Joo, onpa tosiaan aika pitkä aika ku oon viimeks kirjottanu tänne. Osittain johtuu siitä asunnottomuuden ajasta ja sitte ku saatiinki kämppiksen kans uus luukku, niin kesti 2 viikkoo saada netti sinne... mutta ehkä kaikista isoin syy on se, minkälainen olo on ollu taas viimeaikoina. Eikä ees enää mun mielestä siitä erosta mitenkään tai sillai. Mut minäpä purkaudun, niin... nii... toivottavasti ei oo taas ihan paskaa luettavaa...

Heti kärkeen haluun nyt sanoo, et mä en oo siis mitenkä taikauskonen – ainaka sillä tavalla, et perjantai 13. sais mut pysyyn vaan kotona tms. – mutta siis sattu vaan sellaset fiilikset taas vaan jotenki sopivasti sille(kin) päivälle...

Oon aiemminki purkautunu täällä kyyneleet valuen monestakin asiasta, myös siitä kuinka paha olo on. Mutta aina kun tulee paha mieli, niin sitä jotenki kuvittelee, että ”no tän pahempi olo ei voi enää koskaan olla”... että voi ollakin aivan helvetin väärässä! SiinäKIN. Onhan mulla aiemminki ollu sellasia kausia, voinu kestää jopa päiviä tai viikkoja, että ei yksinkertaisesti jaksa mitään. Voi olla vaikka viiski päivää sillai et mä en liiku mihinkään ja makaan sängyssä, pimeessä, tuijotan kattoo ja seiniä ja epätoivoisesti yritän taistella sitä oloa vastaan, läpielää sen et se menis ohi, ja tehdä muutenki vaikka mitä että pääsis takas toimintakuntoon siitä lamaantumisesta. Syöden ehkä jonku yhen leivän parin – kolmen päivän välein. Ja siis toi ei tarvii välttämättä ees mitään laukaisijaa, se voi olla heti aamusta ku herää, tai voi tulla kesken päivän; kotona, opistolla, kaupassa, bussissa, vessassa, saunassa, suihkussa, seksin aikana, dokaillessa, pelatessa, ystävien ympäröimänä, yksin, whatever...

No tona perjantaina ku heräsin, niin tuntui – ja anteeksi nyt että käytän tällästä vertailua, en tahdo väheksyä kenenkään kokemuksia, joka oikeesti jotain niin älyttömän hirveää on kokenut, mutta en osaa muulla tavoin kuvata tarpeeks voimakkaasti – siltä että mut olis hakattu, raiskattu, pyöritetty tervassa, paskassa ja roskiksessa ja lopuks mun päälle olis oksennettu ja sen jälkeen sidottu alasti kiinni keskelle toria, jossa kaikki osoittelis sormilla, naurais, väheksyis, halveksuis ja sylkis päälle. Eikä sanat edes riitä kuvaamaan sitä oloa todellisuudessa mutta toi nyt on paras mihin pystyin. Siis oli niin likanen.. saastanen olo, että halusin tehdä hara-kirin ihan vaan, jotta voisin jotenki yrittää puhdistaa sitä saastasuuden tunnetta itestäni. Halusin viiltää. Viiltää pahemmin ku koskaan aiemmin, halusin vuodattaa verta itestäni niin kauan että kaikki lika tulis pois. Tunsin olevani sellanen iso ketjulla kiinnitettävä teräspallo kaikille mun läheisille, ystäville, perheelle, ja myös omalle lapselle, joka ei ees ymmärrä suurin piirtein mitään maailmasta vielä. Tunsin olevani pelkkä taakka, haitta, hidaste, sellanen pakko, jonka saatuaan siitä ei pääse eroon; ku joku kondylooma tai herpes... Tuntu siltä, että vaikka tiedän olevani tärkee monille, että ne ei itekään tiedosta sitä kuinka epätärkee oikeesti oon niille. Että ne itekin hämmentyis siitä kuinka vähän niitä koskis, jos nyt menisin hyppäämään tuolta parvekkeelta. Ja joka ikinen kerta kun kävin tupakalla, tuijotin siitä kaiteen yli ja mietin kuinka helppoo se olis... Siitä vaan alas ja game over. Mut en mä uskalla. Mä pelkään liikaa. Oon nysvö. Ehkä hyvä niin...?

