[Taas jääny tää julkaisu, vaikka ollu artikkeleita valmiina ku tuli ihan kauhee flunssa viime viikonlopun jäljiltä mitä oon nyt hirveesti yrittäny parannella että pääsis vappuna taas johonki... No, en tiiä oonko nyt täysin parantunu, mutta irish coffeet lämmittää sen verran että näillä mennään! :D]

Tää nyt saattaa osittain mennä limittäin ton ahdistuneisuus artikkelin kans, mutta tuntu siltä että tää kaipaa omansa, tuli siitä kuinka lyhyt sitten tahansa...

Ja siis sen takia mun mielestä kaipaa omansa, että ei mun ahdistuneisuus ole ennen lamaannuttanut mua sillä tavalla ku nykyään – olkoon se johtunut sit mistä tahansa. Joten tavallaan tää on mulle sinänsä ihan uus tilanne. Onhan mulla aina ollut just se ”mystinen” paha olo, mutta mä oon jotenki ees pystynyt toimimaan siitä huolimatta viime vuosiin asti. Ja nyt sitten se paha olo ja sen liitännäisolotilat halvaannuttaa (”halvauttaa”?) mut ihan täysin... Kun se ahdistus on siis näköjään niin suuri, että en oo tätäkään huomannut kun vasta ihan viime viikkoina, että mä oon alkanut myös eristäytyä. En edes ainoastaan henkisesti; oon lakannut avautumasta lähinnä kaikille, vaikka olis kyseessä tosi läheinen ja luotettava ystävä, niin mä vaan en jotenki avaudu enää luonnostaan, ennenku pakotan itteni. Mä mieluummin pidän kaiken sisälläni ja itken yksin sitten tuntikaupalla. Tai siis en tietoisesti mieluummin, mutta jotenki en ite ees hiffaa sitä omaa toimintamalliani, ku vasta jälkeenpäin.

Mutta ehkä pahempi on se että oon alkanut sen kaiken ahdistuksen ja pelon takia lamaantua sillai fyysisestikin. Joka sit taas johtaa siihen eristäytymiseen. Siis mä en liiku enää kotoani mihinkään jollei oo ”pakko”. Siis ennen ihan tarkoituksella ostin aina sen verran vaan kaupasta esim. ruokaa, että oli just ”pakko” lähtee päivittäin – tai edes joka toinen päivä – kauppaan. Samalla tietysti hain sitä että sais ees lähelle sitä minimimäärää siitä suositellusta liikunnasta ja blaablaa. Ja tarkotuksella käytin kauempana olevaa kauppaa (jossa tosin on parempi valikoima ja halvemmat hinnatkin). Mutta nyt oon tyyliin jo kuukauden käynyt kaupassa kerran tai max. 2 kertaa viikossa ja yheksän kertaa kymmenestä kaiken lisäks siinä lähikaupassa. Tosin kaikki tää nykyfiilis on taas vaikuttanut mun ruokahaluunkin sillai että syön pari kertaa päivässä ja muuten elän niin vitun viisaasti taas kahvilla ja tupakalla... mutta en mä voi kyllä väkisinkään alkaa tunkemaan mitään kiinteetä kurkusta alas, ku jos tuntuu siltä että tulee kymä heti kun jotain ei-nestemiäistä yrittää syödä, niin ei kai sille oikein mitään voi... :/ Ja jos joku nyt huolestu ihan liikaa, niin ei, ei mun paino oo mihinkään pudonnu tai mitään muuta sellasta. Se on pysyny siinä samassa mihin se putos sillon eron jälkeen ja se on vielä todellakin terveen rajoissa. Ehkä mun alkoholin kulutus on niin tiheää että se estää laihtumasta... en tiiä. Eikä sekään hyvä oo, että sitä kuluu niin paljon, mut on se silti mun mielestä parempi ku että olis sidottu päivittäin johonki onnellisuusnappien popsimiseen...

Mut nii. Sit oon monesti kelaillu et lähden jotain ystäviä kattoon muille paikkakunnille vaikka viikonlopuks, tai että soittelisin näille paikallisille, mutta en saa ees sitä aikaan. Jotenki haluisin vaan että ne tulis käymään täällä mun luona. Joo, ei se nyt mikään syy oo siihen että miks en saa aikaan otettua yhteyttä, mutta jotenki... en tiiä... ehkä pelkään sitä torjutuks tulemista nykyään vielä niin paljon enemmän että pelottaa jos ne sanoo että on kiire tai ei ehdi tai että näkis mieluummin jossain kahvilassa tai jotain... en tiiä...

Ja lisäks turhauttaa se että on tässä pyydeltykin aina välillä lähteen baariin tai muuta vastaavaa mutta sitte ahdistaa niin paljon se vessahomma että sen takia lähes poikkeuksetta oon kieltäytyny. Nii siis turhauttaa se että olis tavallaan intoa, enkä haluis olla näin eristäytyny mutta tavallaan se julkisilla paikoilla olo ahdistaa vähintään yhtä paljon ku tää eristäytyneisyys. Mä oon aina ollut tosi sosiaalinen ja kaivannut sellasta isoa ystäväporukkaa ympärilleni, millanen oli aina yläasteella ja lukiossa... mutta ei sellasta vaan enää saa aikaan, eikä sellasta enää vaan oo. Kaikki on levittäytyny ympäri byroslaviaa, haluaa vakiintua ja rauhottua, eikä hengata enää isossa porukassa pitkin päivää jossain kahviloissa ja viikonoloppuina jonkun himassa yli parinkyt hengen porukalla bailaamassa...

Mitä? Ahdistaako mua vaan ”aikuisuus” näin paljon...? No joo, moni asia siinäkin ahdistaa, mutta en pysty nyt kyllä tunnistamaan, että se olis ainoo syy tai ees pääsyy mihinkään... Ehkä musta tulee sitten vuosien mittaan ei hullu kissanainen vaan hullu tietokonenainen tai jotain... Sellane joka heittelee ohikulkijoita vanhoilla putkinäytöillä tai jotain... :D :(

* Tähtisimmu *