[Joo, ollu tosiaan pitkä tauko tässä julkasussa... osittain tilanteitten ja osittain omien fiilisten takii (tarkentuu seuraavassa merkinnässä) mutta nyt on taas asunto, netti ja sen verran voimia, että jaksaa taas kirjottaa. Pyrin pääsemään takas taas siihen artikkeli päivässä tahtiin kiinni, joten hold on to your hats, here we go.. again. Alotan tästä, joka on kirjotettu joskus helmikuun lopulla jo, joten pientä "aikavääristymää" on. Seuraava artsu on sit taas tuore, kirjotusajankohdaltaan]

Kävin hakemassa tossa postiani toimistosta viime viikolla (kun oon tosiaan ollut irtolainen, a.k.a. Poste Restante) ja oli tullut transpolilta kirje. Seuraava aika on 6. toukokuuta – onneks sentään tänä vuonna... ;D

En tiiä nyt sitten ihan varmaks että mitä / mikä siellä odottaa, mutta ihan aikuisten oikeesti todellakin toivon että hoitoneuvottelu. Oon jo hetki sitten kirjotellu tänne että mun tutkimukset täyttää tänä vuonna 3 vuotta, joten en nyt mee siihen sen enempää tässä...

Mutta ihan oikeesti, mun olotilat ei ole muuttunu mihinkään nyt tän kolmen vuoden aikana, oikeestaan pelkästään vahvistunut se fiilis siitä että tää on todellakin oikea polku mulle. Vaikka alussa en ollutkaan varma siitä että haluanko mitään korjauksia, niin oon tullut päivä päivältä vuodesta 2012 vaan varmemmaks siitä asiasta. Ei, mä en edes sano että mä haluan, vaan mä tarviin, mä ansaitsen. Mä ansaitsen sen mahdollisuuden, joka multa on viety väärän kehon myötä. Mä ansaitsen sen takaisin.

Alun perin en ollu varma hoidoista paristakin syystä: Ensimmäinen oli se, että olin jotenkin siinä uskossa ettei mikään, siis mikään, voi auttaa siinä että jään poikkeuksetta ”vajaaks” siitä minkälainen minäkuva on ja miten pään sisällä tuntee itsensä. Mutta nyt kun aikaa on kulunu ja mitä enemmän jotenki on elänyt itsensä – sekä sen väärän kropan, että oman mielensä – kanssa, niin sitä varmemmaks vaan on tullut kokoajan, että kärsin aivan älyttömän paljon enemmän tästä nykytilanteesta, ku mitä mahdollisesti ehkä kärsisin siitä että jään ”vajaaks”. Lisäks, tää mun kohdalla jotenki niin poikkeukselliseks nostettu itsetuhoisuus on ollut nyt hallinnassa = en oo viillellyt tohon toukokuuhun mennessä vuoteen. Jos sitä yksittäistä ehkä mun elämän tietoisinta viiltelyä heti eron jälkeen lueta mukaan. (Se lukee kyllä terapeutin sairaskertomuksissa – en voi ees kusettaa transpolin porukkaa.) Mutta vaikka en koskaan oo tehnyt sitä mitenkään sellasessa humalaisessa sekopäisyydessä, niin toi yks kerta on ehkä tarkoituksenmukaisin ja päämäärähakuisin koskaan, joten anteeksi annettakoon se minulle?

Monet ystävät on yks toisensa jälkeen asennoitunu tähän tilanteeseen (kukin omalla tyylillään) sillai että tää ihan oikeesti on totta. Se tulee tapahtumaan, tykkäs siitä tai ei. Todellisuus tulee ottamaan veronsa. Mun elämä tulee perimään velkansa. Tää on johtanut erinäisiin villeihin ehdotuksiin jostain ”siirtymäriiteistä”...

Yks ehdotus on ollu että lähtisin sellaselle ”hiukan” pidemmälle pyöräretkelle. Yks on ollu että videodokumentoitais mun koko korjausprosessi. Molempiin itseasiassa sisältyy videokuvaus / -blogi-idea, mutta en oo sillai täysin lämmenny kummallekaan. Molempien ehdottajat on ollut sitä mieltä että mut voitais säilyttää myös edelleenkin anonyymina, joten se ei ehkä olis ees este...

Ärsyttää, että nyt kun ystävät on ehdottanu kaikkee tollasta, niin tekis jotenki mieli toteuttaa joku sellane ”siirtymäriitti” vaikka mä en ite ees alun perin kaivannu mitään sellasta! :D Mut ne on istuttanu mun päähän jotenki sen idean... :D Saatanan perkeleet. <3

No en mä nyt kuitenka mitään sellasta siis koe tarvitsevani jotta voin elää läpi tän ”poikkeuksellisen” elämänvaiheeni, mutta kyllä tollaset tietyllä tapaa innostaa ku oon tälläne drama queen... ;P Mutta katotaan nyt, kunhan ensin selviää hengissä sinne hormoneille asti...

* Tähtisimmu *