Mulle ei oo tehty mun elämän aikana mitään sellasta ylitraumaattista, mitä joillekin, just joku hyväkskäyttö tai raiskaus tai mitään sellasta. Ei mua ole ”ku vaan” kiusattu. Ja joo, vaikka kärsimys ja tuska on yksilöllistä – toiset kokee enemmän / vähemmän samasta asiasta ku toiset – niin silti jotenki tuntuu täysin absurdilta että miten mulla vaan voi olla niin vitun paha olo!? Olenko mä jotenkin kirottu? Olenko mä oikeesti joku demoninen vääristymä todellisuudessa? Poikkeama? Devil's Whore? Freak of Nature? Onko kaikki oikeesti vaan jotain show'ta, jossa mä oon pääosassa, ja verhojen takana kaikki vaan nauraa mulle? Voinko mä oikeesti luottaa, oikeesti, keneenkään? Mitä jos kaikki on vaan harhaa? Mitä jos kaikki haluaa mulle vaan pahaa? Mitä jos tää kaikki onkin vaan unta? Jotain tosi pahaa unta... Mitä jos mä en ees ole oikeesti olemassa, jos tää on vaan jonkun mielentuotosta tää koko mun ”oma tietoisuus”?... Ja niin oltiin taas aika lähellä sitä pistettä että yksinkertasesti menettäisin vaan järkeni.

Siinä sitte yrität kuunnella kaikkee positiivisempaa musaa ja ajatella kaikkee kivaa, mut sä et vaan pysty! Siitä ei oo mitään apua, koska kaikki se paha olo, ahdistus ja muut mieltä pirstoavat tuntemukset vaan puskee yksinkertasesti läpi kaikesta. Sitten paine kasvaa niin suureks, että mä vaan hajoan. Itken. Itken monta tuntia. Puristan tyynyä mun sylissä ja hoen itelleni, että mussa ei oo mitään vikaa, mä olen arvokas, mä en oo viallinen ja että mulla on väliä ja mä olen monille tärkeä. Ei auta, itku vaan jatkuu ja yltyy. Kaivaudun peittojen alle kun on ihan älyttömän kylmä, vaikka huoneessa on joku 24 varmaan tyyliin lämmintä. Ei auta sekään, mulla on vieläkin kylmä. Tuntuu siltä että mä oon jossain tosi pimeessä ja kylmässä paikassa, yksin. Täysin yksin. Helvetti. Se vois olla osuva nimi sille.

Sitten kun oon itkeny 3..? 4..? 5..? .. en mä ees tiiä, mutta tuntia, saan sen verran koottua itteeni että pääsen kauppaan, koska en jaksa enää itkeä. Haen lonkeroa ja siideriä ja epätoivoissani kittaan hirveetä tahtia ne, jotta saan hengitettyä ees hetken rauhassa. Turrutan itteni. Tapan kaikki tuntemukset hetkellisesti, tietäen että takas ne tulee kyllä. Mutta mä en vaan pysty kaikkea tota kohtaamaan kerralla, vaan pakko jotenki saada se pienempinä annoksina, koska mä vaan luhistun. Tekis mieli sanoa että kuolen, mutta kun tuntuu siltä että oonko mä ees eläny koskaan? Jotenki tuntuu niin oudolta toi, että ennen piti juoda jotta pysty itkemään ja nyt on niin päin että pitää juoda kun ei jaksa enää itkee...

Mistä tää kaikki voi sitten johtua?!? Miten mulla vaan voi olla niin paha olo niin usein?!? Mitä mulle on tehty / tapahtunu??! Mä ihan oikeesti kysyn tätä. Ei oo retorinen. Mä en tiiä. Oikeesti isoveljen kiusaaminen tosi varhaisessa iässä ja koulukiusaaminen päälle...? Sitte se teininä ollu vaihe että oli teoriassa kylänpyörä? Sellanen olo, jota jotkut pystyy aiheuttamaan ja syventämään nykyäänki vielä – ja lujaa. :( Mä en ole kelvollinen ees muuhun. Ennen ajattelin että ansaitsen sen että mua kohdellaan ku arvotonta esinettä, räsynukkea, mutta näköjään mä en ees kelpaa muuhun. Miks mä oon niin idiootti ja hyväuskonen? Luulen että joku vois oikeesti haluta musta jotain? Silität mun päätä niin mä oon ihan myyty jo. Mä oon saastanen. Mä oon itse saastuttanut itteni ja levitän sitä saastaa jokaiseen, johon kosken. Jännä, koska mä oon sanonu tota ihan sama yläasteella jo. Eli mikä on muuttunu kaikista mun yrityksistä huolimatta viime vuosienki aikana yrittää nähdä itteni arvokkaana ym.... ei mikään...? En tiiä. Jos mä oon neljävuotiaana jo halunnu kuolla ja pyytäny mun äitiä tappamaan mut ja viemään palavaan taloon... ei oo vissiin ollu kovin hyvät lähtökohdatka ollu...

