[Otsikko on varmaan jo keväältä mutta nyt vasta kesän lopulla synty sit tää itte teksti :D Että kertonee kuinka pitkään tätäkin aihetta pyöritelly päässään – siis ei ainoastaan artikkelimielessä vaan siis ihan ylipäätään.

---

Ja kesti taas hetki että sai julkaistua tän seuraavan kun näppärä neiti vähän yritti taas likaa koneensa kanssa. Debian selätti pari kertaa mutta kolmannella se hävis ja sain sen asennettua JA päivitettyä. (jos joku aikoo kysyä "mikset asentanu suoraan kasia" niin syököön päänsä, mun PITI osata päivittää! :D) Windows aukoi päätään vain kahdesti. Tuli opittua taas jotain: DirectX tiedostoja ja rekisteriavaimia ei saa millään pois ja käsin ei näköjään kannata. nVidian ajureita on mahdoton poistaa -- ei myöskään kannata käsin. Debian täytyy päivittää Wheezystä Jessieen sillai että homman OIKEASTI osaa... Sellasta. :D Kolme päivää meni, nyt toimii kaikki taas. 6 formatointia, 5 käyttisasennusta ja 2 käyttispäivitystä myöhemmin. Kaikki siis lähti Winukan puolella siitä että Skyrim heitti BSOD ku näyttis ylikirjotti muistinsa ja DirectX rekisteriavaimia oli kadonnu johonki ja Linuxin puolella siitä kun USB-hiiri ja näppis jäätyy viimeistään 15min kirjautumisesta, joka on muuten edelleen ongelmana... Mutta on se vaan niin paljon parempi ku Windows! <3 :)

TL;DR -> Sohlasin koneeni käyttöjärjestelmät sokealla uskolla omaan osaamiseen mutta sain kaiken kuntoon.]

Jotenkin musta tuntuu, että sitä mukaa kun se löytynyt identiteetti vahvistuu ja tavallaan mitä enemmän tulee sellane fiilis että on ”löytänyt itsensä” (käytin, vaikka ärsyttää ihan sikana, koska niin cliché) niin jotenki silti itsevarmuus ja -luottamus (onks ne oikeesti ees eri asioita!? :D) vaan putoo koko ajan. :o Jotenki.. hmmm... tuntuu siltä että valun koko ajan enemmän sille teinitasolle, jolta en kai koskaan varsinaisesti jossain mielessä lähtenytkään, ja se sellanen tietyntyyppinen ajattelutapa ja tyyli katsoa maailmaa vaan vahvistuu. Tavallaan voi ajatella, että niin pitäski tapahtua jos perustaa siihen että kun se on jäänyt elämättä.. mutta miten mä voin edes elää sen, kun ympäristö puuttuu: nekin ystävät, jotka kyllä ymmärtää, niin on uskaltanut jälkikäteen myöntää että ei osaa ”täysin ymmärtää” tai että ennenku kaikki on virallista ja mä muistutan fyysisesti tyttöä, niin ei osaa suhtautua täysin niin. Hmmm... Siis ehkä kukaan, joka tuntee ”vanhan mut” ei osaa koskaan suhtautua muhun tyttönä. Siis sillai täysin. Murskaavaa. :( Mutta täysin mahdollista...

Noniin eksyin taas aiheesta... :D Niin, mut siis oikeesti tuntuu jotenki että musta on tullut sellane alistuva, epäitsevarma kynnysmatto, jonka yli voi vaan kävellä. Olen siis tulossa kaikeksi sellaiseks mitä oon aina vihannut... Hmmm... Jos nyt lähtee taas hakemaan syvempää... Ehkä en oo koskaan osannut näyttää heikkouttani ja haurauttani ja nyt jotenki alitajuisesti manifestoin sitä sitten yli 20 vuoden edestä kun viimein ”saan” koska pojan kova kuori on murtunut mun päältä ja saan oikeasti kuoriutua perhosena siitä kotelosta, josta aiemmin kaikki odottivat ja vaativat kuorituvan... öö... no vaikka vittu variksen...? Mitä jos oon aina vihannut heikkoutta muissa sen takia, etten oo saanut itse sitä näyttää – osittain tähän on auringonvarmasti vaikuttanut isä, mutta ei siihenkään voi kaikkea aina perustaa vanhempiin – ja muissa näkeminen on herättänyt mussa sen että ne on kuin peili mun sisimpääni ja pakottaa kohtaamaan sen heikon, hauraan ja pelokkaan itseni... Nyt sitten kun ei ”tarvitse” enää olla stereotyyppisessä pojan roolissa, niin ”saan” olla viimein kaikkea sitä mitä olisin luonnostaan? Vai onko musta tullu heikko ja hauras ja pelokas kaiken kiusaamisen ym. seurauksena ja sen takia en vuosiin uskaltanut olla sellane ja nyt vasta alan uskaltaa...? Kuka näistä tietää. Ei mikään ihme että transpolin väki oli sitä mieltä että mun kanssa vois jutella päiväkausia, koska oon niin mielenkiintoinen ”tutkimuskohde”! :D :D

Sitte oon miettiny myös sitä vaihtoehtoa, että kumpikaan aiemmista ei pidä paikkaansa ja koko alistuvaisuus ei liity mitenkään mun tuskalliseen menneisyyteen tai ylipäätään mun omaan psyykeen mitenkä, vaan oon jopa itse niin lujaa sukupuolistereotypioiden uhri, että nyt oon alkanut omaksua sitä stereotyyppistä tyttöjen alistuvaa roolia – mä en tiiä, kun en asiaa ole suuremmin tutkinut, että pitääkö se paikkaansa ku aina monissa paikoissa äijät on sillai että ”naiset kaipaa alistamista”... Mutta samalla logiikalla kai vois väittää että ”kaikki miehet tahtoo alistaa”...? Eli ei voi tehdä yleistyksiä! Mutta siis kuitenki, mitä jos oon ite yleistyksen uhri pääni sisällä ja yritän nyt yleistää osaa käytöksestäni tiedostamattani sellaseks ku oon yleistänyt tytöt ylipäätään?

