Se nyt ei varmaan ole mikään uutinen että oon tosi ahdistunut lähinnä jatkuvasti ja monella tavalla, mutta huomasin tossa hetki sitten taas että oon jotenki ihan eri syistä ahdistunut nykyään. Jos miettii jotain aikaa useampi vuosi takaperin, niin pääasiassa varmaan ahdisti hoitojen mahdolliset haittavaikutukset (kuten se transpolin puolesta tehokkaasti vaiettu kohonnut keuhkoveritulppariski), se että entä jos mikään ei auta siihen että en voi olla koskaan biologisesti ”aito”, tai entä jos tuunkin katumaan kaikkea. Jotenkin se oma identiteetti ei ollut silloin ollenkaan niin vahva ja sen takia ei ehkä just ahdistanutkaan niin paljon julkisilla paikoilla liikkuminen, julkisten vessojen ongelma tai läpimenevyys.

Nyt oon huomannu että en oo enää varmaan ainakaan pariin vuoteen kelannu enää lainkaan noista aiemmista sitä että entä jos kadun tai entä jos ”en pääse maaliin asti” koskaan. Jotenkin se identiteetti on vahvistunut sillai että ensinnäki on niin varma täysin varma siitä että mitä on. Olen yksinkertaisesti tyttö väärässä kehossa; 100% tyttö, eli en edes kaipaisi sitä trans-etuliitettä, olen vaan tavallaan pakotettu hyväksymään sen että niin mut vaan tullaan luokittelemaan varmaankin koko lopun elämääni, ainakin aina niissä tilanteissa kun mut outataan tai on outattu. Lisäks se identiteetin vahvistuminen on aiheuttanut sen että ei sitä enää edes kyseenalaista että entä jos ei pää kestäkään sitä että ei ”tuu valmiiks” ikinä. Se ahdistus tästä väärästä kehosta on jo niin sanoinkuvaamattoman iso, että se on johtanut lähinnä fiilikseen, jota voi ehkä osuvimmin kuvata sanalla ”epätoivo”. Että nyt se on niin päin että mitä tahansa että olis edes vähän parempi olla, eikä niin päin että entä jos ei oo koskaan hyvä olla. Ja sitten se että on ensinnäkin ”löytänyt itsensä” (jumalauta, että mä vihaan tota sanontaa, se on jotenki niin vammanen...) ja oppinut hyväksymään sen löytönsä, niin on hävittänyt oikeesti aivan kaiken pelon siitä jälkikäteen katumisesta. Sitä vaan jotenki sisässään tietää yksinkertasesti että niin ei vaan tule käymään.

Mutta samaan aikaan kun jotain hyvää, niin luonnollisesti paljon enemmän jotain pahaa. (ja ennenku joku tulee nillittään mun jostain ”pessimistisestä elämänasenteesta” nii syöppä vaikka pääs; mulla ei oo elämässä ollu koskaan juuri syitä olla optimistinen.) En edes tajunnut tätä vielä ku ihan vasta parin viikon sisällä että nykyään ahdistaa siis ihan käsittämättömän paljon julkisilla paikoilla liikkuminen, mutta ei enää sen takia että ”entä jos en mee läpi” vaan sen takia että mihin se voi johtaa. Oon aina pelännyt että joudun väkivallan kohteeksi (yläasteella oon jo joutunut ja ala-asteella henkisen väkivallan) mutta nyt se pelko on jotenki kasvanut niin suureks, että mä en oikeesti enää edes halua liikkua mihinkään.

Jokainen hetki, jonka vietän kadulla, kaupassa, baarissa, opistolla, missä vaan, niin oon ihan jatkuvasti vielä enemmän varuillani, ku mitä oon ikinä ollut. Skannaan koko ajan entistä enemmän ympärilleni ja analysoin ohikulkijoita, ympäristöä, pakoreittejä, ihmisten ilmeitä ja eleitä: ketkä on mahdollisia uhkia, ketkä saattaa käydä päälle vaikka oliskin paljon todistajia, kuka näkee mun läpi ja kuka haluaa tappaa mut sen takia mitä näkee... Oonhan mä aina tehnyt sitä mutta kuten oon sanonu siellä transpolillakin: se on jo niin luonnollista että se on vaan sellanen ”taustaprosessi” joka on päällä koko ajan, mutta nyt se on alkanut syömään ”suoritintehoa” siinä määrin että se ei enää oo taustalla, se on koko ajan aktiivinen ja rasittaa, ei oo enää taustalla vaan. Tuntuu tyhmältä, että sitä mukaa kun itse on hyväksynyt ittensä ja tullut enemmän sinuiks, niin pelko pahoinpidellyks tai tapetuks tulemisesta läpimenevyyden vajauden takia on kasvanut lähinnä lamaannuttavaks asti. Ehkä se onkin kasvanut just sen takia, kun mitä enemmän hyväksyy sen mitä on, sitä väärempi olo on tässä kehossa, niin sit jotenki on alkanut pelkäämään että ei kuitenkaan mee niin lujaa läpi. Ennen ahdisti se itse läpimenevyys, että kun tuntu että jos nähdäänkin biologisen sukupuolensa mukaan, mutta nyt siitä on tullut ihan samantekevää. Mä olen mä, enkä muuksi muutu; paitsi fyysisesti(!) ;D mutta siis sillä tavalla en muutu... Niin ei jotenki enää edes kiinnosta se ite asia, että jos en mene täydestä, vaan se että mitä mulle tapahtuu jokainen kerta kun en mee... :(

Ja lisäks kun täälläkin on muistaakseni aiemmin kirjottanu siitä, että ei jotenki oo ahdistanut keho niin paljon että se estäis tiettyjä asioita tai ällöttäis tai kuvottais, niin sekin on muuttunut samaa tahtia kun kaikki muukin. Ei nykyään enää pysty.. samoihin asioihin.. ainakaan yhtä usein. Että tavallaan vaatii niin paljon enemmän se että pystyy, että niin ei enää tapahdu tavallaan itsestäänselvästi, vaan enää joskus. Suurimman osan ajasta on niin ahdistunut olo puutteellisen ja liiallisen varustuksen kans, että se lamauttaa mut. TÄYSIN. Huomasin muutama päivä takaperin, että pelkkä ystävällinen kosketuskin – se kun uusi tuttavuus / ystävyys (miten hän nyt haluaa itsensä käsittää) – tulee halaamaan... niin se saa multa sellasen kuolemanjäykän ruumiin kylmän ja kankean syleilyn... Eikä se oo jotain sellasta, joka olis mulle millään tavalla ominaista tai luonnollista! :( Mutta niin se vain näytti olevan sekin asia. Onneksi kyseinen henkilö ei loukkaantunut tai mitään, vaan päinvastoin ymmärsi. Mutta mä oon jotenkin ihan täysin lamaantunut nykyään HETI kun tulee minkäänlaista tollasta, ellei se oo sit joku jonka oon tuntenut jo vuosia, niin jotenki osaan olla ees rento ja sillai... Ja ei, ei riipu sen toisen sukupuolesta. Jos jostain niin ehkä sit persoonasta, mutta en usko.

* Tähtisimmu *