MIKÄ VITTU MUA VAIVAA?!?!

Tän takii tiiän senki, että mun transtuntemukset on ”aitoja”, koska mä tiiän ettei se näihin juttuihin auta välttämättä lainkaan. Se on kai worst case scenario... Siis totta kai mulla on helpompi olla itteni kans ja se miten hahmottaa kehonsa päänsä sisällä täsmää viimein siihen mitä fyysisesti ja visuaalisesti voi sitte havaita... Mutta siihen se todennäkösesti sitte jääkin.

Mä en vieläkään oikein osaa sanoo, että kuinka paljon noista ”masennus”fiiliksistä (joo, en vieläkään suostu myöntään että olisin masentunu...) johtuu sitte sukupuoliristiriidasta ja sen liitännäisistä... Mut en mä voi olla masentunu. Mä en saa olla. Mun pitää olla kykenevä olemaan vanhempi. Esimerkki. Tuottava jäsen yhteiskunnassa. Mun pitää valmistua. Mun pitää ottaa taloudellinen vastuu itsestäni. Mun pitää oppia täyttämään veroilmotus. Mun pitää kiinnostua politiikasta ja alkaa äänestään. Mun pitää aikuistua. MITEN MÄ VOIN SAATANA AIKUISTUA KU EN OO KOSKAAN SAANU ELÄÄ EES TEINI-IKÄÄ!?? Jotkut on sitä mieltä että en ees lapsuutta, koska iskää ei kiinnostanu mitä mä teen ja äiti anto tehdä mitä vaan ja pompottaa itteensä. Että mun lapsuus on niin turvaton, että se on johtanu ongelmiin nyt myöhemmin, ku en oo saanu elää ees lapsuutta. Plus, nuorinkin vanhempi sisarus on 11 vuotta vanhempi, niin oon aina yrittäny olla ku ne: 4-vuotiaana oon haluunu olla 15, 11-vuotiaana 22 ja 16-vuotiaana 27... Neljävuotiaana masentelin ku ”en osaa ees autoon vaihtaa renkaita” vaikka eihän kukaan ees odottanu sitä multa, ei mun olis pitänytkään pystyä. Mut olin omasta mielestäni kelvoton, huono ja arvoton, koska en osannu. Ja kukaan ei saanu sillonkaan piristettyä. Ehkä sukupuoliristiriita on vaan aina näkyny just mun kohdalla just tollasena...? Onko mahdollista? En tiiä...

Mut joo, mä palaan tohon mun lapsuuteen viel seuraavassa...

Mä oon pitkään nyt pantannut yhtä merkintää, jonka oon kirjottanu jo viime syksynä, koskien seksiä ym., koska arveluttaa julkasta se, ku menee niin yksityiseks, mutta toisaalta haluisin jakaa myös siitä informaatiota ja tavallaan ”antaa kaikkeni” tälle blogille, kun sitä varten oon tän tehny, jotta sais ihmiset tajuamaan transihmisiä ja ymmärtämään että ne on ihan just niitä: ihmisiä... Joten haastanpa nyt sitten Facebook-huoramaisesti lukijat siihen, että heti kun sivunäyttöjä on.. en ees haluu sanoo mitään lukua, mutta sanotaan et sen verran että vaikuttaa siltä että kaikki tää tieto (josta toivon olevan hyöytä / jonka toivon vaikuttavan muihinkin ku vain toisiin trans*) saavuttaa vähänkään isomman ”yleisön” niin voin sen julkasta, jos ihmiset ees tahtoo lukea jostain sellasesta... siitä ainaki lähipiiri on usein kyselly, että miten ne asiat kokee... En sit tiiä mitä suurin osa ihmisistä tahtois tietää vaihdokkaista...?

* Tähtisimmu *