ilmiötä ei olis ollutkaan enää vanhemmiten... nyt mun pitää mennä hengaan yläasteikästen kans, jotta voin kokea sen kaiken? No ei todellakaan toimi. Ironista, että usein ihmiset on sillai et "en pääse menneisyyttäni pakoon", mut mun kohdalla se on se että en voi saavuttaa sitä koskaan. Elämä on mielenkiintoista...

Mites sitten tulevaisuus.. alanko oikeesti suosia poikia, kuten Wikipedia kertoo? Toi muuten herättää kysymyksen siitä että onko non-heterous myös poikkeama, jos seksuaaliset halut pitäis perustua feromoneihin ja niiden aiheuttamiin neurokemiallisiin reaktioihin [osaanpas taas hienoja sanoja..! :D]... Tosta oli tosin jossain mun lukemassa transsukupuolisuustutkimuksessaki, että trans* aivot reagoi eri tavalla johonki tiettyihin hajuihin – en muista oliko siinä kyseessä just feromonit... Nii, siis miten tulevaisuus; käyttäytyykö mun pää samoin ku tähän asti? Että jään jumiin jokaiseen kehen rakastun? Vielä pahemmin? Kertokaa biotytöt? Entä pojat; jäättekö te tunnetasolla jumiin? Vai olenko mä vaan tunnevammanen riippumatta kaikesta? :o [tiiän monia jotka vastais tohon myöntävästi... :D]

Mikä kaikki on kiinni sukupuoliristiriidasta, mikä kaikki siitä tyttöidentiteetistä (riippumatta ristiriidasta ja siitä että oliko sitä löytänyt), mikä kaikki menneisyydestä (koulukiusaaminen, kasvuympäristö, etc.) ja mikä ihan vaan mun persoonasta / psyykestä? ... ihmisaivot ... niin hämmentävä juttu...

Pitänee lopettaa ja hakea illan toka olut ku menee taas vaan turhaks lääryämiseks...

Tosta vielä biisilinkkilistaa tälle illalle (pitkästä aikaa)... Iso kiitos kaikille ihanille ja rakkaille ihmisille, joiden elämässä olen saanut olla osallisena. <3 Toivottavasti saan olla aina ja vielä monen uudenkin. :)

https://www.youtube.com/watch?v=4KT7AKNfOpI

https://www.youtube.com/watch?v=faAC1x1BAcU

https://www.youtube.com/watch?v=G-Bn_kD6QN4

https://www.youtube.com/watch?v=k5ONYU_dHCc

https://www.youtube.com/watch?v=GoNBmxOQB7M

https://www.youtube.com/watch?v=g6U_BEiYU8I

https://www.youtube.com/watch?v=4UQ30sFUBPY

https://www.youtube.com/watch?v=aMidL_YL1Ys

https://www.youtube.com/watch?v=lIDd-_VoFCE

* Tähtisimmu *