Hmmm... Kaikista jännintä tästä jutusta tulee siinä vaiheessa kun tajuan makuuhuoneen puolelle ulottuvia asioita; oon halunnut olla feminiinisessä, ei-dominoivassa, roolissa jo vuodesta 2008... Oon aina tykännyt ideana sitomisesta mutta ehkä oon halunnut tehdä sitä aiemmin sille toiselle vain sen takia että voisin taas elää omaa itseäni sen toisen kautta; mua ei voi sitoa ja alistaa tyttönä, niin kauan kuin en sellainen ole... Oon aiemminki tuonu tän ilmi, että tuntuu retrospektissä siltä että oon elänyt omaa olematonta tytön elämääni seurustelukumppaneitten välityksellä – tai no, yrittänyt.. vaikeehan sitä on oikeesti samastua toisen kroppaan niin täysiä... :(

Kun toisaalta tuntuu siltä että se alistuvaisuus johtuu siitä epäitsevarmuudesta. Mutta mistä se sitten saatana tulee!? Mä olen aina ollut periaatteessa ulospäin itsevarma. Jos on ollut jotain epäilyksiä todellisuudessa itsestään tai jotenki ei oo luottanu omaan hommaansa niin ei se ole koskaan näkynyt sillon ku on muita ympärillä – jotenki sitä on kelannu / työstäny sitte yksikseen tai jonku tosi läheisen ystävän kans. Mutta ei sellasta itsevarmuuden puutetta mulla edes juuri ollu koskaan aiemminkaan. Siis sosiaalisessa mielessä. Muutenhan oon nähnyt itteni aina arvottomana esineenä ym. ym. mistä täälläki selostanu, mutta oon aina ollu tosi itsevarma sosiaalisissa tilanteissa; se porukan viihdyttäjä etc. etc.. Joten minne se on kadonnu? Eikö tytöt voi olla sellasia – onko se niin poikamainen rooli että tiedostamattomasti oon pyrkinyt eroon siitä? Miksi sitten kaikki epävarmuus?

Pelkään jotenki koko ajan kadullakin etten mee läpi ja kelaan kaikkia vastaantulijoita, että luuleekohan ne mua pojaks vai meenkö täydestä... Kelaan ylipäätään liikaa asioita, siinä ystävät on oikeessa. :D En haluu nykyään ees avautua itsestäni enää kenellekään. Rasitan vaan kaikkia.

Kaks asiaa mun elämässä on nyt tosi eri tavalla ku ennen, joten voiskohan niistä ammentaa jotain selityksiä... Toinen on se että en oo koskaan edelleenkään ollu näin pitkään yksin. Yli vuosi nyt jo sinkkuna, sen jälkeen kun 12 vuoden ajan on ollu suhteessa sillai että pisin tauko on just se 6kk ja aina on ollut jotain säätöä sillai että koskaan aiemmin ei oo ollu täysin yksin. Ja toinen on se että ennen ollu se laaja ystäväpiiri siinä kokoajan lähellä... Mä en oo koskaan ollut myöskään konkreettisesti yksin niin paljon ku viimesen vuoden aikana. Mä oon tosi yksinäinen. Onko ihme että elämä ja maailma tuntuu ihan tyhjältä... Eikä ihmisille oikeesti tunnu enää olevan ystävyyssuhteet niin tärkeitä ku mulle. Kaikilla on perhe / ura ja ne on asettunu ja sulkeutunu... Mikä vittu mussa on vikana ku en kaipaa sellasta, vaan sitä samaa mitä edelleen kymmenen vuotta sitten: helvetin iso ystäväporukka ja isot kotibileet jonkun luona viikonlopusta toiseen ja vapaa-ajalla hengailua jossain kahvilassa jauhamassa paskaa – ei politiikasta tai maailman tapahtumista, vaan jostain oikeesti mielenkiintosesta. En tiiä... Mutta jotenki tuntuu että... että... olisin Helinä-keiju? :D Koska mulle ei ole ikinä kehittynyt tervettä itsetuntoa ja -arvostusta, niin jos mun ympärillä ei ole kauheeta kasaa ihmisiä, jotka uskoo muhun, niin mä katoan... :( Hui... Olis aika kauheeta alkaa kirjaimellisesti jotenki dematerialisoitumaan (munhan piti lopettaa kaikkien ”hienojen” sanojen käyttö ku ei tytöt osaa sellasia, ku ne on niin tyhmiä ;D) katoomaan vaan joku päivä... :o

No... päädyinkö mä nyt mihinkään ”lopputulokseen” tässä lääryämisessäni? :D En kai... Ehkä musta tuntuu eniten siltä että se mitä mulle on tapahtunu / tapahtumassa on yhdistelmä noista kaikista yllä pohdituista syistä... Mutta eniten mä ehkä tahtoisin uskoa että kaikki johtuu edes jotenki musta ”luonnostaan” tai mun menneisyydestä (onko se silloin mussa luonnostaan?) koska en mitenkään tahtois uskoa itsestäni että oon ite noin jumissa stereotypioissa. :/

* Tähtisimmu *